sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Archie ja Cora - ja mitä sitten tapahtui

Olen usein kertonut, miten Betty-sarjassa hahmot ottavat toisinaan omia vapauksia ja vievät tarinaa aivan eri suuntaan kuin minä olen tarkoittanut. Joskus heidän itsepäisyytensä näkyy myös siinä, miten minä pääsen heidän nahkoihinsa.

Esimerkiksi Ruthista kirjoitin neljässä kirjassa, mutta en päässyt hänen lähelleen, ennen kuin hän avautui minulle toissa joulun "Ruthin kirjassa". Samalla tavalla Bettyn ja Duncanin lapsista Archie pysytteli etäisenä - tunnustan: jopa epämiellyttävänä hahmona. Vielä Koivurannan Gracen aikaan en pitänyt hänestä lainkaan.

Vasta kirjoittaessani Maailma kutsuu, Gracea tapahtui jokin muutos - Archiessako vai minussa, en tiedä. Mutta tuo "vakaa ja harkitseva", asiansa niin hyvin hoitava ja silti niin onneton nuori mies tuli minulle aivan tavattoman läheiseksi ja rakkaaksi.

Kun Facebookin Betty-ryhmässä on "roolitettu" sarjan hahmoja, Alex Pettyfer on saanut antaa kasvot Archielle, vaikka onkin hentorakenteisempi kuin millaisena itse näen tämän nuoren viikingin.
Kuvan lähde.


Enkä ollut yksin tuntemuksineni. Näin näppituntumalta tohtisin sanoa, että kaikista niistä lukuisista rakastavaisista, joihin Betty-sarjan tähänastisissa seitsemässä kirjassa on tutustuttu, Cora ja Archie ovat kaikkein suosituin pari Bettyn ja Duncanin jälkeen, elleivät jopa mene näidenkin edelle. En itsekään tiedä, mikä tähän on syynä. Bettyn ystävät -ryhmässä joku totesi, että "Archie on perinyt Duncanin parhaat puolet". Kuulemma hän alkaa lähestyä suorastaan pohjalaista hahmoa ollen melkein täydellinen, häneltä vain puuttuvat heikkoudet!



No, niinhän asia ei ole, Archiella on heikkoutensa. Mutta hänen ja Coran tiskipöydän äärestä Parnassolle noussut rakkaustarina on vienyt mukanaan myös minut, jopa niin, että pari päivää Maailma kutsuu, Grace -kirjan päättymisen jälkeen kirjoitin ensimmäiset rivit kolmanteen Grace-kirjaan, ja tarjoilin äitienpäivänä Facebook-ryhmässä siitä ensimmäisen teaserin.
 "Alice-täti hypisteli sormissaan lehtileikettä, jonka äiti oli sujauttanut silkkipaperitaskuun, sellaiseen, joissa isä säilytti negatiiveja. Vaikka ilmoitus oli ollut kaupungin lehdessä vasta edellisenä päivänä, sitä oli Koivurannassa hypistelty niin moneen kertaan, että se olisi jo alkanut hiutua ilman suojaa.

-'Kihlauksensa ovat 2.7.1934 julkaisseet autoilija Archibald Fleming ja kylmäkkö Cora MacRob', Alice-täti luki, eikä tarvittu suurtakaan mielikuvitusta, jotta hänen äänessään kuuli outoa happamuutta. -Teillä tietysti koetetaan olla moderneja, mutta mitä vikaa on sellaisissa vanhoissa hyvissä titteleissä kuin herra ja neiti? Tämä kuulostaa kauhean työväenluokkaiselta.

-Elsie-täti valitti samaa puhelimessa, äiti sanoi rauhallisesti, aivan kuin ei olisi havainnutkaan Alice-tädin ärtymystä. -Mutta
hän sentään pohjimmiltaan on iloinen pojanpoikansa puolesta.

-Hmph, mutisi Alice-täti ja viskasi silkkipaperikuoren korituolien välissä olevalle pöydälle niin huolimattomasti, että tuulenvire olisi heittänyt sen verannan lattialle, ellei äiti olisi ehtinyt ottaa siitä koppia. -Kas kun ei
runoilija!

-Sitä mielikuvaa Archie nimenomaan koetti tässä välttää, huomautti äiti ja silitteli silkkipaperikuorta sylissään kuin olisi pelännyt sen sisällön pahasti rypistyneen Alice-tädin käsittelyssä. -Sanomalehdet ehtivät kyllä vielä saada tämän uutisen selville ─ kuten silloin, kun minä…

-Hmph, sanoi Alice-täti uudestaan kuin puoleksi itsekseen. -Minä annoin Fannyn kuulla kunniansa.

-Minkä tähden? Äiti lakkasi silittämästä kuorta ja Grace painautui verannan tukipylvästä vasten, kuin olisi tahtonut piiloutua sen taakse siltä varalta, että hänet käskettäisiin tiehensä.

-Hullu tyttö! Päästi käsistään… Luovuttuaan lehtileikkeestä Alice-täti hypisteli nyt kiukkuisesti helminauhaansa. -Kai sinäkin nyt olisit mieluummin nähnyt Archien kirjoittavan runoja
Fannyn tasoisesta tytöstä kuin jostakin… Kylmäkkö! Mikä se sellainen edes on?

-Minulle riittää se
taso, joka tekee Archien onnelliseksi, äiti sanoi sillä pehmeällä äänellä, joka olisi saanut kenet tahansa Koivurannan asukkaan jo varmistamaan pakotietä."
Tästä pitkästä sitaatista käydyssä keskustelussa totesin, että olisin kyllä halunnut olla kärpäsenä katossa seuraamassa, kun Archie joutui menemään hattu kourassa Ian MacRobin eteen ja kaikkien vaiheiden jälkeen nöyrästi pyytämään tältä tämän tyttären kättä.

Välittömästi sain ehdotuksen: joulutarina!

Niin yllytyshullu olen, että minua alkoi kovasti vaivata se, mitä tapahtui heinäkuun ensimmäisen päivän illansuun ja seuraavan päivän välisenä aikana. Miten Archie sai Coran lopulta puhuttua ympäri, ja ennen kaikkea, miten tämän isän? Archie ei kovin mielellään lavertele asioistaan, kuten tiedämme, mutta nyt hän suostui yllättävän helposti kertomaan siitä yöstä, jolloin kaikki ei totisesti mennyt kuten Strömsössä, ja joka oli kovin pitkä, mutta ei järin hellä.



Tuloksena oli jälleen ns. spinoff-tarina, sivujuonne varsinaiseen kirjasarjaan. Sen tekeminen on ollut tavattoman hauskaa, mutta myös haastavaa. Tämä taitaa olla ensimmäinen kerta, kun kirjoitan tällaista kertomusta "reaaliajassa", sillä tähän asti olen tehnyt niitä menneisiin tapahtumiin. Silloin olen joutunut muistelemaan, mitä olen sen jälkeen kirjoittanut, ja miten punoisin tuon kaiken jostakusta sarjan hahmosta kertovaan erilliseen tarinaan. Mutta nyt olen tehnyt kertomusta, joka onkin jatkoa juuri päättyneeseen kirjaan, jolle taas ei vielä ole jatkoa!

Kun nuori ystävämme Archibald Fleming erinäisistä syistä johtuen istuu yksinään MacRobin tilan pihamaalla juottokaukalon reunalla ja hänellä on aikaa miettiä, hän käy läpi kulunutta kevättä ja sen tapahtumia - niitä tapahtumia, joista pääkaupungissa omiin ongelmiinsa ja iloihinsa uppoutunut Grace ei tiedä mitään. Se kaikki, mitä Archien mielessä liikkuu, toimiikin taustana tulevalle kirjalle eikä toisinpäin! Mitä kaikkea uskallan "paljastaa", mistä kertoa, kun kolmannen Grace-kirjan juoni on päässäni vielä kovin hatara? Entä jos möläytän jotakin sellaista, josta on harmia myöhemmin?

"Mutta milloin hän oli tahtonut päästä missään asiassa helpolla!" ajattelee Archie itsestään sinä kesäyönä, ja niin ajattelin minäkin, kun tarina venyi seitsemän luvun mittaiseksi.

Joulutarina-ajatuksesta tämä lähti, mutta emmehän me jouluun malta odottaa - tai en minä ainakaan. Archien ja Coran vaiheet ovat meillä kaikilla nyt tuoreessa muistissa, ja oletan, että kurkistaminen erään kuorma-auton hyttiin saattaa kiinnostaa teitäkin juuri nyt.

Kuvan lähde.


Tarinan julkaisuajankohdaksi olen saanut lukuisia toiveita, joista olen diktatorisesti valinnut yhden. Olen itse lomalla juhannusviikon, joten ehdin silloin vastailla kommentteihin, mikäli tarina sattuisi sellaisia herättämään... ;)

Kertomus, jonka työnimi on yksinkertaisesti Archie ja Cora, alkaa ilmestyä tässä blogissa lauantaina 17.6. klo 10.00 ja päättyy juhannusaattona. 

Tervetuloa kärpäseksi kattoon! Ja jos haluat taustamusiikkia tarinalle, niin sen pitää ehdottomasti jostakin syystä olla operettia. Tai ainakin minulla on pitänyt, kun olen tätä kirjoittanut.



torstai 18. toukokuuta 2017

Betty-tapaaminen 8.4.2017

Kaisan kuva

Historian toisesta Betty-tapaamisesta on vierähtänyt jo kuukausi. Pahoittelen, etten ole kirjoittanut siitä aiemmin - työasiat ja kaikki sellainen, ja lisäksi tapaamisen vaiheita on käyty ahkerasti läpi Bettyn ystävät -Facebook-ryhmässä. Nyt tuli kuitenkin toive tapaamiskuvauksesta heille, jotka eivät ole Facebookissa, joten tässä se tulee!


Kaisan kuva

Tällä kertaa siis tapaamispaikkakuntana oli sopivan keskellä maata sijaitseva Tampere. Koska sinne piti kaikkien matkustaa, tapaaminen venyi puolentoista vuorokauden mittaiseksi. Ylemmästä kuvasta näette, miltä näytti minun ja rakastavan puolison hotellihuone, kun sinne oli levittäydytty eri vuosisatojen vaatteiden kera...

Kaisan kuva

Perjantaina 7.4. kokoonnuimme osalla porukkaa etkoille Viikinkiravintola Haraldiin. Paikka valikoitui tietysti Bettyn viikinkiesi-isien vuoksi, joihin viimeistään Maailma kutsuu, Grace -kirjassa jo suoraan viitattiin. Ruoka oli erinomaista ja sitä oli riittävästi, ja seura vielä parempaa! Puhelimeni tosin eläytyi liiaksikin viikinkiaikaan ja lakkasi toimimasta - ei siis yhtään itse otettua valokuvaa, onneksi toisten laitteet toimivat!

Mallin kuva
Sinikan kuva
Sinikan kuva
Sitten hotellille ja tukkapesulle. Minullahan on tukkaa paljon, mutta se on laadultaan ohutta ja lättänää. Jos siis haluaisin pompadour-kampauksen, sen eteen pitäisi kärsiä. Sami kuulemma nukahti seuratessaan rullaamistani: "Aivan kuin olisi lampaita laskenut..."


Kaisan kuva

Tasan neljäkymmentä papiljottia siihen tarvittiin. Ja sitten sujahdin juuri lahjaksi saamaani aidon bettymäiseen flanelliyöpaitaan ja peitin "paperirullani" siveästi ihastuttavalla yömyssyllä.

Kaisan kuva
Uskotteko jos sanon, että olen harvoin nukkunut niin hyvin kuin sinä yönä pää päällystettynä papiljoteilla! Aamulla totesin, että näytän ko. rullien kanssa paremmalta kuin pää pörrössä, enkä tiedä herätinkö sen kummempaa huomiota - kaikkihan sitä nyt sifonkihuivi paplarien päälle vedettynä suuren hotellin aamiaishuoneessa syövät!

Aamiaisen jälkeen sitten kaikki sulkeutuivat huoneisiinsa pukeutumaan, kampaamaan ja meikkaamaan. Chattiketjussa vilistivät hiuslakkahätähuudot ja kuvat kehittyvistä kampauksista.

Kaisan kuva
Kaisan kuva

Ja sitten oli vihdoin se hetki, jolloin hotellissa asuvat kokoontuivat aulaan ja lähdimme kävelemään parinsadan metrin matkaa kokouspaikkaan. Oli huvittavaa huomata, miten ihmiset koettivat tuijottaa meitä niin, etteivät tuijottaisi - varmaankin luulivat polttariseurueeksi!

Mallin kuva
Mallin kuva

Kaija tuli eri suunnasta kokouspaikkaan ja otti videota meistä marssimassa Hämeenpuistossa!


Betty-teemaan sopivia kokouspaikkavaihtoehtoja olisi Tampereella ollut montakin. Ensimmäisestä ei kuitenkaan koskaan vastattu tarjouspyyntöön, joten menimme seuraavaan. Tampereen Työväen Teatterin talossa sijaitseva Puistotorni oli nappivalinta. Palvelu oli erinomaista, aivan kuin kyseessä olisi ollut suurikin konferenssi.

Kaijan kuva
Kaisan kuva

Puistotornin sisustus oli 1930-luvun tyyliä, ja huoneet ja käytävät olivat todella kauniit. Oli vähän harmillista, että päivä oli niin lyhyt (!!!!), emmekä tulleet kuvanneeksi miljöötä tarkemmin. Onneksi muutamat olivat asialla!

Mallin kuva


Meille varattu kokoustila oli täydellisen kokoinen.

Kaisan kuva
Kaisan kuva
Kaisan kuva

Joukko oli kasvanut edellisillasta, ja vaikka osittain toisemme tunsimmekin, käytiin tietysti ensin läpi esittelykierros - niin henkilön kuin hänen pukunsa. (Pyynnöstä en laita kuvien alle henkilön nimiä vaan kuvaajan.) Kuten huomaatte, puvut vaihtelivat Bettyn nuoruuden tyylista 1920-luvun tyyliin, ja vaivaa oli nähty myös asusteissa.

Mallin kuva
Mallin kuva
Mallin kuva
Mallin kuva
Etukäteen oli ollut puhe, että pukeutumisessa voisi halutessaan hakea inspiraatiota jostakusta Betty-sarjan hahmosta. Suunnattomaksi riemuksemme paikalle ilmestyi itse sisar Ruskin, tuo sydämellinen kätilö, joka kompuroi ja törmäilee - mutta ei koskaan pudottele vauvoja!

Kaisan kuva

Seuraava kuva ei ole millään tavalla lavastettu, vaan tässä esitellään pukuja - mutta jälkikäteen totesin, että tässä aivan selvästi Betty on äitinsä kanssa ilmoittautumassa Naisopistoon!

Kaisan kuva

Ja olihan paikalla tietysti itse Beverly Bisset herraseuralaisineen!
Mallin kuva
Päällyspukujen lisäksi vilauteltiin alushameita ja mamelukkeja ja sitten vähän säädyllisempiä asusteita.

Katjan kuva
Kaisan kuva
Kaisan kuva

Kuten olette jo havainneet, seurueeseen kuului myös kaksi herraa. Jotakin sarjan alkuosiin liittyvää symboliikkaa olen näkevinäni tässä kuvassa...

Kaisan kuva

Esittelyjen jälkeen jatkettiin pukulinjalla, kun Raija piti meille esityksen vuosisadan vaihteen pukeutumistyylistä autenttisten kuvien avulla. Kuvat ja Raijan selostus olivat tosi mielenkiintoisia ja herättivät keskustelua.

Kaisan kuva
Kaisan kuva

Tällä kerralla ei tapahtumaa videoitu niin tarkkaan kuin viimeksi, mutta tämä yllätysmomentti piti saada nauhalle...



Puistotorni ja TTT todella palvelivat näin hyvin: kun lauantai on esityspäivä emmekä päässeet tutustumaan puvustamoon, saimme muutamia vuosisadanvaihteen ja 1920-luvun pukuja Fanny ja Alexander ja Chicago-näytelmistä kokoustilaan hypisteltäviksi!

Kaisan kuva
Kaisan kuva
Kaisan kuva

Välillä piti syödä. Ruoka oli katettu viereiseen huoneeseen, joka ei tunnelmassaan jäänyt jälkeen kokoustilasta.

Sinikan kuva
Sinikan kuva
Kaisan kuva
Kaisan kuva

Ruoan jälkeen teimme saman, mikä Koivurannassa tehdään jouluna: soitimme Berliiniin. Ihan oikeasti! Berliiniläisessä katukahvilassa lehmusten alla istui Bettyn ystävä, jonka kanssa vaihdoimme kuulumisia - kiitos nykytekniikan, myös näimme toisemme. Ei, en tiedä, mitä teen allaolevassa kuvassa - mutta kuten näette, monet neuloivat!

Sinikan kuva
Osallistujia oli pyydetty etukäteen valitsemaan lempikohtansa Betty-sarjassa, jonka he lukisivat ääneen. Tämä oli ehkä minulle koko tapaamisen huippu. Oli koskettavaa, liikuttavaa, mykistävää, järisyttävää kuunella jonkun toisen ääneen lukemana omaa tekstiään.

Jostakin syystä (?!) moni sitaateista liittyi Duncaniin. Toinen seurueen herrahenkilöistä puuskahtikin: "Mulle briiffattiin tätä hahmoa ja sanottiin, että hän on vaatimaton!" (Erityisesti Duncanin kovin rehellinen kirje isoäidilleen sellaisine viattomine lauseineen kuin "on tunnustettava, etten minä kovin usein joudu tilanteeseen, jossa minut olisi torjuttu" herätti hilpeyttä.) Joltakin lipsahtikin: "Duncanhan on ollut nuorena aivan kuin Gordon!"

Sinikan kuva

Kahvi- ja teetarjoilun alkaessa siirryimme ajassa yli 110 vuotta taaksepäin larpin (Live Action Role Play) muodossa. Ideana on siis ottaa joku hahmo, jota "elää" - ei näyttele, koska yleisöä ei ole, vaan menee hahmon nahkoihin. Betty-larpissa elettiin Bettyn ja Rosien opiskeluaikoja, ja tytöt pitivät teekutsut Isoäidin luona. Monen sattuman summana paikalle tupsahti myös Emma Wood, joka oli aivan varma siitä, että on kihloissa Duncanin kanssa. Duncan ei ollut asiasta yhtään varma, mutta Bettyn ylämaalaisluonto nousi niin jyrkästi, että larpin lopussa Duncan oli kihloissa Emman kanssa!

Koska kaikki olivat jonakin hahmona mukana larpissa, siitä ei valitettavasti ole yhtään valokuvaa. Olikin puhe, että seuraavaan tapaamiseen pitää saada ammattikuvaaja, jolle poseerata. Nyt ryhmäkuvaan pääsivät kaikki tarjoilijan kärsivällisyyden ansiosta.



Vaatimaton seitsemän tunnin mittainen tapaaminen hujahti ohi kuin ajatus. Ja jos meitä oli tuijotettu Hämeenpuistossa Puistotorniin kävellessä, niin poistuminen paikalta vasta olikin melkoinen kujanjuoksu. Päivällä tyhjyyttään kaikuva aula oli täpötäynnä teatteriyleisöä, ja kyllä, meitä totisesti tuijotettiin, kun puikkelehdimme ulos!

Lauantai-ilta jatkui vielä osan porukan kanssa ruokailulla Plevnassa James Finlaysonin skottijuurien kunniaksi. Kuvassa Katja lukee Betty-viikkojen spesiaalitarinaa tabletilta ruokaa odotellessa...

Kaisan kuva

Mutta eihän ilonpito siihen tietysti päättynyt. Betty-tapaamisen jälkeen on Bettyn Facebook-ryhmässä syntynyt yhtä ja toista hauskaa, kun hahmoja on roolitettu oikeilla näyttelijöillä. En osaa enää ajatella Duncania kenenkään muun kuin James Nortonin...



 ...tai Fergusia kenenkään muun kuin Aidan Turnerin näköiseksi!


Jos jollekin vielä jäi epäselväksi, mitä on larppaus, niin se voi olla vaikka tätä. Betty-ryhmässä on kohta kolme viikkoa jatkunut keskustelu, jota Duncan (jota minä larppaan James Nortonilla) ja Fergus (jota Katja larppaa Aidan Turnerilla) käyvät milloin mistäkin aiheesta. Välillä mukaan on piipahtanut myös Betty, jota Johanna larppaa jostakin syystä minun kuvillani...




Vakaasti on myös päätetty, että kolmas Betty-tapaaminen järjestetään kahden vuoden kuluttua, keväällä 2019. Jos mahdollista, se on ehkä jo oikeasti viikonlopun mittainen ja paikassa, jossa voimme majoittua, ruokailla ja järjestää ohjelman ilman siirtymisiä. Suunniteltu on jo kovasti hattutyöpajaa, nekkujen keittämistä ja pähkinöiden särkemistä tulen ääressä yömyssyt päässä - tai ainakin jotakin vastaavaa.

Sydämellinen kiitos vielä kerran jokaiselle tämänvuotiseen tapahtumaan osallistuneelle! On aivan käsittämätöntä, miten ventovieraista ihmisistä voi niin nopeasti tulla niin hyviä ystäviä. Mutta niinhän Betty lumosi lähipiirinsä kirjoissakin.


sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Miten valitsette 14/14: Kynttilänvalossa

 
Catriona nousi Bancan yläkertaan vieviä leveitä kiviportaita. Hän oli ollut koko illan Megin kanssa kartanon suuressa salissa auttamassa haavoittuneiden hoitamisessa, niin ylämaalaisten kuin punatakkienkin.

Oli ollut hiukan kiusallista kääriä sidettä luutnantti O’Callaghanin pään ympäri tämän ohimoon tulleen haavan suojaksi, ja tunne oli selvästi ollut molemminpuolinen. Irlantilainen oli mutissut nolona jotakin siitä, ettei hän ollut osannut aavistaakaan kapteeni Campbellin suunnitelmia, ja Catriona oli mutissut puolestaan ympäripyöreitä rauhoitteluja.

Sitten tyttö oli käynyt keittiössä katsomassa, tarvittiinko apua ruoanlaitossa, mutta todennut olevansa aivan ylimääräinen. Bancan keittäjä totisesti halutessaan osasi asiansa, vaikka Catriona oli sitä vielä samana aamuna epäillyt. Nyt keittäjä tiesi ”rakkaan lairdin” olevan talossa, eikä Catrionalle jäänyt epäselväksi, tarkoittiko tämä nimityksellä Ian vai Robert Campbellia. Joka tapauksessa keittiössä häärättiin sellaisella innolla kuin talossa olisi ”rakkaan lairdin” lisäksi ollut Jaakko-kuningas maanpakolaishoveineen eikä ainoastaan epämääräistä joukkoa ylämaalaisia ja punatakkeja. Catriona olikin aavistavinaan, että tällä kertaa ruoassa olisi tarpeeksi suolaa.

Meg oli jäänyt vielä asioikseen vaihtamaan jonkun siteitä. Catriona tiesi sisarensa vain odottavan, että Donald MacArthur vapautuisi siitä, mitä ikinä olikin tekemässä. Mutta mitä Roderick MacLaren sanoisi? Catriona tiesi kyllä, että kihlauksen purkaminen oli vakava asia. Glenmore voisi kieltäytyä siitä ja pakottaa Megin kanssaan naimisiin, jos tahtoisi, eikä kukaan voisi estää häntä.

Catrionankin pitäisi puhua isän kanssa. Mutta tyttö tunsi pientä epävarmuutta siitä, mistä kaikesta hänen pitäisi puhua. Hän ei ollut nähnyt Iania sen jälkeen, kun välskäri oli saanut haavan ommelluksi ja lainsuojaton oli yhä tajuttomana kannettu yhteen yläkerran kamareista. Hän ei ollut edes kuullut mitään tämän voinnista, mikä toisaalta oli hyvä asia, koska silloin tuskin oli tapahtunut mitään äkillisiä käänteitä.

Ylämaalaiset olivat leiriytyneet ympäri talon ja pihamaan. Jäljellä olisivat tosin kohta vain Ian Royn, Claidheimhin ja Glenmoren miehet, sillä Ardshiel lähtisi väkineen kotimatkalle yönselkään. Hän ei halunnut sekaantua tähän tilanteeseen yhtään enempää kuin oli pakko, sillä oli jo kyllin kiusallista, kun hän oli tuonut sotureita Argylen herttuan hallinta-alueelle.

He muutkaan eivät voisi jäädä tänne pitkäksi aikaa, sen Catriona toki ymmärsi. Kukaan ei tiennyt, olivatko punatakit ehtineet lähettää sanan Fort Williamiin, kun Ian Roy oli miehineen hyökännyt sisään salaovesta. Mutta vaikkei lähetti olisikaan päässyt matkaan, varuskunnassa alettaisiin varmasti pian ihmetellä, kun ei Robert Campbellista kuuluisi. Ja jos linnoituksesta lähetettäisiin sotilaita Bancaan, he olisivat hukassa.

-Ei Ian Roy siellä ole, neiti, sanoi eräs partainen mies, jota Catriona oli kuullut kutsuttavan Hamish MacTavishiksi. Ylämaalainen oli havainnut tytön laskeneen kätensä sen huoneen ovenkahvaan, jossa lainsuojattoman olisi pitänyt olla toipumassa.

-Miten niin ei ole? Catriona kysyi oudoksuen.

Hän ei tiennyt, mitä heistä kahdesta mahdollisesti miesten joukossa puhuttiin. Mutta puhuttiinpa mitä tahansa, Ian Royn miehet kohtelivat häntä erittäin kunnioittavasti.

-Hän meni alas Dòmhnall Dhun kanssa, MacTavish jatkoi. -Ja Claidheimhin ja Glenmoren ja Ardshielin. Puhuttamaan kapteenia.

-Hänhän on haavoittunut!

-No, haava on ommeltu, mies huomautti ja kohautti vähän olkapäitään, aivan kuin vihjaten, että ommelluista haavoista oli enää turha pitää kovin suurta meteliä.

Vihaisena Catriona käännähti kannoillaan kiiruhtaakseen alakertaan ja vaikka sitten keskelle Robert Campbellin ”puhuttamisen” kiskoakseen Ian Royn takaisin toipilashuoneeseen. Mutta hän ei ehtinyt vielä mihinkään, kun näki miehen nousevan portaita.

Ian oli riisunut pois verisen ja riekaleisen paitansa, ja Catriona koetti olla katsomatta hänen leveitä harteitaan ja vahvoja käsivarsiaan ja sen sijaan iloita siitä, että yläruumiin ympäri kierretty side oli puhdas ─ haava ei vuotanut ainakaan pahasti. Mutta miehen askel oli hidas ja hän nojasi vasemmalla kädellään kaiteeseen, vaikka ei ollut huomaavinaan, kun Donald MacArthur yritti tarjota hänelle omaa käsivarttaan tueksi.

-Takaisin pitkällesi kuin olisit jo! Catriona puuskahti kiiruhtaessaan Ian Royta vastaan. -Haluatko väen vängällä saada haavan aukeamaan!

-Torquil MacNichol ompelee sellaista siksakkia, että minun kylkeäni ei saa enää auki edes miekalla, Ian vastasi hymyillen tajutessaan, kuka häntä oli odottamassa. -Ei minua enää mikään vaivaa, kunhan saan vähän voimiani takaisin. Verenhukka taisi olla aikamoinen.

-Juuri siitä syystä sinun pitäisi levätä eikä vaeltaa edestakaisin!

-En minä vaella mihinkään. Kävin vain alakerrassa. Ian kääntyi Donaldiin päin kuin olisi jatkanut keskustelua, jonka Catrionan väliintulo oli keskeyttänyt. -Hae tyttö käsiisi. Minä järjestän kyllä kaiken.

-Kiitos, sanoi Donald yksinkertaisesti. -Minä korvaan…

-Mene tiehesi, Ian Roy tokaisi naurahtaen. Sitten hän kääntyi Catrionaan päin -Ja sinä, sinun kanssasi minulla on puhumista!

Lainsuojaton tarttui Catrionan käsivarteen ja työnsi tämän edellään toipilashuoneeseensa, ja tyttö punastui kuullessaan ulkopuolelle jäävän miesjoukon hyväntahtoisen naurun.

Vavahtaen Catriona vasta nyt tajusi, että huone oli sama, jossa hän oli viettänyt edellisen yön ja kauhean aamun. Kaatunut muste oli kuivunut pöydällä ja lattialla, kapteeni Campbellin mukanaan tuoma paperinippu oli hajallaan, mutta mustepullon sirpaleet joku oli koonnut pois. Ikkuna oli yhä auki, kuten se oli aamulla jäänyt häneltä.

Syysilta oli laskeutunut, kuu oli pilvessä ja huone melkein pimeä. Joku oli tuonut pöydälle kynttilän, jonka Ian Roy sytytti. Liekki lepatti vedossa ja mies sulki ikkunan.

-Sinun pitää todella mennä lepäämään, Catriona katkaisi hiljaisuuden. Jotenkin hän ei osannut nyt puhua muuten kuin hoitajatarmaisesti.

-Sinä olet minun leponi.

Ian Roy oli yhtäkkiä hänen edessään ja otti hänen kasvonsa käsiensä väliin, vaikka tyttö näki, että miehen oli vaikeata liikuttaa oikeaa kättään kyljen haavan vuoksi. Yhden huikaisevan hetken hän ajatteli, että Ian suutelisi häntä.

-Mihin te oikein olitte matkalla?

Catriona räpytteli silmiään vähän aikaa, ennen kuin tajusi, ettei ollut saanut suudelmaa vaan kysymyksen. Ja kesti vielä hetken, ennen kuin hän käsitti, mitä kysyttiin. Tuntui olevan niin pitkä siitä, kun he olivat Megin kanssa nousseet Claidheimhissa ratsujen selkään.

-Sinun ketunkoloosi, hän tokaisi. -Isä tahtoo naittaa Megin Glenmorelle.

-Joten te karkasitte kotoa? Miehen ääni oli huvittunut ja hän laski irti Catrionasta, mikä sai tytön huokaamaan itsekseen pettymyksestä.

-Mitä muuta me olisimme voineet tehdä! Meg rakastaa Donaldia.

Ian Roy naurahti ääneen.

-Minä koetin epätoivoisesti miettiä syytä siihen, miksi sinä ja sisaresi olitte ilmaantuneet Bancaan, hän sanoi. -En keksinyt yhtäkään. Mieleenikään ei tullut se ilmeisin ─ että villi sisaresi karkaa kotoa ja houkuttelee sinut, ujon ja aran tyttöparan, mukaansa!

-Oh, puuskahti Catriona, -älä ole hävytön.

Sitten hän kallisti päätään.

-Mistä sinä tiesit, että me olemme täällä? hän kysyi. -Mistä sinä tiesit hyökätä? Vai teitkö sen… serkkusi tähden?

-Osittain, Ian Roy myönsi. -Mutta pääasiassa sinun tähtesi. Ja, no, myös sisaresi, sillä Donald kiipeili seinille kuultuaan tämän olevan Robertin armoilla. Niin me…

-Kuultuaan? Mistä sinä voit noin vain kuulla sellaisia asioita?

Lainsuojaton virnisti.

-Banca voi olla Robert Campbellin nimissä, hän sanoi. -Mutta sen palveluskunnassa ja alustalaisissa on voittopuolisesti heitä, jotka näkisivät mieluummin minut täällä isäntänä, kuten ennen vanhaan. Heidän kanssaan pidän yhteyttä tarvittaessa. Tarkemmin sanottuna tällä kerralla tallipoika livahti yön pimeyteen kertomaan, että olitte tupsahtaneet suoraan Robertin syliin. Hän oli tunnistanut vaakunan satulassa ja tiesi, että minä olin ollut juuri tekemisissä Claidheimhin kanssa.

-Ja ne satulat kun ajoivat meidät turmioon alun pitäen, Catriona mutisi.

Ianin leukaperät kiristyivät.

-Satuttiko Robert sinua? Loukkasiko hän sinua?

-Älä murehdi, tyttö sanoi pakottaen äänensä vakaaksi. -Mitään sellaista ei tapahtunut, minkä tähden sinun olisi pitänyt keihästää hänet ruokasalin portaikossa. Missä hän muuten nyt on?

-Lukittuna yhteen alakerran huoneista, sidottuna ja vahvasti vartioituna. Edes hän ei kiemurtele irti tällä kertaa. Ian Royn ääni oli kova.

-Mutta mitä sinä nyt teet hänelle? Miten sinä saat oikeutta?

-En tiedä, saanko. Mutta yritän. Tämä, mies sanoi vetäen sporranistaan kaksi taitettua paperia, -on hänen kirjallinen tunnustuksensa.

-Mutta hänhän tunnusti jo päivällä…

-Ja luuletko sinä, että englantilainen tuomioistuin kutsuu sen tunnustuksen todistajiksi joukkoa kapinallisia jakobiitteja? Minä olen koko ajan tiennyt, että kaikki pitää saada paperille. Täytyy myöntää, ettei häntä ollut aivan helppoa suostutella laittamaan alle nimeään. Ilmeisesti hän ajatteli, että skotlantilainen luoti suo lempeämmän kuoleman kuin englantilainen hirsipuu.

-Oh, Catriona äännähti. -Minä en tahdo tietää, miten…

-Ei sinun tarvitsekaan tietää. Mutta sanottakoon, että tuo teidän Ardshielinne on hyvä puhumaan ihmisiä ympäri. Vähääkään hätkähtämättä hän muotoili Robertin silmien eteen sellaisia tulevaisuudenkuvia, että tämä näki parhaaksi kirjoittaa. Kahtena kappaleena.

-Mitä sinä nyt teet?

-Lähetän toisen näistä papereista viranomaisille. Toisen pidän varmuudeksi itse. Samalla ilmoitan, mistä sekä kapteeni Campbell että hänen sotilaansa ovat noudettavissa. Ei täältä, tietystikään, se vaarantaisi palvelusväen. Pojat hoitavat heidät sopivaan paikkaan ja huolehtivat heille vettä ja leipää niin kauan, että hallitus haettaa omansa pois.

-Hänet siis…

-Siitä päättää oikeus. Älä luule, että minä teen tämän mielelläni. Mutta jos hän kerran oli valmis surmaamaan viattomia ihmisiä vain saadakseen minut hengiltä… Ian värähti.

-Luuletko sinä, että saat… Catriona epäröi. Yhtäkkiä hän ei tohtinut sanoa sitä ääneen.

-Että saan armahduksen? En tiedä. Ian sujautti paperit takaisin vyölaukkuunsa. -Toivon niin. Tosin oikeuslaitos ehkä tarttuu sellaisiin turhanpäiväisiin pikkuseikkoihin lainsuojattomuuteni vuosilta kuin muutamat ryöstöretket ja osallistumiset aseellisiin hyökkäyksiin kruunun joukkoja vastaan. Mutta ehkä niitä asioita voidaan katsoa lieventävien asianhaarojen valossa.

Hän vakavoitui.

-Varmuuden vuoksi minä en ota riskiä. Katoan täältä ketunkolooni heti kun voin. Ja toivon parasta. Joka suhteessa.

Hän katsoi Catrionaan yhtäkkiä niin merkitsevästi, että tyttö kiitti huoneen hämäryyttä, joka toivottavasti esti miestä näkemästä, miten syvästi hän punastui.

-Catriona, Ian Roy sanoi ja tarttui Catrionan käsiin. -Kun minä suunnittelin hyökkäyksen Bancaan, minä ajattelin vain sinua. Totta kai halusin saada kiinni Robertin ─ mutta sillä ei ollut lopulta merkitystä. Millään muulla ei ollut merkitystä kuin sillä, että saisin sinut turvaan. Minä en yleensä pyydä apua keneltäkään maan päällä, mutta nyt lähetin viestin isällesi.

-Siksikö isä tiesi tulla!

-Minä ajattelin, että on oltava jotakin vahvempaa kuin Sir Kennethin ylpeys ─ ja niin onkin, nimittäin hänen rakkautensa tyttäriään kohtaan. Ian Roy hymyili. -Quhidder wil zie. Hän teki valintansa. Kuulemma hän oli välittömästi ratsastanut Ardshielin luo tekemään sovintoa ja pyytämään asetukea.

-Oh! Catriona ei tiennyt, olisiko itkenyt vai nauranut. -Kertoiko hän, mistä he oikein…

-Ei, ei kertonut, eikä koskaan kerrokaan, sillä arvelen, että se on jotakin täysin tyhjänpäiväistä, kuten tuollaisilla itsetärkeillä herrasmiehillä usein ─ anteeksi, että puhun sillä tavalla isästäsi. Luultavasti Ardshiel ei ollut edes tietoinen siitä, että oli onnistunut jollakin tavalla loukkaamaan isääsi. Hän on järkevä mies ja olisi tehnyt sovinnon jo aikapäiviä, jos jotakin riitaa olisi ollut. Mutta pääasia on, että isäsi toi apujoukkoja, sillä ilman heitä tämä päivä olisi voinut päättyä toisin.

Catriona huokasi.

-Miten Megin nyt käy? hän kysyi surkeasti. -Vaatiiko Glenmore…

-Minä puhuin isäsi kanssa. Hän on ilmeisesti vähän poissa tolaltaan, sillä hän lupasi aivan painostamatta suostutella MacLarenin purkamaan kihlauksen. Hän on toiveikas, että tämä suostuu ─ kihlausta ei ehditty vielä julkistaa, joten Glenmore ei menetä kasvojaan. Sanoin, että jos tämä vaatii korvauksia, minä maksan kaiken, mitä vain pyydetään. Donaldin onni on sen arvoinen.

-Entä… Catriona puri huultaan ja painoi päänsä. Yhtäkkiä hän oli taas yhtä sanaton kuin taannoin Claidheimhin ruokasalissa.

-Entä puhuinko minä isäsi kanssa mistään muusta, niinkö? kysyi Ian Roy pehmeästi. -Kuten vaikkapa… uudesta palkkiosta?

-Niin, Catriona sopersi.

Yhtäkkiä miehen voimat tuntuivat loppuvan, hän hellitti otteensa ja putosi kylkeään pidellen istumaan vuoteen laidalle, aivan kuin tämä keskustelunaihe olisi uuvuttanut häntä enemmän kuin mikään tähänastisista.

-Catriona, minä tulin tänne sinun tähtesi. Minä rakastan sinua. Mutta kuten sanoin taannoin Claidheimhissa ─ jos tilanne olisi toinen… Catriona, minä olen yhä lainsuojaton. Minä en voi viedä sinua vihille, en tarjota sinulle kodin turvaa, en…

-Mutta sinähän saat armahduksen, kun serkkusi tunnustus käsitellään!

Ian Roy oli hetken vaiti.

-Jaksaisitko sinä todella odottaa? hän kysyi hiljaa. -Odottaa jotakin niin epävarmaa? Siihen voi mennä pitkäkin aika, mikäli se edes toteutuu.

-Minä odotan niin kauan kuin on tarpeen! Ja ellei se toteudu, niin… Catriona nosti uhmakkaasti päätään. -Minä tahdon elää silti sinun kanssasi. Minä karkaan uudestaan, ellei isä suostu. Minä tulen luoksesi vaikka väkisin, ellet sinä suostu!

-Sinä lupaat paljon, pikku Catriona, sanoi Ian Roy hiukan surumielisesti.

-Minä lupaan kaiken, Catriona huudahti. -Yhdellä ehdolla!

-Uskallankohan minä edes kysyä, mikä se on?

-Ei koskaan enää mitään ”retkiä” eikä tyttöjä ─ ei yksin eikä Donaldin kanssa!

Ian Roy purskahti nauruun, sitten hän voihkaisi ja irvisti ja piteli taas kylkeään.

-Sinä tahdot selvästi viimeistellä sen, mihin Robert ei pystynyt, hän mutisi. -Mo chridhe, me Donaldin kanssa emme totisesti kumpikaan kaipaa mitään ”retkiä” enää, jos…

-Ei mitään ”jos”, sanoi Catriona napakasti. -Kun! Quhidder wil zie. Näin minä olen valinnut.

Sitten hän astui eteenpäin, ja koska Ian Roy oli istumassa, tytön ei tarvinnut edes nousta varpailleen kietoessaan kätensä miehen kaulaan ja suudellessaan tätä. Ja Ian Roy puristi hänet syliinsä ja vastasi suudelmaan niin kiihkeästi, että Catrionan jalat pettivät ja hän putosi istumaan miehen polvelle.

Kaukana alakerrassa hurrattiin, sillä siellä Donald MacArthur kertoi juuri klaaninsa miehille kihlanneensa Claidheimhin neideistä vanhemman ─ jättäen hienotunteisesti mainitsematta tämän aiemman kihlauksen. Glenmoren MacLaren oli nyt luopunut kaikista vaateistaan Megiä kohtaan, ja Sir Kenneth oli antanut suostumuksensa uudelle kihlaukselle sillä yllättävän nöyrästi esitetyllä toivomuksella, että kihlapari odottaisi sulhasen armahdusta ennen vihillä käymistä, koska ”muuten minulla on oman klaanini parissa liikaa selitettävää”.

Tämän jälkeen ylämaalaisten joukko kävi illallispöytään kaikista päivän rasituksista huolimatta hilpeän juhlatunnelman vallassa. Ja kun joku kysyi hiukan huolissaan poissa olevaa Ian Royta, Donald vain naurahti ja totesi, että tämä oli hoidattamassa haavaansa.

Tähän päättyy Betty-viikkojen 2017 spesiaalitarina.
Kiitos siitä, että olit mukana!

lauantai 15. huhtikuuta 2017

Miten valitsette 13/14: Kaksintaistelu

 
Juuri kun ensimmäiset Ian Royn miehistä päätyivät yläaulaan villisti puoliaan pitäen, mutta yhä edelleen perääntyen, ja kun Catriona oli jo livahtanut takaisin parven ovelle hakeakseen Megin, jotta he voisivat piiloutua minne tahansa muualle, ennen kuin pakotie menisi tukkoon, hän tajusi, että meteli oli muuttanut muotoaan. Taistelun ääniä ei kuulunut enää vain talon sisältä, vaan myös jostakin kauempaa, ja kaiken yläpuolella kaikui vanha slogan, joka oli hänelle tuttu lapsuudesta asti.

-Creag an Sgairbh!

Se oli Stewartin klaanin sotahuuto.

Stewarteja? Täällä? Catriona ei ollut uskoa korviaan. Sitten häntä kylmäsi. Oliko isä tulossa? Mutta eihän isällä ollut kovin runsaasti miehiä. Toki Claidheimhissa he olivat yhdessä Ian Royn ja MacLarenin miesten kanssa onnistuneet ajamaan pois punatakit ─ mutta entä nyt, tällaisissa oloissa, kun sotilaat olivat tavallaan kotikentällään?

Ja sittenkin hän lumoutuneena seurasi, miten äsken ylös portaita noussut punaisten takkien vuorovesi lähti aivan kuin painumaan alemmaksi, miten perääntyneet Ian Royn miehet tuntuivat saavan uutta voimaa, miten näytti siltä, kuin joku olisi alakerrassa niittänyt sotilaita sitä mukaa kuin näitä saatiin työnnettyä takaisin alas.

Catriona syöksähti parven ovelle ja siitä sisään. Meg oli noussut seisomaan ja nojautui seinään aivan kalpeana kasvoiltaan.

-Mitä se on? hän huohotti. -Kuulenko minä omiani, Cat? Onko täällä meikäläisiä?

-Isä tietysti.

-Mutta miten isä tietäisi olla täällä! Eikä hänellä ole kylliksi miehiä! Eihän…

-Meg, punatakkeja ajetaan taaksepäin, Catriona keskeytti, ennen kuin sisar ehtisi usuttaa itsensä kovin suureen paniikkiin. -Se on tärkeintä. Pysytään täällä.

Taistelu alakerrassa oli kiihtynyt, miehiä oli nyt enemmän, ja saattoi suorastaan nähdä osan olevan taisteluun vasta tulleita, niin ettei heitä painanut vielä väsymys. Sisarensa kauhistuneista kielloista huolimatta Catriona kyykistyi taas kurkistelemaan kaiteen raosta. Hän oli aivan varma, että näki vilaukselta isän ─ tuolla ainakin oli MacLaren ─ mutta oliko tuo todella…

-Cat!

Megin ääni oli muuttunut. Se oli koko ajan ollut pelästynyt, mutta nyt siinä oli paljasta kauhua. Catriona käänsi päätään.

Ian Roy Campbell ja hänen punatakkinen serkkunsa kävivät kaksintaistelua alhaalta ruokasalista parvelle johtavissa kapeissa portaissa. Ian yritti estää kapteenia pääsemästä ylöspäin, mutta tämä kävi päälle niin raivoisasti, että lainsuojaton joutui antamaan periksi porras portaalta.

Miksi Ian taisteli niin heikosti? Catriona oli nähnyt tämän Claidheimhin taistelussa ja tiesi heti, että jotakin oli vialla. Ianin käsivarret olivat vahvat, vaikkei hänellä ollutkaan nyt kauheaa lyömämiekkaansa vaan se lyhyempi, ilmeisesti juuri sisätiloissa käytävää taistelua ajatellen valittu. Silti hänen olisi pitänyt kyetä helposti pitämään puolensa.

Ja silloin tyttö tajusi, että Ian oli haavoittunut. Tämän paita oli verestä märkä ─ miehen oli täytynyt saada syvä haava oikeaan kylkeensä. Joka kerran, kun hän nosti miekkaansa, hänen kasvonsa vääntyivät irvistykseen.

Catriona nousi ja perääntyi Megin luo. Jos Robert Campbell pääsisi tänne, jos tämä löytäisi heidät, kaikki olisi hukassa. Heidän pitäisi paeta.

Samassa hän näki, miten Ian vaihtoi lennossa miekan vasempaan käteen. Tyttö oli kuullut kerrottavan, että taitavimmat miekkailijat saattoivat tehdä niin, mutta ei ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Hän ei tiennyt, osasiko edes Ardshiel, jota pidettiin Ylämaan parhaana miekkamiehenä, vaihtaa kättä. Vasemmalla kädellä lyödyt iskut hankaloittivat vastustajan asemia, mutta toisaalta vasenkätinen miekkailija ei pystynyt suojaamaan itseään yhtä hyvin kuin oikeakätinen.

Hetken näyttikin siltä, kuin Ianin temppu olisi tasannut voimasuhteet, sillä Robert Campbell joutui astumaan yhden tai kaksi rappusta alaspäin. Mutta sitten punatakki hyökkäsi taas niin hurjasti, että Ian, jonka kaikkia liikkeitä haavan kipu näytti heikentävän ja hidastavan täysin riippumatta siitä, millä kädellä hän miekkaili, joutui perääntymään.

Kauhistuneiden tyttöjen katsellessa Ian astui taaksepäin, selvästi luullen olevansa jo ylhäällä parvella ─ mutta hänen takanaan olikin vielä yksi porras, hän kompastui siihen, menetti tasapainonsa, horjui epätoivoisesti ja romahti selälleen parven lattialle. Ja Robert Campbell hyökkäsi häntä kohti miekka pistoasennossa.

Catriona ei ehtinyt edes ajatella mitään, kun hän juoksi. Hän ehti väliin viime hetkessä ja sai miekallaan lyötyä punatakin miekkaa niin, että se lipsahti sivuun eikä lävistänyt Iania. Uusi taistelukumppani hämmensi kapteenia niin, että tämä otti taas askeleen taaksepäin, mutta naurahti sitten huvittuneena.

-Kappas vain, Catriona-neiti, hän sanoi hengästyneenä. -Olenkin aina pitänyt tämänkaltaisista sotasaaliista.

Ja hän löi taas miekallaan kaikin voimin, niin että Catrionan oli pidettävä molemmin käsin kiinni omastaan, ja sittenkin tyttö tiesi, ettei pystyisi pitämään puoliaan kovin kauan. Mutta samassa hän ennemmin tajusi kuin kuuli Ianin päässeen jaloilleen takanaan ja väistyi juuri, kun tämän miekka kilahti vasten kapteenin miekanterää.

-Hänestä pysy erossa! Ian sähähti serkulleen.

Punatakki naurahti taas. Hän vaikutti uupuneelta, mutta silti suorastaan näki, miten hän nautti tilanteesta.

-Suloinen tyttö sinulla tälläkin kertaa. Älä turhaan esittele meitä, me olemme jo tutustuneet, oikein läheisesti ja erittäin miellyttävästi.

Catriona ei ollut uskoa korviaan. Oliko kapteeni seonnut? Ja samassa hän tajusi punatakin vain koettavan saada Ianin menettämään malttinsa. Vanha Angus oli sanonut, että maltin menettäminen oli pahin virhe, jonka miekkaillessa saattoi tehdä. Jos menetti malttinsa, ei enää keskittynyt eikä muistanut suojautua.

Epäilemättä Ian Roy oli saanut aikoinaan saman neuvon, kuka ikinä hänet miekkailemaan olikin opettanut. Mutta nyt hän ei näyttänyt muistavan sitä. Miehen kasvot vääntyivät ja hän kävi kapteenin kimppuun ennemmin raivolla kuin taidolla, ja juuri sitä punatakki oli odottanut.

-Se ei ole totta! huusi Catriona. -Ian, se ei ole totta! Hän ei ole koskenut minuun! Hillitse itsesi!

-Kunhan sinä olet poissa tieltä, minulla ja pikku hempukallasi on taas oikein mukavaa yhdessä, kapteeni jatkoi härnäämistään. -Haluatko tietää, missä hänellä on syntymämerkki?

-Ian, hän valehtelee! Catriona parahti. -Keskity, älä kuuntele häntä!

Tyttö puristi hengästyneenä omaa miekkaansa. Hän tiesi joutuvansa sekaantumaan pian uudelleen taisteluun, sillä raivostunut Ian alkoi menettää asemiaan. Mutta jo äskeisen kokemuksen perusteella tyttö tiesi myös, ettei hänen voimillaan juurikaan vastustettu kapteenin kaltaista vahvaa ja taitavaa miekkailijaa.

Juuri sillä hetkellä toinen vahva ja taitava miekkailija juoksi ylös portaita tullakseen apuun. Se oli Charles Stewart, eikä Catriona ehtinyt edes hämmästyä sitä, että Ardshiel oli paikalla, vaikkei isän pitänyt olla tämän kanssa puheväleissä. Mutta ennen kuin Appinin klaanin päämies ehti parvelle asti, Ian löi niin lujasti, että miekka kimposi kapteenin kädestä ja tämä horjahti vasten portaiden kaidetta.

-Ian, älä! Catriona tajusi, että raivon sokaisema lainsuojaton aikoi surmata taistelukumppaninsa siihen paikkaan. -Ian, anna hänen elää! Ellet sinä anna hänen elää, hän ei voi tunnustaa rikoksiaan! Hän on ainoa, joka voi hankkia sinulle vapautuksen!

-Pikku neiti on oikeassa, huohotti kapteeni, eikä Catriona ollut enää varma, oliko tämän katseessa enemmän pelkoa vai pahuutta. -Pikku neiti on hyvin järkevä. Minä olen tullut sen jo huomaamaan.

-Ian! Catriona piteli kaikin voimin lainsuojatonta, joka tuntui olevan nyt sokea ja kuuro kaikille järjen varoituksille ja oli jälleen vähällä käydä serkkunsa kimppuun. -Ian, etkö sinä käsitä, että hän koettaa tarkoituksella ärsyttää sinua! Hänellä ei ole mitään tekemistä minun kanssani, ymmärrätkö?

-Voi miten minun tekisikään mieleni tehdä teistä hakkelusta, Ardshiel sanoi inhoten ja painoi miekankärjellään kapteenin kaulaliinaa tavalla, joka sai miehen nielaisemaan hiukan vaikeasti. -Jos vain olisin ehtinyt aiemmin ─ ja ellette nyt olisi siinä aseettomana ja ellei teitä tosiaan tarvittaisi elossa… Will, Dugald! Tulkaa tänne ja viekää tämä roisto jonnekin, missä minun ei tarvitse katsella häntä.

Ian Roy pudotti yhtäkkiä aseensa, horjahti ja putosi polvilleen parven kaidetta vasten.

-Näytä! Catriona polvistui hänen viereensä ja repäisi miehen revenneen paidan lopullisesti halki. Ian Royn oikeassa kyljessä oli todellakin syvä, runsaasti vuotava haava.

Jossakin tuolla alhaalla oli joku parturi tai välskäri, joka osasi sitoa haavoja. Mutta Ianin ei voinut antaa odottaa ilman mitään ensiapua, mies oli selvästi menettänyt jo liiaksi verta. Catriona veti ylös ratsastuspukunsa helman ja repäisi ylimmästä alushameestaan kangasta niin paljon kuin irti sai.

-Catriona… Ian mutisi, ja hänen vasemman kätensä vapisevat sormet hyväilivät tytön poskea. -Sinun tilallasi minä… laittaisin sen koiran vihdoin liekaan. Se alkaa aiheuttaa… häiriötä.

-Ole alallasi, suupaltti. Minä en totisesti anna sinun kuolla käsiini nyt, Catriona sanoi kipakammin kuin aikoikaan, sillä hän pelkäsi koko ajan purskahtavansa järkyttyneeseen itkuun.

Mies naurahti ja irvisti sitten, kun Catriona painoi haavaa lujasti kangasmytyllä tyrehdyttääkseen verenvuodon. Meteli alhaalla alkoi vaimeta. Sotilaat olivat jääneet alakynteen ja heitä riisuttiin aseista. Ardshielin kutsumat Dugald MacColl ja Will Stewart olivat tulleet portaisiin ja tarttuivat kapteeni Campbelliin.

-Odottakaa! Ian äkkiä huudahti heikosti ja koetti nousta pystyyn, mutta huvenneet voimat ja Catrionan tiukka ote pitivät hänet sittenkin lattialla. -Odottakaa! Siltä varalta, että kuolen, minun pitää kysyä häneltä jotakin.

Miehet vilkaisivat epäröiden päällikköönsä, mutta Ardshielin nyökätessä pysähtyivät vankinsa kanssa.

-Robert, sanoi Ian tuskaisasti, -mitä varten? Sen minä tahdon tietää. Emmekö me olleet kuin veljiä?

Kapteeni hymähti katkerasti. Hän oli kadottanut tekotukkansa taistelun tiimellyksessä, ja vaikka hänen punaiset hiuksensa oli leikattu lyhyiksi, toisin kuin Ianilla, Catrionaa puistatti yhtäkkiä näiden kahden serkuksen tavaton yhdennäköisyys. He todella olivat kuin veljiä, kuin saman miehen kaksi puolta. Toinen oli valinnut yön ja toinen päivän, toinen varjon ja toinen valon.

-Veljiäkö! toisti Robert Campbell halveksivasti. -Meidän isämme olivat veljiä, kaksoisveljiä ─ mutta minun isäni menetti kaiken vain sen tähden, että lapsenpäästäjän mukaan sinun isäsi syntyi muutamaa hetkeä ennen häntä! Niiden muutaman hetken tähden sinä perit kaiken ─ Bancan ─ maat ─ alustalaiset…

-Minä tiedän tuon kaiken… ja minä tiedän senkin, että niiden muutaman hetken tähden… isäni huolehti aina omantunnontarkasti veljensä hyvinvoinnista… ja käski minun tehdä samoin sinun suhteesi, Ian Roy huohotti. Hänen tuntui olevan vaikea puhua. -Puuttuiko sinulta koskaan mitään? Eivätkö Bancan ovet olleet sinulle aina auki?

-Olisikin ollut vain talo ja tavara! Mutta niiden mukana sinä tunnuit saavan pelkkää onnea ja auringonpaistetta. Sinulta onnistui kaikki! Viljelykset, kaupat, naissuhteet. Se oli sietämätöntä!

-Robert, jos sinä vihaat minua noin… mitä varten sinä et tappanut minua… vaan ne viattomat majatalossa?

Kapteeni naurahti.

-Mitäkö varten? Sitä varten, että sinulla on yhdeksän henkeä kuin kissalla! Luuletko, etten yrittänyt päästä sinusta eroon? Muistatko, kun harjoittelimme esteitä, ja satulavyösi petti kesken hypyn? Muistatko, kun olimme metsällä ja aseesi ei toiminutkaan uroshirven hyökätessä? Siitä kaikesta sinä selvisit, aivan kuin olisit noiduttu. Minä ajattelin, että kruunun kaulakiikku tekee sinusta selvää ─ mutta sinun onnettoman piti päästä pakoon. Ja nyt, tänään…

Yhtäkkiä kapteeni katsoi Catrionaan pistävästi.

-Ellei tuo hempukka olisi sekaantunut asiaan, minä olisin vihdoin tänään saanut sinut hengiltä!

Catriona vapisi järkytyksestä niin, että tuskin pystyi painamaan Ianin haavaa. Hän ei ollut koskaan elämässään kohdannut tällaista vihaa.

-Mutta sinähän sait Bancan, Ian mutisi. -Etkä ole asunut täällä. Et sen vertaa, että… olisit muistanut rinteen luolasta asehuoneeseen johtavan salakäytävän. Olin aivan varma, että olisit… tukkinut sen tai asettanut vartijan! En ollut uskoa silmiäni, kun saimme vain… kävellä luolasta sisään.

Nyt Catriona tajusi, miten ylämaalaiset olivat päässeet yllättäen kartanoon, ja mitä varten hän ei ollut nähnyt ikkunastaan mitään liikettä talon yläpuolella.

-Itse et muistanut, että näissä portaissa on kolmekymmentäyksi askelmaa, ei kolmeakymmentä ─ näin kyllä, että laskit mielessäsi! kapteeni tuhahti. -En minä Bancaa itsessään mihinkään tarvitse. Minä tarvitsen sen tuotot. Olen pystynyt ostamaan vasta kapteeninviran, mutta minä en totisesti aio jäädä kapteeniksi enkä suorittaa komennuksia tässä surkeassa maanääressä enempää kuin on pakko!

-Nyt riittää, keskeytti Ardshiel. -Viekää hänet, minä en jaksa enää kuunnella.

-Ja hakekaa välskäri! Catriona huudahti. -Haava pitää ommella. Sinä et olisi saanut viivyttää hoitoasi noin, Ian. Sinä vuodat verta koko ajan.

-Minä menen, sanoi Ardshiel itse ja kiiruhti alas portaita Dugaldin, Willin ja näiden tiukasti välissään kuljettaman kapteenin jäljessä.

Ian huokasi ja nojautui taas kaiteeseen. Hän oli niin kalpea, että Catrionan sydän vavahti. Milloin Ian oli haavoittunut? Kauanko hän oli vuotanut?

-Anna minä välillä.

Se oli Meg. Sisar oli taistelun tauottua lyyhistynyt parven seinänviereen itkemään sekä järkytyksestä että helpotuksesta, mutta alkoi nyt olla entisellään, eikä edes kalvennut nähdessään, miten Catrionan käsissä oleva kangasmytty oli värjäytynyt punaiseksi. Sen sijaan hän puolestaan repi nyt kaitaleita omasta alushameestaan.

-Ei, minä tahdon. Catriona otti vastaan puhtaan kankaan, mutta ei väistynyt Ianin viereltä. -Huolehdi sinä hänestä.

Ja pieni hymy häivähti Catrionan huulilla, kun Meg punastui somasti Donald MacArthurin harppoessa portaita ylös. Nähdessään seurueen Donald ei tuntunut tietävän, kenen luo ensin tulisi, haavoittuneen lairdinsa vai Megin.

-Älä törmäile, Dòmhnall Dhu, Ian Roy mutisi, ja hänenkin suupielensä värähti vähän. -Minua et voi auttaa, ellet ole… sitten viime näkemän oppinut… ompelemaan haavoja. Niin että keskity sinä… suutelemaan tyttöä!

Tottelevaisesti Donald MacArthur teki kuten käskettiin. Eikä Catriona voinut olla tämän kaiken keskelläkään hiukan huvittumatta portaita seuraavaksi nousevan isänsä ilmeestä, kun tämä näki molemmat parvella olevat parit. Mutta koska tyttö ei ollut sydämetön, hän oli jonkin verran pahoillaan isän kintereillä seuraavan Roderick MacLarenin selvästä järkytyksestä tämän tajutessa, kenen sylissä hänelle luvattu morsian oli.

Samassa noita sinä päivänä kovalla koetuksella olleita portaita kiiruhti ylös se välskäri, joka oli sitonut Catrionan haavan Claidheimhin taistelun jälkeen. Ulkomuodostaan päätellen hän oli ollut soturin ominaisuudessa mukana tässäkin kahakassa, joka alkoi nyt olla kokonaan hiipunut. Catriona mietti, mitä sotilaille tehtäisiin. Vaikka olihan tässä talossa huoneita vangeille!

-Väistäkääpä, neiti, sanoi välskäri kohteliaasti, ilmeisesti lainkaan tunnistamatta Catrionaa taannoiseksi haavoittuneeksi ”pojaksi”. -Aijai, tämä vaatii neulaa ja lankaa.

-Niin minäkin arvelin, Catriona sanoi ja siirtyi kuuliaisesti pois tieltä, mutta ei sen kauemmas kuin Ianin toiselle puolelle.

-Haluatko viinaa? välskäri tiedusteli päämieheltään.

-En, tämä riittää, Ian Roy mutisi ja puristi Catrionan käden kämmenensä sisään. -Miten paha se on?

-Paha, tokaisi välskäri, joka ei selvästi uskonut potilaiden turhaan rauhoitteluun. -Ilman neitiä olisi päästy maahanpanijaisiin.

-Ainakin kuolen Bancassa, Ian Roy mutisi, kun välskäri avasi nahkaisen tarvikelaukkunsa ja veti esiin neulan ja lankarullan.

-Tässä joudeta kuolemaan, ilmoitti Donald MacArthur reippaasti, vaikka hänen vihreät silmänsä olivat huolestuneet. -Häitäkin järjestettävänä!

Hän katsoi Megiin, ja Catriona vilkaisi taas isäänsä ja MacLareniin, jotka näyttivät entistä järkyttyneemmiltä, ja sitten tyttö huokasi. Mitä Ian olikaan sanonut siitä, ettei lainsuojattomana voinut mennä edes naimisiin? Mutta eikö nyt, kun Robert Campbell oli käytännössä tunnustanut heidän kuultensa… Jos Ian vain pysyisi hengissä!

Samassa mies retkahti hänen syliinsä.

-Taju meni, ilmoitti välskäri melkein hilpeästi ja sulki toisen silmänsä nähdäkseen paremmin pujottaa langan neulansilmään. -On aina hyvä, kun se tapahtuu ennen toimenpidettä, silloin minä saan työrauhan.

Tarina jatkuu huomenna klo 20.

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Miten valitsette 12/14: Parvella

 
 
Campbell katsoi hetken alempaa upseeria, sitten hän sysäsi Catrionan sivuun niin raa’asti, että tämä lennähti tulisijan ja vaatekaapin väliseen koloon, ja marssi ulos ovesta. Lukko loksahti taas.

Catriona painautui seinää vasten, veti polvensa koukkuun ja kietoi kätensä sääriensä ympäri kuin olisi tahtonut kutistua mahdollisimman pieneksi. Hän koetti sulkea kaikki ajatukset pois mielestään ja saada koko ruumistaan ravisuttavan vapinan loppumaan. Kipu vihloi hänen päänahkaansa ja vasenta käsivarttaan, jonka taisteluhaava oli kyllä ehtinyt umpeutua, mutta joka oli silti vielä tavallista arempi, eikä ollut ollenkaan pitänyt äskeisestä käsittelystä.

Heidän oli pakko päästä täältä pois. Tuo mies ei tuntisi armoa, vaan toteuttaisi kaikki uhkauksensa, jos tahtoisi. Catrionan pitäisi vaikka kiivetä alas pystysuoraa ulkoseinää, jos sillä tavalla voisi pelastaa Megin ja itsensä. Mitä tahansa, mutta he eivät voisi jäädä tänne.

Tyttö otti tukea vaatekaapista ja nousi täriseville jaloilleen. Huone keinui hiukan, ja pöydälle ja lattialle levinnyt muste näytti aaltoilevan kuin järvi syysyönä.

Samassa hän kuuli kaukaista meteliä. Ja sen äänen hän tunsi.

Jossakin taisteltiin.

Tyttö kompasteli ikkunan luo ja avasi sen. Kaikki voimansa ponnistaen hän työnsi pöydän sivuun päästäkseen lähemmäs ikkuna-aukkoa ja voidakseen kurkistaa kunnolla ulos.

Mutta kaunis syksyinen ylämaalaismaisema Bancan ulkopuolella oli aivan rauhallinen. Kultaan taipuva koivikko suhisi hiljaa tuulessa, puro kimalteli auringossa matkallaan sillan alta ja linnut pyrähtelivät oksistossa.

Oliko hän lyönyt päänsä kaatuessaan? Kuuliko hän omiaan? Catriona kurottui niin kauas kuin uskalsi, mutta vilaustakaan mistään taisteluun viittaavasta ei näkynyt. Kukaan ei siis ollut hyökännyt Bancaan.

Mutta taistelun äänet kovenivat.

Samassa kuului juoksevia askeleita, ovia jyskytettiin, saranat vinkuivat, ja yhtäkkiä ääni huusi:

-Catriona! Catriona!

Catriona ei käsittänyt, miten pääsi ovelle, sillä kaikki voima tuntui paenneen hänen jaloistaan. Näinkö pahoja harhoja hän jo kuuli? Oliko hänen epätoivonsa synnyttänyt kuvitelmat hyökkäyksestä ja sen miehen äänestä, jota hän oli kuluneen vuorokauden aikana niin paljon ajatellut?

-Ian? Hän hakkasi nyrkeillään oveen. -Ian?

-Catriona. Nyt miehen ääni kuului aivan selvästi oven toiselta puolen. -Oletko sinä siellä?

-Olen!

-Mene pois oven takaa.

Catriona otti pari askelta taaksepäin. Hän ei enää välittänyt siitä, oliko Ianin ääni harhaa vai ei. Jos hän oli tullut hulluksi, se oli ehkä Jumalan armoa, jonka varassa hän kestäisi koettelemuksensa. Hän ei välittänyt mistään muusta kuin siitä, että kuuli Ianin äänen.

Nyt hän kuuli tömähdyksiä. Ian Roy koetti selvästi murtaa oven, mutta totesi sitten sen liian lujaksi jopa hänen voimilleen. Sen jälkeen lukko alkoi rapista, ja lopulta se rasahti niin rumasti, ettei sisäänpyrkijä selvästikään ollut vaivautunut etsimään avainta. Ja kun Ian Roy Campbell paiskasi oven auki, hän todella samalla kiskaisi avaimenreiästä pitkän biodaginsa, jolla oli rikkonut lukon.

Catriona seisoi paikallaan hiljaa huojuen. Nyt hän jo näkikin harhoja. Mutta hän ojensi kätensä, ja Ian Roy harppasi hänen luokseen ja otti hänet syliinsä ja katsoi häneen harmailla silmillä, joissa ei ollut mitään kylmää, ei mitään raakaa.

-Catriona, oletko sinä kunnossa? Onko sinulle tehty pahaa?

-O-olen kunnossa, tyttö kuiskasi ja puristi sormissaan miehen plaidin kangasta. -Oletko sinä… siinä?

Ian Roy naurahti.

-Bócaniksiko sinä minua luulet? hän kysyi. -Minä olen tässä.

Ei Catriona enää tiennyt, luullako näkemäänsä aaveeksi, vai uskoako omia käsiään, jotka tunsivat villakankaan pehmeyden ja Ianin lämmön, ja korviaan, jotka paljastivat, ettei hän ollut enää miehelle ”Catriona-neiti”.

-Ethän sinä voi olla täällä!

-Kyllä minä voin. Enkä minä ole yksin.

-M-mutta… m-miten…

-Siitä me ehdimme puhua myöhemmin. Nyt sinut pitää saada jonnekin täältä. Alakerta muistuttaa hyvänlaista sotatannerta, ja minua tarvitaan siellä. Mutta minun piti ensin löytää sinut.

-Meg! Catriona parahti aivan kuin havahtuen. -Meg on jossakin!

-Eiköhän hänetkin ole kohta löydetty, Ian Roy sanoi hymyillen ja lähti johdattamaan Catrionaa ulos huoneesta.

Mutta Catriona tempautui irti hänen käsivarsistaan ja juoksi edellä yläaulaan juuri samalla hetkellä, kun Donald MacArthur sai rikotuksi läheisen oven lukon ja astui huoneeseen. Milloin tahansa muulloin Catriona olisi ymmärtänyt jättää sisarensa rauhaan tällaisella hetkellä, mutta nyt hän juoksi miehen perässä.

-Meg! Oletko sinä kunnossa!

-Cat!

Maailmassa ei ollut kovin monta asiaa, jonka vuoksi Margaret Stewart olisi vetäytynyt pois Donald MacArthurin sylistä. Mutta oman sisaren näkeminen tämän kauhean eron jälkeen oli sellainen. Eikä sen enempää Donaldilla kuin Ian Royllakaan tuntunut olevan mitään sitä vastaan, että he kumpikin jäivät toiseksi siskosten syleillessä itkien toisiaan.

Sitten Ian Roy vilkaisi portaisiin. Meteli alakerrassa oli vain pahentunut.

-Teidät pitää saada nyt sivuun kahakasta, hän sanoi tytöille. -Meillä on tekemistä. Tulkaa.

Hän johdatti heidät taas uudelle ovelle, joka vei ruokasalia kiertävälle parvelle.

-Täältä pääsette tarvittaessa pois jompaakumpaa kautta, joko portaita alas ruokasaliin tai tästä ovesta. Mutta niin kauan kuin ylös ei tule ketään, odottakaa täällä ja pysykää matalina, Ian Roy sanoi tytöille. -Sinä myös, Catriona, ja erityisesti sinä!

Kaiken helpotuksensa ja hämmennyksensä keskellä Catriona punastui harmista.

-Minä voisin auttaa… hän aloitti.

-Pysy täällä, ärähti lainsuojaton, ennen kuin sulki oven perässään.

Megiä ei tarvinnut kehottaa pysymään matalana. Hän suorastaan lyyhistyi istumaan seinänviereen.

-Catriona, mitä sinä teet! hän parahti.

-Minä haluan tietää, mitä tapahtuu! Catriona kurkisti kaiteen yli.

Alhaalla ruokasalissa taisteltiin, ja mikäli ala-aulaan johtavasta ovesta saattoi nähdä, tilanne oli sama sielläkin. Punatakit ja Ian Royn miehet kamppailivat pöytien välissä ja niiden päällä miekoin ja puukoin, paikoitellen painimallakin, jos kättä pidempää ei enää ollut. Tuliaseista ei juuri näissä olosuhteissa ollut hyötyä, mutta aina välillä laukaistiin myös pistooli.

-Catriona, Meg sanoi tiukemmin ja tarttui sisarensa hameisiin, -istu alas!

Samassa alhaalla taas pamahti ja luoti osui kilahtaen parvea kannattelevaan kivipylvääseen. Tämä sai Catrionan lopulta ottamaan kunnioittavan askeleen taaksepäin.

-Tule tänne, Meg pyysi hartaasti. -Älä tapata itseäsi!

Vihdoin Catriona totteli ja istuutui seinänviereen sisarensa luo.

-Olethan sinä kunnossa? hän kysyi hellästi.

-Olen kyllä. Mutta olin niin huolissani sinusta! Megin silmissä oli kyyneliä. -En kuullut enkä nähnyt mitään, huoneeni ikkunakin oli kukkulanrinteeseen.

-Eihän kapteeni Campbell käynyt luonasi? Catriona varmisti.

-Ei. Miksi olisi käynyt? Mitä hän ylipäänsä tahtoi?

-Hän olisi halunnut kiristää meillä isältä kaikki Asian hyväksi kootut aseet ja Ian Royn.

-Ian Royn?

-Niin. Catriona päätti olla kertomatta yhtään enempää yksityiskohtia, jotta ei järkyttäisi Megiä. -Sinun Donaldisi taisi olla todella oikeassa siinä, mitä kertoi… siitä, mitä Englannissa tapahtui.

-Tietysti hän oli oikeassa! Meg huomautti vähän närkästyneenä. -Mutta miksi he ovat nyt täällä?

Catriona puisti hitaasti päätään.

-Minä en tiedä, hän vastasi. -Ja miten he pääsivät sisään? Minun ikkunani oli portille päin, enkä nähnyt talon ulkopuolella mitään liikettä!

-No, sanoi Meg epävarmasti, -he ovat nyt täällä, ja se on kai tärkeintä?

Catriona nyökkäsi. Se oli tärkeintä. Ja hänen sydämensä hypähti yhtäkkiä ilosta ja alkoi sitten jyskyttää haljetakseen. Ian oli täällä. Hän oli tullut etsimään Catrionaa, hän oli murtanut lukon, hän oli pitänyt Catrionaa sylissään ─ ”minun piti ensin löytää sinut”. Sinut! Ei enää ”Catriona-neiti” vaan sinä! Sittenkin! Tyttö työnsi mielestään kaikki epäilykset ja kaikki järjen varoitukset. Tällä hetkellä hän ei tahtonut mitään muuta kuin olla onnellinen, niin hullulta kuin se tilanne huomioon ottaen tuntuikin.

Niin, kunhan vain Ian selviytyisi tästäkin kahakasta!

-Kyllä kai… tuo kohta päättyy? Meg vavahti, kun meteli alakerrassa tuntui kiihtyvän.

-Minä katson. Catriona käytti hyväkseen tekosyytä mennä taas kaiteen luo ─ mutta tällä kertaa hän pysytteli matalana ja kurkisteli koristeveistettyjen pienojen välistä.

Catrionan kuvitelmat omista aseidenkäyttöön liittyvistä taidoistaan olivat rapisseet melko tavalla sen jälkeen, kun hän oli ollut osallisena todellisessa taistelussa. Mutta toisaalta hän osasi seurata alhaalla vellovia tapahtumia asiantuntevammin oltuaan kerran itse mukana vastaavassa myllytyksessä.

Ja hän tajusi, että ylämaalaiset olivat tappiolla.

Vieläkään Catriona ei käsittänyt, miten nämä olivat alkujaan päässeet sisään taloon, mutta ilmeisesti ensimmäinen menestys oli perustunut pitkälti jonkinlaiseen yllätykseen. Siitä toivuttuaan punatakit olivat hitaasti mutta varmasti pääsemässä niskan päälle. Catriona ei osannut sanoa, oliko ylämaalaisia vähemmän kuin sotilaita ─ siltä vaikutti, sikäli kuin hän yhden huoneen näkemällä mitään pystyi päättelemään ─ mutta loppujen lopuksi nämä eivät olleet ammattisotilaita, niin hyvin kuin Ian Roy heidät olikin kouluttanut.

Entä jos punatakit voittaisivat?

Entä jos kapteeni Campbell saisi Ianin kiinni?

Entä jos Meg ja hän joutuisivat uudestaan kapteenin käsiin?

Entä jos kaikki päättyisikin katastrofiin?

Hänen oli tehtävä jotakin. Hän ei saattaisi olla, ellei tekisi jotain. Quhidder wil zie ─ hänen piti taas valita.

-Catriona! parahti Meg. -Mihin sinä menet?

-Minä en aio istua täällä kädet ristissä, Catriona puuskahti kiiruhtaessaan kyyryssä seinänviertä pitkin.

Hän huokasi helpotuksesta nähdessään, että parvella koristeena olevat aseet oli todellakin vain ripustettu seinään lyötyihin koukkuihin, ei kiinnitetty sen tiukemmin. Kaukana kaiteesta pysytellen hän tohti suoristautua saadakseen alimmasta rivistä irti lyhyen, siron miekan, jota arveli parhaiten osaavansa käyttää.

-Catriona! Megin silmät laajentuivat. -Laita se pois!

-Älä ole naurettava. Catriona kiiruhti takaisin hänen luokseen. -Pysy täällä.

-Mihin sinä luulet meneväsi?

-Menen katsomaan tilannetta.

-Tilannetta? Meg ojensi kätensä ja tarttui sisartaan ranteesta. -Cat, tilanne ei kuulu meille! Sinun Ianisi käski meidän…

-Ei hän ole minun Ianini, mutisi Catriona, vaikka nimitys saikin hänen sydämensä taas hypähtämään.

-Ainakaan hänestä ei ole sinulle paljon iloa, jos menet tuonne tapattamaan itsesi! Pysy täällä.

-En pysy. Catriona veti kätensä irti ja värähti muistikuvaa kapteeni Campbellista. -Sinä pysyt. Minä en viivy kauan.

Ja ennen kuin Meg ehti estää häntä yhtään päättäväisemmin, Catriona oli pujahtanut ovesta.

Yläaulassa ei ollut ketään, mutta kun hän kurkisti portaisiin, hän näki siellä käytävän jo moninkertaista lähitaistelua. Oliko kahakka siirtymässä yläkertaan? Jos niin olisi, hänen ja Megin pitäisi lähteä pois parvelta, ennen kuin he jäisivät sinne loukkuun, olipa voitolla kumpi puoli tahansa. Ian oli oikeassa, sieltä oli kaksi poispääsytietä ─ mutta pahimmassa tapauksessa miehiä tulisi sinne kumpaakin kautta, ja silloin he olisivat hukassa.

Catriona liikutteli kevyesti kättään, jossa piteli miekkaa. Tuntuma oli hyvä. Tämänkaltaisella aseella hän oli harjoitellut, tämänkaltaisissa oloissa. Tungosta oli täälläkin, mutta ei sellaista hirvittävää rintaman painetta kuin oli ollut Claidheimhissa.

Hän vetäytyi portaikon yläpäässä olevan pylvään suojaan. Missään tapauksessa hän ei syöksyisi tällä kertaa taisteluun suinpäin. Lähinnä hänen pitäisi huolehtia siitä, että Meg pääsisi turvaan parvelta ajoissa. Ja ehkä hän siinä sivussa voisi tehdä jotakin muutakin hyödyllistä.

Kurkistaessaan taas pylvään takaa Catriona rypisti kulmiaan nähdessään, että ylämaalaisia painettiin voimalla portaita ylös. Nämä peräytyivät taistellen, mutta ylivoima alkoi vaikuttaa musertavalta.

Hän ei nähnyt Iania sen paremmin kuin Robert Campbelliakaan. Missä nämä olivat?