keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Uudenvuodenaaton 2014 paketti

 
Uudenvuodenaaton aamu oli suojainen ja harmaa, mutta yöllä oli satanut lisää lunta. Lukuisilla Fort Williamin pihoilla käytiin siis villejä lumisotia ja rakennettiin lumilyhtyjä ja lumiukkoja, linnoja ja liukumäkiä vuoden viimeisen päivän kunniaksi.

Pappilan työhuoneessa istui pastori Morrison ja nojasi päätä käsiinsä. Pöydällä hänen edessään oli avoin Raamattu ja rukouskirja sekä lähes puhdas paperi. Sen yläreunaan oli kirjoitettu säntillisellä käsialalla: ”Saarna Fort Williamin kirkossa uudenvuodenpäivänä 1910”.

Ei mitään muuta.

Pastori Morrison oli työskennellyt tässä samassa seurakunnassa pappisvihkimyksestään lähtien, viimeiset kaksikymmentäviisi vuotta. Niiden vuosien aikana hän oli ehtinyt kirjoittaa ja pitää satoja saarnoja, muista puheista puhumattakaan. Jotkut niistä olivat syntyneet helposti ja jopa riemukkaasti, mutta usein hän oli joutunut painimaan kauan saadakseen asiansa sanottua — tai ensiksi löytääkseen jotakin sanottavaa.

Ei kuitenkaan aiemmin näin kauan.

Uudenvuodenpäivän saarnan olisi luullut olevan helppo. Uusi alku, puhdas pöytä, parannuksen mahdollisuus, armo. Näistä asioista hän oli saarnannut jo kahtenakymmenenäneljänä edellisenä uudenvuodenaamuna. Miksi hän ei nyt saanut sanaakaan paperille?

Ovi raottui ja rouva Morrison kurkisti sisään pieni tarjotin kädessään.

-Sinä et tullut aamiaiselle, Grant, hän sanoi lempeästi.

Pastori huokasi, nojautui tuolissaan taaksepäin ja hieroi silmiään.

-Nousin kirjoittamaan saarnaa, hän sanoi. -Onko kello jo noin paljon?

Alison-rouva pujahti sisään ja laski kirjoituspöydälle tarjottimen, jolla oli teekuppi, puurolautanen ja pari voileipää.

-Jatka rauhassa työtäsi, hän sanoi. -Tulen sanomaan, kun on lounasaika.

Pastori taputti vaimonsa kättä. Miten hyvä puoliso hänellä olikaan! Alison tiesi aina, milloin oli paras olla kysymättä mitään. Nytkään tämä ei edes vilkaissut paperiin, joka oli yhä tyhjä, vaikka sen ääressä oli istuttu jo tunteja.

-Eikö tämä tästä, pastori mutisi. -Onhan minulla huomisaamuun asti aikaa!

Alison-rouva rykäisi.

-Kaipa sinä muistat, että meidät on kutsuttu illaksi Koivurantaan, hän sanoi.

-Koivurantaan?

-Rouva Fleming soitti pari päivää sitten. Sanoinhan minä sinulle.

Pastori huokasi.

-Minä luulin, että kauppias on vielä toipilaana, hän sanoi. -Ja että rouva… kaipaisi lepoa.

Rouva Morrison hymyili.

-Kauppias on kuulemma jo toipunut keuhkokuumeestaan niin hyvin, että ollut osan päivää työssä kaupassa, hän sanoi. -Ja rouvan aika koittaa vasta myöhemmin talvella. Hän pyysi meitä kovasti tulemaan, ja ymmärtääkseni heille on menossa puoli kaupunkia ja rouvan koko kotikylä.

-Jos niin on, pastori sanoi toiveikkaana, -ehkä minua ei kaivata siellä?

-Älä nyt ole hupsu! Tietysti me menemme, mitä kaikki muuten sanovat. Flemingit ovat niin kovin herttaisia, ja kaiken sen jälkeen, mitä heille on tämän syksyn aikana tapahtunut, sinun velvollisuutesi on tulla mukaan toivottamaan heille hyvää ensimmäistä uutta vuotta Fort Williamissa!

Kun Alison vetosi hänen velvollisuuteensa, vastaanväittäminen oli turhaa. Pastori huokasi uudestaan.

-Ehkä sinä tuot minun lounaanikin tänne, hän sanoi ja tarttui puurolautaseen.

Rouva Morrison ymmärsi vihjeen. Hän suuteli miestään päälaelle ja vetäytyi huoneesta.

Pastori puolestaan alkoi lusikoida puuroaan ja selasi samalla Raamatusta esiin Psalmien kirjan. Sieltä hän oli ennenkin monesti löytänyt avun silloin, kun saarnapaperi oli pysynyt tyhjänä.

Hän ei ollut lainkaan muistanut, että tänään olisi vielä mentävä vieraisille. Mutta toki Alison oli oikeassa. Fordin kirjakaupan kesällä ostanut, ensimmäistä lastaan odottava nuoripari oli jo tullut kovin pidetyksi kaupungissa. Huoli oli ollut yleinen, kun kauppias oli syksyllä vakavasti sairastunut ja hänen oli jo luultu kuolevan. Kun nyt näytti siltä, että kaikki oli kääntynyt hyväksi, oli ehdottomasti oikein iloita iloitsevien kanssa. Varsinkin, kun Flemingit olivat näyttäneet niin hyvää esimerkkiä ottamalla luokseen orvon Ruth-tyttösen jostakin kaukaa pohjoisesta.

Pastori upposi vähäksi aikaa lukemaan kirjaa, josta näkyi, että sen ääressä oli aiemminkin syöty pikaisia aterioita kesken työn. Jokin ajatus alkoi jo muotoutua hänen mielessään, kun ovi raottui ja Alison kurkisti uudelleen sisään.

-Grant, hän sanoi, -anteeksi että häiritsen, mutta…

Ohut ajatuslanka katkesi ja keriytyi taas piiloon. Epätoivoisena pastori nosti päänsä.

-Mitä nyt? hän sanoi kärkevämmin kuin oli aikonutkaan.

-Rouva Gordonin Jane on täällä, pastorska sanoi anteeksipyytävästi. -Hän toi kukkia kirkkoon. Tuletko…

-Etkö sinä voisi…

-Grant, rouva sanoi lempeästi.

Pastori ähkäisi ja nousi.

Pappilan eteisessä seisoi Gordonin talon palvelustyttö jalkojensa juuressa suuri kori. Kun pastori ilmaantui näkyviin, hän niiasi.

-Päivää, pastori! hän sanoi heleästi. -Rouva pyysi minua tuomaan kukkasia huomista jumalanpalvelusta varten.

-Rouva Gordon on tavattoman ystävällinen, pastori sanoi. -En osannut ollenkaan odottaa, että saisimme vielä uudenvuodenpäiväksikin eläviä kukkia. Jo hänen joulukirkkoon lähettämänsä ruusut olivat iloinen yllätys.

-Rouva on kasvattanut näitä talvipuutarhassaan aivan joulunpyhiä varten, Jane kertoi. Sitten hän kyykistyi ja alkoi purkaa tuomisiaan.

Kori oli vuorattu villahuovalla, jonka päälle oli levitelty paksu nippu vanhaa patjansisustaa, jota Gordonin talossa patjoja uudelleen täytettäessä aina laitettiin sivuun nimenomaan tätä tarkoitusta varten. Näin raa’alta ulko-ilmalta suojattuna lepäsi paksusti sanomalehtiin kääritty paketti, jonka sisältä vihdoin paljastui märkään pyyhkeeseen kiedottuna nippu leikkokukkia.

-Hyvä tavaton, sanoi rouva Morrison ihastuneena ottaessaan vastaan tuon arvokkaan kukkakimpun, joka oli turvallisesti päätynyt Gordonin talolta pappilaan asti. -Minä laitan nämä heti maljakkoon, jotta ne säilyvät tuoreina aamuun asti. Vie lämpimät kiitokseni rouvallesi, Jane!

Jane niiasi taas ja alkoi lastata koriaan.

-Mitä rouvallesi kuuluu? pastori Morrison kysyi ennemmin kohteliaisuudesta, sillä hän odotti kärsimättömästi pääsevänsä taas työhön. -On ilahduttavaa, että hän on vihdoinkin palannut meidän elävien joukkoon.

Palvelustyttö hymyili.

-Rouva on nykyään aivan muuttunut, hän sanoi. -On niin outoa, kun hän lähtee talosta, ja on tekemisissä ihmisten kanssa!

-Aivan niin, aivan niin, sanoi pastori, joka oli jo ajatuksissaan kirjoituspöytänsä luona.

-Ja hän viihtyy niin hyvin työssä kirjakaupassa, Jane jatkoi selvästikin nauttien siitä, että joku näytti jaksavan kuunnella hänen uutisiaan. -Tietysti se on aivan sopimatonta, hänen asemassaan, mutta Flemingit ovat olleet hyviä naapureita. Ilman heitä rouva ei ehkä olisi vieläkään hylännyt surupukuaan!

-Niin niin, sanoi pastori.

-Ja se, että tohtori käy meillä nykyään niin usein… Samassa Jane tajusi puhuneensa sivu suunsa ja vaikeni.

Pastori Morrison, joka koetti kaikin tavoin pysyä tietoisena laumansa edesottamuksista paimentaakseen mahdolliset eksyneet lampaat takaisin aitaukseen, höristi korviaan.

-Mitä sinä sanoitkaan? hän kysyi äkkiä kiinnostuneena.

-On hyvin mukavaa, että rouva on vihdoinkin alkanut tavata ihmisiä, Jane sopersi.

-Kuulinko väärin, vai puhuitko jotakin tohtorista? pastori kysyi sillä äänellä, jota käytti nuhdellessaan seurakuntalaisiaan.

-Etkö sinä muka tiedä? naurahti Alison-rouva, joka oli saanut kukkaset veteen ja ilmaantunut takaisin eteiseen. -Kaikkihan siitä puhuvat. Se toivoton vanhapoika on tainnut vihdoinkin pehmetä, eikö niin, Jane?

-He ovat rouvan kanssa oikein hyviä ystäviä, Jane mutisi ja alkoi vetäytyä kohti ovea.

-Minä kuulin, että tohtori oli teillä joulupäivälliselläkin, jatkoi pastorska. -Se on oikein.

-Kiitos, minä vien rouvalle terveisiä. Jane oli päässyt ovelle asti ja livahti äkkiä ulos koreineen.

-Tohtori? Joulupäivällisellä? pastori Morrison toisti moittivasti. -Minä totisesti toivon…

-Grant, älä nyt ole mahdoton! Jos rouva Gordon on kahdeksan leskeysvuoden jälkeen vihdoinkin alkanut elää, ja jos tohtori MacDonald on löytänyt läheisen ihmisen yksinäiseen elämäänsä, siinä ei ole mitään väärää!

-Hm, sanoi pastori. -Sinähän tiedät, mitä leskistä puhutaan. Vai ovatko he kihloissa?

-Minä haluaisin nähdä, kun sinä menet syyttämään rouva Gordonia säädyttömästä elämästä! Ei, ymmärtääkseni he eivät ole kihloissa. He ovat ystäviä, aivan kuten Jane sanoi. Mutta usko minua: vaikka tässä kaupungissa olisikin ihmisiä, joiden elämäntavassa on jotakin moitittavaa, Gordonin talosta sinä et sellaisia löydä!

Alisonin ääni oli epätavallisen kirpeä, ja silloin pastori ymmärsi, että hänen oli parasta vaieta. Hän tiesi, että Alison oli tarkkaan selvillä kaupungin tapahtumista, ja luottikin yleensä tämän mielipiteeseen.

Nyt häntä kuitenkin harmitti. Heillä oli ollut tohtorin kanssa tapana silloin tällöin ottaa erä shakkia, ja ne olivat olleet varsin mukavia hetkiä, mutta tuskinpa tohtori enää ehtisi…

-Älä häiritse minua, ellei ole aivan pakko, pastori mutisi ja vetäytyi takaisin työhuoneeseensa.

***

Suuressa talossa rantakadun varrella Alice Gordon puuhaili huoneessa, jota Jane oli niin juhlavasti nimittänyt talvipuutarhaksi. Alice antoi talvisaikaan lämmittää talon valoisimman ja suojaisimman huoneen normaalia lämpimämmäksi. Hän oli sijoittanut sinne tänne lamppuja, jotka saivat palaa koko pitkän päivän, ja tuotti toisinaan hovimestarilla sisään vesiastioita, jotka kosteuttivat ilman. Valon, lämmön ja huolellisen hoidon ansiosta hän sai kasvatetuksi kukkivia kasveja myös talviaikaan.

Tässä huoneessa Alice oli viettänyt paljon aikaa kuluneina vuosina. Sen lämpö ja hiljaisuus olivat jollakin tavalla lohduttaneet häntä silloin, kun elämiseen ei tuntunut olevan mitään syytä ja hän aamuisin herätessään vain rukoili, että saisi sinä päivänä kuolla pois, päästä vihdoinkin Andrew’n luo.

Tänne hän vetäytyi vieläkin, kun tunsi itsensä pelokkaaksi ja epävarmaksi ulkopuolisen maailman suhteen — ja sitä tapahtui usein. Oli vasta kovin vähän aikaa siitä, kun hän oli uskaltautunut ulos talosta, josta oli rakentanut itselleen suojamuurin, ja vaihtanut vuosia kantamansa surupuvun kirkkaampiin vaatteisiin.

Alice pysähtyi ikkunaan ja katsoi naapurin pihalle. Betty ja Ruth olivat ulkona rakentamassa lumilyhtyjä. Miten kotoisalta se näytti! Ja miten kipeältä sitä tuntui katsella. Bettyllä oli jo Ruth, ja aivan pian hän saisi oman pienokaisen — hänellä oli perhe, ja hän piti sitä varmaankin maailman luonnollisimpana asiana! Ymmärsikö hän ollenkaan…

Tietysti Betty ymmärsi. Alice puisteli itseään kuin moittien. Mitä hän oikein ajatteli! Oli ollut niin lähellä, ettei Betty ollut nyt leski, kuten hänkin. Oli ihme, että Duncan oli toipunut taudistaan, ettei Betty ollut nyt maailmassa yksin Ruthin ja tulevan pienokaisen kanssa. Mutta sittenkin, siinäkin tapauksessa, hänellä olisi ollut lapsi…

Ei, hänen piti lopettaa tällaisten asioiden ajatteleminen. Hänen ei olisi pitänyt jäädä ikkunaan. Miten usein hän olikaan seissyt tällä tavoin ikkunassa Fanny-tädin luona asuessaan, seissyt ja katsellut, miten elämä kulki ohi, kaikki ne ihmiset joilla oli suuri perhe ja monia ystäviä ja paljon puuhaa. Puuhaa toki oli hänelläkin, siitä piti Fanny-täti huolen, mutta perhe — no, varmaankin täti yritti parhaansa. Eihän ollut tämän vika, että hän oli joutunut vanhoilla päivillään ottamaan vastuun orvoksi jääneestä veljenpoikansa tyttärestä.

Sitten eräänä päivänä kaikki oli muuttunut. Alice muisti sen hetken kuin eilisen päivän. Hän oli ollut tädin kauppa-asioilla, hänen korinsa oli ollut täynnä kääröjä ja paketteja ja sitä oli ollut raskas ja vaikea kantaa. Ja yhtäkkiä kadulla joku oli tullut takaapäin hänen vierelleen, tarttunut korin sankaan ja kysynyt, tarvitsiko hän apua.

Kuusitoistavuotias Alice, joka kulki usein pää painuksissa, aivan kuin olisi tahtonut piiloutua maailmalta aran jäniksen tavoin, nosti katseensa. Ja sen hetken jälkeen ei mikään ollut entisellään, ei sen jälkeen, kun hän oli katsonut suoraan Andrew Gordonin ruskeisiin silmiin. Sen hetken jälkeen kaikki oli kuin satua, sillä eihän hän, orpo Alice Bell, voinut saada osakseen sellaista huomiota, sellaista hemmottelua, sellaista rakkautta!

Hän oli aluksi pelästynyt omia tunteitaan ja tuon rikkaan ja vaikutusvaltaisen miehen lähestymisyrityksiä, mutta antanut pian periksi. Yhtäkkiä Alice tohti nostaa päänsä pystyyn, vaikka tiesi kaupunkilaisten juoruavan järkyttyneinä siitä, että Andrew Gordon liehitteli itseään puolet nuorempaa tyttöä ja lopulta päättäväisesti vei tämän vihille. Hän jaksoi kestää Fanny-tädin kauhistelut ja moitteet, häntä ei pelottanut ajatella vastuuta Gordonin suuren talon emännyydestä, häntä ei pelottanut mikään, sillä Andrew rakasti häntä ja hän sai rakastaa tätä.

Ja sitten — puoli vuotta häiden jälkeen — Andrew oli liikematkalla Birminghamissa astunut kiireissään huolimattomasti jäiselle asemalaiturin reunalle ja suistunut alas raiteille, eikä hänellä ollut jalkansa loukanneena mitään mahdollisuutta päästä sieltä ylös ennen kuin…

Alice parahti ääneen, kun tuska löi häntä yhtä kipeästi kuin vuosia sitten. Jos hän oli herännyt elämään sinä päivänä, jolloin Andrew oli tarttunut hänen korinsa kahvaan, oli kaikki elämä kadonnut sillä hetkellä, kun konstaapeli Lowry oli ilmestynyt pastori Morrisonin kanssa talon kynnykselle. Tuo ystävällinen poliisi, joka aina joutui kertomaan suru-uutiset, koska osasi tehdä sen niin lempeästi! Ja pastori, joka oli yrittänyt lohduttaa häntä…

Kahdeksan vuotta hän oli surrut. Kahdeksan pitkää vuotta hän oli elänyt sulkeutuneena tähän taloon. Hän tiesi, että ihmiset eivät olleet unohtaneet heidän naimisiinmenonsa aiheuttamaa pienimuotoista skandaalia. Monien mielestä häntä oli nyt rangaistu lentämisestä korkeammalle kuin siivet kantoivat, monien mielestä oli jollakin tavalla hänen syynsä, että Andrew oli joutunut onnettomuuteen. Jos olikin niitä, jotka myös sydämellisesti säälivät nuorta leskeä, nämä eivät tohtineet juurikaan tuoda mielipidettään esiin, saati että olisivat pyrkineet olemaan Alicelle tueksi. Paitsi tohtori MacDonald, joka sinnikkäästi ja säännöllisesti kävi kehottamassa häntä ihmisten ilmoille.

Ja sitten Fordit olivat myyneet kirjakauppansa. Yhtäkkiä naapurissa ei enää asunutkaan iäkäs vanha pari, vaan nuoria ihmisiä. Heillä oli selvästi vähän rahaa, ja kauppias yski välillä keuhkonsa hajalle, ja rouvan odotus oli kovin vaikea ja hän oli tämän tuosta vuoteenomana. Mutta heillä oli tapana kulkea kävelyllä käsi kädessä, ja istua verannalla korituoleissa puhelemassa, ja he olivat niin toiveikkaita ja täynnä elämää, ettei Alice ollut kestänyt enää, vaan oli tehnyt jotakin ennenkuulumatonta: esittäytynyt ja mennyt käymään.

Taas kaikki oli muuttunut. Ei silmänräpäyksessä, mutta vähitellen. Kun Ruth-tyttö oli karannut kotoa ja koko kaupunki oli ollut huolesta suunniltaan ja Jamieson oli lopulta löytänyt hänet heidän hiilikellaristaan ja Alice oli lähtenyt viemään lasta takaisin Koivurantaan — ja kun Duncan oli sairastunut ja kaikki olivat varmoja ettei hän selviäisi ja jonkun piti valvoa öisin hänen luonaan ja Fergus kävi siellä niin usein kuin pystyi…

Alice tajusi punastuvansa ja vetäytyi ikkunasta, aivan kuin Betty olisi voinut nähdä sen pihaltaan ja kiusoitella häntä siitä. Fergus oli sanonut tulevansa illalla hakemaan häntä naapurin uudenvuodenkesteihin. He menisivät sisään yhdessä, ja epäilemättä kaupunkilaisilla riittäisi asiassa puhuttavaa. Epäilemättä heistä puhuttiin jo nyt, aivan kuten hänestä ja Andrew’sta aikanaan.

Mutta mitäpä sillä oli väliä! Puhukoot. Saihan hänellä olla ystäviä. Ja jos ystävä sattui olemaan kaupungin komea mustakulmainen lääkäri, mitä se kenellekään kuului. Sillä yhtään sen pidemmälle Alice ei tohtinut antaa ajatustensa vaeltaa. Hänelle riitti se, että he olivat ystäviä.

***

Pastori Morrison oli tottunut työskentelemään kohtuullisessa hälinässä. Oli aivan tavallista, että pappilan puhelin soi jatkuvasti ja ovi kävi tuon tuosta, eikä se häntä yleensä häirinnyt. Hän tiesi, ettei kukaan päässyt taloon, ennen kuin Alison oli tarkastanut, vaatiko asia pastorin läsnäoloa vai saattaisiko tämä palata asiaan myöhemmin.

Mutta sinä uudenvuodenaattona jokainen risahdus tuntui häiritsevältä. Mitä varten ihmiset eivät pysyneet tänään kotonaan? Ei mikään asia voinut olla niin tärkeä, että sitä piti tulla toimittamaan tai siitä soittaa juuri nyt! Morrison jopa työnsi sormet korviinsa, mutta sekään ei auttanut.

Taas kuului eteisestä puhetta. Se oli Fiona Cameron, tuo pelottavan tarmokas nainen. Ja vaikka pastori ei saanut selvää siitä, mistä puhuttiin, ajatus keskytyi jälleen.

-Anteeksi, kuiskasi Alison-rouva ovelta. -Älä anna minun häiritä! Tulin vain hakemaan sinun kuvateostasi Israelista. Lupasin sen lainaan Fionalle, jotta tytöt voivat kerrata raamatunhistoriaa ennen kuin koulu taas alkaa.

”Älä anna minun häiritä”! Totta kai pastorin oli noustava pöydän takaa ja mentävä tervehtimään rouva Cameronia.

-Onpa ilahduttavaa, että tyttärenne haluavat lomallaan opiskella, hän sanoi.

-Se oli Ruth Weilsonin idea, sanoi rouva Cameron. -Tiedättehän, Flemingien tytön. Hän ehdotti Bobbylle, että he lukisivat vähän ylimääräistä, jotta saisivat loistaa koulussa kevätlukukauden alkaessa.

-Erinomainen ajatus, pastori myötäili.

-Ruth on tavattoman ahkera ja lahjakas tyttö, Fiona Cameron sanoi. -Vaikka — no, hänessä on puolensa.

Pastori mumisi jotakin. Hän muisti vielä hyvin sen hälinän, jonka Ruth-tyttö oli syksyllä aiheuttanut katoamisellaan.

-Mutta Bobbylle hänen seuransa tekee kuitenkin hyvää, rouva Cameron jatkoi. -Vaikka Bobby parka ei tietysti ole mikään lahjakkuus, Ruthin ansiosta hän edes yrittää.

-Teillä on oikein viehättäviä tyttäriä, pastori sanoi ympäripyöreästi.

-Ei heistä vielä ole ollut pahempaa harmia, Fiona totesi iloisesti. -Winnie alkaa tosin olla kohta vaarallisessa iässä. Toivottavasti saamme hänet kivuttomasti naimisiin, ennen kuin hän tekee typeryyksiä. Tarkoitan, että sitä kuulee kaikenlaisia tarinoita.

-Niin tietysti, sanoi pastori.

-Teidän pitäisi joskus saarnassanne muistuttaa nuorisoa vakavasta ja säädyllisestä käytöksestä, Fiona ehdotti. -Nykypäivänä monet ovat niin kevytmielisiä.

-Aivan, aivan, sanoi pastori ja mietti, mitä seurakunta mahtaisi ajatella, jos hän vuoden ensimmäisessä saarnassa pitäisi tapakoulutusta.

Samassa Alison onneksi tuli kirjan kanssa.

-Sinä olit laittanut tämän eri paikkaan kuin pitäisi, hän sanoi lempeän moittivasti. -Ole hyvä, Fiona. Toivottavasti tytöt oppivat paljon tämän avulla. Me kai näemme illalla?

-Koivurannassa? Kyllä tietysti! Minä aivan kauhistuin, kun Betty soitti. Ruveta nyt pitämään kutsuja kaiken tämän jälkeen! Mutta hän vain sanoi, että he tahtovat kiittää kaikkia ihmisiä, jotka ovat tänä vuonna heitä auttaneet.

-Onneksi rouva Wallace on nyt heillä, sanoi pastorska. -Toivottavasti pysyykin vähän aikaa.

-Minä luulen, ettei hän malta lähteä sieltä, naurahti Fiona Cameron. -Hänen tähänastiset palveluspaikkansa ovat olleet suorastaan ikävystyttäviä verrattuna kaikkiin tapahtumiin Koivurannassa! Mutta nyt minun pitää mennä, jotta ehdin käydä kaupassa. Kiitos kirjasta, katson että tytöt pitävät sitä hyvin. Näkemisiin illalla!

-Nyt minä jätän sinut hetkeksi, pastorska sanoi, kun rouva Cameron oli mennyt. -Lähden käymään rouva Brucen luona.

-Mitä sinä siellä? pastori kysyi tuskastuneena. Hän tiesi, että kun Alison olisi poissa, häiriötekijät vain lisääntyisivät. Palvelustyttö Deirdre kyllä avasi oven, jos hänen oli pakko, mutta ei tahtonut koskea puhelimeen suurin surminkaan.

-Pidän hänelle seuraa vähän aikaa. Lupasin neiti Brucelle. Tämänhän täytyy olla postitoimistossa iltaan saakka, ja sitten hän kovin mielellään edes piipahtaisi Koivurannassa. Mutta hänen äitinsä ei voi olla yksin koko päivää, ymmärräthän.

-Ymmärrän tietysti, mutta eikö joku muu…

-Minä lupasin. Anne Bruce parka ansaitsee vähän vapaata. Eihän hänellä ole lainkaan elämää, hän vastaa postitoimistosta ja huolehtii halvaantuneesta äidistään vuorokauden ympäri.

-Hän on hyvin ihailtava, pastori myönsi.

-Epäilen kyllä, ettei vanha rouva kestä kevääseen, pastorska sanoi. -Ymmärtääkseni tohtori on samaa mieltä. Joten ei liene liikaa vaadittu, että koetamme kukin hiukan huolehtia hänestä, ettei Anne parka aivan näänny. Jos olen hänen äidilleen apuna ja seurana muutaman tunnin nyt päivällä, Annen on mahdollista olla vähän aikaa illalla poissa ja tavata muita ihmisiä.

-Kyllä kyllä, totta kai, pastori sanoi. -Mutta jos saisit Deirdren vastaamaan puhelimeen poissaollessasi — se auttaisi paljon.

-Kyllä sinä tiedät, ettei hän vastaa. Hänellä on kuulemma serkku, joka oli vastannut puhelimeen palveluspaikassaan ja kuollut seuraavana päivänä. Kukaan ei ole väittänyt, että näillä kahdella asioilla olisi mitään yhtettä keskenään, mutta Deirdre ei aio ottaa riskiä. Voithan nostaa kuulokkeen pöydälle.

-Ei toki, ei nyt mennä niin pitkälle. Pastori Morrison oli vakaasti sitä mieltä, että pappilaan piti aina päästä puhelimella. -Jospa ihmisillä olisi näin juhlan aattona muutakin tekemistä kuin häiritä minua. Ja sinä et kai viivy kovin kauan?

Hänen äänensä oli rukoileva, mutta Alison-rouva vain nauroi.

-Viivyn niin kauan kuin näen tarpeelliseksi, hän sanoi. -Ja tulen kyllä ajoissa, jotta ehdimme vierailulle. Pyydän Deirdreä tuomaan sinulle lounaan ja teen työhuoneeseesi, jotta saat keskittyä.

Keskittyä! Pastori Morrisonista tuntui ettei hän pystyisi keskittymään sinä päivänä enää mihinkään. Oli ollut jo liikaa keskeytyksiä ja hälinää. Jos hän olisi ehtinyt aamulla löytää saarnalleen punaisen langan, hän olisi kyennyt kirjoittamaan sitä vaikka lyhyissä pätkissäkin, mutta nyt tilanne alkoi vaikuttaa toivottomalta.

Hän sai kuitenkin Alisonin lähdettyä pitkähkön rauhallisen hetken, aivan kuin kaupunkilaiset olisivat tienneet, ettei pastorska ollut kotona. Saarna pääsi jonkinlaiseen alkuun, vaikkakin Morrisonista tuntui huolestuttavasti siltä, että hän kirjoitti paperille vain tyhjiä sanoja ilman mitään syvempää sisältöä. Miten ihmeessä tämä saattoikin olla niin hirvittävän hankalaa! Mikä häntä oikein vaivasi?

***

Tohtori MacDonald laittoi kellonsa taskuun ja laski rouva Brucen käden takaisin peitteelle.

-Kas niin, hän sanoi, -sydämenne lyö tasaisesti ja kaikki on kunnossa.

Rouva Bruce, joka makasi kapeassa vuoteessaan pienessä postitoimiston yläkerran kamarissa, tuhahti.

-Älkää istuko siinä valehtelemassa, hän sanoi. -Kyllä minä tiedän, että kuolen pian. Ja se on helpotus teille kaikille.

-Älkää puhuko tuollaisia, tohtori nuhteli.

-Miksen puhuisi? Kukapa minusta välittää. Anneakaan tuskin näen kuin vilaukselta, aina menossa.

Tohtori huoahti vähän itsekseen. Hän oli kuullut tämän keskustelunavauksen kovin monta kertaa.

-Postitoimistoa on hankala hoitaa keittiöstä käsin, hän huomautti hiukan pisteliäästi.

Rouva Bruce huitaisi oikeaa kättään, joka liikkui veltosti, mutta liikkui sentään, toisin kuin jalat ja vasen käsi.

-Minun nuoruudessani ei olisi tullut kuuloonkaan, että säätyläisnainen olisi — palvellut ihmisiä — kuin mikäkin puotipoika!

-Tyttärenne työskentelee ankarasti, jotta pystyy elättämään itsensä ja teidät, muistutti tohtori, joka hyvin tiesi herra Brucen tehneen aikoinaan vararikon juuri ennen kuolemaansa. -Vaivaistaloonko te mieluummin tahtoisitte?

-Minun nuoruudessani ihmisistä huolehdittiin suvun piirissä! Mutta ei, se ei käy Annelle, että lähtisimme veljeni luo. Hän ei suostu edes kysymään, vaan mieluummin juoksentelee kaiket päivät tuolla postitoimistossaan…

-Ei nykypäivänä monellakaan ole enää varoja elättää sukulaisia, tohtori huomautti. Hän ryhtyi harvoin väittelemään potilaittensa kanssa muista kuin lääketieteellisistä seikoista, mutta rouva Bruce onnistui aina yllyttämään häntä.

-Kun tyttö olisi ymmärtänyt edes hankkiutua naimisiin! Mutta sitäkään hän ei ole vaivautunut tekemään. Kun minä kuolen, hän jää aivan yksin, ja siinä sitä sitten ollaan. Miten hän pärjää, kun minä en ole huolehtimassa hänestä!

-Monet meistä pystyvät asioihin, joita ei etukäteen olisi arvattukaan, tohtori mutisi kätkien hymynsä. -No, nyt minä jätän teidät lepäämään.

-Lepäämään! tuhahti rouva Bruce. -Sitähän minä olen tehnyt viime vuodet, levännyt! Kunpa pääsisin pois tästä murheen laaksosta…

-Se toive toteutuu aikanaan, eikä meidän pidä siihen asiaan sekaantua, tohtori sanoi lujasti. -Tulen käymään taas parin päivän kuluttua. Hyvää uutta vuotta, rouva Bruce.

-Uutta vuotta! rouva Brucen käsi alkoi vapista peitteellä. -Tekin kai menette illalla Fordin kirjakauppaan? Niin tietysti. Ja rouva Gordonin kanssa? Olisitte joutanut naida Annen. Minun nuoruudessani ei ollut kohteliasta ottaa toista kierrosta, ennen kuin kaikille oli tarjottu ensimmäinen!

Kun keskustelu kääntyi tähän suuntaan, Fergus MacDonald yleensä napsautti lääkärilaukkunsa kiinni ja poistui kiireisiinsä vedoten, niin nytkin. Hän hyvästeli rouva Brucen ystävällisen päättäväisesti, sulki takanaan asunnon oven ja laskeutui kapeita portaita postin takahuoneeseen.

Neiti Bruce kuuli hänen askeleensa ja tuli postitoimiston puolelta.

-Miten äiti voi? hän kysyi huolestuneena. -Onko tilanne yhtään parantunut?

Tohtorin sydämeen koski hänen katsoessaan postineidin huolestuneita kasvoja.

-Olen pahoillani, hän sanoi. -Loppu lähestyy vääjäämättä. Mutta milloin, en voi sanoa — hän on sisukas nainen.

-Pahansisuinen, tarkoitatte kai, Anne Bruce hymähti. -Moittiko hän minua kovasti?

-Hänen sietäisi olla kiitollinen kaikesta siitä, mitä teette hänen hyväkseen, tohtori kiersi kysymyksen. -En laskuta tästä käynnistä. Enkä toivota vielä hyvää uutta vuotta — sillä mehän näemme illalla Koivurannassa, eikö niin?

Postineidin kalpeille kasvoille nousi kevyt puna.

-Toivottavasti! Tulisin niin mielelläni, kun vain äiti… En voi jättää häntä pitkäksi aikaa. Mutta rouva Morrison oli niin ystävällinen, että tarjoutui hänen seurakseen nyt iltapäivällä. Ehkä hän viihtyy sitten illan yksin. Vaikka on tietysti kauhean epäystävällistä jättää hänet yksinään uudenvuodeniltana...

-Ajatelkaa se niin, että te jaksatte paremmin, kun käytte välillä ulkona, ja se taas on hyväksi äidillenne, tohtori sanoi lempeästi. -Jos te uuvutte, kuka silloin huolehtii äidistänne?

-Se on kyllä totta, neiti Bruce myönsi. -Kiitos, tohtori.

Hän jäi seisomaan takaovelle ja katseli tohtori MacDonaldin jälkeen. Jospa tämä oli oikeassa, jospa hän jaksaisi paremmin käytyään vieraisilla! Sillä joskus tuntui niin kovin vaikealta selviytyä päivästä toiseen.

Jos olisikin ollut joku, jonka kanssa jakaa kaikki tämä — huoli taloudesta, huoli äidistä. Mutta jos olisi ollut joku, ehkä huolia ei olisi ollut? Hänen ei olisi tarvinnut tehdä pitkää päivää postitoimistossa ja juosta aina välillä ylös katsomaan, oliko äidillä kaikki hyvin, ja kestää iltaisin tämän synkkyyttä ja valitusta.

Olihan äidillä tietysti syy valittaa. Anne saattoi vain kuvitella millaista tämän elämä oli vuoteeseen sidottuna, nuhjuista tapettia ja paria halpaa painokuvaa tuijottaen, ainoana seuranaan muistot onnellisemmasta ajasta. Mutta joskus Anne olisi toivonut äidin osoittavan edes hiukan kiitollisuutta siitä, että heillä oli sentään ruokaa ja katto päänsä päällä, että hän yritti kaikkensa.

Tietysti hänellä oli ollut elämänsä aikana erinäisiä toiveita. Nuoruus oli kuitenkin päättynyt isän konkurssiin, ja kun äiti oli muutamia vuosia myöhemmin halvaantunut, Anne oli tajunnut voivansa unohtaa kaikki haaveet omasta perheestä. Kukapa mies ottaisi hänet tietäessään, että saisi kaupan päälle äidin, eikä hänellä ollut edes hyviä myötäjäisiä.

Salaa Anne Bruce oli kuitenkin sallinut itsensä haaveilla siitä, että tulisi vielä joku, joka ottaisi hänet suojelukseensa, joka kestäisi äidinkin hänen tähtensä. Hyvin pitkään noissa haaveissa esiintyvällä sankarilla oli ollut tohtori MacDonaldin tummat piirteet. Se oli hupsua, sillä ymmärsihän hän tohtorin käyvän täällä vain äidin tähden ja olevan hänelle ystävällinen vain säälistä.

Silti oli tuntunut kipeältä, kun postitoimiston asiakkaat olivat alkaneet juoruta siitä, miten tohtori MacDonald ja rouva Gordon pitivät seuraa keskenään. Rouva Gordon oli kaunis ja rikas, ja jos hän olikin niin monta vuotta vetäytynyt ihmisten ilmoilta murtuneen sydämensä takia, se teki hänet vain entistä kiehtovammaksi.

Anne huoahti itsekseen ja palasi takaisin postitoimiston puolelle jättäen välioven auki, jotta kuulisi, kun rouva Morrison tulisi. Miten ystävällinen tämä olikaan ollut tarjoutuessaan äidille seuraksi! Olisi niin ihanaa päästä illalla kyläilemään. Rouva Fleming oli ollut kovin herttainen muistaessaan hänetkin. Tohtori oli oikeassa, hän jaksaisi paremmin kun saisi välillä käydä ihmisten ilmoilla. Ja eihän koskaan voinut tietää, kenet vierailulla tapaisi.

***

Lounasaikaan pastori Morrison meni keittiöön syömään, kuten hänellä oli usein tapana silloin, kun Alison oli poissa. Oli turha vaivata Deirdreä kattamaan yksin hänelle ruokasaliin, eikä pastori tällä kertaa halunnut syödä työhuoneessaankaan, jossa oli jo kyllikseen istunut.

Hän oli juuri istuutunut lautasensa ääreen, kun puhelin soi. Deirdre, joka puuhaili työpöydän ääressä, ei ollut kuulevinaan.

-Deirdre, pastori sanoi, -puhelin.

-Minä en siihen koske, palvelijatar ilmoitti päättäväisesti. -Se tappaa!

Pastori huokasi ja nousi. Tällä hetkellä hän oli Deirdren kanssa melkeinpä samaa mieltä. Kun hänen isoisänsä oli ollut kirkkoherrana Dundeessa viisikymmentä vuotta sitten, tämän elämä oli ollut varmasti paljon helpompaa yksinkertaisesti siksi, ettei puhelinta ollut vielä keksitty!

Soittaja oli hautausurakoitsija, herra Kelly, joka halusi puhua seuraavan sunnuntain siunaustilaisuudesta. Pastori hillitsi halunsa ehdottaa, että tästä asiasta voitaisiin keskustella muulloinkin kuin uudenvuodenaattona. Sen sijaan hän koetti keskittyä siihen tärkeään periaatteelliseen kysymykseen, luettaisiinko seppelenauhat ennen vaiko jälkeen siunauspuheen. Herra Kelly oli tavattoman tunnollinen ammatissaan eikä koskaan jättänyt mitään sattuman varaan, minkä vuoksi pastorilla oli tapana vältellä tätä aina kun se oli mahdollista.

Palatessaan puhelimesta pastori totesi lounaansa jäähtyneen, eikä Deirdre osoittanut minkäänlaista mielenkiintoa sen uudelleenlämmittämiseen. Niinpä hän söi lihapiiraansa kylmänä, oli kiitollinen siitä, että teevesi sentään oli suhteellisen lämmintä, ja vetäytyi taas työhuoneeseensa.

***

Armstrongin kaupassa oli tungosta, kuten usein juhlapyhien aattoina. Naisväki oli viimehetken ostoksilla, miehet taas kokoontuivat vaihtamaan kuulumisia sen miellyttävän tietoisuuden vallassa, että edessä oli juhlailta ja sen jälkeen lepopäivä.

Kauppias Armstrong kuljeskeli laajassa liikkeessään, vaihtoi kuulumisia asiakkaiden kanssa ja seurasi tarkalla katseella kauppa-apulaisia, joilla oli toisinaan tapana heittäytyä laiskottelemaan tällaisina päivinä. Hän ei totisesti ollut saavuttanut asemaansa kuvittelemalla, että uudenvuodenaatto olisi sen kummempi kuin mikä tahansa muukaan päivä!

Tämä ei tietysti koskenut asiakkaita, sillä mitä levollisemmin nämä kuluttivat aikaansa kaupassa, sitä suurempi mahdollisuus oli saada heidät ostamaan melkein mitä tahansa.

-Minne sinä luulet meneväsi? kauppias kysyi ja tarttui hihasta poikaansa Malcolmia, joka kiiruhti ohi. -Ellet ole sattunut huomaamaan, myymälä on yhä auki.

-Käyn viemässä rouva Wallacen tilaamat tavarat Koivurantaan, Malcolm sanoi vastahakoisesti.

-Nyt? Tiedät hyvin, että me kuljetamme vain tiettyinä päivinä.

-Minä lupasin. Hän kävi aamulla ja tarvitsi niin monenlaista iltaa varten, että sanoin voivani tuoda ostokset, jottei hänen tarvitsisi kantaa niitä.

-Mitenkä paljon yksi keuhkotautinen mies ja yksi pieni naisihminen oikein syövät!

Malcolm huokasi itsekseen. Isä oli taas mahdottomalla päällä, kuten aina silloin, kun tiesi joutuvansa kohta pitämään kaupan kiinni yhden päivän ajan.

-Kai sinä tiedät, että heillä on illalla suuret kutsut? Äiti ainakin on menossa sinne, ja niin minäkin. Etkö aio tulla mukaan?

Armstrong rypisti kulmiaan. Hän oli täysin unohtanut, että rouva Fleming oli soittanut Joanielle ja kutsunut heidät uudenvuodeniltana vieraisille, aivan kuin he olisivat olleet hyviäkin ystäviä. Rouva Ford ei olisi koskaan heittäytynyt yhtä lapselliseksi! Vanha kirjakauppiaspari ymmärsi pysytellä poissa hänen tieltään, mutta nämä uudet nousukkaat…

Toisaalta kauppias Armstrongia ei erityisemmin harmittanut se, ettei hän kirjakaupan ansiosta joutunut ylläpitämään omassa myymälässään kirja- ja paperiosastoa, sillä hän ei järin suuresti perustanut mistään tähän alaan liittyvästä. Kirjat olivat laiskoja varten, jotka eivät viitsineet tehdä oikeaa työtä, eikä niiden liiallisesta harrastamisesta koskaan seuraisi mitään hyvää.

Näkihän sen Flemingeistäkin: tuo punapäinen nulikka oli ollut kuoleman kielissä syksyllä, ja rouva, jonka kirjoituksia lehdet kuulemma muka julkaisivat Englantia myöten, voi usein huonosti. Huonosti! Joanie ei ollut voinut päivääkään huonosti odottaessaan Malcolmia tai tyttöjä, mutta hän olikin hoitanut kotinsa esimerkillisesti vailla mitään kotiapulaisia, eikä tuhlannut aikaansa kirjoihin tai kirjoittamiseen.

Silti toisaalta kauppias Armstrongia harmitti suuresti se, että osa niistä rahoista, jotka hän olisi kovin mieluusti kilauttanut omaan kassakoneeseensa, kannettiin Flemingin kirjakauppaan rantakadulle. Tottahan hänkin olisi voinut pitää myymälässään pientä kirjahyllyä, jos se nyt oli olevinaan niin tärkeää!

Kaikista eniten häntä suututti se, että väki kehtasi vielä mainita, miten ”miellyttävä” nuori kirjakauppias oli, tai miten ”herttainen” oli rouva Gordon, joka oli selvästi unohtanut täysin asemansa ja palveli myymälän tiskin takana kuin mikäkin työläistyttö. Armstrong tuhahti. Hän ei ollut päässyt tähän asemaan olemalla miellyttävä ja herttainen, vaan kovan liikemiesälynsä ansiosta!

Vaikka turhaanhan hän tuhlasi ruutia harakoihin. Koko kirjakauppa olisi varmasti konkurssissa ennen kesää. Harmi sinänsä vanhalle Edwin Fordille, joka oli siinä kituuttanut vuosikymmeniä, mutta ehkäpä Flemingit sen jälkeen vähän nöyrtyisivät. Pitää nyt häntä aivan kuin vertaisenaan!

-Mene sitten, Armstrong ärähti pojalleen, -mutta muista laskuttaa kuljetuksesta kaksinkertainen hinta.

-Isä, minusta se ei ole aivan… Malcolm aloitti.

-Voithan myös jättää menemättä! Hoitakoon rouva Wallace tavaransa perille niin kuin tahtoo.

Malcolm avasi suunsa sanoakseen vielä jotakin, mutta katsoi parhaaksi vaieta. Isä kuvitteli olevansa kaupungin napamies ja oli parasta antaa hänen pysyä siinä uskossa, jotta kaikilla olisi helpompi olla.

Kauppias jäi katsomaan poikansa jälkeen kulmat kurtussa. Joskus hän mietti huolissaan sitä päivää, jolloin ei enää itse jaksaisi vastata kaupasta, vaan joutuisi jättämään kaiken Malcolmille. Tämä oli pehmeä, aivan liian pehmeä. Hän jakelisi arvatenkin tavaraa ilmaiseksi, jos joku ymmärtäisi pyytää!

***

Deirdre ilmestyi pastorin työhuoneen ovelle.

-Herra MacMahon on täällä, hän sanoi happamasti, aivan kuin olisi syyttänyt pastoria siitä vaivasta, että joutui lähtemään keittiöstä ulko-ovelle.

-Mitä hän tahtoo? pastori kysyi.

-En minä kysynyt, sanoi Deirdre.

Pastori päätti mielessään puhua Alisonin kanssa siitä, pitäisikö Deirdren koulutukseen kiinnittää hiukan enemmän huomiota. Ääneen hän sanoi, että Deirdre voisi pyytää vieraan sisään.

Bob MacMahon oli reipas nuori maanviljelijä, mutta tullessaan pastorin työhuoneen kynnykselle lakki kourassa hän näytti yhtäkkiä samalla kertaa hullunkurisesti sekä ujolta että ylpeältä.

-Toivottavasti minä en häiritse pahasti, hän sanoi vähän huolestuneena nähdessään, että seurakunnan sielunpaimen istui tuon kovin juhlallisen kirjoituspöydän ääressä kirjoituspapereineen ja paksuine kirjoineen.

-Ei toki, sanoi pastori ja nousi kättelemään vierasta. Vaikka hän oli hartaasti toivonut työrauhaa, hän tunsi joka kerta lämpimän läikähdyksen sydämessään, kun pappilaan ilmestyi joku seurakuntalaisista tuolla tavoin ujostellen, selvästikin jollakin henkilökohtaisella asialla. -Kuinka minä voin auttaa?

-Brenda pyysi, että kävisin kysymässä… Tarkoitan, että ehtisikö pastori… Jos ensi viikolla kävisi…

Bob parka tuntui vähän hämmentyneeltä, ja pastori koetti epätoivoisesti kaivaa muististaan jotakin, josta hämärästi muisti Alisonin puhuneen. Aivan niin!

-Onneksi olkoon, hän sanoi ystävällisesti. -Kuulinkin, että teille on syntynyt pieni tyttö.

Bob MacMahon näytti helpottuneelta, kun pastori jo tiesi mistä oli kysymys.

-Niin, jos pastori ehtisi…

-Kastamaanko? Pastori hymyili. Ristiäiset olivat parasta, mitä hän tiesi. Hän ei koskaan kyllästynyt katsomaan uuden elämän ihmettä, varsinkin nyt, kun heidän lapsensa olivat kaikki naimisissa, ja he odottivat Alisonin kanssa iloisia uutisia seuraavasta polvesta milloin vain. -Ilman muuta. Mitä päivää olette ajatelleet?

-Jos torstaina… Iltapäivän aikana. Brendan vanhemmatkin pääsevät silloin paikalle.

Pastori otti esiin alkavan vuoden kalenterin ja teki siihen merkinnän.

-Torstai käy hyvin, hän sanoi. -Toivottavasti Brenda on jo toipunut. Ja mitä pikku Ivar sanoo sisarestaan?

Hän oli hyvin ylpeä muistaessaan aivan oikein kaikki nimet, ja Bobin ilahtunut ilme kertoi, että se oli tehnyt vaikutuksen. Seurakuntalaisista oli aina imartelevaa, kun pastori tiesi täsmälleen, keitä heidän perheeseensä kuului.

-Ivar on suhtautunut oikein hyvin, Bob sanoi. -Aamulla hän vei leikkihevosensa vauvan luo ja oli hyvin hämmästynyt, kun tämä ei tahtonut leikkiä.

He nauroivat molemmat, sitten Bob hyvästeli ja lähti. Pastori palasi pöytänsä ääreen mieli kevyempänä. Tämä oli parasta hänen työssään: päästä mukaan ihmisten todelliseen elämään. Huominen kyllä järjestyisi. Hätätilassa hän voisi kaivaa esiin jonkin vanhan uudenvuodensaarnan, sillä hänellä oli säntillinen tapa arkistoida kaikki puheensa tulevan tarpeen varalle.

Kun siis puhelin soi neljännestuntia myöhemmin, pastori nousi kärsivällisesti edes toivomatta, että Deirdre poikkeaisi tavoistaan.

-Voi — hyvä tavaton, anteeksi — itsekö pastori — ja minä kun rouvaa — jos soitan myöhemmin uudestaan…

-Hyvää iltapäivää, neiti Stevenson, pastori sanoi ystävällisesti. Lydia Stevenson oli yhtä järkyttynyt joka kerta, jolloin puhelimeen vastasi pastori eikä pastorska. Pastori epäili, että hän oli yhtä järkyttynyt aina, jos joutui puhumaan puhelimessa ylipäätään kenen tahansa miehen kanssa, sillä vanhan neitiparan mielestä se oli jotakin tavattoman sopimatonta. -Pastorska on rouva Brucen luona, jos teillä on kiireellistä asiaa.

-Oh, ei toki — enhän minä voisi häiritä — anteeksi nyt, kun minä tällä tavalla — naisyhdistyksen asioita vain — minä soitan uudestaan…

Ja ennen kuin pastori ehti sanoa mitään, kuulokkeesta humisi hänen korvaansa hiljaisuus. Pelästynyt neiti parka oli sulkenut puhelimen hyvästelemättä.

***

Josephine MacGregor kiiruhti kadun yli hämärtyvässä iltapäivässä ostoslaukkuaan kantaen. Hän oli viipynyt aivan liian kauan asioilla, mutta väkeä oli liikkeellä paljon ja oli ollut niin hauska rupatella tuttavien kanssa. Hänen sydäntään lämmitti joka kerta, kun joku oppilaista tervehti häntä kaupungilla iloisesti ja kohteliaasti ja jäi puhelemaan. Hän tahtoi mielellään olla pidetty noiden pienten ihmisten parissa, koska tiesi silloin voivansa parhaiten myös vaikuttaa näihin.

Mutta nyt oli tosiaan jouduttava, jotta hän ehtisi valmiiksi ajoissa. Josie kiiruhti portaat ylös asunnolleen ja astui sisään reippain askelin. Kello oli jo tavattoman paljon, eikä hän tahtonut myöhästyä Flemingien juhlista.

Purkaessaan ostoksiaan pienen keittiönsä kaappiin hän ei voinut silti olla pysähtymättä hetkeksi katselemaan ympärilleen. Vaikka hän oli asunut tässä pienessä kahden huoneen asunnossa harmaan kivitalon yläkerrassa jo vuosia, se jaksoi yhä ilahduttaa häntä joka kerta, kun hän tuli kotiin.

Oli kannattanut maksaa itsensä kipeäksi tapeteista, jotka olivat juuri sellaiset kuin hän tahtoi, ja huonekaluista, joissa juuri hänen oli mukava olla. Tämä oli hänen valtakuntansa, jonka järjestykseen ei kenelläkään muulla ollut mitään sanomista. Ei edes hänen veljellään, joka toisinaan kävi vierailulla.

Kiiruhtaessaan makuuhuoneeseen vaihtamaan pukua Josie hyräili itsekseen. Joululomaa oli jäljellä vielä viikko, ja sitten hän saisi palata taas kouluun, jossa viihtyi erinomaisesti. Ja miten hauska tästä illasta tulisikaan! Oli ollut todellinen onnenpotku, että Flemingit olivat muuttaneet Fort Williamiin.

Tietysti rouvalla oli nyt elämässään niin paljon muuta — kuten naimisissa olevilla naisilla aina oli, nämä eivät koskaan ehtineet yhtään hetkeä keskittyä itseensä ja siihen, mitä itse olisivat tahtoneet — mutta Josie arveli mielessään, että ajan mittaan tästä saattaisi tulla erinomainen lisä kaupungin naisyhdistyksen ahkerien toimijoiden joukkoon. Jotenkin hänestä tuntui siltä, että rouva Fleming vetäisi mukanaan myös monia muita. Tässä oli sellaista viehätysvoimaa, että jopa Josie MacGregor, joka ei koskaan kerjännyt kenenkään seuraa tai suosiota, toivoi hartaasti saavansa tästä ystävän.

Sulkiessaan pyhäpukunsa viimeisen napin ja silitellessään ulkona pörröttyneitä hiuksiaan Josie oli koko lailla tyytyväinen peilikuvaansa. Hän tiesi rouva Smithin puhuneen kaupungilla, että hän ”laittoi” itseään, jotta vielä ”saisi miehen”. Saisi miehen! Josie MacGregor ei kaivannut miestä. Hän oli nähnyt aivan liiaksi naisia, jotka menivät naimisiin rakkauden sokaisemina ja havahtuivat liian myöhään siihen, että olivat menettäneet itsenäisyytensä, vapautensa ja päätösvaltansa kaiken suhteen.

Totta oli, että hän mielellään oli sievä. Mutta eikö se nyt ollut luonnollista — kukapa nainen ei tahtoisi olla sievä! Ja kun oppilaat joutuivat katselemaan häntä pitkät päivät katederilla tai naisyhdistyksen tai seurakunnan naistoimikunnan väki iltaisissa kokouksissa, olisi ollut suorastaan loukkaus olla arkipäiväisen näköinen tai epäsiisti.

Vilkaistessaan peilikuvaansa Josie totesi, että tuskin tänä iltana loukkaisi ketään Flemingien vieraista ainakaan arkipäiväisellä ulkonäöllä. Hän heitti itselleen lentosuukon peilin kautta, veti päällysvaatteet niskaansa ja juoksi portaat alas.

Kiiruhtaessaan katua pitkin Josie näki edellään naishahmon, joka eteni hitaasti ja aivan kuin epäröiden. Hän olisi tuntenut tuon kuluneen sinisen päällystakin missä tahansa.

-Neiti Bruce, odottakaahan!

Anne Bruce pysähtyi, sitten hän tunnisti peräänsä kiiruhtavan opettajattaren ja näytti hämmentyneeltä.

-Oletteko tekin menossa Koivurantaan? tiedusteli Josie MacGregor ja sujautti muitta mutkitta kätensä neiti Brucen kainaloon. -Mennään yhdessä! On aina hauskempi kun ei tarvitse mennä kutsuille yksin. Miten äitinne voi?

-Minä en voi viipyä kauan, neiti Bruce änkytti, aivan kuin olisi vastannut opettajattaren kysymykseen. -Mutta en malttanut olla lähtemättä…

-Oh, ette tietenkään! Siellä on koko kaupunki. Minä ainakin olen kuolla uteliaisuudesta. Ja nälkään! En syönyt päivällistä, kun tiedän saavani kohta kyllikseni rouva Wallacen laittamia herkkuja.

Neiti Bruce hymyili arasti. Hän oli lähtenyt matkaan kovin huonolla omallatunnolla — jättää nyt äiti yksin uudenvuodeniltana — mutta tunsi yhtäkkiä piristyvänsä. Opettajatar MacGregor oli niin reipas ja eläväinen, ettei hänen lähellään kerta kaikkiaan voinut murehtia.

Ja oli totta, että oli hauskempi kun ei tarvinnut mennä kutsuille yksin. Ehkäpä hänellä olisi tänä iltana hauskaa! Ehkäpä ihmeitä vielä tapahtuisi! Sillä olihan sekin ihme, että joku suhtautui häneen noin välittömän ystävällisesti, vailla sääliä.

-Minä ajattelin kysyä rouva Wallacelta, josko hän laittaisi vähän syömistä äidille mukaan, postineiti uskoutui opettajattarelle. -Äiti aina niin ilahtuu siitä, kun häntä muistetaan.

***

Kun Alison-rouva palasi pappilaan, hänen puolisonsa istui olohuoneessa lukemassa sanomalehteä. Pastori oli luopunut toivosta sen suhteen, että saisi niin työrauhan kuin luomiskykynsäkään puolesta aikaan mitään sellaista, mitä ilkeäisi tarjoilla seurakunnalleen seuraavana aamuna. Niinpä hän oli etsinyt kansiostaan viidentoista vuoden takaisen uudenvuodensaarnan uudelleen lämmitettäväksi. Jos joku seurakunnasta sen tunnistaisi, asian voisi ottaa vain ja ainoastaan kohteliaisuutena.

-Anteeksi että viivyin, Alison puuskutti. -Rouva Bruce parka oli aika mahdoton, hän yritti juoksuttaa ensin minua ja sitten vielä Annea sen minkä ehti — selvästikin hän ei pitänyt yhtään siitä, että tytär aikoo illan aikana piipahtaa vierailulla… Olen aivan kohta valmis!

-Ei mitään kiirettä, pastori sanoi rauhallisesti ja taitteli lehden kasaan. -Minä odotan kyllä.

Kun he myöhemmin astuivat sisään Koivurannan portista, tuo vanha kirjakaupparakennus Fort Williamin sivukadulla tuntui loistavan kuin lyhty. Ja lyhtyjä siellä olikin: pihalle oli joku kasannut monta lumilyhtyä, joissa paloivat kynttilät, ja verannan kattoon oli ripustettu pari myrskylyhtyä valaisemaan sisäänkäyntiä.

Talo oli jo tulvillaan väkeä, sekä kaupungin asukkaita että vieraampia, joita pastori arveli rouva Flemingin sukulaisiksi ja ystäviksi Glen Longista. Neiti Bruce oli jo tullut ja rupatteli ujosti opettajatar MacGregorin kanssa, ja tuolla tohtori MacDonald kuunteli kärsivällisesti jotakin nuoremman neiti Stevensonin vaivaa. Pastori vilkaisi ympärilleen ja näki, että rouva Gordon kattoi keittiössä lisää laseja pöytään. Hän oli täällä todellakin kuin kotonaan!

Rouva Fleming itse kiiruhti heitä vastaan ja tervehti sydämellisesti, ja hän näytti tilastaan huolimatta säteilevältä ja hyvinvoivalta. Yläkerrasta kuului hirvittävä meteli — siellä oli kuulemma lapsille järjestetty omat juhlat Ruth-tytön johdolla — ja tunnelma talossa oli kaikella tavalla niin hilpeä ja toiveikas kuin uudenvuodenaattoon sopikin.

Kauppias, joka oli muutamia kuukausia sitten sairastanut niin vakavasti, että pastori oli jo salaa mielessään suunnitellut tämän siunauspuhetta, tungeksi vierasjoukon läpi heitä tervehtimään. Hän oli yhä laiha ja kalpea, mutta ei yskinyt — yhtäkkiä pastori tajusi, että kauppias Fleming oli yskinyt aina, niin kauan kuin hän oli tämän tuntenut, eli viime kesästä saakka — ja hänen harmaissa silmissään oli elämänhalua, joka lämmitti papin sydäntä. Ja tapa, jolla hän katsoi vaimoaan, sai Morrisonit vilkaisemaan hymyillen toisiinsa.

-Olkaa hyvät, käyttäkää hyväksenne pöydän antimia, kehotti rouva Fleming herttaisesti. -Rouva Wallace on pannut parastaan.

Myöhemmin pastori Morrison istui jakkaralla eteisen nurkassa. Talo oli niin täynnä, että käyttöön oli otettu kaikki huonetilat myymälää myöten. Hän keskusteli kauppias Armstrongin kanssa, vaikka se kävi vähän hankalasti sekä ahtauden että kovan metelin vuoksi. Toisaalta riitti, että pastori vain nyökytteli, sillä kauppias ei juuri vastavuoroisuutta kaivannut selittäessään jotakin myymälänsä laajennukseen liittyvää seikkaa. Mutta tunnelma talossa oli niin kotoisa ja iloinen, että pastori salli itsensä huvittua kauppiaan mahtipontisuudesta ja oli jo aivan unohtanut kaikki päivälliset murheensa.

Ovi oli käynyt koko ajan, ja nyt se aukeni jälleen. Pastori vilkaisi kylmän ilmavirran suuntaan hajamielisesti samalla, kun kuunteli Armstrongin selitystä muutamien asiakkaiden maksamatta jääneistä veloista. Sitten hän hätkähti.

Kynnyksellä seisoi rouva Smith naapurista lastensa kanssa.

Pastori Morrisonilla oli hiukan epämiellyttävä tunne siitä, että niin hyvin kuin hän koettikin pitää huolta laumastaan, hän ei ollut aivan täysin onnistunut tehtävässään Smithien kohdalla.

Hän tiesi, ettei rouvasta pidetty tämän terävän kielen vuoksi, mutta jollakin tavalla hän aavisti, että taustalla ei ollut niinkään ilkeä luonne kuin jotakin muuta. Ja hänestä tuntui kiusallisesti siltä, että hänen olisi pitänyt osata jollakin tavalla puuttua asiaan. Mutta toisaalta, konstaapeli Smithhän oli niin tarmokas ja taitava työssään, miten hänen kotonaan olisi voinut olla mikään vialla?

Kaikki nämä ajatukset kulkivat epämääräisinä ja järjestäytymättöminä pastorin aivojen läpi, kun hän näki rouva Flemingin kiiruhtavan tulijoita vastaan, tervehtivän rouva Smithiä sydämellisesti ja kutsuvan sitten Ruthia ja miestään. Ruth-tyttö loikki portaat yläkerrasta huudahtaen ilosta nähdessään Smithin lapset, ja kauppias Fleming saattoi arasti ympärilleen pälyilevän rouva Smithin keittiön notkuvan tarjoilupöydän ääreen.

Ja yhtäkkiä, aivan varoittamatta, pastori Morrison tiesi täsmälleen, mistä hän saarnaisi seuraavana aamuna kirkossa. Viidentoista vuoden takainen saarna saisi palata pölyiseen kansioonsa, sillä koko uuden saarnan kaari oli hänen mielessään niin kirkkaana, että hän olisi voinut pitää sen siinä paikassa, kirjakaupan eteisen ahtaudessa, ilman mitään muistiinpanoja, ilman Raamattuaan tai käsikirjaansa.

Ei se olisi mitenkään tuore saarna, eikä sen aihe varsinkaan olisi uusi ja yllättävä. Siitä samasta asiasta oli kirkoissa ja hartaustilaisuuksissa puhuttu viimeiset kaksituhatta vuotta. Mutta katsoessaan, miten rouva Smith hiukan hämmentyneenä otti vastaan kaikki tervetulotoivotukset, miten loistavin silmin hänen lapsensa juoksivat ylös rappuja Ruth-tytön perässä liittyäkseen nuorison omiin juhliin, pastori Morrison tiesi, ettei tuosta aiheesta koskaan puhuttaisi kylliksi saati liikaa.

Lähimmäisenrakkaus. Toisen ihmisen arvostaminen sellaisena kuin tämä oli. Siitä hänen täytyi puhua. Sitä hänen piti seurakuntalaisilleen muistuttaa. Siitä hänen piti itse ottaa oppia!

Ajatella, että hän oli tuhlannut koko päivän miettimällä monimutkaisia teologisia ongelmia, joista hänen seurakuntansa ei vähääkään välittäisi. Ja kuitenkin saarna oli ollut valmiina hänen silmiensä edessä, hänen kotonaan, suorastaan tarjottimella tuotuna.

Lähimmäinen. Toinen ihminen. Rakkaus. Mitä muuta ihminen tarvitsi?

Ja pastori pyysi anteeksi kauppias Armstrongilta, nousi teekuppeineen ja lähti hakemaan lisää syötävää voidakseen samalla vaihtaa muutaman ystävällisen sanan rouva Smithin kanssa, ennen kuin vanha vuosi olisi kokonaan kulunut loppuun.

~*~*~*~

Tähän päättyy uudenvuodenaaton tarina.
Uudenvuodenpäivän tarina julkaistaan huomenna klo 20.

Jättämienne joululahjatoivomusten joukossa ehdotettiin, että kirjoittaisin Bettyn ja Duncanin naapureista ja muista kaupunkilaisista vähän samaan tyyliin kuin Tie Avonleaan -tv-sarja kertoi Annan naapureista.

Se oli yllättävän vaikeaa, välillä jo luulin mahdottomaksi! Lopulta päädyin sijoittamaan tarinan Bettyn ja Duncanin ensimmäiseen uuteenvuoteen Koivurannassa sekä enimmäkseen pappilaan, jotka olivat tuohon aikaan kaikenlaisen toiminnan keskuksia. Keskeyttämällä pastori Morrison raukan saarnankirjoituksen tämän tuosta saatoin tuoda mukaan mahdollisimman monta kaupunkilaista eri elämäntilanteista. 

Tästä tarina kasvoi laajemmiksikin välähdyksiksi muutamien henkilöiden elämästä. Kirjoitin tätä yhä uudestaan, enkä oikein vieläkään tiedä, olenko tyytyväinen vai en. En edes tiedä, onko tämä edes varsinainen kertomus, kun niin moni langanpää jää ilmaan! Ja tähän punoutui haikeutta ja surumielisyyttä, jonka huomasin itsekin vasta jälkikäteen. Mutta toisaalta monista vähän sivulauseessa mainituista kaupunkilaisista tuli aivan kuin uusia tuttavuuksia, joista voisi kirjoittaa pidemmältikin. 

Myönnettäköön tarinan velka Montgomeryn matriarkaalisille äitihahmoille sekä Agatha Christielle. Muistattehan hänet avuttomat pappinsa ja määräilevät palvelijansa!

perjantai 26. joulukuuta 2014

Tapaninpäivän 2014 paketti


Beatrice Stewart
Villiruusu
Kertomus jakobiittikapinoiden ajalta


Suuri ovi lennähti selälleen, ja kaksi nuorta tyttöä syöksyi portaita alas pihamaalle. Edellä juokseva heilutti ärsyttävästi kädessään kirjettä, eivätkä kyyneleet olleet kaukana jäljessä tulevan äänestä, kun hän huusi:

-Sinä olet inhottava, inhottava, Caitlin! Minä vihaan sinua!

Caitlin nauraa heläytti olkansa ylitse.

-Vihaa vain — mutta juokse nopeammin, jos tahdot saada rakkaan Markisi viestin!

-Anna se tänne — tänne, kuulitko!

-Enkä anna. En varmasti! Tule ottamaan! Caitlin tanssahteli takaperin ja taitteli samalla kirjettä auki. -”Rakastettu Isabelini...” Onpa herttaista!

-Caitlin! Minä menen kertomaan isälle! Toinen tyttö oli pysähtynyt keskelle pihaa ja pyyhki silmiään. -Sinä olet koko Skotlannin — ei, koko Britannian ilkein tyttö!

-Mikä kunnia! ”Ikävöin Sinua suunnattomasti, ja lasken vain päiviä ja öitä siihen hetkeen, jolloin olen taas luonasi...” Ukkoparka, istuu ja laskee… Sorminko vai helmitaululla, mitä luulet?

-Isä! Isä! Isabel käännähti ja juoksi takaisin sisään. -Isä, Caitlin on ilkeä!

Caitlin hengähti — oli paras rakentaa sovinto ennen kuin isä puuttuisi asiaan. Hän kiiruhti sisarensa jälkeen ja työnsi kirjeen tälle juuri kun Sir Ivar MacQuarrie kurkisti kirjaston ovesta.

-Mikä hätänä, Isabel? hän kysyi. -Taasko te riitelette?

-Ei se ollut mitään, isä — minä vain vähän härnäsin häntä, Caitlin sanoi huolettomasti ja suoristi pitsiliinaa pienellä pöydällä hallin nurkassa.

-Vai härnäsit! nyyhkytti Isabel-raukka. -Isä, hän otti Markin kirjeen ja luki sitä. Hän on maailman kauhein tyttö!

-Ai, eikö Britannia enää riitä? Caitlin kysyi nenäkkäästi. -Äläkä ulvo siinä, nenäsi on punainen.

-Caitlin, sinä tiedät, että on sopimatonta ja rumaa lukea toisen kirjeitä, Sir Ivar sanoi huoahtaen. Hän oli kyllästynyt tyttäriensä yhtämittaisiin riitoihin.

-Eihän se nyt ollut mitään, sellainen typerä siirappinen sepustus vain. Caitlin nyki hiharöyhelöitään.

-Kirje kuin kirje.

-Mitä ihmettä on tapahtunut? Isabel, mikä sinulla on hätänä? Lady Griselda MacQuarrie laskeutui yläkerrasta.

-Caitlin luki kirjettäni, Isabel ehätti selittämään.

-Se oli rakkauskirje, Caitlin lisäsi. -Äiti, onko Isabelilla lupa ottaa vastaan sellaisia?

-Tietenkin sulhaseltaan, ja sinä olet hyvin tyhmä tyttö, Caitlin. Lady Griselda rypisti kulmiaan.

-Tiedän, äiti, olen jo kuullut sen.

-Ja hävytönkin! Taitaa olla paras, että menet huoneeseesi lepäämään päivällisaikaan asti, ehkä sitten osaat käyttäytyä kuin kunnon ihminen. Menehän jo!

Murjottaen Caitlin lähti nousemaan yläkertaan. Mikä melu niin vähäpätöisestä asiasta! Isabel sai kirjeitä sulhaseltaan melkein joka päivä, oliko nyt niin väliä, vaikka hän olisi yhden lukenutkin?

Vihaisesti tyttö läimäytti huoneensa oven kiinni ja heittäytyi leveälle vuoteelleen. Typerää, typerää, typerää! Hän takoi silkkityynyä käsillään.

-Caitlin-neiti, älkää viitsikö rypistää sängynpeitettä.

Caitlin kimposi istumaan. Tietysti Meg oli nähnyt.

-Eikö sinulla ole tekemistä alakerrassa? hän tiuskaisi epäoikeudenmukaisesti: Megin vieressä oli läjä pestyjä alusvaatteita, joita hän kääri laatikoihin.

-Eipä näy neidilläkään olevan. Olkaa kiltti ja suoristakaa peite.

-Se on sinun tehtäväsi. Minä en ole palvelustyttö.

Sanaakaan sanomatta Meg kävi suoristamassa rypistyneen sängynpeitteen, sitten hän palasi takaisin entiseen puuhaansa. Caitlin istui sohvan reunalla ja häpesi. Mikä hänet panikaan tiuskimaan kiltille Megille!

-Siellä taitaa ruveta satamaan, hän tuumi ja kurkisti ikkunasta.

-Niinpä taitaa. Meg tunsi neitinsä ja tiesi, että tämä yritti rakentaa rauhaa. -Mutta sen jälkeen paistaa taas aurinko.

Caitlin nousi ja rutisti Megiä.

-Sinä olet kultainen, ja minä niin hirveän paha, hän kuiskutti toisen olkapäähän. -Annatko sinä anteeksi?

-Annan, neiti kulta. Lukekaa nyt vähän ranskaa, siitä rouva ilahtuu.

Kuuliaisesti Caitlin haki ranskankirjansa ja alkoi lukea. Kahden sivun päästä alkoivat hänen silmänsä kuitenkin lipsua ikkunaan. Oli julmaa pitää häntä arestissa! Harmaat pilvet olivat kadonneet, ja aurinko paistoi. Vuoripuron solinan saattoi melkein kuulla, ja portti puutarhasta polulle oli raollaan.

-Sano, Meg, miksi minä aina teen väärin? tyttö kysyi.

-Neiti ei ajattele.

-Niin äitikin sanoo.

-Neidin pitäisi joskus miettiä seurauksiakin. No niin, nyt olen valmis. Meg meni ovelle. -Lukekaa nyt, neiti, tulen sitten kutsumaan teitä päivälliselle.

Caitlin nyökkäsi huoahtaen. Ovi sulkeutui, ja hän uppoutui taas ranskaansa.

***

Quaire Yard oli suurehko kartano Skotlannin Ylämailla. Sitä oli asuttanut ja vaurastuttanut monta kunniakasta sukupolvea, ja Sir Ivar MacQuarrie ylpeili sillä, että polveutui Kenneth MacAlpinesta, Skotlannin ensimmäisestä skottien ja piktien yhteisestä kuninkaasta. Sen sijaan hän vaikeni visusti sukulaisuudestaan pahamaineisten MacGregorien kanssa.

-Muutamia asioita on turha mainita, hänellä oli tapana sanoa.

Quaire Yardin pienessä oleskeluhuoneessa istui Isabel MacQuarrie ja tutki kirjettä, joka oli joutunut niin kovakouraiseen käsittelyyn heti saavuttuaan. Se oli majuri Mark Inglesiltä, Isabelin sulhaselta, joka oli komennuksella kauempana pohjoisessa. Sir Ivar oli sukunsa suureksi häpeäksi whig, Englannin kuningas Yrjön kannattaja, ja ylpeä sotilasvävystään.

-Voi, miten ihanasti Mark kirjoittaa, Isabel huoahti, kun lady Griselda avasi oven. -Kunpa hän pääsisi taas pian tänne!

-Kyllä varmasti, hänhän saa lomia niin usein. Lady Griselda sipaisi ohimennen hellästi esikoisensa hunajankultaisia kiharoita. Isabel oli kaunis ja naisellinen, ja vanhemmat olivat hänestä hyvin ylpeitä. Vasta 17-vuotias, ja jo kihloissa upseerin kanssa! -Tulehan nyt, päivällinen on valmis.

Caitlin istui jo pöydän ääressä, ja hänet nähdessään lady Griselda hiukan huoahti. Miten sisarukset voivatkin olla niin erilaiset! Ulkonäöltään he muistuttivat toisiaan, kummallakin oli ruskeat silmät ja kullankeltaiset hiukset, mutta Caitlin oli oikea villikissa. Hän teki mitä tahtoi, koskaan ajattelematta, ettäse saattoi olla sopimatonta ja vaarallistakin. Lisäksi hän päästeli toisinaan suustaan asioita, joita vanhemmat saivat vieraiden läsnä ollessa hävetä, eikä hänellä ollut tietoakaan kunnollisesta
aviomiehestä.

Kun Sir Ivarkin oli saapunut, ojensi Caitlin kätensä leipävatia kohti: hänellä oli kova nälkä. Lady Griselda läpsäytti häntä kädelle ja sanoi toruen:

-No mutta Caitlin, ruokarukous!

Huokaisten tyttö taivutti päänsä. Hän ei olisi malttanut odottaa — vatsa piti kiukkuista murinaa jo nyt.

Kesken rukouksen Morag, sisäkkö, kurkisti sisään.

-Siellä on vieraita, hän sanoi niiaten.

-Vieraita, päivällisaikaan! Sir Ivar nousi kummissaan.

-Morag, heidät kutsutaan päivälliselle, lady Griselda sanoi korjatessaan nopeasti kampaustaan ja mennessään miehensä jäljestä halliin.

-Kas niin, nyt emme saa ruokaa ikuisuuksiin! Caitlin sieppasi palan leipää ja tunki sen suuhunsa. -Minähän näännyn nälkään.

-Caitlin! Isabel tuijotti häntä. -Kuinka sinä voit! Ruokarukous ei ollut lopussa!

-Mutta se oli aloitettu, Caitlin puolustautui posket pullollaan. Hänellä oli hiukan huono omatunto.

-Ne tulevat tänne. Nouse ylös, Caitlin! Isabel hypähti pystyyn ja otti kasvoilleen vierashymynsä.

Ankarasti nieleskellen Caitlin kohottautui. Hän puri ja puri, mutta posket pullottivat silti.

Sir Ivar ja lady Griselda astuivat sisään hyvin nuoren naisen ja nuoren miehen seurassa, jotka muistuttivat toisiaan niin paljon, että heidät arvasi heti sisaruksiksi. Kummallakin oli paksu kuparinvärinen tukka ja kirkkaat harmaat silmät, mutta tyttö oli niin kalpea ja heikon näköinen, että hänen saattoi uskoa pyörtyvän millä hetkellä tahansa.

-Kheitä hhe ovvat? Caitlin koetti kuiskuttaa Isabelille murusten lennähtäessä hänen suustaan. Isabel rypisti kulmiaan ja puisti päätään.

-Tyttäremme Caitlin ja Isabel, Sir Ivar esitteli. -Herra Campbell ja hänen sisarensa.

-Voitteko huonosti? Isabel kysyi huolehtivaisena neiti Campbelliltä. -Käykää toki istumaan!

-Olimme matkalla Glasgow'sta Inveraryyn päällikkömme luo, mutta kastuimme pahasti toissapäiväisessä sateessa ja sisareni taisi vilustua, herra Campbell sanoi. -Emme löytäneet majataloa, joten uskaltauduimme turvautumaan vieraanvaraisuuteenne... Tietysti korvaamme aiheuttamamme vaivan.

-Hyvänen aika, ikään kuin me tahtoisimme käyttää hyväksemme hädänalaista tilaanne! lady Griselda huudahti. -Morag! Morag, tuo kuumaa teetä neiti Campbellille ja mene sitten sijaamaan vierashuoneen vuode.

-Quaire Yardin MacQuarriet ovat aina olleet hyvissä väleissä Argylen Campbellien kanssa, Sir Ivar jatkoi, kun palvelijatar oli kiiruhtanut keittiöön hakemaan teetä. -Ilman muuta jäätte vieraiksemme, kunnes neiti voi paremmin ja kykenee jatkamaan matkaa. Lähetämmekö viestin Inveraryyn?

-Ei, ei toki — tarkoitan, lähdimme matkaan aiemmin kuin luulimme, joten tuskin nyt myöhästymme ilmoittamastamme saapumispäivästä, herra Campbell sanoi nopeasti.

Caitlin vilkaisi häntä koettaessaan kyyneleet silmissä saada suutaan tyhjäksi. Miehessä oli jotakin epäilyttävää — mutta hän oli kyllä hävyttömän hyvännäköinen ollakseen punatukkainen.

Samassa Campbell katsoi Caitliniin ja hänen harmaat silmänsä alkoivat tuikkia vallattomasti hänen huomatessaan, että tytöllä oli suussaan jotakin, jota tämä yritti saada alas.

Morag tuli sisään teekuppi kädessään, ja lady Griselda ja Isabel riensivät yhtä aikaa ojentamaan sitä neiti Campbellille. Caitlin kykeni vihdoinkin nielemään kaiken leivän ja tunsi olonsa tyytyväiseksi. Ilmeisesti he eivät pääsisi aikoihin päivälliselle, joten oli hyvä että vatsassa oli jotakin.

-Voitko yhtään paremmin, Florimel rakas? herra Campbell kysyi huolissaan.

-Enpä juuri, Donald, hänen sisarensa vastasi heikolla äänellä. -Voi, minusta on niin kauheasti vaivaa...

-Höpsis, sanoi lady Griselda päättäväisesti. -Isabel ja Caitlin, te autatte neiti Campbellin vuoteeseen, ja Morag saa viedä hänelle hiukan ruokaa — niin, kyllä teidän on syötävä. Ja te, herra Campbell, olkaa hyvä ja istukaa pöytään, ruoka tekee hyvää teillekin. Matkatavaranne viedään vierashuoneisiin.

-Minua nolottaa niin kauheasti, Florimel Campbell sanoi hetken kuluttua vierashuoneessa, kun Caitlin auttoi häntä riisuutumaan Isabelin etsiessä satulalaukusta yöpaidan. -Yritin olla reipas niin kauan kuin kykenin, mutta sitten tuskin enää pysyin satulassa, ja kun Donald huomasi sen... Tiedättehän te, millaisia miehet ovat — eivät välitä vähääkään, vaikka heidän oma ruumiinsa olisi täynnä luoteja, mutta jos heidän seurassaan oleva nainen aivastaa, he menevät aivan sekaisin!

-Niin, miehet eivät osaa ajatella järkevästi, Isabel naurahti, ja Caitlin, jolla ei ollut asiasta omia kokemuksia, tyytyi vain irvistämään Megille, joka oli tullut sytyttämään tulta takkaan.

Morag toi sisään lautasellisen kuumaa keittoa, mutta Florimel söi vain muutamia lusikallisia ja pyysi sitten saada nukkua.

-Tahdotteko, että jään istumaan luoksenne? Isabel kysyi huolehtivaisena.

-Ei, ei missään tapauksessa, enhän voi vaatia sitä! Ettehän ole ehtinyt syödä vielä päivällistäkään, Florimel huudahti. -Tahtoisin nyt vain nukkua...

-Ilman muuta. Kas tässä on soittokellon nyöri, jos tarvitsette jotakin. Kauniita unia! Isabel paimensi Megin, Moragin ja Caitlinin edellään huoneesta ja sulki oven rauhallisesti perässään.

Sir Ivar, lady Griselda ja Donald Campbell olivat jo syöneet, mutta Isabelille ja Caitlinille oli pidetty ruokaa lämpimänä.

-Oli jo aikakin, Caitlin mutisi, sieppasi ruokaliinansa ja kauhoi sitten muhennosta lautaselleen sellaisen kasan, että Isabel huudahti kauhusta.

-Minä odotan sitä päivää, jolloin sinä lakkaat käyttäytymästä kuin mikäkin — mikäkin sivistymätön lammaspaimen, sisar tiuskaisi. -Kun minä olin 16-vuotias, Mark oli jo alkanut osoittaa minulle huomiotaan, mutta sellaista ihmettä sinulle ei kai tapahdu.

-En minä kaipaa Markin huomionosoituksia, Caitlin sanoi nenäkkäästi.

-Tiedät oikein hyvin mitä minä tarkoitan, Isabel vastasi jäätävästi. -Ja minä pyydän, että edes koetat olla kohtelias Campbelleille — kuka tietää, miten läheisiä sukulaisia he ovat Argylen herttualle.

-Jospa sinä vain kerrankin arvostelisit ihmisiä heidän luonteensa etkä arvoasemansa mukaan, Caitlin tiuskaisi. -Et kai välittäisi Markistakaan pennin vertaa, ellei hän olisi majuri, jolla on loistava ura edessään...

-Pilasit juuri ruokahaluni, kiitos vain. Isabel työnsi lautasensa syrjään. -Minä menen kirjastoon isän ja äidin ja herra Campbellin luo, ja toivon totisesti, että sinä et eksy sinne. Hän nousi ja marssi tiehensä.

Samaan aikaan kirjastossa Donald Campbell maisteli viskiä, jota Sir Ivar oli hänelle tarjonnut.

-Teillä on viehättäviä tyttäriä, hän sanoi.-Mutta se ei liene mikään ihme, kun heillä on noin kaunis äiti.

Lady Griselda hymyili imarreltuna.

-Niin, tytöt ovat kyllä herttaisia, hän sanoi. -Itse asiassa Isabel onkin jo kihloissa.

-Niinkö? sanoi Donald, mutta ei näyttänyt olevan lainkaan pahoillaan.-Entä Caitlin-neiti?

-Caitlin on vasta lapsi, Sir Ivar naurahti ja kaatoi itselleen lisää viskiä tarkistettuaan, ettei hänen vaimonsa katsonut juuri siihen suuntaan. -Ei hän ymmärrä vielä ajatella tulevaisuuttaan.

-Todellako? Donald joi lasinsa tyhjäksi. -Minusta hän näytti oikein järkevältä nuorelta naiselta... Tai ehkä se johtuukin juuri siitä.

-Anteeksi?

-Oh, ei mitään. Ei kiitos, en ota toista lasillista, Florimel saarnaa aina näitä päiväryyppyjä vastaan.

-Teillä on hyvin viisas sisar, lady Griselda sanoi ja mulkaisi miestään.

-Florimel on aarre, en ymmärrä mitä elämästäni tulisi ilman häntä. Toivottavasti hän nyt vain parantuu pian.

-Kyllä varmasti, lepo tekee ihmeitä. Kas, Isabel! Miten neiti Campbell voi? Sir Ivar kysyi tyttäreltään, joka juuri astui kirjastoon.

-Hän söi hiukan ja tahtoi sitten nukkua, se on hyvä merkki. Isabel istuutui. -Hän tuntui olevan kovin uupunut.

-Minä olen elukka, kun en ajoissa huomannut hänen olevan sairas! Donald mäjäytti viskilasinsa pöytään. -Mutta Florimel on sellainen, hän ei tahdo koskaan valittaa... Jouduimme viettämään kaksi yötä nuotiolla, kun emme löytäneet majataloa, ja se kai vilustutti lapsiparan lopullisesti.

-Oletteko kotoisin Glasgow'sta? lady Griselda kysyi.

-Olemme, ja siksi en ollutkaan aivan varma tiestä. Mutta typeryyksissäni ajattelin säästää muutaman shillingin, enkä ottanut opasta. Jos Florimelille nyt tapahtuu jotakin...

-Voittehan käydä katsomassa, että hän nukkuu rauhallisesti. Caitlin, lady Griselda kääntyi nuorempaan tyttäreensä, joka saanut muhennoksensa syödyksi ja tapansa mukaan teki juuri sitä mitä Isabel oli kieltänyt, tällä kerralla tuli kirjastoon, -ole ystävällinen ja vie herra Campbell katsomaan sisartaan.

-Hyvä on. Caitlin päästi miehen ohitseen käytävään. -Meidän on vain oltava oikein hiljaa, ettei sisarenne herää, hän vaikutti kovin väsyneeltä.

-Florimel parka, hänellä on huono veli, Donald huokasi.

-Älkää syyttäkö itseänne. Minusta tuntuu, että samanlaisessa tilanteessa Isabel olisi jättänyt minut jäätymään, Caitlin täräytti.

-Eihän toki.

-Kyllä vain, hän ei siedä minua — nälvii aina ja kaikesta.

-Varmasti hän tarkoittaa vain parastanne.

-Äsh, hän vain tahtoo tehdä minusta samanlaisen pyntätyn nuken kuin itse on — sellaisen, joka ei koskaan ajattele itse, hymyilee vain typerästi kaikelle mitä mies sanoo.

-Ja tekö ette tahdo hymyillä? Donald kysyi nauraen.

-En minä sitä tarkoita. Minusta Isabel vain voisi lakata käyttäytymästä kuin mikäkin keskiajan linnanneito! Caitlin pysähtyi vierashuoneen ovelle. -Tässä se nyt on.

-Kiitos, neiti suorasuu. Miehen harmaat silmät tuikkivat taas, ja Caitlin punastui. Hän ei ollut lainkaan tajunnut, että oli laukonut totuuksia sisarestaan täysin vieraalle ihmiselle.

-Olkaa hyvä vain, tyttö mutisi ja pakeni alas portaita.

Donald Campbell puolestaan avasi oven ja astui huoneeseen. Vuoteesta häneen katsoivat Florimelin kirkkaat silmät.

-No? sisar kysyi, kun Donald istuutui vuoteenlaidalle.

-Hyvin sujuu, he ovat kaikki kuin sulaa vahaa. Sir Ivar ja lady ovat ihastuksissaan saadessaan hoivata Campbelleitä, Isabel-neiti ”ei koskaan ajattele itse”, kuten hänen viehättävä pikkusisarensa juuri minulle ilmoitti, ja...

-Niin, entä pikkusisar? Florimel nauroi niin, että hänen iloiset harmaat silmänsä kapenivat säihkyviksi raoiksi. -Sinä katsoit häneen oikein kauniisti tuolla alhaalla!

-Älä hupsuttele, sisko. Donald kumartui suutelemaan Florimelia otsalle. -Hän on hauska pikkutyttö. Onko aikasi tullut pitkäksi?

-Ei ollenkaan. Florimel veti peiton alta esiin romaanin, jonka oli kätkenyt sinne kuullessaan oven käyvän. -Minua vain niin vaivaa tämä näytteleminen. He ovat sentään kunnon ihmisiä.

-He ovat whigejä, ystävä kallis. Ja nyt minä luulen, että minun on palattava takaisin Sir Ivarin viskin ääreen, muuten he alkavat ihmetellä — sanoin vain käyväni katsomassa, nukutko rauhallisesti.

-Älä nauti liikaa viskiä, Florimel varoitti, kun Donald nousi. -Äläkä iske silmiäsi siihen pikkusisareen... Meillä ei ole varaa epäonnistua.

-Minä varon kyllä. Mutta mitä enemmän viskiä Sir Ivar nauttii, sitä puheliaampi hänestä tulee... Ai niin, Donald veti taskustaan kolme paksua leipäviipaletta, -tässä vähän ruokaa. Arvasin, ettet uskalla syödä, ettet herätä epäilyksiä.

Florimel otti leivät onnellisena vastaan.

-Toivottavasti Jaakko-kuningas ymmärtää arvostaa sitä, että jätin maailman parhaimman kasviskeiton syömättä hänen vuokseen, tyttö naurahti. -Mene nyt, mutta tule illalla, kuten sovimme.

-Ja koeta sinä näyttää vähemmän hyvinvoivalta, tai he huomaavat ettet ole sairaampi kuin muutkaan tässä talossa. Donald nousi ja lähti huoneesta sulkien oven huolellisesti jälkeensä.

Sinä iltana Caitlin tunsi olonsa oudon levottomaksi. Koko Quaire Yard oli jo hiljentynyt, Isabel nukkui rauhallisesti omassa huoneessaan — Mark lnglesin kirje tyynynsä alla — ja Caitlinin olisi pitänyt tehdä juuri samoin, mutta sen sijaan hän pyöri ja pyöri peitteensä alla, kunnes lakana kietoutui paksuksi köydeksi ja tyyny tuntui nihkeäitä ja kuhmuraiselta. Tyttö oli jo juonut tyhjäksi vesikarahvin, joka hänellä oli yöpöydällään, hän oli koettanut lukea Raamattuaan ja ajatella mukavia asioita, mutta uni ei tullut. Sitten hän muisti, että teepöydästä oli jäänyt leivoksia, ja työnsi peitteen syrjään.

-Kukaan ei huomaa, jos syön pari, Caitlin mutisi puoliääneen, sujautti tohvelit jalkaansa, kietoi huivin hartioilleen, otti kynttilänsä ja pujahti käytävään.

Keittiössä oli hiljaista, tuli oli jo sammunut ja keittäjätär päässyt hyvin ansaitsemaansa lepoon. Caitlin tassutti lattian yli, puikahti ruokakomeroon ja löysi lopulta leivokset käytyään läpi muutamia vateja. Hän otti kaksi kakkusta, kietoi ne huivinsa nurkkaan siltä varalta, että joku tulisi vastaan, ja hiipi takaisin portaisiin.

Hän oli juuri kulkemassa vierashuoneen ohi, kun ovi avautui ja Donald Campbell astui ulos niin äkkiä, että melkein törmäsi Caitliniin.

-Oh! Caitlin hypähti sivuun ja koetti peittää yöpaitaansa paremmin huivillaan. -Herra Campbell, te olette kovin myöhään liikkeellä! Voiko sisarenne huonommin?

-Ei, ei toki, hän... Donald vaikutti hämmentyneeltä, sitten hän rykäisi ja jatkoi: -Itse asiassa Florimel voi vähän paremmin ja tahtoi puhella kanssani.

-Näin myöhään? Sairaanhan pitäisi saada paljon unta. Caitlinin ääni oli opettavainen.

-Yhtä myöhään kuin tekin, neiti — mutta arvaanpa millä asioilla liikutte, Donald hymyili ja viittasi myttyyn huivissa.

-Minulla on kyllä oikeus käydä keittiössä omassa kodissani, mutta teidän ei suinkaan pitäisi hiippailla tällä tavoin vieraassa talossa. Caitlin rypisti kulmiaan. -Sitä voisi pitää epäilyttävänä.

-Mutta hyvä neiti!

-Niin, minä en sano mitään, koska te olette vanhempieni vieraita — mutta kaikki tähän mennessä tapaamani Campbellit ovat olleet vaaleatukkaisia. Anteeksi. Caitlin puikahti Donaldin ohi ja kiiruhti omaan huoneeseensa.

-Mokoma näsäviisas tytönhupakko, Donald mutisi ja sipaisi vaistomaisesti hiuksiaan. -Aavistaako hän jotakin? Ei, siihen hän on vielä liian lapsellinen.

***

Päivä oli loistavan kaunis, ja näky Quaire Yardin puutarhassa oli suorastaan idyllinen: Isabel ja Caitlin istuivat kivipenkillä kirjomassa koruompeleitaan sievissä vaaleissa puvuissaan. Mutta jos Caitlinia katsoi lähemmin, ajatus idyllisyydestä kyllä katosi.

-Tässä ei ole mitään järkeä, tyttö kiukutteli koettaessaan avata lankaan syntynyttä solmua. -Istua vain ja ommella kankaalle kuvaa, jonka yhtä hyvin voisi maalata siihen!

-Ole hiljaa, Isabel kivahti. -Kyllä minä tiedän, että sinä tahtoisit lähteä ratsastamaan, mutta et voi niin kauan kuin Campbellit ovat täällä — millaisena amatsoonina he sinua pitäisivät!

-Minä en perusta koko Campbelleistä. He ovat epäilyttäviä.

-Älä ole hupsu.

-Herra Campbell tuli eilen sisarensa huoneesta puolen yön aikaan. Eikö se ole epäilyttävää!

-Mistä sinä tiedät hänen tulemisensa?

-Minä... en saanut unta ja lähdin vähän kävelemään, Caitlin mutisi.

-Morag kuuluikin aamulla ihmettelevän, miksei vadissa ollut kuin kolme leivosta... Isabel nauroi. -Ehkä neiti Campbell oli tarvinnut jotakin. Ei sinun tarvitse yrittää etsiä heistä ”epäilyttäviä” piirteitä vain siksi, että joudut heidän tähtensä käyttäytymään muutaman päivän kuten hienon naisen kuuluukin.

Caitlin murahti ja koetti purra solmua.

-Äläkä tee noin, lanka menee pilalle. Anna se tänne. Isabel otti sisarensa käsityön, työnsi neulansa solmun läpi ja avasi sen. -Kas tässä, ja koeta nyt saada jotakin aikaan.

-Isabel-neiti!

Meg ilmestyi puiden lomasta.

-Isabel-neiti, majuri Ingles on täällä!

-Oh! Isabel lensi pystyyn kuin ammuttuna. -Minä tulen! Hän sulloi ompeluksensa nopeasti koriin ja kiiruhti kohti pihaa.

-Se tästä nyt vielä puuttui, Caitlin kivahti. -Tämähän on kuin mikäkin yleinen majatalo, väkeä lappaa edes ja takaisin... Vastahan Isabel eilen sai Markilta kirjeen, joko hänen nyt pitää tulla tänne! Mitä järkeä on ylläpitää koko armeijaa, jos kerran miehet juoksevat koko ajan lomalla!

Meg nauroi tälle vuodatukselle.

-Ehkä neiti ymmärtää asian paremmin sitten, kun se on hänen omalla kohdallaan, hän sanoi.

-Älä yritäkään vihjailla, että minä menisin kihloihin upseerin kanssa!

-Huonomminkin voisi nuorelle neidolle käydä, luulisin. Ja majuri Ingles toi mukanaan erään toverinsa, kapteeni Grishamin — jos minä osaan lainkaan Sir Ivarin ilmeitä tulkita, niin hän parhaillaan suunnittelee myötäjäisiänne.

-Varjelkoon, Meg, ethän sinä tarkoita sitä!

-Älkää nyt noin säikähtäkö. Meg taputti Caitlinia poskelle. -Se on oikein korea poika, se kapteeni. Ja ellei hän miellytä teitä, minä kyllä tiedän teidän osaavan järjestää asiat niin, ettette te myöskään miellytä häntä.

Caitlin purskahti nauruun.

-Niin, olet oikeassa. Ja jotakin hyvää Markin tulossa on — nyt ei Isabel enää ehdi vahtia minua. Ole kiltti ja vie meidän korimme sisään, minä menen tervehtimään heitä. Sittenpä on sekin muodollisuus hoidettu.

Pihalla seisoivat Isabel, jonka kasvoilla oli autuas ilme, ja hänen vieressään Mark Ingles, viidenkolmatta ikäinen upseeri, jolla oli takanaan huikea menestys armeijassa ja edessään lupaava tulevaisuus Quaire Yardin perijättären aviopuolisona, mutta jonka katse myös kertoi, että kosintaan olivat vaikuttaneet Isabelin hymykuopat ainakin yhtä paljon kuin tämän perintö. Sir Ivarin ja lady Griseldan kanssa puheli kapteeni Grisham, josta Meg oli puhunut — pitkä, solakka, tummasilmäinen nuori mies, Mark Inglesin parhaita ystäviä.

-Kas, Caitlin! Lady Griselda kietoi kätensä tyttärensä ympäri. -Kapteeni Grisham, saanko esitellä — nuorin tyttäremme Caitlin.

-Erittäin hauska tutustua. Kapteeni kohotti Caitlinin käden huulilleen hyvin muodollisesti, mutta hänen silmissään oli jotakin, joka sai tytön hämilleen. Noin ei kukaan nuori mies ollut häneen vielä katsonut.

Samassa Donald Campbell astui ulos. Kuvitteliko Caitlin vain, vai hätkähtikö tämä nähdessään molemmat punatakit?

-Herra Campbell Glasgow'sta — hän oli sisarensa kanssa matkalla Inveraryyn, mutta neiti Campbell sairastui, ja niin he joutuivat jäämään tänne joksikin aikaa — kapteeni Grisham — majuri lngles, Isabelin sulhanen, Sir Ivar esitteli.

Miehet kättelivät toisiaan, mutta nyt Caitlin oli aivan varma siitä, että Donaldin olemukseen oli tullut jotakin kyräilevää.

-Minä luulen, että tee on pöydässä, lady Griselda sanoi. -Olkaa hyvät!

-Saanko saattaa teidät pöytään? kysyi kapteeni Grisham Caitliniltä ja ojensi käsivartensa. Tämä tunsi punastuvansa, sitten hän nyökkäsi ujosti. Hän ei ollut tottunut tällaiseen — huomion osoittamiseen, kuten Isabel oli sanonut.

Teetilaisuus olikin melkoisen jäykkä. Mark kertoili juttuja armeijasta, mutta Isabel vain tuijotti häntä palvovasti, eikä Caitlin osannut puhua sanaakaan kapteeni Grishamin kanssa — ja lisäksi Donald Campbell mulkoili kapteenia kuin tämä olisi ollut hänen henkilökohtainen vihollisensa.

-Ehkä me jätämme nuorison nyt seurustelemaan keskenään, lady Griselda sanoi miehelleen, kun tee oli juotu. -Caitlin, sinä tahdot varmaankin olla ystävällinen ja näyttää puutarhaa kapteenille ja herra Campbellille, hänelläkään tuskin on ollut aikaa tutustua siihen.

Caitlin loi rukoilevan katseen pöydän yli Isabeliin, mutta tämä ei nähnyt muuta kuin sulhasensa. ”Näyttää puutarhaa” — luuliko äiti, ettei Caitlin tajunnut, mitä tämä ajoi takaa!

-Suonette anteeksi, mutta lupasin käydä tapaamassa sisartani heti kun tee on juotu, Donald sanoi vähän jäykästi, kumarsi ja katosi salista; eikä voi väittää, etteikö ilme lady Griseldan kasvoilla olisi muuttunut entistäkin tyytyväisemmäksi.

Sitä iltapäivää Caitlin ei koskaan unohtanut. Hän käveli puutarhassa kapteeni Grishamin käsipuolessa, hymyili kouristuksenomaisesti ja koetti keksiä keskustelunaiheita. Se olisi ollut helpompaa, jos kapteeni olisi lakannut tuijottamasta häntä kuin spanieli, mutta nyt tyttö tunsi olevansa kuin mikäkin näyttelykapine, ja salaa hän kaipasi niitä aikoja, jolloin joutui äidin komennuksesta istumaan salissa Isabelin ja Markin esiliinana. Sitä paitsi Donald Campbellin arvoitus vaivasi häntä entistä enemmän. Kuka tämä oikeastaan oli ja mitä tahtoi — puhumattakaan Florimelista, joka pysytteli yhä vierashuoneessa vilustumiseensa vedoten, vaikka näytti terveeltä ja kukoistavalta.

-Ihana ilma, sanoi kapteeni Grisham toiveikkaasti, ja Caitlin ilmoitti olevansa samaa mieltä. Onneksi, hän ajatteli itsekseen; jos olisi satanut, äiti olisi komentanut heidät kirjastoon, ja siellä olisi ollut vielä tuskallisempaa.

-Mikä on teidän lempikukkanne, neiti MacQuarrie? kysyi kapteeni samassa; he olivat pysähtyneet kukkapenkin viereen.

-Valkoinen ruusu, Caitlin sanoi hajamielisesti.

-Todellako? Kovin kapinallista!

-Oh — tarkoitan — etten tarkoittanut... Caitlin sekaantui sanoissaan ja alkoi nauraa. -Ei, en minä pidä vaikeista ruusuista siksi, että ne ovat Stuart-suvun vertauskuvia, minä vain pidän niistä — muuten.

-En koskaan muuta kuvitellutkaan, sanoi kapteeni, ja taas hänen silmissään oli jotakin kummallista. -Tehän olette itsekin kuin ruusu — valkoinen ja puhdas.

Varjelkoon! Caitlin punastui.

-Älkää imarrelko minua, en pidä siitä, hän mutisi.

-Minä en imartele koskaan, neiti MacQuarrie.

-Sitten te valehtelette. Caitlin hymyili.

-Enkä luule sortuneeni siihenkään syntiin.

-Joka tapauksessa en muistuta ruusua kuin ehkä piikikkyyteni puolesta, Caitlin jatkoi. -Olisitteko pahoillanne, jos menisimme sisään? Täällä alkaa olla viileätä.

-Loukkasinko teitä? kapteeni kysyi hätääntyneenä.

-Ei, ette toki, minun vain on tosiaan kylmä.

He menivät sisään ja saivat vähemmän lempeän mulkaisun Isabelilta, joka ei kaivannut saliin ulkopuolisia. Hetken kuluttua sinne kuitenkin ilmestyi Donald Campbellkin, joka ilmoitti, sisarensa voivan jo paremmin, ja sitten käytiin väkinäistä keskustelua kirjallisuudesta ja musiikista; Isabel soitti klaveeria ja Caitlin haukotteli salaa. Lopulta tuli illallisaika, Caitlin joutui istumaan kapteeni Grishamin ja Donald Campbellin väliin ja menetti tyystin ruokahalunsa.

-Tiedätkö, miehistä ei ole muuta kuin harmia, hän ilmoitti myöhemmin Megille, joka tuli auttamaan häntä riisuutumisessa.

-Se seikka ehkä korjaantuu, tämä vastasi ja hymyili veitikkamaisesti.

-Sinä olet nenäkäs, Caitlin tokaisi ja sukelsi yöpaitaansa.

-En yhtään, rakas lapsi — minulla vain on ehkä näissä asioissa enemmän kokemusta.

Caitlin nauroi. Hän tiesi, että Meg oli tavoiteltu.

-Miksi sinä et mene naimisiin? hän kysyi.

-Kuka tietää, ehkä menenkin. Meg laskosti Caitlinin alushameet.

-Millaisen miehen kanssa?

-Sellaisen, joka ymmärtää pyytää. Hyvää yötä! Meg otti kynttilänsä ja lähti.

Koska lady Griselda tahtoi seuraavana iltana järjestää pienen juhlaillallisen vierailleen, Sir Ivar kutsui kaikki kolme nuorta miestä iltapäivällä kirjastoon ”pois naisväen jaloista”, kuten hän sanoi, ”ja sitä paitsi viskitilkka tuskin pahentaa englantilaisen upseerinkaan suuta”.

-Loistavaa työtä, Mark lngles sanoi ihaillessaan hiottua kristallilasiaan. -Nämä ovat arvokkaat...

-Ostin ne Glasgow'sta viime käynnilläni, Sir Ivar sanoi tyytyväisenä kehuista. -Ajattelin vähän juhlia tekemääni loistavaa kauppaa.

-Kauppaa? toisti Mark.

-Niin, katsokaas, armeija tarvitsee kivääreitä — sinähän sen parhaiten tiedät — ja kaikki taas tietävät, että ranskalaiset kiväärit ovat parhaita. Mutta olisi vähän kiusallista, jos hallitus joutuisi ostamaan kiväärit suoraan Ranskasta, kun maidemme välit nyt ovat sitä mitä ne ovat, ja niin minä suostuin jalomielisesti toimimaan välittäjänä... Aseita kuljettava laiva saapuu näinä päivinä, mutta minä sain välityspalkkioni jo etukäteen, ja se ei ollutkaan aivan pieni! Sir Ivar hihitteli itsekseen. -Ne fransmannit kuvittelevat, että minä olen joku jakobiittiroisto, joka aikoo pistää rähinäksi Jaakko Stuartin puolesta... Tahtoisinpa nähdä heidän naamansa, jos heille selviää, mikä puoli niitä aseita oikeastaan käyttää — mitä nyt, Caitlin?

-Äiti tahtoo kysyä jotakin viineistä, Caitlin sanoi ja niiasi. Samalla hän vilkaisi Donald Campbelliin. Sir Ivarin puheen aikana tämä oli kumartunut eteenpäin ja ahminut jokaisen sanan isäntänsä huulilta.

-Mihin kiväärejä kuljettava laiva laskee? hän kysyi huolettomasti, kun Sir Ivar nousi lähteäkseen käymään ruokasalissa. -Tuskin sentään Glasgow'n satamaan.

-Ei, se olisi herättänyt epäilyksiä. Se tulee Argylen rannikolle, erään pienen Benshuan-nimisen kylän lähelle... Kas niin, Caitlin, tyttöseni, mennäänpä auttamaan äitiäsi.

-Appi on kovin varomaton, Mark Ingles sanoi moittien, kun ovi oli sulkeutunut. -Hänen ei pitäisi julistaa tuollaista uutista ympäriinsä.

-Eihän näin suljetussa seurassa voi olla mitään vaaraa, Donald naurahti ja joi lasinsa tyhjäksi.

-Mutta juorut leviävät nykyään nopeasti, kapteeni Grisham sanoi, -ja jakobiitit ovat ennenkin käyttäneet tilaisuutta hyväkseen.

-Mutta miten sisarenne voi nyt, herra Campbell? Mark kysyi.

-Olisi vahinko, jos meidän vierailumme päättyisi, emmekä saisi lainkaan iloa tavata häntä.

-Hän on jo paljon virkeämpi, lepo on tehnyt ihmeitä, ja teidän morsiamenne on verraton hoitajatar, majuri Ingles.

-Isabel-parka, hänellehän vastuu on jäänytkin — sinä viet Caitlin-neidin ajan hiukan liian tarkkaan, Ned hyvä. Mark vilkaisi hämäten kapteeni Grishamiin, joka koetti näyttää siltä kuin ei olisi lainkaan kuullut huomautusta.

-Caitlin-neiti on erittäin — miellyttävää seuraa, hän mutisi lopulta. -Suokaa anteeksi, luulen, että menen polttamaan piipullisen... on ihana ilma. Hän katosi kirjaston sivuovesta seinänviertä kiertävälle kiviselle verannalle.

Hän oli juuri saanut piippunsa syttymään, kun salista johtava ovi avautui ja kevyet askelet kiiruhtivat verannan yli.

-Caitlin-neiti, miten ihastuttava yllätys!

-Oh! Caitlin pysähtyi nolona. -Nyt te saitte minut kiinni, kapteeni Grisham. Ettehän kerro äidille? Hän sanoi että minun pitäisi mennä huoneeseeni lepäämään iltaa varten, mutta koska minua ei väsytä yhtään, ajattelin lähteä kävelylle...

-Mieleenikään ei tulisi koskaan pettää teitä, kapteeni sanoi, ja hänen äänensä kertoi ettei hän tarkoittanut pelkästään tätä iltapäivää. -Mihin aioitte lähteä?

-Tuonne, tyttö osoitti kädellään, -puron yläjuoksulle... Minulla on siellä oma paikkani, josta kukaan muu ei tiedä.

-Sitten lienee varmaankin toivotonta pyytää, että saisin seurata mukananne.

-Niin, en tiedä... Caitlin mietti hetken. -No, olkoon, olettehan te herrasmies — mutta nyt teidän on salattava äidiltäni kaksi asiaa.

-Teidän vuoksenne, hyvä neiti. Kapteeni sammutti piippunsa.

Mutta sisällä kirjastossa Donald Campbell, joka hetkeä myöhemmin sattui vilkaisemaan ulos ja näki noiden kahden kulkevan rinnakkain pienestä portista, puristi kätensä nyrkkiin tietämättä itsekään miksi.

Caitlin ja kapteeni Grisham nousivat puronvartta ylöspäin, kunnes tyttö pysähtyi, vilkaisi ympärilleen ja sukelsi sitten äkkiä tiheään pensaikkoon. Kapteeni seurasi häntä ja huomasi seisovansa pienessä luolassa, jonka suuaukon pensaat peittivät täysin. Vihreiden lehtien läpi paistava aurinko värjäsi luolan seinätkin vihreiksi.

-Uskomatonta, mies mutisi ja katseli ympärilleen. -Mikä loistava piilopaikka!

Caitlin nauroi ujosti.

-Löysin tämän kerran pikkutyttönä leikkiessäni täällä, ja te olette ensimmäinen vieras, jonka olen tänne tuonut, hän selitti lapsellisesti.

-Se on minulle kunnia. Kapteeni katsoi alas tytön ruskeisiin silmiin. -Suunnaton kunnia — Caitlin. Hän otti äkkiä tämän kasvot käsiensä väliin. -Suloinen pikku Caitlin — sano minulle, tahdotko sinä...

-Tahdonko minä mitä?

Kapteeni Grisham suuteli häntä melkein epätoivoisen rajusti. Caitlin äännähti ensin pelästyneenä, mutta huomatessaan, että suudelma tuntui mukavalta, hän kiersi kätensä miehen kaulaan. Miltähän Isabelista tuntuu, kun Mark suutelee häntä, tyttö ajatteli, tai miltä tuntuisi, jos Donald Campbell...

Ei, miksi ihmeessä hän ajatteli nyt Donald Campbellia! Caitlin koetti unohtaa hänet, mutta ei kyennytkään, ja lopulta hän tirskahti omalle typeryydelleen.

-Mitä nyt? Kapteeni Grishamin kasvoilla oli melkein loukkaantunut ilme. -Minulleko naurat?

-Ei, omille ajatuksilleni vain. Caitlin nojautui kapteenin käsivarsia vasten, jotka olivat kietoutuneet lujasti hänen ympärilleen — sekin tuntui mukavalta.

-Vai niin. Kapteeni ei selvästikään pitänyt siitä, että hänen suudelmansa herätti tytössä huvittavia ajatuksia. Sitten hän puristi tätä tiukemmin. -Sano nyt, tahdotko... tulla vaimokseni?

 -Vaimoksenne? Nyt Caitlin unohti Donald Campbellin ja katsoi säikähtäneenä ylöspäin. -Minä?

-Niin, rakkaani — et kai kuvitellut, että koskisin sinuun ilman vakavia aikomuksia!

Caitlin haukkoi henkeään. Ei hän ollut kuvitellut yhtään mitään — hänen mieleensäkään ei tullut, että tämä olisi ollut kosinnan alkusoittoa.

-Minä... en oikein usko, hän mutisi.

-Mitä?

-Niin, minä luulen että minun on vastattava kieltävästi. Caitlin koetti epätoivoisesti muistella mitä käytösoppaassa neuvottiin rukkasten antamisesta.

-Vai niin. Kapteeni vetäisi kätensä irti. -En kuvitellut, että sinunkaltaisesi lapsi voisi olla — sellainen!

-Millainen?

-Kevytkenkäinen!

-Varjelkoon! Caitlin hyppäsi äkkiä tasajalkaa pelkästä raivosta. -Jos minä kerran olen lapsi, niin mikä oikeus teillä on käyttäytyä noin! Odottakaahan, kun isä saa tietää!

-Neiti MacQuarrie!

Caitlin, joka oli jo puoliksi ulos luolasta, kääntyi ja hymyili ivallisesti.

-Eikö enää ”pikku Caitlin”?

-Neiti MacQuarrie, antakaa minun pyytää anteeksi — en tarkoittanut — en käsitä miksi sanoin niin — olin vain niin varma teidän kiintymyksestänne, ja — käsitättehän, kun mies torjutaan...

-Teidät pitäisi näköjään torjua hieman useammin, että tottuisitte siihen, Caitlin piikitteli. Äkkiä hän tunsi nauttivansa tästä ylemmyydentunteesta. -Olkoon, minä en kerro isälle — jos te käyttäydytte siivosti tästä eteenpäin.

-Lupaan sen!

-No hyvä, mutta muistakaa lupauksenne. Caitlin pujahti ulos.

Kun he kulkivat puutarhan halki, oli Donald Campbell vuorostaan verannalla.

-Kas, herra Campbell! Caitlin kujersi äkkiä. -Oletteko niin ystävällinen, että saatatte minut sisään?

-Mitä nyt? Mies näytti ällistyneeltä, sitten hän vilkaisi kapteeni Grishamiin, joka oli jäänyt seisomaan vähän matkan päähän. -Kas vain, joko ehditte riidellä ihailijanne kanssa?

-Hän ei ole ihailijani, Caitlin sihahti ja melkein riuhtaisi Donaldin sisään. -Ja olisin kiitollinen, jos minun ei tarvitsisi kuunnella pisteliäitä huomautuksianne.

-Älkää sitten tunkeutuko seuraani rakas neiti, Donald sanoi herttaisesti. -Sitä voisi pitää — epäilyttävänä. Hän irrotti Caitlinin käden käsivarreltaan. -Osaatte tästä varmasti yksinkin
eteenpäin.

-Caitlin! lady Griselda ilmestyi samassa ruokasalista. -Siinäkö sinä olet! Lähetin Megin juuri herättämään sinua, on aika muuttaa pukua.

-Minä... heräsin jo aiemmin. ja kävin puutarhassa, Caitlin sammalsi. -Menen heti yläkertaan! Hän ryntäsi tiehensä kuin tuulispää.

-Hyvänen aika tuon lapsen kanssa, lady mutisi. -Teidän pitää suoda anteeksi, kapteeni Grisham, tyttö ei aina jaksa käyttäytyä niin kuin hyvä tapa vaatii.

-Niin, olen huomannut että hänellä on muutamia originellejä tapoja, kapteeni mutisi. -Mutta minunkin on mentävä siistiytymään — suokaa anteeksi.

Tuntia myöhemmin koko seurue istui pöydässä, lukuun ottamatta Florimel Campbelliä, joka oli ilmoittanut epäilevänsä tokko jaksaisi vielä tulla aterialle. Kaikki olivat loistavalla tuulella, paitsi Caitlin ja kapteeni Grisham, jotka söivät vaieten.

-Kas niin, sanoi Sir Ivar, kun ateria oli ohi ja hän täytti viinilasit viimeisen kerran, -juokaamme nyt Yrjö-kuninkaan malja, Jumala häntä siunatkoon!

Caitlin sattui vilkaisemaan Donald Campbelliin ja rypisti kulmiaan. Mies epäröi aivan selvästi kohottaa lasiaan — mutta nähdessään tytön katseen hän kumarsi päätään vähän ivallisesti ja joi maljan yhtä juhlallisesti kuin muutkin.

-Hän on epäilyttävä, Caitlin ajatteli itsekseen. -Mutta kukapa minun puheitani uskoisi.

Sinä iltana Caitlin ei taaskaan saanut unta. Kapteeni Grishamin kosinta vaivasi häntä, ja lisäksi hän vasta nyt tajusi miten oli käyttäytynyt, kun oli sallinut miehen suudella itseään. Ei ihme, että kapteeni oli sanonut niin kuin oli sanonut!

Tyttö punastui ja hautasi kasvonsa tyynyyn. Isabel ei olisi koskaan joutunut tuollaiseen tilanteeseen — ensinnäkin hän olisi totellut äitiä ja mennyt nukkumaan, tai ainakin kapteenin kosiessa katsonut velvollisuudekseen suostua tämän vaimoksi. Caitlin pyöri onnettomana vuoteessaan. Ei hän tahtonut miestä, joka tuijotti häntä kuin mitäkin ilmestystä, eikä ainakaan sotilasmiestä, joka ammuttaisiin jonakin kauniina päivänä.

Mitä hän sitten tahtoi? Ei, se oli liian mieletöntä. Hän nousi istumaan ja paiskasi peitteen syrjään. Sitä hän ei saanut ajatella. Hän hakisi kirjastosta jonkin niin ikävän kirjan, että nukkuisi varmasti, eikä päästäisi aivoihinsa tällaisia ajatuksia.

Pimeä sali oli pelottava. Caitlin melkein juoksi sen läpi, avasi kirjaston oven ja huudahti hämmästyksestä. Kynttilänvalossa Sir Ivarin kirjoituspöydän ympärillä seisoivat Donald ja Florimel Campbell ja penkoivat paperinippua, joka oli otettu avatusta laatikosta.

-Mitä ihmet... aloitti Caitlin, mutta kahdella harppauksella Donald oli hänen luonaan, ja sitten kaikki pimeni.

***

Caitlin heräsi päänsärkyyn. Aurinko paistoi hänen silmiinsä ja hän vinkaisi kiukkuisesti. Meg mokoma, eikö tämä voinut herättää häntä muuten kuin antamalla aamuauringon paistaa sisään!

-Hyvää huomenta, neiti MacQuarrie.

Se ei ollut Meg. Caitlin avasi silmänsä, piteli päätään ja voihkaisi vähän. Vuoteen vieressä seisoi Florimel Campbell — tai mikä hänen nimensä sitten olikin, sillä shaalissa, joka hänellä oli hartioillaan, oli MacGregorien värit.

-Koskeeko päähänne? Minä olen pahoillani, Donald koetti kyllä olla varovainen. Florimel kohotti Caitlinin ylävartaloa ja käänsi tyynystä viileän puolen päällepäin. Sitten hän otti kupin vuoteen vieressä olevalta pöydältä. -Juokaa tämä, se kyllä auttaa.

-Missä minä olen? Caitlin läähätti. -Ja kuka te olette?

-Älkää puhuko. Florimel juotti teen Caitlinille kuin lapselle. -Nyt te nukutte taas.

Tee levisi Caitlinin jäseniin kuin lyijy, hän romahti patjalle ja nukkui.

Kun hän heräsi, aurinko oli siirtynyt paistamaan toisesta ikkunasta. Hän raotti silmiään varovasti, ettei hänen huomattaisi olevan hereillä, ja katseli ympärilleen. Huone oli pieni, siinä oli tulisija, pöytä ja toinen vuode — niin, hän oli yksinkertaisessa mökissä. Tulisijan luona istuivat Florimel ja Donald — mutta miten erilainen Donald! Caitlin haukkoi henkeään. Tähän asti hän oli nähnyt miehen siistissä tummanvihreässä puvussa, valkoisissa sukissa ja solkikengissä — nyt tämän yllä oli yksinkertainen ylämaalaispuku, jossa oli — niin, totisesti, MacGregorien värit.

-Mitä me teemme hänelle? Florimel kysyi matalalla äänellä. -Hänet olisi pitänyt jättää sinne.

-Hän tietää liiaksi, ja arvaa loput. Nyt he eivät ehkä aivan heti ole jäljillämme... Enkä minä tahtonut vaientaa häntä.

-Mutta emmehän me voi pitää häntä täällä ikuisuuksia!

-Vain kunnes lasti on purettu, sitten hän voi palata kotiinsa — hän ei tiedä missä on, eikä osaa johtaa heitä tänne.

-Voi Donald, tämä on niin ilkeää. Ensin varkaus ja sitten vielä ihmisryöstö!

-Me teemme tämän Jaakko-kuninkaan tähden, sisko, Donald sanoi vakavasti. -Hän tarvitsee meitä... Älä pelkää, emme me vahingoita tyttöä. 

-Niin, kyllähän sinä tiedät mitä on paras tehdä. Varjelkoon, hänhän on hereillä! Florimel hypähti pystyyn; Caitlin oli ollut kuulemastaan niin kiinnostunut, että oli unohtanut näytellä nukkuvaa. - Voitteko jo paremmin, neiti MacQuarrie?

-En, Caitlin tiuskaisi. -Minä tahdon kotiin.

-Ette te voi mennä kotiin nyt, Donald sanoi lempeästi ja tuli vuoteen luo. -Minä pyydän anteeksi, että jouduin lyömään teitä — en ole vielä eläissäni lyönyt naista — mutta ehkäpä nyt opitte, että joistakin asioista on paras pitää nenänsä poissa.

Caitlin tunnusteli päätään ja irvisti.

-Kuka te olette? hän tiukkasi. -Huijari ainakin.

-Niin, valitettavasti jouduin käyttämään väärin vanhempienne vieraanvaraisuutta. Donald istuutui vuoteen laidalle ja Caitlin tempasi peitteen leukaansa asti. -En tiedä, miten hyvin tunnette tartaneja, mutta ehkäpä olette jo nähnyt, ettei nimemme suinkaan ole Campbell, vaan MacGregor, itse asiassa me olemme sukulaisia, mikä ei välttämättä ole teille imartelevaa.

-MacGregorin nimi on kielletty, Caitlin mutisi.

-Niin on — tuo mies, jota isänne kutsui kuningas Yrjöksi, katsoi oikeudekseen viedä meiltä nimemme. Te ette ole tyhmä tyttö, tiedätte jo että olemme jakobiitteja, ja Jaakko Stuartin asialla liikuimme Quaire Yardissakin. Huhu isänne hommaamasta aselähetyksestä oli levinnyt, ja Florimel ja minä päätimme ottaa asiasta selvää. Kukapa olisi osannut epäillä kahta matkustavaista, sairasta tyttöraukkaa ja tämän hellää veljeä, jotka olivat menossa vieraisille Argylen herttuan luo... No, saimme huhulle varmistuksen ja löysimme muutamia papereitakin, joista voi olla meille arvaamatonta hyötyä. Olemme laivaa vastassa ennen kuin hallituksen miehet ehtivät paikalle — ilmaiset kiväärit eivät ole ollenkaan pois tieltä, jos niillä voidaan ajaa Jaakko-kuninkaan asiaa.

-Ja uskotte sen käyvän noin vain?

-Mielettömät suunnitelmat usein toimivat parhaiten... Kas niin, jos tunnette itsenne kyllin vahvaksi, voitte nousta vuoteesta, Florimel antaa teille vaatteita — mutta ymmärtänette, että teidän olisi parasta pysytellä mökissä. Kaikki MacGregorit eivät ole samanlaisia herrasmiehiä kuin minä. Donald virnisti ja nousi. -Kai sinulla on vähän keittoa neiti MacQuarrielle, Florimel?

-Minun ei ole nälkä, Caitlin tiuskaisi.

-Kyllä teidän on. Donald katsoi tyttöön tiukasti. -Meidän kanssamme ei käy temppuileminen. Te syötte nyt ja nousette vuoteesta, Florimel keksii teille kyllä ajanvietettä. Ette pääse myöhemmin sanomaan kenellekään, että teitä olisi kohdeltu täällä huonosti.

Hän lähti mökistä ja Caitlin nousi istumaan. Florimel toi lautasella keittoa, joka tuoksui niin hyvältä, että tyttö lopulta söi sen. Sitten hän sai eteensä yksinkertaisen mutta sievän villapuvun ja suostui lopulta pukeutumaan. Päätä särki vielä vähän, mutta uteliaisuus antoi Caitlinille voimia.

-Milloin minä pääsen täältä pois? hän kysyi, kun Florimel kampasi hänen tukkaansa.

-Heti kun olemme saaneet aseet, ja se tapahtuu aivan pian.

-Miten pian?

Florimel katsahti häneen terävästi.

-Tarpeeksi pian.

Caitlin nykäisi niskaansa.

-Minä en ole vakoilija, hän sinkautti, ja näki ilokseen toisen tytön punastuvan.

-Toisinaan on oikeuksiensa vuoksi tehtävä sellaistakin, mitä toisinajattelevat halveksivat, Florimel mutisi ja riuhtaisi irtohiukset harjasta.

-Oikeuksien? Mitä oikeuksia Jaakko Stuart voisi teille taata? Oletteko paavilainen?

-En.

-Mutta hän on. Ja hänen isänsä syrjäytettiin juuri sen vuoksi... Paavinvaltaako te haluatte?

-Skotlanti ansaitsee skotlantilaisen kuninkaan. Me emme olleet äänestämässä kaksikymmentä vuotta sitten, kun maamme liitettiin väkisin Isoon-Britanniaan. Mitä oikeuksia siitä on meille ollut? Ei mitään! Florimel nykäisi niskaansa niin, että punainen tukka hulmahti. -Jos englantilaiset ovatkin sortaneet meitä vuosisatoja, he saivat vuonna 1707 sorrolleen lainvoiman... Sitä vastaan me taistelemme, ja siinä meitä voi auttaa vain Jaakko-kuningas, Jumala häntä siunatkoon.

-Ei minua ole kukaan sortanut, Caitlin vastusti.

-Ei, koska te olette whig, te kannatatte hannoverilaista Yrjöä,

te ajattelette kaikesta niin kuin hallitus tahtoo... Mutta me, jotka ajattelemme toisin, meidät yritetään pakottaa samaan kastiin sotilaiden voimalla — sellaisten, kuin sisarenne sulhanen — tai Edward Grisham!

Nyt Caitlin punastui. Miten paljon Donald Campbell oli arvannut hänen retkestään kapteeni Grishamin kanssa, ja miten paljon arvailuistaan kertonut sisarelleen?

-Kapteeni Grisham ei koskaan tainnuttaisi naista, hän tiuskaisi.

-Hänen ei tarvitse. Hänen suojanaan on komppania.

Caitlin ponnahti pystyyn jakkaralta, jolla oli istunut.

-Syytättekö te häntä pelkuriksi?

-Minä en sano mitään — mutta on helppo puolustaa sitä mitä enemmistö pitää oikeana, ajattelematta omilla aivoillaan. Florimel pani harjan pois. -Minä annan teille käsityötä, vai luetteko mieluummin?

-En tahdo tehdä kumpaakaan. Tahdon kotiin.

-Mahdottomia ei pidä toivoa. Florimel oli rauhoittunut, mutta hänen poskillaan paloivat vielä punaiset läikät. -Ymmärrättehän, että tahdomme tehdä olonne täällä niin miellyttäväksi kuin mahdollista.

-Se ei liene paljon.

-Ei, jos aiotte jatkossa käyttäytyä niin kuin tähän asti.

Caitlin puri huultaan.

-Pidän lukemisesta, hän mutisi.

Sinä iltana Donald tuli syömään illallista Florimelin ja Caitlinin kanssa. Caitlin oli auttanut ruuanlaitossa ensimmäistä kertaa elämässään ja Florimel oli kiitellyt hänen oppivaisuuttaan. Tahtomattaan tyttö tunsi olonsa imarrelluksi. Eikä asiaa vähentänyt se, että kun Donald ylisti paistia, ilmoitti Florimel Caitlinin maustaneen sen.

-Teistä tulee hyvä vaimo — pitkän komennuksen jälkeen sotilas osaa varmasti arvostaa... Donald aloitti.

-Sotilas? Caitlin kivahti.

-Niin. Minä en ole sokea, rakas neiti MacQuarrie.

-Te — te... Caitlin kohottautui, mutta Donald painoi hänet takaisin istumaan.

-Älkää nyt taas räjähtäkö, hän sanoi nauraen — ilmeisesti Florimel oli jossakin välissä ehtinyt kertoa veljelleen riidasta. -Taitaa olla vaarallista pitää häntä suljettuna sisätiloihin. Lähdetkö kanssamme kävelylle, Flossie?

-Ei, minä tiskaan. Florimel hymyili.

-Uskallatteko todella laskea minut ulos? Caitlin piikitteli.

-Sisareni turvallisuuden vuoksi, ennen kuin lennätte hänen silmilleen. Kas tässä, ottakaa Flossien huivi, ettette vilustu.

Caitlin nyrpisti nenäänsä huiville, jossa oli MacGregorien ruudutus, mutta otti sen kuitenkin vastaan.

He astuivat ulos mökistä ja nousivat kapeaa polkua pienen kukkulan yli, kunnes saapuvat järvenrantaan. Ilta-aurinko punasi laineita, koivikossa visersi jokin lintu, jota Caitlin ei tuntenut. Donald MacGregor nojautui nuoreen koivuun, käänsi kasvonsa aurinkoon ja sulki silmänsä.

Niin, hän oli komea. Caitlin puri huultaan. Äkkiä hänet valtasi epätoivoinen halu heittäytyä miehen syliin ja pyytää, ettei tämä koskaan lähettäisi häntä takaisin kotiin, takaisin Isabelin täydellisyyden ja kapteeni Grishamin vaikutuspiiriin.

-Mitä te ajattelette? hän kysyi hiljaa.

Donald avasi silmänsä ja katsoi tyttöön.

-Sitä, millaista olisi, jos asiat olisivat toisin... Mutta se olisi mieletöntä.

-Mitkä asiat?

-Vaikka toisaalta... Saahan koirakin katsoa kuningasta. Donald ojensi kätensä ja tarttui Caitlinin leukaan. Tytöstä tuntui kuin salama olisi iskenyt hänen lävitseen. Jos pelkkä Donaldin kosketus oli tällaista, millaista olisi jos...

-Te... puhutte... sekavia, hän sammalsi ja pelkäsi, että mies kuulisi hänen äänensä värinän.

-Niin, minä tiedän että kapteeni Grisham on selväjärkinen mies.

-Ellette te nyt heti lakkaa puhumasta kapteeni Grishamista, niin minä totisesti räjähdän! Caitlin tempasi leukansa irti. -Eikä teillä ole mitään oikeutta koskea minuun! Te luulette liikoja itsestänne.

-En yhtään sen enempää kuin mihin te annatte aihetta.

-Te puhutte...

-Sekavia, aivan niin. Donald kääntyi taas katsomaan järvelle. -Epäilemättä kapteeni olikin selväsanaisempi.

-Kuulkaa...

-Aivan, te räjähdätte. Tiedättekö, minä luulen että jos teidän olisi lapsena annettu räjähtää hieman useammin, teidän ei tarvitsisi tehdä sitä nyt.

-Minä en ymmärrä.

-Te olette kasvanut ansarissa, lasikuvun alla. Jos villiruusu laitetaan ansariin, se tukehtuu.

Caitlin katsoi miestä ymmällään.

-Pitäisikö minun käsittää tuo — kohteliaisuudeksi?

-Teidän olisi pitänyt olla paljasjalkainen ylämaalaistyttö, juosta vuoripoluilla, uida vuoristojärvessä auringon laskiessa — rakastaa Ylämaan miestä! Donald käännähti ja tempasi Caitlinin syliinsä. Ennen kuin tyttö käsitti mitä oli tapahtumassa, mies suuteli häntä.

Edward Grishamin suudelma oli tuntunut mukavalta. Donaldin kosketus oli ollut kuin salama. Mutta Donaldin suudelma sai maailman hajoamaan kappaleiksi Caitlinin ympäriltä. Tyttö kiersi kätensä miehen kaulaan ja puristi niin kovaa kuin jaksoi. Miten hän voisi elää tämän hetken jälkeen!

Äkkiä Donald sysäsi hänet luotaan ja peitti kasvonsa käsillään.

-Voi hyvä Luoja, mies mutisi, -voi hyvä Luoja...

Caitlin putosi istumaan kanervamättäälle. Hän oli hengästynyt kuin juostuaan portaat ylös, hänen kätensä vapisivat kuin hän olisi säikähtänyt kuollakseen.

-Minkä tähden te ette vastustanut? Lyönyt? Huutanut? Donald katsoi Caitliniin laajentunein silmin.

-Minuako te syytätte? Caitlinin omiin silmiin tulvahti kyyneleitä.

-Teitä — teitä! Donald käännähti äkkiä ja katosi puolijuoksua kukkulan taakse.

Caitlin jäi istumaan. Aurinko oli laskenut, oli viileää. Hajamielisesti hän kietoi huivin paremmin hartioilleen. Mitä oli tapahtunut? Hän rakasti Donald MacGregoria, siitä ei ollut nyt epäilystäkään — rakasti, niin kuin voi kuusitoistavuotias tyttö — mutta mitä Donald MacGregor ajatteli? Pieni toivonkipinä koetti syttyä Caitlinin sydämessä. Mies oli suudellut häntä, mutta — ”saahan koirakin katsoa kuningasta” — vainko siksi, että tiesi ettei koskaan saisi sen enempää?

Tunnin verran Caitlin istui kanervamättäällä. Hänellä olisi ollut loistava tilaisuus paeta nyt, hän olisi voinut osata kotiin, mutta hänen mieleensäkään ei tullut lähteä. Vasta kun hämäryys alkoi käydä pelottavaksi, hän nousi ja tassutteli takaisin mökille.

Florimel ei sanonut mitään hänen palatessaan. Caitlinille oli ilman muuta selvää, että Donald oli kertonut kaiken sisarelleen.

-Pidin teille vähän teetä lämpimänä, Florimel sanoi rauhallisesti.-Tahdotteko kauraleipää?

-Minä en tarvitse mitään, Caitlin mutisi. -Olen väsynyt.

-Hyvä on sitten. Florimel tuli avaamaan hänen puvunnappinsa.-Tehän vapisette — Donald ei olisi saanut viedä teitä järvelle, siellä tuulee.

Kas niin, Florimel tiesi heidän olleen järvellä! Caitlin käännähti epätoivoisena.

-Rakastaako hän minua?

Florimel katsoi toisaalle.

-Hän on ollut hyvin kiireinen — hän ei ole ehtinyt ajatella tyttöjä.

-Siksikö — paremman puutteessa...?

-Teidän ei pitäisi ajatella niin paljon, neiti MacQuarrie. Liika ajatteleminen panee naisen pään pyörälle.

-Teidän pitää vastata minulle! Caitlin käännähti ja ravisteli Florimelia. -Onko se mahdollista, sanokaa?

Florimel katsoi Caitlinia suoraan silmiin.

-Ei.

-Ei?

-Hän on lainsuojaton. Minä olen lainsuojaton. Koko MacGregorin klaani on lainsuojaton.

Kaikki voima tuntui katoavan Caitlinin ruumista. Hän romahti istumaan vuoteen laidalle ja tuijotti eteensä. Lainsuojaton — niin, hän oli unohtanut. Donaldilla ei ollut edes nimeä annettavana tulevalle vaimolleen.

-Minä tahdon kuolla, hän kuiskasi.

Florimel kyykistyi hänen eteensä ja ravisteli puolestaan häntä.

-Ei, hän sanoi lujasti. -Ette te tahdo. Te unohdatte, hän unohtaa. Te menette kotiin ja löydätte miehen, joka sopii teille, ja hän löytää toisen tytön. Teidän on pakko unohtaa. Kuningas Yrjö käskee teidän unohtaa!

Caitlin parahti kuin lyötynä ja heittäytyi kasvoilleen vuoteelle. Ja sitten hän sanoi jotakin, joka olisi toisessa seurassa voinut tehdä hänestäkin lainsuojattoman:

-Minä vihaan kuningas Yrjöä!

Florimel silitti lempeästi hänen hiuksiaan.

-Ei, ette te vihaa. Teidän vanhempanne kannattavat häntä, ja teidän on muistettava neljäs käsky.

-Ei neljäs käsky auta minua nyt! Caitlin kohottautui äkkiä ja kiersi kätensä Florimelin kaulaan.

-Nyt te ette tiedä mitä puhutte. Parasta on nyt niin kuin minä sanoin — unohtaa. Kaikki muu on mahdotonta, ja te kyllä ymmärrätte sen, kunhan vähän rauhoitutte.

-Minä rakastan häntä, Florimel!

-Minä pelkäsin tätä. Florimelinkin äänessä oli nyt kyyneleitä. -Minä pelkäsin heti ensimmäisestä päivästä... Meidän ei olisi pitänyt tulla koskaan Quaire Yardiin!

-Mutta kuningas Jaakko käski niin, Caitlin kuiskasi.

-Ei, ei käskenyt. Florimel taputti lempeästi hänen poskeaan. -Ei käskenyt. Me tahdoimme tehdä sen hänen vuokseen.

-Minä en ole koskaan tahtonut tehdä mitään kuningas Yrjön vuoksi, Caitlin sanoi melkein hämmästyneenä.

-Hän ei ole koskaan tarvinnut teitä.

Caitlin rypisti kulmiaan. Tuo oli totta. Yrjö oli pärjännyt hyvin ilman pikku Caitlin MacQuarrieta — Yrjön elämää ei hetkauttanut edes se, oliko Caitlin elossa vai kuollut. Mutta Jaakko oli tarvinnut Florimel MacGregoria ja tulisi tarvitsemaan, kunnes — jos sitä koskaan tapahtuisi — nousisi Ison-Britannian valtaistuimelle.

-Luuletko sinä, Caitlin pyyhkäisi nenäänsä ja katsoi Florimeliin hyvin tuttavallisesti, -luuletko sinä että kuningas Jaakko tarvitsisi minua?

-Hän tarvitsee jokaista, joka rakastaa Skotlantia. Mutta te tiedätte, ettei tarpeellisuus ole riittävä syy vaihtaa puoluekantaa.

-Mikä sitten? Caitlin nousi taas istumaan. -Mikä sitten, sano? Ei kukaan ole koskaan tarvinnut minua.

-Nyt te ette tiedä mitä puhutte.

-Voi, tiedän! Isä toivoi poikaa, kun minä synnyin — hän ei tarvinnut tytärtä — äiti toivoi tyttärestään seurapiirikaunotarta — hän ei tarvinnut tyttöä, joka ei koskaan muista käytössääntöjä — Isabel tahtoi kauniin kiiltokuvasisaren — hän ei tarvitse sisarta, joka häpäisee hänet.

-Entä kapteeni Grisham? Florimel kysyi varovasti.

Caitlin ei räjähtänyt.

-Hän tahtoo alistuvan ja nöyrän vaimon, ei hän tarvitse tyttöä joka tekee mitä itse tahtoo. Ei, Caitlin puisti päätään, - kukaan koko maailmassa ei tarvitse minua.

-Varmasti tarvitsee, Florimel vakuutti.

-Niin. Caitlin mietti hetken. -Hän.

-Neiti MacQuarrie...

-Sano Caitlin! Sillä mehän olemme ystäviä... emmekö olekin?

-Mutta hyvänen aika...

-Älä nyt rupea puhumaan lainsuojattomuudesta! Kun tyttö on kertonut toiselle tytölle niin paljon kuin minä nyt sinulle, eivätkö he silloin ole ystäviä! Ja minä rakastan sinun veljeäsi, Florimel, minä rakastan häntä niin että menen rikki! Enkä minä tahdo mitään muuta kuin päästä hänen vaimokseen, vaikka... Caitlinin huulet alkoivat vapista. -Eihän hän ole kosinutkaan.

-Eikä hän kosi koskaan — hän ei voi.

-Miksei voi! Jos minä voin vaihtaa kuningasta, niin...

-Sinä et saa nyt puhua noin, Caitlin, Florimel taipui lopulta sinuttelemaan. -Sinä olet väsynyt ja kiihdyksissä ja liian nuori. Sinä et käsitä mitä puhut.

-Etkö sinä ole koskaan ollut rakastunut? Etkö sinä tiedä, miltä tuntuu kun sydän on tulessa?

-Tiedän! Florimel parahti ja ponnahti seisomaan. -Tiedän! Jos sinä tietäisit miten minä olen rakastanut...

-Eikö hän sitten pitänyt sinusta? Caitlin kysyi arasti.

-Piti — me olimme kihloissa — meidät olisi vihitty kuukauden kuluttua — mutta punatakit saivat hänet kiinni ja — hirttivät!

Viimeisen sanan Florimel kirkaisi, kuin ei olisi pystynyt ennemmin sanomaan sitä — niin kuin ei ollut pystynytkään.

-Miksi? Caitlin äännähti järkyttyneenä.

-Koska hän oli MacGregor, käsitätkö! Koska hän oli lainsuojaton, vapaata riistaa!

Tytöt katsoivat hetken toisiinsa, sitten Caitlin nousi ja rutisti Florimelia lujasti.

-Minä olen puhunut hyvin lapsellisesti, hän mutisi. -Mutta enhän voinut tietää...

-Ei, et sinä voinut tietää. Nyt sinun pitää nukkua ja unohtaa... tämä asia.

-En minä kykene unohtamaan.

-Kyllä sinä kykenet. Minäkin olen kyennyt... Melkein. Florimel katsoi toisaalle. -Hyvää yötä. Hän alkoi avata nopeasti pukunsa hakasia.

***

Caitlin ei nähnyt Donald MacGregoria kolmeen päivään. Florimel vastasi vältellen, että tällä oli kiireitä, ja Caitlin arvasi Florimelin käyvän tapaamassa veljeään öisin, sillä päivät hän vietti Caitlinin seurassa.

Muutaman kerran Caitlin oli koettanut johtaa puhetta heidän keskusteluunsa, mutta Florimel alkoi aina sujuvasti puhua muusta.

Caitlinin aika ei kuitenkaan tullut pitkäksi. Nämä kolme päivää hän istui kirja auki sylissään, mutta ei kertaakaan kääntänyt sivua, minkä Florimel kyllä huomasi. Hän mietti. Hän mietti Donaldia, rakkauttaan, politiikkaa. Niin paljon Caitlin ei ollut miettinyt koko elämänsä aikana, mutta hänen päänsä ei silti mennyt pyörälle, kuten Florimel oli uhannut, päinvastoin; hänen ajatuksensa kirkastuivat ja hänelle selvisi monia asioita, joita hän ei ennemmin ollut tullut edes ajatelleeksi.

Kolmen päivän kuluttua Donald tuli käymään mökissä päiväsaikaan. Hän tervehti Caitlinia, mutta ei muuten ollut näkevinään tätä. Florimelin kanssa hän puhui gaeliä, jota Caitlin ymmärsi hyvin heikosti. Mutta puheenaiheen hän kyllä ymmärsi; laiva olisi tulossa kohta.

Kun Donald sitten nousi lähteäkseen, myös Caitlin nousi.

-Voisimmeko me... puhua? hän sanoi arasti. Hänen polvensa vapisivat ja hänestä tuntui, että jos Donald kieltäytyisi, ei elämällä olisi enää mitään merkitystä.

-Mistä sitten? Donald kysyi vältellen ja asetti tarpeettomankin huolellisesti punaisille hiuksilleen sinisen lakin, johon oli ommeltu Stuartien merkki, valkoinen risti.

-Se... on... henkilökohtaista, Caitlin sammalsi. Kuuma puna alkoi nousta hänen kasvoilleen. Varjelkoon, tekikö hän nyt itseään tykö? Siitä äiti oli aina varoittanut.

-No hyvä. Donald avasi oven, ja Caitlin astui hänen edellään ulos auringonpaisteeseen. -Puhukaa. Hän sulki oven ja risti kätensä rinnalleen kuin olisi tahtonut linnoittautua koko maailmaa vastaan.

-Se... mitä... tapahtui... järvellä, Caitlin aloitti onnettomana.

Donald meni hämilleen.

-Minä olen pahoillani, hän sanoi. -En käyttäytynyt kuin herrasmies. Mutta te olette viehättävä, kuten varmasti itsekin tiedätte.

-Olenko? Caitlin kysyi lapsellisen hämmästyneenä. Sitten hän punastui, jos mahdollista, vieläkin enemmän. -En minä tahtonut anteeksipyyntöä, minä... Hän puri huultaan.

-Neiti MacQuarrie, minulla olisi hiukan tekemistä, niin että... Donald vilkaisi hermostuneena aurinkoon, joka oli jo vaipunut puunlatvojen tasalle.

-Minä... Voi, en minä osaa sanoa sitä! Caitlin peitti kasvot käsiinsä. -Menkää, menkää vain, jos teillä on kiire... Tämä on kyllin mieletöntä muutenkin.

Hetken hiljaisuuden jälkeen Donald tarttui hänen käsiinsä ja veti ne pois hänen kasvoiltaan; näytti siltä kuin mies olisi tahtonut sanoa jotakin, mutta näki sitten koivikossa muutamia ylämaalaisia, MacGregoreja, jotka odottivat häntä. Mies arveli että oli parasta olla antamatta näille puheenaihetta ja sanoi lempeästi:

-Teidän pitää koettaa rauhoittua nyt. Me tapaamme vielä ennen lähtöänne, ehkä sitten saatte sanotuksi sen mitä yrititte. Eikö niin?

-Ehkäpä, Caitlin mutisi surkeana.

Donald nyökkäsi, kääntyi ja meni häntä odottavien miesten luo taakseen katsomatta. Caitlin tukeutui hetkeksi mökin seinään. Hän oli nolannut itsensä, nolannut perusteellisesti — mitä Donald mahtoi hänestä ajatella! Mutta kuitenkin — mies oli koskenut hänen käsiinsä. Caitlin katseli ranteitaan kuin niihin olisi pitänyt ilmestyä jokin merkki.

-Me tapaamme vielä, hän mumisi puoliääneen. -Ennen lähtöäni.

Sinä iltana Florimel ja Caitlin olivat tavallistakin hiljaisempia. Eivät he yleensäkään olleet paljon puhelleet, mutta nyt tuossa vaikenemisessa oli jotakin painostavaa, ahdistavaa, jotakin, joka sai kyyneleet polttamaan Caitlinin silmissä.

Kun hiljaisuus lopulta kävi niin tuskalliseksi, että mökin katolla juokseva orava sai Florimelin hypähtämään tuolissaan,

Caitlin lopulta sanoi:

-Laiva... tuleeko se pian?

Florimel hypisteli käsityötään kuin ei olisi oikein tiennyt, mitä sille piti tehdä, sitten hän katsoi ylös Caitliniin ja mutisi:

-Vielä tänä yönä.

-Tänä yönä?

-Niin. Kunhan aurinko laskee...

-Pelkäätkö sinä — hänen puolestaan? Caitlin kuiskasi tuskin kuuluvasti.

-Minä pelkään hänen puolestaan aina kun jotakin on tekeillä, Florimel mutisi. -Hän on ainoa, mitä minulla vielä on — ainoa syy siihen, että yleensä tahdoin elää Torquilin... kuoleman jälkeen.

-Entä jos hänelle tapahtuu jotakin?

-Se ei ole meidän vallassamme. Tahtoisitko teetä, ennen kuin käymme nukkumaan? Florimel kääri käsityön kokoon.

-Hän sanoi, että tapaamme vielä, Caitlin jatkoi sinnikkäästi.

-Niin. Hän tulee tänne huomenna ja katsoo, että pääset turvallisesti kotimatkalle.

-Huomenna? vinkaisi Caitlin.

Florimel, joka ammensi vesitynnyristä vettä pannuun, kääntyi hämmästyneenä häntä kohti.

-Etkö sinä tahtoisi kotiin?

Caitlin voihkaisi.

-Minähän sanoin sinulle, etteivät he tarvitse minua!

-Tuo on typerää. He ovat omaa perhettäsi, lihaasi ja vertasi. Jos hylkäät perheesi, mitä sinulle jää?

-Entä jos perustan uuden perheen?

-Minä luulin, että me puhuimme tämän asian selväksi.

-Emmekä puhuneet. Caitlinin äänessä oli hemmotellun pikkutytön uhmaa.

-Entäpä, Florimel sanoi hitaasti, -entäpä jos hän ei tahdo, vaikka voisi?

Se jysähti kuin lyönti. Caitlin nyyhkäisi vähän.

-Minä en saanut sanotuksi hänelle mitään, hän mumisi. -Ehkä niin oli hyvä. Äiti sanoo aina, ettei miestä pidä rohkaista...

-Sinulla on viisas äiti. Florimel puhalsi lieden hiillokseen niin että se leimahti. Veden kiehuttua he joivat teetä, mutta sen jälkeen kumpikaan ei puhunut nukkumaanmenosta. Heistä tuntui, etteivät he voisi nukkua tänä yönä, kun Donald — mies, jota he molemmat rakastivat — oli vastaanottamassa ranskalaista aselaivaa.

-On jo myöhä, Florimel sanoi lopulta. -Sinun pitäisi levätä.

-Minä jaksan kyllä. Caitlin istui ikkunassa. -Voi kunpa kaikki menisi hyvin!

Florimel hymyili.

-Mikä näky! hän sanoi. -Whig-tyttö rukoilemassa, että jakobiittinen vehkeily onnistuisi...

-Älä koskaan sano minua whigiksi! Sanoinhan sinulle...

-Ja minä sanoin, ettei tarpeellisuus riitä puoluekannan vaihtamiseen. Älä ole tyhmä nyt. Huomenna sinä palaat kotiisi, ja siellä sinun on oltava whig, tahdoit tai et.

-Minä en tahdo. Kuule, Caitlinin äänessä oli äkkiä innostusta, -enkö minävoisi olla kotona hyödyksi Jaakko-kuninkaalle? Tarkoitan, että Mark Ingleshän käy meillä niin usein — voisin kuulla jotakin hyödyllistä...

Nyt Florimel nauroi ääneen.

-Sinä, Sir Ivar MacQuarrien tytär, ehdottomassa että vakoilisit Jaakko Stuartin hyväksi... Ei, kultaseni, minä pelkään ettet ole tarpeeksi kylmäverinen siihen puuhaan. Älä nyt tee mitään harkitsematonta. Kunhan palaat kotiin, unohdat pian kaiken... mitä täällä tapahtui.

-Paitsi Donaldin, Caitlin jatkoi itsepintaisesti.

-Hänetkin, jos vain tahdot. Sillä ihminen ei voi aina saada mitä haluaa. Jos Edward Grisham kosii sinua, vastaat myöntävästi ja teet hänet onnelliseksi.

-Entä minun onneni?

-Nainen ei saa olla itsekäs.

-Eikä kapteeni Grisham minua kosi — enää. Caitlin tirskahti. -Minä annoin hänelle jo rukkaset.

-Sinä teit mitä?

Caitlin kertoi.

-Niin, tuskinpa hän enää vilkaiseekaan minuun, hän lopetti tyytyväisenä.

Florimel rypisti kulmiaan.

-Luola, sinä sanoit. Missä se tarkalleen sijaitsee?

-Miksi kysyt?

-Tuli vain mieleeni... Siitä voisi joskus olla meille hyötyä.

-On noustava Quaire Yardin ohittavan puron vartta, kunnes tullaan suuren koivun luo, ja sitten vain sokelletaan samalla rannalla kalliota vastaan kasvavaan pensaikkoon. Oh! Caitlin hyppäsi pystyyn. -Joku juoksee tännepäin!

Florimel syöksähti ikkunaan hän viereensä.

-Se on Hugh — hän oli vartiossa täällä, jotakin on...

-Vartiossa?

-Niin, Donald asetti vartijat aina vähän matkan päähän toisistaan täältä rannikolle siltä varalta, että joko täällä tai rannalla tapahtuisi jotakin. Florimel sieppasi huivinsa ja lensi ovelle, ja Caitlin seurasi häntä.

-Teidän pitää paeta! huusi Hugh heti nähdessään heidät. -Punatakit...

-Punatakit? parahtivat molemmat tytöt yhteen ääneen.

Hugh saavutti heidät ja nojasi käsiään polviinsa hengästyneenä.

-Punatakit... olivat rannalla, hän puuskutti. -Antoivat meikäläisten ensin purkaa lastin ja... hyökkäsivät sitten!

-Entä... Donald? Florimel kuiskasi tuskin kuuluvasti.

Hugh suoristautui ja puisti hiljaa päätään.

-Vankina, hän sanoi. -Vankina, hän ja Ewen. Teidän pitää mennä — ne eivät saa löytää neiti MacQuarrieta täältä. Minä lähden turvaksenne.

-Minne me menemme? Caitlin kysyi arasti.

-Te palaatte kotiinne, Hugh vastasi. -Se ehkä lieventää tuomiota.

-Tuomiota!

-Jos hirsipuuta nyt sitten voi lieventää, nuori mies jatkoi puoleksi itsekseen, ja Caitlin äännähti kauhistuneena. -Kootkaa tavaranne, nopeasti.

Caitlin ei muistanut paljoakaan seuranneista tunneista. Hänellä ei ollut tavaroita joita pakata, mutta Florimel kääri omiaan nyyttiin, ja sitten he pakenivat nummien ja kukkuloiden yli kuin ainakin takaa-ajetut. Florimel oli tottunut kulkemaan maastossa, mutta Caitlinia Hugh joutui auttamaan useamman kerran, ja lopulta tämä onnistui nyrjäyttämään nilkkansa heidän ylittäessään Quaire Yardin ohi kulkevaa puroa.

-Minä selviän tästä, Caitlin vakuutti, vaikka hänen nilkkaansa poltti. -Teidän pitää jatkaa matkaa.

-Pystytkö sinä kävelemään? Florimel kysyi pelästyneenä.

-Eihän matkaa ole kuin muutamia askeleita. Menkää, ettei teitäkin vangita! Caitlin kiersi kätensä Florimelin kaulaan. -Kiitos — kiitos sinulle.

Florimel nyökkäsi, suuteli häntä nopeasti, ja lähti sitten Hughin kanssa kiiruhtamaan kohti metsää.

Caitlin puolestaan tunnusteli nilkkaansa. Se oli arka, mutta hänen oli selvittävä — hänen oli esitettävä viatonta — hänen oli yritettävä tehdä jotakin Donaldin hyväksi.

Aurinko oli vasta nousemassa, kun Caitlin nilkutti Quaire Yardin pihaan nojautuen maasta löytämäänsä puunkarahkaan, mutta kartanossa oltiin jo jalkeilla. Edward Grisham kiiruhti juuri tallista kohti päärakennusta, kun hän näki Caitlinin.

-Neiti MacQuarrie! Muutamalla askeleella kapteeni oli hänen luonaan. -Hyvä Luoja, mitä teille on tehty!

-Loukkasin jalkani, mumisi Caitlin ja äkillisestä mielijohteesta horjahti nuoren upseerin syliin niin, että tämän oli kiedottavat kätensä hänen ympärilleen. -Pakenin ja loukkasin jalkani...

-Hyvänen aika, miten... Kapteeni näytti neuvottomalta, sitten hän nosti Caitlinin syliinsä. -No, nyt te olette kotona, ja ne raukkamaiset jakobiittilurjukset on saatu kiinni.

-Niinkö? Caitlin koetti saada iloa ääneensä.

-Niin, no, tosin vain heidän johtajansa ja yksi tämän miehistä, mutta parempi sekin kuin ei mitään... Donald Campbell, tosiaankin! Levätkää vain rauhassa, minä vien teidät sisään.

Caitlin kiersi kätensä Grishamin kaulaan. Hänen mieleensä oli juolahtanut, että Donaldille voisi olla hyödyksi, jos hän saavuttaisi lämpimät välit yhden tämän vangitsijan kanssa.

Lady Griselda ja Isabel kiiruhtivat heitä vastaan, ja ensimmäisen kerran pitkään aikaan Caitlin tuli ajatelleeksi, että ehkä nämä kuitenkin välittivät hänestä; Isabel syleili häntä kyyneleet silmissä, ja äiti käski Megiä heti valmistamaan vuoteen ja hankkimaan kylmän kääreen jalkaa varten ja pyyhki välillä omia silmiään. Sir Ivar oli vielä Inveraryssä, jonne vangit oli viety.

Kapteeni kantoi Caitlinin tämän huoneeseen ja aikoi sitten lähteä, mutta tyttö tarttuikin lujasti hänen käteensä.

-Voi, älkää menkö, hän pyysi silmät suurina ja pelästyneinä. -Olkaa hyvä, älkää menkö. Minua pelottaa jäädä yksin!

-Ethän sinä jää yksin, rakas lapsi, lady Griselda sanoi lempeästi. -Mehän olemme täällä.

Caitlin ei ollut kuulevinaan.

-Älkää jättäkö minua! hän rukoili, ja lopulta kapteeni istuutui vuoteen laidalle.

-Hyvä on, hän sanoi lempeästi, -minä jään.

Meg toi käärettä, jonka sisällä oli jääpaloja, lady Griselda kiersi sen loukkaantuneen nilkan ympäri ja Isabel kiiruhti alas keittiöön hakemaan Caitlinille aamiaista. Caitlin tunsi melkein omantunnonpistoksia painaessaan kapteenin kättä poskeaan vasten ja nähdessään autuaan ilmeen miehen kasvoilla, mutta ajatteli sitten, että teki tämän Jaakko-kuninkaan vuoksi. Se oli uusi ja virkistävä ajatus. Jaakko-kuninkaan — ja Donaldin. Caitlin puri huultaan, ja kapteeni näytti huolestuneelta.

-Koskeeko jalkaanne? hän kysyi ja silitti kuin huomaamattaan tytön kiharoita.

-Oh, koskee, tämä mutisi. -Sanokaa, mitä heille tehdään — noille vangeille?

-Se, mikä on heille oikein, kapteeni sanoi rauhallisesti. Ilmeisesti hän ei tahtonut järkyttää pelästynyttä tyttöä puhumalla asioista niiden oikeilla nimillä.

-Sinähän epäilit noita ”Campbellejä” heti alun pitäen, sanoi Isabel, joka samassa tuli sisään ruokatarjottimen kanssa. -Suo anteeksi, ettemme uskoneet — hirveätä, jos sinulle olisi tapahtunut jotakin vain siksi, ettemme me uskoneet epäilyksiäsi!

-Ei se mitään, Caitlin mutisi ja kiitti mielessään taivasta siitä, että Isabel oli silloin nauranut hänelle. Ellei Isabel olisi nauranut, ei Donald MacGregor olisi koskaan suudellut häntä. -Onko Mark... myös Inveraryssa?

-On kyllä, mutta hän lähetti kapteeni Grishamin tänne siltä varalta, että täällä sattuisi levottomuuksia, lady Griselda vastasi. -Ei sinun pidä pelästyä, rakkaani, tuskin mitään tapahtuu, mutta onhan miellyttävää kun talossa on mies. Syöhän nyt — antoivatko ne roistot sinulle edes ruokaa?

-Antoivat kyllä, Caitlin mutisi, kohottautui ja alkoi lusikoida puuroa haluttomasti. Kun hän vihdoin oli saanut nieltyä viimeisenkin lusikallisen, lady Griselda peitteli hänet kuin lapsen.

-Nyt sinun pitää nukkua oikein pitkään, hän leperteli ja suuteli tytärtään. -Me menemme pois häiritsemästä.

-Voi ei, ettehän te mene? Caitlin pusersi taas sormensa kapteeni Grishamin kämmenen ympäri. -Älkää menkö!

-Kultaseni, sinähän nukut, lady Griselda sanoi vähän nuhdellen.

-Minä en uskalla nukkua, ellei hän jää! Minä — näen painajaisia, Caitlin vakuutti. -Olkaa niin hyvä!

-Hyvä on sitten, kapteeni sanoi, -minä istun tässä kunnes nukutte. Sopiihan se? hän kysyi lady Griseldailtä. -Neiti MacQuarrie on selvästi edelleen kovin järkyttynyt.

-Niin, tietysti, jos hän sitä kerran noin kovasti haluaa. Lady nyökytteli päätään vähän neuvottomana; tilanne ei hänen mielestään ollut nyt kovin säädyllinen. -Me olemme Isabelin kanssa viereisessä huoneessa.

Caitlin oli vähällä hymyillä — äiti parka, miten lujille tämän kunniantunto joutuikaan! — mutta hillitsi ajoissa itsensä ja painoi Grishamin käden taas poskelleen.

Kun ovi sitten oli sulkeutunut, hän sanoi:

-Minä — minä tahtoisin pyytää anteeksi. Käyttäydyin oikein typerästi silloin... luolassa.

Hienoinen puna nousi kapteenin kasvoille.

-Minunhan pitäisi pyytää anteeksi, tämä mutisi. -En käyttäytynyt lainkaan kuin herrasmies.

-Voi ei, minä vain olin kovin lapsellinen enkä ymmärtänyt... tarkoitan... Caitlinkin punastui; hän ei olisi tahtonut valehdella.

-En ollut vielä nähnyt, millaista — millaista elämä voi olla, ellei ole miestä suojelemassa.

-Minun kanssani teidän ei tarvitsisi koskaan pelätä, kapteeni vakuutti.

-Minä tiedän sen, Caitlin kuiskasi ja sulki silmänsä. Hän oli saavuttanut sen, mitä oli ajanut takaa; kapteeni kuvitteli hänen peruuttaneen rukkaset, vaikkei hän ollut sanonut mitään sellaista.

Caitlin todella nukahtikin, sillä särky jalassa oli hellittänyt. Kun hän avasi silmänsä, keskipäivän aurinko paistoi sisään ja Grisham istui nojatuolissa lueskelemassa jotakin hyllystä löytämäänsä romaania.

-Edward, tyttö kuiskasi ja ojensi kätensä.

-Pikku Caitlin. Kapteeni pani kirjan pois ja tuli hänen luokseen. -Voitko jo paremmin?

-Hiukan, kiitos. Olenko minä nukkunut kauan?

-Kolmisen tuntia.

-Oh — ja sinä olet joutunut istumaan täällä koko sen ajan, vaikka sinua olisi varmasti tarvittu tärkeämmissä toimissa! Voi, miten olen itsekäs!

-Et saa moittia itseäsi, rakkaani, kapteeni sanoi lempeästi. -Sinä olet minulle tärkeämpi kuin mikään toimi.

Caitlinin omatunto yritti huomauttaa jotakin, mutta tyttö vaiensi sen ilmoittamalla, että Donald oli taas hänelle tärkeämpi kuin Edward Grisham, ja hymyili suloisesti.

-Sinä olet niin kultainen, hän mumisi.-Onko äiti käynyt täällä?

-Muutaman kerran, kapteeni vastasi; todellisuudessa lady Griselda oli pistänyt päänsä sisään (ja aina koputtamatta) neljännestunnin välein. -Tahtoisitko tavata häntä?

-Kunhan kysyin... Joko isä on tullut kotiin?

-Luulen, että hän tuli juuri äsken.

-Hänet minä tahtoisin tavata nyt, Caitlin sanoi. -Voisitko... ?

-Tietenkin. Grisham suuteli hänen kättään ja katosi sitten huoneesta noutaakseen Sir Ivarin.

***

Vankilan käytävä oli hämärä, vaikka joka soihdussa oli tuli. Caitlinia pelotti hiukan ja hän sujautti kätensä isänsä käteen.

-Mitä nyt? Sir Ivar kysyi hymyillen. -Kaduttaako minun tyttöstäni?

-Ei, tämä on vain vähän... kolkkoa. Caitlin katseli ympärilleen.-Ja täällä ne pitävät ihmisiä!

-Vain sellaisia ihmisiä, jotka ovat kohtalonsa itse ansainneet. Mutta minä en ymmärrä, miksi sinun yleensä piti välttämättä päästä tänne.

-Minun pitää saada tavata — se roisto. Caitlin nielaisi. -Ymmärrättehän te, isä — en minä voi mitään sille — olen hiukan — vahingoniloinen.

-Niin, ymmärränhän minä, Sir Ivar vakuutti. -Minun puolestani olisivat saaneet hirttää mokoman kapinoitsijan ja huijarin heti vangittaessa... Mutta täytyyhän Argylen herttuan pyynnöt ottaa huomioon. Hänhän on kaukaista sukua MacGregmeille ja katsoi kai velvollisuudekseen vaatia oikeudenkäyntiä.

-Niin kuin mekin, mutisi Caitlin puoleksi itsekseen.

-Mitä?

-Että mekin olemme kaukaista sukua MacGregoreille.

-Hysh, sanoi Sir Ivar ja rypisti kulmiaan. -Sinun pitäisi oppia, ettei tuollaisia asioita julisteta ääneen — varsinkaan, jos on hurmannut nuoren upseerin. Hän hymyili tyytyväisenä. -Olen oikein tyytyväinen tietäessäni, että Edward Grishamista tulee vävyni.

-Tuleeko?

-Eikö hän sitten ole kosinut vielä? No, älä huolehdi, pian se tapahtuu, mieshän palvoo sinua. Jaha, onko asia selvä?

Vartija, joka oli käynyt kysymässä lupaa vierailuun esimieheltään, palasi.

-Puoli tuntia, hän sanoi. -Oikeastaan MacGregorille ei sallita vieraita, mutta koska neiti MacQuarriella kerran on pätevä syy... Tätä tietä.

Sir Ivar ja Caitlin, jonka nilkka oli vielä vähän arka ja joka sen vuoksi tukeutui keppiin, seurasivat punatakkia käytävää pitkin, kunnes tämä pysähtyi, etsi oikean avaimen suuresta avainnipustaan ja avasi yhden kopin oven.

-Vieras, hän sanoi. -Puoli tuntia, neiti, kuten sanoin.

-Oletko nyt aivan varma että tahdot mennä sisään yksin? Sir Ivar kysyi huolissaan.

-Aivan varma, Caitlin vakuutti ja irrotti kätensä isänsä kädestä.

Vartija sulki oven hänen jälkeensä. Kesti hetken, ennen kuin tytön silmät tottuivat katonrajassa olevasta kapeasta raosta tulvivaan auringonvaloon. Sitten hän näki, että Donald istui makuulaverillaan kädet ja jalat kahlittuina painavaan metallipalloon. Nyt mies nousi seisomaan.

-Ei, älkää toki, tyttö huudahti.

-Herrasmies ei istu naisen seisoessa, Donald sanoi rauhallisesti. -Suokaa anteeksi tämä meteli, kieltämättä nämä kahleet ovat hiukan epämukavat — minut olisi kuulemma kahlittu seinään, mutta onhan minun päästävä mukaan omaan oikeudenkäyntiini, ja sen jälkeen en enää kahleita tarvitse, sanoivat.

-Oh! Caitlin painoi kädellä suutaan.

Donald hymyili.

-Te ajattelette hiukan eri päätöksiä kuin minä, eikö niin? hän sanoi.

-Miten — kuinka — kuinka te voitte olla noin hilpeä! tyttö huudahti.

-Ei itku minua auta täältä pois. Mutta te olette loukannut jalkanne!

-Nyrjäytin sen — paetessani Quaire Yardiin — ei mitään vakavaa — istukaa nyt!

-Vain jos tekin istutte, Donald sanoi, ja Caitlin nilkutti laverin luo ja istui sille miehen viereen. -No, me tapasimme vielä, kuten sanoin.

-Mutta missä tilanteessa!

-Niin, ehkä suunnitelmani ei ollutkaan tarpeeksi mieletön onnistuakseen... Donald hymyili taas, mutta nyt Caitlin näki, että tämän otsassa oli syvä uurre. -Mitäpä minusta tai Ewenistä, mutta moni kunnon jakobiittisoturi jäi nyt ilman asettaan.

-Voinko minä tehdä jotakin? Caitlin kysyi onnettomana.

-Miksi te tahtoisitte tehdä mitään minun eteeni?

-Minä... Tyttö nielaisi. -Minä olen tullut siihen tulokseen, että on parempi taistella vaikka koko maailmaa vastaan, jos siten tuntee tekevänsä oikein, kuin kulkea enemmistön mukana ja lyödä päänsä seinään.

-Mitä te tarkoitatte?

-Että... minä... tahdon sitä, mikä on Skotlannille parasta... Stuartia.

Donald tuijotti häntä ja räpytteli silmiään.

-Ei kai — hyvänen aika, neiti MacQuarrie, eihän teistä vain ole tullut käännynnäinen!

-Jakobiitti, tarkoitatte? Kyllä, hyvin intohimoinen jakobiitti. Caitlin katsoi suoraan miehen silmiin. -Ja hullunkurisinta asiassa on se, että Florimel koetti viimeiseen saakka saada minua ”järkiini”...

-Tietävätkö vanhempanne?

-Hyvänen aika, ei, muutoinhan minä istuisin tuossa naapurikopissa! Mutta sanokaa nyt, mitä voin tehdä eteenne?

-Minun hyväkseni ei teidän voimillanne tehdä mitään, Donald sanoi lempeästi. -Mutta jos joskus voitte auttaa Florimelia, tehkää se... muuta en pyydä. Sisko parka. Mies katsoi äkkiä toisaalle ja Caitlin tajusi, ettei tämä ollut suinkaan niin tyyni ja huoleton kuin antoi ymmärtää.

-Minulta — jäi jotakin sanomatta, kun viimeksi tapasimme, Caitlin sanoi. -Teillä oli silloin kiire.

-No, nyt ei ole. Donald virnisti taas poikamaisesti.

-Niin, minä tahdoin vain sanoa, että — rakastan teitä. Caitlin katsoi alaspäin. Nyt se oli sanottu. Hän oli ehkä häpäissyt itsensä, mutta ainakin se oli sanottu.

Kuului kilahdus, kun Donald laski kahlitun kätensä hänen ranteelleen.

-Miksi?

Mikä typerä kysymys! Tyttö nosti päätään.

-Miksi? Enhän minä voi tietää! Siksi, että — että — etten ole koskaan tavannut toista sellaista kuin sinä! Että minun todella olisi pitänyt syntyä paljasjalkaiseksi ylämaalaistytöksi, uida ylämaajärvessä...

-...rakastaa Ylämaan miestä, mutisi Donald, kohotti Caitlinin leukaa ja painoi suunsa tämän suulle.

Seuraavien hetkien ajan Caitlin uskoi, ettei mikään ollut enää mahdotonta — että hän olisi voinut repiä Donaldin kahleet auki paljain käsin ja hajottaa Inveraryn vankilan maan tasalle, jos tarve vaati. Sitten Donald hyväili varovasti hänen poskeaan.

-Minä en tarkoittanut, että kävisi näin, mies sanoi hiljaa. -Opin rakastamaan sinua niinä päivinä Quarie Yardissa — olisin voinut kuristaa kapteeni Grishamin, kun lähdit hänen kanssaan kävelemään — mutta en koskaan aikonut paljastaa sinulle tunteitani, en koskaan — ja sitten tuli se merkillinen ilta, enkä minä voinut hillitä itseäni, vaan suutelin sinua... Anna minulle anteeksi, Caitlin. Anna anteeksi, jos voit.

-Ei ole mitään anteeksiannettavaa, Caitlin sopersi vielä vähän sekopäisenä. -Minä teen vain eteesi kaiken minkä voin... Olen koettanut kaikin keinoin hurmata kapteenin, hänestä voi olla hyötyä, ja koetan puhua Agrylen herttualle — vaikka hannoverilaiselle, jos tarve vaatii... Mitä sinä naurat?

-Sinulle, rakkaani, Donald sanoi hellästi. -Sinulle, ankaran whigin tyttärelle, joka istut siinä puhumassa halveksivasti ”hannoverilaisesta”...

-Hän ei ole enää minun kuninkaani, Caitlin sanoi vakavasti, ja Donaldkin vakavoitui.

-Jos olet todella niin päättänyt... Mutta muista nyt olla varovainen. Et saa herättää epäilyksiä — en tahdo, että sinulle tulee harmia minun tähteni.

-Ei varmasti, Caitlin vakuutti.

-Viisi minuuttia, kuului käytävästä vartijan ääni.

-Ovatko ne lyhentäneet puolituntisia, Donald mutisi. -On parasta että menet nyt, ne alkavat epäillä jos olet kovin vastahakoinen lähtemään. Näemmekö me vielä?

-Oikeussalissa, Caitlin kuiskasi, kiersi kätensä Donaldin kaulaan ja suuteli tätä intohimoisesti. -Ja jos käy niin, ettemme näe enää koskaan sen jälkeen, niin — minä rakastan sinua, rakastan!

-Taivaassa tavataan, luulisin, Donald sanoi vakavasti. -Mene nyt.

Caitlin otti keppinsä, nousi ja ontui ovelle, jonka vartija avasi hänen koputettuaan siihen.

***

Kun Caitlin heräsi, hän näki ensimmäiseksi, että vesi valui pitkin ikkunalasia. Sadetta — hyvä, sade voisi auttaa. Hän nousi istumaan kovassa majatalon vuoteessa ja venytteli. Kello oli vasta vähän — oli vielä monta tuntia oikeudenistunnon alkamiseen — mutta näin tärkeänä päivänä ei sopinut lojua hereillä.

Tuntia myöhemmin Caitlin laskeutui alas majatalon ruokasaliin, jossa Sir Ivar ja Edward Grisham, Donald MacGregorin saattovartion johtajaksi määrätty, polttivat piipullista ennen aamiaista.

-Huomenta, Caitlin, sanoi Sir Ivar hämmästyneenä. -Varjelkoon, sinäpä olet soma.

-Hauska kuulla. Caitlin hymyili viehättävästi kapteeni Grishamille, joka nieleskeli. Hän tiesi oikein hyvin olevansa soma; heidän lähtiessään Quaire Yardista hän oli pyytänyt Isabelilta lainaksi puuteria ja poskipunaa ja käskenyt Megiä pakkaamaan mukaan kauneimman pukunsa. -Huomenta, Edward.

-Hu-hu-huomenta, änkytti kapteeni. -Varjelkoon, minkä kunniaksi...

-Sinun, Caitlin kuiskasi ja onnistui punastumaan säädyllisesti. -Enkä sitä paitsi tahdo näyttää aivan variksenpelätiltä, jos kerran joudun todistamaan.

-Niin, sanoi Sir Ivar. joka oli huvittuneena seurannut nuorten kuhertelua, joksi hän sitä luuli, -oletko miettinyt mitä sanot?

-Oh, tuskinpa minun todistustani ehditään kuunnella paljoakaan, Caitlin sanoi ja istuutui.

-Hyvänen aika, toki, sinähän olet tärkeä — olit sentään päiväkaupalla sen roiston läheisyydessä!

-Isä hyvä, älkää! Caitlin kohotti torjuvasti kätensä. -Minä en mielelläni muistele... Mutta Edward, hän jatkoi melkein samaan hengenvetoon, -voisitko sinä järjestää, että se — se MacGregor tulisi paikalle ilman niitä kauheita kahleita?

-Pelkäänpä että pikku Caitlinista on tullut hellämielinen, kapteeni sanoi hymyillen. -En mielelläni tekisi sitä, ymmärräthän.

-Mutta Edward, se kalina hermostuttaa minua. Caitlin laski pehmeän kätösensä punatakin kädelle.-Ja sitten minä menen sanoissani sekaisin enkä enää tiedä mitä vastata kysymyksiin... Ethän sinä sitä tahdo?

-Mutta pitäähän sinun käsittää, että MacGregor on minun vastuullani... Kapteeni näki rukoilevan ilmeen Caitlinin silmissä ja huokasi. -Hyvä on, minä puhun asiasta, mutta en uskalla ollenkaan luvata mitään.

-Sinä olet kultainen, Caitlin lepersi ja koetti estää helpotusta kuulumasta äänessään.

Oikeudenkäynnin oli määrä alkaa kello kaksitoista. Edward Grisham lähti ajoissa noutamaan syytettyä, ja jo puoli kahdeltatoista Sir Ivaria ja Caitlinia kuljettavat vaunut pysähtyivät oikeustalon eteen. Kiiruhtaessaan sisään piiskaavasta sateesta Caitlin ehti nähdä kadulle kerääntyneessä uteliaiden joukossa nuoren naisen, jonka viitan huppu oli vedetty silmille niin, että vain muutamia punaisia kiharoita pilkisti esiin. Tyttö hymyili itsekseen. Tähän asti kaikki hyvin.

Hiukan ennen kahtatoista Donald MacGregor tuotiin sisään. Hänellä ei tosiaankaan ollut kahleita, mutta hänen kätensä oli sidottu tiukasti köydellä. Cahleen rypisti kulmiaan — tätä hän ei ollut ottanut lukuun. Kaatuisiko kaikki tähän? Ei, mitä Donald olikaan sanonut mielettömimmistä suunnitelmista! Ja samassa punatakit saattoivat syytettyjen penkille toisenkin miehen, Ewen MacGregorin, jolla ei ollut sen paremmin kahleita kuin köysiäkään. Caitlin oli huudahtaa ääneen riemusta. Donaldia siis vain pidettiin vaarallisena!

Oikeussali täyttyi ääriään myöten; ihmiset olivat kiinnostuneita näkemään, miten jakobiitin kävisi. Caitlin oli niin hermostunut, että istui kuin neuloilla, ja häntä suorastaan helpotti kuin istunto vihdoin alkoi.

Syyttäjä esti pitkän ja vaiherikkaan selostuksen Donald MacGregorin rikollisesta menneisyydestä, ja sitten tuomari kutsui todistamaan neiti Caitlin MacQuarrien. Caitlin nousi seisomaan kuin laskeutuakseen portaat alas todistajan paikalle, kun joku tempasi auki oikeussalin oven ja huusi kimakasti:

-Tuli on irti!

Silmänräpäyksessä koko arvokas oikeudenistunnon yleisö muuttui pakokauhuiseksi, huutavaksi massaksi. Turhaan tuomari koetti vaatia järjestystä ja kehottaa ihmisiä poistumaan rauhallisesti; turhaan sotilaat koettivat katsoa, ettei lähinnä portaita istuneita tallottaisi — kaikilla oli vain yksi päämäärä, poispääsy talosta joka saattaisi milloin vain leimahtaa ilmiliekkiin.

Seuraavassa hetkessä kuului helähdys suuren ikkunan murskaantuessa sirpaleiksi. Jotkut luulivat sen johtuvan tulesta, mutta Edward Grisham käännähti, näki syytettyjen penkin tyhjänä ja tajusi, että juoni näiden vapauttamiseksi oli onnistunut paremmin kuin hyvin. Miehet olivat hypänneet ikkunasta alas kadulle ja kadonneet ihmisvilinään piiskaavan sateen turvin.

Ja Caitlin, joka oli aikonut näytellä pyörtynyttä todistaakseen oman viattomuutensa, pyörtyi todella huomatessaan, että Donald oli turvassa.

***


Sade ropisi puroon ja rapsahteli pensaiden lehdille, mutta sisällä luolassa oli kuivaa ja viihtyisää. Ewen nukkui ylämaalaispukunsa viittaan kääriytyneenä yhdessä nurkassa, ja Florimel vaihtoi sidettä Donaldin polveen, jonka tämä oli lyönyt katukiviin hypätessään ikkunasta kädet sidottuina. Haava oli alkanut mätiä hiukan.

-Missä hän mahtaa olla? Donald kysyi matalasti ollakseen herättämättä Eweniä. -Onko hänelle tapahtunut jotakin?

-Sinä kysyt tuota jo viidettätoista kertaa, Florimel vastasi rauhallisesti, -enkä minä tiedä vastausta sen paremmin kuin neljällätoista edelliselläkään kerralla... Ole nyt paikallasi, muuten side jää löysälle. Marssi Inverarysta tänne ei tehnyt jalallesi hyvää.

-Hän on ihme, Donald jatkoi sisartaan kuulematta. -Sellainen pieni pehmoinen olento — ja noin kylmäverinen! Kunpa kukaan ei vain olisi alkanut epäillä häntä.

Florimel vilkaisi veljeensä ilkikurisesti.

-Se tyttö pitää itsestään huolen. Onhan hän nyt kunnon jakobiitti.

Donald naurahti.

-Siksihän minä juuri murehdinkin!

-Mutta kuule, Florimel jatkoi vakavoituen ja kiinnitti siteen pään, -mitä sinä aiot tehdä hänen kanssaan? Selvisit kenties hirsipuusta, mutta et lainsuojattomuudestasi.

-Minä en tiedä, Donald sanoi hiljaa. -En tiedä. Rakastan häntä enemmän kuin elämääni — eikä lainsuojattoman elämä totisesti ole sellaista, jota tarjotaan nuorelle säätyläistytölle. Mutta en voi kuvitella myöskään luopuvani hänestä.

-Jos rakastat häntä, tahdot tehdä niin kuin hänelle on hyväksi, Florimel sanoi.

-Mikä hänelle sitten on hyväksi? Naimisiinmeno sen punatakin kanssa? Donald oikaisi jalkansa ja irvisti. -Mies on häneen korviaan myöten ihastunut, mutta luulenpa, ettei Caitlin vastaa hänen tunteisiinsa...

-Toivot sitä, tarkoitat kai, Florimel härnäsi. -Entäpä jos hän aikookin tosissaan vihille kapteenin kanssa?

-Ryöstän hänet kesken häiden!

-Aiot siis tosissasi naida hänet?

-Jospa vain tietäisin! Donald huokasi. -Jospa vain olisi jokin tulevaisuus, jotakin varmaa, jokin turva...

-Jumala on, veliseni, Florimel muistutti. -Mutta olet oikeassa, se tyttö on ihme. Kun hän etsi minut käsiinsä ja kertoi suunnitelmastaan, olin aivan varma, ettei se tule koskaan onnistumaan — se kuulosti liian mielettömältä.

-Mielettömät suunnitelmat... Mikä se oli? Donald kohottautui ja hapuili käteensä pistoolin, joka oli luolan lattialla hänen vieressään. -Joku kulkee ulkona.

Samassa pensaat kahahtivat ja luolaan puikahti Caitlin, joka oli likomärkä viitastaan huolimatta.

-Varjelkoon, miten te olette hiljaa täällä! hän huudahti. -Luulin jo, ettette koskaan tänne selvinneetkään...

-Hiiret ovat hiljaa kun kissa on kierroksella, Donald sanoi hymyillen ja nousi seisomaan. -Cate.

Ewen oli herännyt ja noussut istumaan, ja Florimel ehdotti hänelle silmää iskien, että he lähtisivät katsomaan minkälainen sää ulkona oli — ikään kuin Caitlinin ulkomuoto ei olisi sitä jo paljastanut. Mutta Ewen ilmoitti myös olevansa utelias sään suhteen, ja niin he katosivat ulos värjöttelemään koivun juurella.

-Sinä olet loukkaantunut, Caitlin huudahti nähdessään siteen Donaldin polvessa.

-Naarmu vain. Entä sinun jalkasi?

-Oh, se on jo täysin kunnossa. Caitlin tunsi äkkiä olonsa ujoksi. Vankilassa oli ollut helppo puhua, silloin kaiken yllä oli ollut jonkinlainen lopullisuuden tuntu, siellä ei ollut tarvinnut hävetä tunteitaan, mutta nyt tilanne oli toinen.

-Cate. Donald ojensi kätensä ja veti tytön luokseen. -Kiitos.

-Älä kiitä minua!

-Ketä sitten? Donald kohotti Caitlinin kasvoja. -Pikku Cate, jos minulla vain olisi tarjota sinulle jotakin — edes jotakin! — niin pyytäisin sinua vaimokseni, mutta minulla ei ole mitään, ei edes nimeä.

-En minä tarvitse mitään, Caitlin vastasi hiljaa. -En edes nimeä. Vain sinut.

-Ei, Cate, se ei riitä. Minä en voi vaatia sinua jättämään mukavaa, turvallista elämääsi. Sinä voit rakastaa minua nyt, mutta kun olet muutaman vuoden vaeltanut kanssani ympäri maata, paennut jokaista sotilasta, pelännyt...

-En minä koskaan pelkäisi sinun kanssasi.

-Sinä et ymmärrä, Cate. Köyhinkin isäsi vuokraviljelijöistä voisi tarjota sinulle moninverroin enemmän kuin minä.

-Mutta minä en aio naida vuokraviljelijää. Caitlinin silmiin syttyi uhma.

-Cate, minä rakastan sinua, ja juuri siksi en voikaan pyytää...

-Jos sinä, Donald MacGregor, todella rakastat minua, sinä viet minut pois Quaire Yardista — pois siitä puuterinlemusta ja hyvien tapojen viidakosta, johon minä eksyn!

-Mutta eivätkö hyvät tavat kuitenkin ole parempi vaihtoehto kuin alituinen kuolemanpelko?

-Hyvä, sanoi Caitlin niellen kyyneleensä, -sinä et siis tahdo naida minua.

-Minä en sanonut niin!

-Sanoit tarpeeksi. Caitlin astui luolan suulle. -Mene tiehesi ja katsokin, ettet ikinä enää tule minun näköpiiriini. Hän käännähti ja haroi pensaikkoa sivuun. Kyyneleet polttivat silmissä, sydämeeni koski — tähänkö kaikki loppui? Oliko Florimel ollut sittenkin oikeassa?

Caitlin syöksähti ulos sateeseen, astui kaksi askelta puron alajuoksua kohti ja pysähtyi kuin seinään. Kallionvierustalla seisoi Edward Grisham, joka oli suunnannut pistoolinsa Florimeliin ja Eweniin.

-Tervetuloa pikku seurueeseemme, kapteeni sanoi vinosti hymyillen. -Arvelinkin, että löytäisin sinut tästä mainiosta piilopaikasta.

-Mitä… Kuinka… tyttö änkytti.

-Olit laskenut kaiken hyvin, Caitlin kultaseni — vähän liiankin hyvin. Äkkinäinen hermostumisesi kahleiden kalinaan ja arvelusi oman todistuksesi lyhyydestä yhdistettynä sopivasti tulleeseen väärään palohälytykseen saivat minut epäilemään yhtä ja toista...

-Edward, älä!

-Ei, nyt ei suloinen hymysi enää auta. Olin narri uskoessani, että olisit todella muuttunut sellaiseksi herttaiseksi pikku naiseksi kuin mitä annoit ymmärtää olevasi, mutta nyt en enää ole niin nenästä vedettävä. Tule tänne — ja kutsu ihmeessä luolastasi se jakobiitti, johon olet niin kovin ihastunut.

-Ei tarvitse, sanoi matala ääni kapteeni Grishamin takaa, ja tämä tunsi, miten kylmä pistoolinpiippu painettiin hänen niskaansa. -Olen tässä jo valmiiksi. Florimel, ota hänen aseensa.

Florimel totteli, ja Donald, joka oli kuullut luolan ulkopuolelta ääniä, alkanut epäillä pahaa, kompuroinut ulos näkymättömissä pensaikon sisällä, kiivennyt ylös kalliolle ja hypännyt sieltä alas kapteenin taakse, tönäisi punatakin kallionseinämää vasten, katkaisi veitsellään tämän asevyön ja sitoi sillä upseerin kädet. Sitten hän sieppasi huivin englantilaisen kaulasta sitoakseen tämän jalat.

-Ota kiinni, Ewen, hän sanoi sitten, ja miehet kantoivat rimpuilevan ja karjuvan vankinsa sisään luolaan. -Kunhan pidätte tarpeeksi kovaa elämää, löytää joku teidät varmasti... Mutta siihen mennessä me olemme jo kaukana.

-Voi Donald... Florimel istuutui hetkeksi märälle kivelle. -Voi hyvä Luoja, miten minä pelkäsin!

Donald työnsi puukon tuppeen ja vilkaisi Caitliniin.

-Pelkäsitkö sinä? hän kysyi puoleksi kujeillen, puoleksi vakavissaan.

Tyttö nyökkäsi.

-Vahinko. Olin jo vähällä uskoa lupaukseesi, ettet koskaan pelkäisi kanssani.

-Älä ole ilkeä, Donald!

-En minä ole ilkeä. Donald katsoi tyttöä suoraan silmiin. -Tällaista on lainsuojattomuus: ellet ole tarpeeksi nopea ja nokkela, elämäsi on ohi nopeammin kuin arvaatkaan.

Caitlin nyyhkäisi. Kapteeni Grisham metelöi luolassa ja toi julki hyvin selvin sanoin mielipiteensä jakobiiteistä ja kaikista näitä auttaneista. Sitten tyttö hymyili.

-Mutta minä en voi palata kotiin, Donald. Kapteeni tietää juoneni ja huolehtisi kyllä siitä, että minun elämäni olisi pian ohi. Minäkin olen lainsuojaton nyt. Mitä siihen sanot? Viimeisen lauseen kohdalla Caitlin nykäisi voitonriemuisesti niskaansa.

-Se on totta, Ewen sanoi. -Neiti on sotkeentunut liian pahasti meidän seikkailuumme, että hänen olisi turvallista palata ihmisten ilmoille.

Donald irvisti. Sitten hän astui Caitlinin luo, kietaisi äkkiä kätensä tämän ympäri ja veti tytön itseään vasten.

-Sinulle tulee koti-ikävä, hän sanoi. -Itket ja ruikutat, kun joudut loppuiäksesi hylkäämään silkkipeitteesi ja aamutohvelisi ja kamarineitosi.

-Jos jään, joudun vankilaan. Jos lähden mukaasi, olen vapaa, Caitlin ilmoitti ja kiersi kätensä miehen kaulaan.

-Tuleekohan sinusta edes kuuliaista vaimoa?

-Aivan varmasti!

-Miten kuuliainen? Donald kysyi ja suuteli Caitlinia.

-Niin — kuuliainen — kuin — sinä — vain — tahdot, tyttö mutisi.

-Minä en kuullut. Donaldin silmissä välkkyi nauru.

-Sinä olet roisto ja lurjus, etkä oikeastaan ansaitsisi lainkaan minun kaltaistani viehättävää nuorta naista vaimoksesi, mutta koska näyttää siltä, että ilman minua hankkiudut hirteen ennemmin tai myöhemmin, lienee paras että minä pidän sinusta huolta, Caitlin ilmoitti nenäkkäästi.

-Lakatkaa nyt keskustelemasta noista periaatteellisista erimielisyyksistänne, Florimel sanoi nauraen. -Me kastumme litimäriksi... Mitä me teemme nyt, Donald?

Tämä mietti hetken, nyökäytti sitten päätään kuin varmemmaksi vakuudeksi ja sanoi:

-Me lähdemme takaisin rannikolle, nousemme ensimmäiseen Ranskaan menevään laivaan ja lähdemme maasta. Mitäs siihen sanot, Caitlin?

Tyttö puri huultaan. Tilanteen vakavuus selvisi hänelle vasta vähitellen. Mutta sitten hän hymyili aurinkoisesti, pyyhki märät kiharat kasvoiltaan ja nyökkäsi myös.

-Minä puhun sujuvaa ranskaa, senkin ylämaalaisrosvo.

***

Oli vaikea kirjoittaa, kun mustepullo seilasi pöydän laidasta toiseen. Caitlin painoi paperille viimeisen pisteen ja luki sitten aikaansaannoksensa huolestuneena läpi. Kaunista hänen käsialansa ei totisesti ollut, mutta äiti ymmärtäisi — hän oli ilmoittanut kirjoittavansa myrskyssä. Päättäväisesti hän taitteli paperin, pudotti saumakohtaan lakkaa ja painoi siihen sitten kauniin sinettisormuksensa jäljen.

Oveen koputettiin, ja Donald astui sisään.

-Joko olet valmis? hän kysyi. -Kapteeni Bonner odottaa.

-Minä tulen. Caitlin kirjoitti osoitteen kirjeen päälle. -Huolehtiiko hän tästä?

-Lupasi ainakin järjestää sen seuraavan vastaantulevan laivan mukaan. Donald ojensi kätensä. -Pelottaako sinua?

-Ei, Caitlin sanoi varmasti. -Tämä kaikki on uutta ja outoa, mutta paluuta ei ole enää — ei kapteeni Grishamin jälkeen — ja minä rakastan sinua.

Donald kumartui suutelemaan häntä.

-Tämä sopii meille, hän mutisi. -Vihkiminen keskellä Atlanttia — keskellä ei mitään.

-Mikä paikkakunta laitetaan vihkitodistukseemme? Caitlin kysyi kujeillen.

-Englannin kanaali, ehdotti Donald. -Olemme siellä pian, kapteeni sanoi... Mutta mikä mahtaisi sopia minulle ammatiksi? Morsiamenryöstäjä?

-Et voi ryöstää sellaista, joka tunkee itsensä seuraasi väkipakolla, Caitlin nauroi. -Pikemminkin minä olen sulhasen. ryöstäjä!

-Sitten minä tiedänkin. Donald kaappasi Caitlinin äkkiä syliinsä, kantoi tämän ulos kajuutasta käytävään ja kohti kapteenin hyttiä, jossa tämä odotti valmiina vihkitoimitukseen Florimelin ja Ewenin todistaessa. -Ammatti: lainsuojaton.

~*~*~*~

Tähän päättyy tapaninpäivän tarina.
Uudenvuodenaaton tarina julkaistaan 31.12. klo 20.

Kun saitte esittää joululahjatoiveita, monet teistä toivoivat ”Bettyn kirjoittamaa” kertomusta. Aidompaa sellaista ette voisi saada. Olen itse kirjoittanut tämän samoihin aikoihin kuin ensimmäiset Bettyt. Se julkaistiin ollessani 21-vuotias ja sain siitä ”maksumääräyksen”, kuten Betty omista kertomuksistaan (tai no, rahat taisivat tulla suoraan tilille, mutta "maksumääräys" kuulostaa paljon hauskemmalta!).

Teini-iässä kirjoitin tuhansia sivuja erilaisia historiallisia romanttisia tarinoita, etupäässä 1700-luvun jakobiittisesta Skotlannista (eikä kukaan silloin ollut edes kuullut Diana Gabaldonista!). Näistä ehdin julkaista opiskeluaikoinani kaikkiaan kolme kertomusta Linna-sarjassa, joka edusti historiallista kioskikirjallisuutta aidoimmillaan, ennen kuin sarja lakkautettiin. Rakastavalla veljelläni on kummallisia ajatuksia näiden kahden tosiseikan yhteydestä toisiinsa!

Kustantaja koetti houkutella minua jatkamaan muissa julkaisemissaan sarjoissa, sillä kuulemma joitakin kirjoittajia täytyi pyytää lisäämään romantiikkaa tekstiin, kun taas minulta se tuli luonnostaan — hm! Onnettomuudekseni en kuitenkaan osaa kirjoittaa nykyajasta, ja niin loppui tämä mainio tulonlähde (yhden kertomuksen tuotolla maksoi opiskelijana melkein kahden kuukauden vuokran).

Saatte tarinan lähestulkoon alkuperäisenä, joitakin korjauksia olen tehnyt ja lyhentänyt hiukan. Mutta esimerkiksi sankarin tukan- ja silmienväri on alkuperäinen (”neiti Stewart, teidän kertomustenne sankareilla on aina harmaat silmät”), ja jotenkin tuossa Donald MacGregorissa on muutenkin paljon tuttua!
 
Epäilemättä tästä tarinasta näkyy, että nuori kirjailijatar on Scottinsa lukenut, ja epäilemättä Duncanilla olisi tämän(kin) tarinan juonen ja henkilöiden uskottavuudesta ja loogisuudesta yhtä ja toista sanottavaa. Mutta rakastava puolisoni väittää, ettei myötähäpeään voi kuolla, joten toivottavasti tekin selvisitte kertomuksen loppuun kaikella kunnialla.

Nyt seuraa sitten muutaman päivän tauko. Saatte avata Bettyn seuraavan joulupaketin uudenvuodenaattona.