tiistai 6. tammikuuta 2015

Loppiaispäivän 2015 paketti

 
Kotona joulukuun 19. päivänä 1878
Rakkain Rose-serkku!

Tartuin heti kynään kertoakseni, että olen nyt turvallisesti kotona. Sää oli onneksi suotuisa ja lumisade alkoi vasta perille päästyämme.

Vielä kerran lämpimät kiitokseni sekä sinulle että tädille ja sedälle näistä ihastuttavista kuukausista, jotka sain viettää luonanne Invernessissä! Uskothan, että nautin joka hetkestä, vaikka ikävöinkin niin usein kotiin. Mutta poissaolo teki minulle varmasti hyvää monella tavalla. Äiti sanoi, että olen ”kasvanut silmissä”, enkä usko, että hän tarkoitti vain pituuttani.

On sanomattoman suloista olla kotona, mutta myönnettäköön, että olen jo monet kerrat kaivannut sinua ja kaikkia hauskoja yhteisiä hetkiämme. Miten toivonkaan, että minulla olisi kaltaisesi sisar! Jos minulla on joskus oma perhe, toivon todellakin, että siinä on useampia tyttöjä ja poikia.

Rakastan veljiäni, mutta eihän heidän kanssaan voi koskaan puhella asioista sillä tavalla kuin toisen tytön kanssa voi. Walter alkaa kuulostaa päivä päivältä enemmän isältä ja puhuu vain tilan asioista, niin että olin haukotella leukani sijoiltaan matkalla, vaikka hän olikin kauhean ystävällinen lähtiessään hakemaan minua kotiin. Kuten tiedät, Will on ollut koko syksyn Glasgow’ssa opissa ja hänen päänsä tuntuu menneen siellä aivan pyörälle, eivät häntä enää kiinnosta kotiasiat. Ja Jim on vielä kovin lapsellinen.

Äiti sanoikin haikeana, että heillä on ollut tavattoman hiljainen syksy, kun sekä Will että minä olemme olleet poissa. Kotiintulomme — vaikkakin ainoastaan minä olen jäämässä — oli kuulemma paras joululahja, minkä hän saattoi saada. Hän on aina ohi mennessään silittänyt hiuksiani ja taputtanut poskeani ja kaikin tavoin osoittanut, miten iloinen on siitä, että olen taas kotona.

Minä puolestani olen nauttinut kaikista niistä kotoisista asioista, joita kaipasin. Älä käsitä väärin, Rose kulta, teillä oli hurmaavaa! Mutta koti on sittenkin aina koti. Olen ollut niin onnellinen saadessani herätä omassa kapeassa vuoteessani aamuisin ja kuulla, miten Dottie sytyttää tulta alakerran uuneihin. Olen iloinnut saadessani kulkea kylällä ja tavata tuttuja, ja löytänyt mielihyvää kotitöistäkin, sillä on hupaisaa taas auttaa keittiössä ja tomuttaa huoneita ja parsia poikien sukkia, kun sain niin monta kuukautta olla teillä palveltavana.

Olemme valaneet kynttilöitä ja leiponeet jouluksi, ja oikein odotan sitä hetkeä, kun Walter ja isä tuovat metsästä havuja köynnöksiä varten, sillä niiden solmimisesta pidän, vaikka sormia pistelee ja esiliinani tulee pihkaan.

Mutta sittenkin… Äiti sanoo minun ”kasvaneen silmissä”, ja koen itsekin jollakin tavalla muuttuneeni. En ole enää niin lapsellinen kuin lähtiessäni. Kuvittele, että vuoteellani istui vielä vanha nukkeni, kun palasin! Nukke! Tuntuu, kuin siitä ajasta olisi ihmisikä.

Ensimmäisenä iltana kotona Jim kysyi ilkikurisesti, olenko minä kihloissa. En käsitä, mistä hän oli saanut moista päähänsä, ja hämmennyin niin, että taisin vähän punastua. Ymmärrät tietysti, ketä minä ajattelin — ehdin jo pelästyneenä kuvitella, että äitisi oli saanut jotakin selville ja kirjoittanut kotiin! Sillä vaikka kapteeni ei ehtinyt kosia ennen lähtöäni, minulle jäi jotenkin epämiellyttävä tunne siitä, että hän aikoi tehdä sen. Enkä ole aivan varma siitä, mitä äiti ja isä sanoisivat kuullessaan kaikista niistä tanssiaisista ja ajeluretkistä. Onneksi äiti ja isä eivät puuttuneet mitenkään Jimin kiusantekoon, ja ajattelin huojentuneena, että he eivät olleet edes huomanneet sitä.

Mutta sitten eilen illlalla menin käsityöni kanssa istumaan isän seuraksi salin takan ääreen, niin kuin minulla aina ennenkin oli tapana. Hän myhäili tyytyväisenä piippunsa takaa ja taputti kättäni.

-Sinusta tulee yhtä kaunis kuin äidistäsi, Cathy, hän sitten sanoi. -Nyt sen huomaa, kun olet ollut poissa ja aikuistunut.

Minä olin kovin iloinen hänen sanoistaan, sillä tahtoisin mielelläni olla sievä. Lisäksi olen hieman hermostunut siitä, mitä äiti sanoo nähdessään sen puvun, jonka täti minulle teetti. Tiedän, että sinä sait samanlaisen ja olet yhtä lailla vasta kuusitoistavuotias, mutta täällä Glen Longissa ajatukset muodista tulevat aika paljon jäljessä siitä, mitä Invernessissä ajatellaan! Kuitenkin, jos isän mielestä olen aikuistunut, äidillä voi tuskin olla mitään sitä vastaan, että minulla on jo aikuisen juhlapuku.

Isä tuprutteli piippuaan taas vähän aikaa vaiti, ja minä jatkoin koruommeltani. Oli niin mukavaa olla siinä rauhassa ja hiljaisuudessa. Äidin ääni kuului keittiöstä, ja kohta minun piti mennä kattamaan illallispöytää. Mutta nämä iltahetket isän kanssa kahden ovat aina olleet minulle tärkeitä.

Sitten isä yhtäkkiä taas katsoi minuun.

-George Stewart on kysellyt sinusta, hän sanoi.

Minä pistin sormeeni ennen kuin tajusinkaan.

-Kuka? kysyin, vaikka hyvin tiesin.

-Kuusikukkulalta, kai sinä nyt hänet muistat, isä sanoi aivan kuin huvittuneena.

-Ai, Geordie, minä mutisin.

Minähän kerroin hänestä sinulle, Rose. Miten ennen teille lähtöäni törmäsimme silloin tällöin kylällä ja hän hakeutui aina puheisiini. Mutta en todellakaan ymmärtänyt, että hänellä olisi mitään tarvetta ”kysellä minusta”. Minähän olin vasta lapsi lähtiessäni.

-Hän taitaa katsella vaimoa, isä sitten jatkoi aivan kuin olisi puhunut itsekseen. -Angus Brown kertoi hänen olleen kiinnostunut ostamaan vanhan Abrahamin tilan. Se on yleensä merkki siitä, että nuori mies suunnittelee perheen perustamista.

-Eikö hän jää kotiinsa? minä kysyin kiitollisena vanhan Abrahamin tilasta, joka salli minun viedä puheen vaarattomammille vesille.

-Ilmeisesti Tom on tulossa takaisin. Miksi, sitä minä en ymmärrä. En minä syydä kahmalokaupalla rahaa Willin koulutukseen sen tähden, että hän palaisi kotinurkkiin! Ehkä lakikoulu oli pojalle sittenkin liian kova pala. Hulluahan alunperinkin oli lähettää vanhinta poikaa opiskelemaan, mutta Stewarteilla on aina ollut tuollaisia kummallisia päähänpistoja.

Siihen en osannut sanoa mitään. Kuusikukkulan pojat ovat minulle aika vieraita, sillä he ovat ennemmin Walterin ikäluokkaa. Siksi minua olikin kesällä ihmetyttänyt se into, millä Geordie etsi seuraani.

Invernessin kokemusteni jälkeen tietysti ymmärrän jo enemmän kuin silloin, mutta tuntuu vähän epämiellyttävältä kun isä puhuu ”vaimon katselemisesta”. En minä tahdo mennä naimisiin, en vielä pitkään aikaan! Haluan olla kotona äidin ja isän luona.

Ja nyt minun on kiiruhdettava auttamaan äitiä siivouksessa. Olen jo viivytellyt liian kauan, mutta halusin kirjoittaa ensiksi sinulle. Oikein hyvää joulua sinulle, rakas Rose, ja täti kullalle ja sedälle!

Rakkain terveisin
serkkusi Cathleen




Tammikuun 14. päivänä 1879
Rakkain Rose!

Sydämellinen kiitos pitkästä kirjeestäsi ja ihastuttavasta joulukortista! Se on niin kaunis, että olen kiinnittänyt sen vuoteeni yläpuolelle.

Oli suuri ilo kuulla, että voitte hyvin ja että joulunne on ollut kaikella tavalla onnistunut! Kysyit, enkö yhtään harmittele lähtöäni, kun teillä siellä on ollut niin monia kutsuja ja tanssiaisia. En väitä, ettenkö olisi tahtonut kokea sitä kaikkea kanssasi, mutta äläpä suhtaudu noin ylimielisesti meidän pieneen maalaiskyläämme! Sillä onhan meilläkin omat huvituksemme.

Toki sinusta varmaankin sukukutsut ja luistinrata ja rekiajelut ja kirkkoon meno ei ole suuresti mainittavaa, mutta minua se kaikki on ilahduttanut. On niin hyvä tavata kaikkia läheisiä ihmisiä ja tuntea, että kuuluu johonkin. Sillä niin rakkaasti kuin te minua Invernessissä pidittekin, enhän minä sinne koskaan kuulunut.

Harkitsin jo lopettavani tähän ja jättäväni täysin vastaamatta kysymykseesi ”ihailijoista”, jolla tahdot arvatenkin vain kiusoitella minua. Mutta enpä malta sittenkään. Pakkohan minun on kertoa tästä jollekulle! Ja sinä olet tarpeeksi kaukana ja siksi kaikin tavoin turvallinen kuulija.

Sillä uudenvuodenaattona järjestettiin Kuusikukkulalla suuret kutsut, ja minä pukeuduin tietysti uuteen pukuuni. Älä kerro äidillesi, että minun äitini rypisti kulmiaan sen nähdessään ja sanoi jotakin siitä, miten oli ”kuvitellut Maryllä olevan enemmän järkeä”, kun kerroin äitisi tahtoneen teettää sen.

Minä puolestani tunsin itseni oikein tyylikkääksi, kunnes veljeni päättivät nitistää turhamaisuuteni esittämällä ulkonäöstäni tavattoman pisteliäitä huomautuksia. Niinhän he ovat tehneet aina, enkä minä ole siitä välittänyt, mutta nyt tulin epävarmaksi.

Entä, ellen pystyisikään tanssimaan etuosastaan niin tiheästi laskostetussa puvussa ja pitkässä laahuksessa? Entä jos miehusta oli sittenkin liian tiukka ja pyörtyisin? Entä jos tukkalaitteeni näytti tosiaankin ”kärähtäneeltä”, kuten Jim sanoi? (Myönnän, että pari suortuvaa oli kokenut hiukan kovia kihartaessani niitä, kun en malttanut kokeilla hiilihangon kuumuutta sanomalehteen, mutta olin saanut ne mielestäni hyvin piiloon samettirusetin alle.)

Se oli tietysti aivan hupsua, koska olin tanssinut Invernessissäkin tässä samassa puvussa ja aivan pyörtymättä, mutta nyt aloin miettiä, olinko sittenkin liian hieno ja pitäisikö minun vaihtaa ylleni jotakin vaatimattomampaa.

-Älä ole typerä, äiti sanoi. -En väitä, ettenkö mielelläni olisi vielä nähnyt tyttöäni paremmin ikääsi sopivassa asussa, mutta jos sisareni on tahtonut teettää sinulle juhlapuvun, sinä käytät sitä.

Ja niin minä käytin sitä. Ja kun saavuimme perille, olin oikein tyytyväinen asuuni. Oli sentään uusivuosi, ja minä olin menossa tanssiaisiin, eikä edes äiti vaatinut, että minun pitäisi yhä näyttää pikkutytöltä!

Kuusikukkula on kuin luotu juhliin: siinä on valtava sali jossa tanssia ja suuri aula johon mahtuu kerralla suurikin joukko saapuvia vieraita. Stewartit ovat hyvin vieraanvaraisia, ja nytkin käytännössä koko kylä oli kutsuttu.

Vahakynttilät paloivat kaikissa lampeteissa ja kynttilänjaloissa, takoissa roihusivat suuret valkeat, ruokasaliin oli katettu valkoliinainen pöytä, jonka suuria tarjoiluvateja täydennettiin sitä mukaa kuin sieltä haettiin syötävää, ja soittajia oli niin monta, että he saattoivat vaihtaa vuoroja ja tanssi oli käynnissä käytännössä koko ajan.

Voi, miten jännittävä se hetki onkaan, kun saavutaan juhlapaikalle ja astutaan tanssisaliin! Olin tietysti joulun aikaan jo tavannut kylän tuttuja poikia, mutta silti sydämeni pamppaili iloisesta odotuksesta miettiessäni, kuka minulle ensiksi kumartaisi.

Tuskin olin päässyt kynnyksen yli, kun joku todellakin jo seisoi edessäni kysymässä, tahtoisinko tanssia. Se oli Geordie Stewart, nuorempi Kuusikukkulan pojista, hän, joka oli isän mukaan ”kysellyt minusta”. Olin nähnyt hänet tietysti joulun aikana kirkossa ja kylällä, mutta pyrkinyt välttämään suoranaista tapaamista, sen verran isän puheet olivat minuun vaikuttaneet.

Olinkin ajatellut, että isä oli vain tapansa mukaan vähän liioitellut ja kiusoitellut minua ja että saatoin unohtaa koko asian. Mutta nyt Geordie oli siinä ja pyysi minua parikseen. Eikä minulla ollut tietysti mitään syytä kieltäytyä, vaikka näin äidin ja isän vilkaisevan toisiaan tavalla, jota en oikein osaa selittää.

Ei hänen kanssaan tanssimisessa toki mitään vastenmielistä ollut. Hän on hyvin komea ja hyvin hauska ja tanssii erittäin hyvin. Minä lakkasin vähitellen hermoilemasta ja nautin siitä, että minulla oli niin miellyttävä kavaljeeri ja että pukuni oli varmaankin salin kaunein. Ja ei, se ei ollut liian tiukka tanssimiseen, enkä kompastunut laahukseeni, sillä sinähän opetit, miten se nostetaan käsivarrelle tanssittaessa!

Mutta kun Geordie ei tahtonut laskea minua lainkaan käsistään ja torjui kaikki muut, jotka koettivat uuden tanssin alkaessa tulla pyytämään minua parikseen, aloin tuntea oloni kiusalliseksi. Eihän ole tapana, että saman parin kanssa tanssitaan näin monta tanssia, ellei olla kihloissa! Näin hänen äitinsä katsovan meitä pitkään, ja näin muutamien rouvien kuiskuttelevan, ja arvasin, ettei äiti pitäisi siitä, että hänen tyttärestään alettaisiin puhua.

Niinpä olin horjahtavinani ja valitin tulleeni hiukan huonovointiseksi kaikesta pyörimisestä. Lähdimme tanssilattialta ja sitten pyysin, että Geordie hakisi minulle jotakin juotavaa.

Se oli kieltämättä vähän ilkeä temppu. Sillä kun hän oli jättänyt minut tuoliin salin seinustalle ja kiiruhtanut täyttämään palvelutehtäväänsä, minä hypähdin pystyyn ja juoksin tieheni. Ajattelin piiloutua vähäksi aikaa, jotta hän ymmärtäisi jättää minut rauhaan.

Alakerran huoneet olivat täynnä väkeä, joten kiiruhdin portaat yläkertaan. Aula oli leikkivien lasten valtaama, ja vähän aikaa tunsin suunnatonta kiusausta liittyä heidän seuraansa. Tiedäthän, miten paljon pidän lapsista! Mutta en sittenkään tohtinut, sillä en tahtonut Geordien löytävän minua aivan heti.

En tiennyt, mihin kaikki ovet yläaulasta johtaisivat. Mutta tempasin auki yhden niistä, pujahdin sisään ja suljin oven takanani.

Olin tullut suureen huoneeseen, joka oli kalustettu arvokkain vanhanaikaisin huonekaluin ja jossa oli jotenkin tavattoman kodikas tunnelma. Iltataivaan tähdet kajastivat kahdesta ikkunasta, joista toinen antoi puutarhaan, toinen vuorille.

Ja samassa, aivan liian myöhään, tajusin, etten ollut yksin. Puutarhanpuoleisella ikkunalaudalla istui joku.

En tiedä pelästyinkö enemmän vaiko häpesin. Millä oikeudella minä tunkeuduin toisten ihmisten kodissa huoneisiin, joita ei ollut vieraille tarkoitettu! Mutta miksi joku muukin oli täällä kuin kotonaan, eikä alhaalla juhlimassa?

-Hyvä tavaton, eikö se ole Cathleen Clarke, hahmo ikkunalla sanoi. Sitten hän nousi ja otti käteensä kynttilän, joka oli palanut ikkunalaudalla hänen vierellään.

Hän oli pitkä ja vaalea, yhtä pitkä ja vaalea kuin Geordie, ja hänellä oli samankaltaiset piirteet. Mutta hänen katseessaan oli tyyneyttä ja vakavuutta, joka miellytti minua. Ja katsoessani kynttilänvalossa hänen sinisiin silmiinsä tunsin yhtäkkiä hupsusti toivovani, että minäkin miellyttäisin häntä.

-En ollut tuntea sinua, hän sanoi. -Sinusta on tullut iso tyttö.

Punastuin harmista. Iso tyttö! Aivan kuin olisin ollut lapsi!

-Mutta eihän se ole kummakaan, hän jatkoi. -Emme ole nähneet aikoihin. Sinä olit lähtenyt sukulaisiin Invernessiin, kun minä kesällä tulin lomalle.

Yhtäkkiä minusta tuntui hyvin mukavalta se, että hän oli havainnut poissaoloni.

-Hyvää iltaa, Tom, sanoin. -Minä luulin, että sinä olet Edinburghissa.

En todellakaan edes muistanut, koska olin nähnyt Thomas Stewartin viimeksi. Hän on ollut jo pitkään poissa opintojensa parissa, ja luonteeltaan hän on erilainen kuin veljensä, vakavampi ja hiljaisempi.

-Ei, tulin joulupäivänä ja lähden taas parin päivän kuluttua, hän sanoi.

-Mutta miksi sinä… aloitin, kun tajusin, ettei asia minulle kuulunut. Tuntui vain niin oudolta, että talon vanhin poika, joka vieläpä oli käynyt kotoa kauempana kuin Fort Williamissa — ja sitä ei moni Glen Longista ole tehnyt — ei ollut alakerrassa juhlivan väkijoukon keskipisteenä. Kun nyt ajattelee, millaisen mekkalan Willinkin saapuminen Glasgow’sta oli kylässä aiheuttanut!

-Miksi sinä? hän kysyi puolestaan, ja kynttilänvalo tuikki hänen sinisissä silmissään. Yhtäkkiä tajusin, ettei hän ollutkaan niin totinen luonteeltaan kuin olin aina kuvitellut.

Ja tajusin, etten voisi sanoa hänelle, miksi olin syöksynyt sillä tavalla sisään. Miltä se nyt kuulostaisi, jos sanoisin paenneeni hänen veljeään!

-Minä… halusin olla hetken yksin, änkytin.

-Niin minäkin, Tom vastasi. -Käykö sinulle, että olemme yhdessä yksin? Tule istumaan.

Hän palasi ikkunalaudalle, ja minä menin perässä.

Se oli sellainen vanhanaikainen ikkunalauta, jolla on hyvin mukava istua. Ja ikkuna oli sellainen suuri ja tehty kupruilevasta lasista, jonka läpi maailma näyttää yhtä aikaa todelta ja sadulta. Nojasin otsaani ikkunalasiin ja katsoin ulos lumen peittämään puutarhaan. Huomasin hupsusti ajattelevani, että minun olisi pitänyt varmaankin ujostella Tomin seurassa, kun tunsin häntä niin huonosti, mutta sen sijaan minulla olikin oikein hyvä ja mukava olla.

Hän alkoi kysellä kuulumisiani, ja minä huomasin kertovani kaikenlaista Invernessistä ja sinusta ja tädistä ja sedästä — mutta jostakin syystä vaikenin täysin kapteenista — ja sitten tietysti äidistä ja isästä ja veljistäni. Ja sitten hän kertoi, millaista on opiskella Edinburghissa, jossa hän lukee lakia tullakseen asianajajaksi.

-Tai oikeastaan minä aion käräjätuomariksi, hän selitti minulle. -Asianajajana minun pitäisi asua kaupungissa, jotta saisin kylliksi asiakkaita. Tuomarina voin asua täällä, vaikka se tietysti tietääkin runsasta matkustamista aika ajoin.

Kysyin, eikö hän halua jäädä kaupunkiin, ja hän puisti nauraen päätään.

-En minä sen tähden ole oppia hakenut, että tahtoisin kotoani mahdollisimman kauas, hän selitti.

Muistin, mitä isä sanoi Willin kouluttamisesta, ja olin vähän hämmentynyt.

-Vaikka Geordielle se tietysti olisi sopinut, hän jatkoi puoleksi itsekseen. Sitten hän aivan kuin havahtui. -Mutta minkä ihmeen tähden minä pidättelen sinua täällä, Cathy. Sinunhan pitäisi olla alhaalla tanssimassa.

Voi Rose, oli aivan vähiltä, etten sanonut istuvani tuhannesti mieluummin hänen kanssaan siinä ikkunalaudalla kynttilänvalossa katselemassa ulos tähtikirkkaaseen yöhön ja puhelemassa arkisista asioista! Mutta enhän voinut sanoa sellaista, ja olin niin hämmentynyt tuosta yllättävästä ajatuksestani, että liu’uin alas ikkunalaudalta.

-Etkö sinä tule? minä kuitenkin kysyin.

Ja hän katsoi äkkiä minuun sinisillä silmillään ja kysyi:

-Tahtoisitko minun tulevan?

Nyökkäsin, sillä jostakin syystä pelkäsin ääneni pettävän, jos vastaisin. Ja hän puhalsi kynttilän sammuksiin, nousi ja ojensi käsivartensa minulle.

-Mennään sitten.

Tuntui jollakin tavalla juhlalliselta ja samalla niin turvalliselta nojautua hänen käsivarteensa, kun laskeuduimme portaita. Onneksi väkeä oli niin paljon ja hälinä niin suuri, ettei kukaan tuntunut huomaavan meidän saapumistamme alakertaan. En tohdi ajatella, mitä äiti olisi sanonut siitä, että olin istunut varmaankin tunnin tai puolentoista verran kahdestaan nuoren miehen kanssa suljetussa huoneessa!

Mutta sitten tajusin, että joku oli huomannut meidät. Geordie, joka oli selvästi etsinyt minua epätoivoisesti ja ilmestyi nyt luoksemme.

-Mihin sinä katosit? hän kysyi melkein vihaisesti.

-Minä halusin vähän levätä, sopersin.

-Anna hänen olla, Tom sanoi ja katsoi tiukasti veljeensä.

-Sinulla ei ole mitään tekemistä hänen kanssaan, sanoi Geordie.

Samassa minä ymmärsin, että tässä talossa oli tapahtunut jotakin ikävää, ennen kuin ensimmäiset vieraat olivat tulvineet kynnyksen yli. Veljesten välit tuntuivat olevan niin kireät, että ne melkein soivat kaiken musiikin ja puheensorinan yli. Sen tähden Tom oli mieluummin pysytellyt yläkerrassa.

Mutta jollakin tavalla tunsin myös, etteivät he sittenkään vain tuon aiemmin tapahtuneen tähden tuijottaneet toisiaan sillä tavoin minun pääni yli.

Voi Rose, olen kuullut kerrottavan, että ihminen saattaa aivan yllättäen ymmärtää asioita, joita ei hänelle sanota. Nyt minä pyydän, ettet naura minulle tai pidä minua itserakkaana, kun minä yhtäkkiä tajusin… Muistathan, miten joskus puhelimme siitä, kuinka imartelevaa olisi saada monta ihailijaa, jotka kilpailisivat suosiostamme. Nyt käsitin, ettei siinä ole mitään imartelevaa, se on kauheaa!

Otin askeleen taaksepäin livahtaakseni tieheni, mutta en ehtinyt. Tom tarttui käteeni ja sanoi:

-Tanssithan kanssani, Cathy?

En tahtonut tanssia kenenkään kanssa! Tahdoin pois, pois tuosta pelottavasta aikuisten maailmasta, kotiin nukkeni luo! Mutta sitä en voinut sanoa. Ja pääasia olisi, että tuo kauhea jännite poikien välillä katkeaisi. Sanoin siis mielelläni tanssivani.

Niin me tanssimme. Ja voi Rose, sitä olisin voinut jatkaa ikuisesti! Älä nyt naura minulle, rakas serkku, älä pidä minua kevytmielisenä, sillä enhän minä voi sanoa häntä edes tuntevani. Mutta minun oli niin sanoinkuvaamattoman hyvä olla hänen lähellään!

Samassa huudettiin, että kello oli melkein kaksitoista. Me kokoonnuimme kaikki seuraamaan, miten minuutit kuluivat ja miten tuli puoliyö ja vuosi vaihtui. Ja kun me sitten hurraahuutojen ja maljojen jälkeen lauloimme tuon tutun vanhan laulun valtavana, huoneesta toiseen kiemurtelevana piirinä toisiamme käsistä pitäen, ja minun käteni oli Tomin kädessä, pelkäsin pyörtyväni siihen paikkaan.

No, kaikki juhlat päättyvät, ja kuten tiedät, ihanimpia juhlia seuraa yleensä ikävin aamu. Niin nytkin. Äiti otti minut puhutteluunsa ja vaati saada tietää, mitä kaikkea illan aikana oli tapahtunut. Hän ei ole mitenkään liian herkkä kylän juorujen suhteen, mutta hänellekin oli liikaa se, että molemmat Stewartin pojat olivat tanssittaneet minua niin innokkaasti — ja että ilmeisesti muutkin olivat nähneet, miten he katsoivat toisiinsa minun pääni yli.

-Pidä varasi nyt, Cathy, äiti sanoi ankarasti. -Älä anna imartelun panna päätäsi pyörälle tai tee hätiköityjä päätöksiä.

Koetin vakuuttaa hänelle, ettei minulla ollut tarve tehdä minkään asian suhteen sen enempää hätiköityjä kuin harkittujakaan päätöksiä, mutta hän vain puisteli päätään.

Myönnettäköön, että illan tapahtumien perusteella jännitin, tultaisiinko minua tervehtimään, kuten Invernessissä juhlien jälkeen. Mutta vasta toisena arkipäivänä Dottie haki minut askareitteni parista. Voi Rose, niin nopeasti en koskaan ole heittänyt esiliinaa edestäni ja järjestänyt hiuksiani!

Olin toiveikas ja varma, että tulija olisi Tom. Meillä oli ollut niin tavattoman mukavaa, hän oli tahtonut tanssia kanssani, totta kai hän tulisi tapaamaan minua!

En tiedä, mitä kasvoni paljastivat, kun salissa odottikin Geordie. Koetin nopeasti peittää pettymykseni ja olla ystävällinen ja kohtelias, kun istuimme puhelemaan. Mutta jossakin vaiheessa en saanut enää olluksi, vaan aivan ohimennen kysyin, vieläkö Tom oli kotona.

-Ei, sanoi Geordie. -Hän lähti tänä aamuna.

Odotin, toivoin, että hän jatkaisi, että saisin edes terveisiä. Mutta en saanut.

Voi Rose, olen niin pahoilla mielin! Kuvittelin aivan todella, että Tom viihtyi seurassani, että hän kutsui minut tanssiin omasta halustaan eikä siksi, että tahtoi säästää minut kiusalliselta kohtaamiselta veljensä kanssa. Mutta selvästikään koko ilta ei ollut merkinnyt hänelle yhtään mitään.

Tunnustan olleeni niin hupsu, että olen odotellut häneltä kirjettä. Turhaan tietysti, kuten saatat arvata. Miksipä hän minulle kirjoittaisi!

Ja sittenkin, kaiken pettymykseni ja mielipahani keskellä, minä en voi olla ajattelematta häntä, muistelematta keskusteluamme yläkerrassa, tuntematta yhä hänen kättään kädessäni. Järkeni sanoo, että minun pitää unohtaa, mutta en voi. En halua. En, vaikka kaikki tämä tekee kipeää.

Tahdoin kertoa tämän kaiken sinulle, rakas Rose, koska tiedän, että olet luotettava ystävä. Älä pidä minua huonona tyttönä, vaikka olenkin antanut itseni kiintyä mieheen, jota tuskin tunnen ja joka ei välitä minusta! Sen sijaan kirjoita minulle ja lohduta minua, sillä sitä minä tarvitsen.

Rakkain terveisin
serkkusi Cathleen




Huhtikuun 20. päivänä 1879
Rakas Rose!

Kiitos taas kirjeestäsi. Olet suloinen, kun olet koko kevään muistanut minua niin usein, vaikka elämässäsi on nyt niin paljon muuta.

Tahdon myös onnitella sinua kihlauksesi johdosta. Täti ja setä ovat varmasti niin ylpeitä sinusta! Ja sinä teet kapteenin hyvin onnelliseksi — toivon, että hänkin sinut.

Myös täältä meiltä voin kertoa iloisia uutisia, sillä Walter kihlautui pääsiäisenä Margaret MacLeanin kanssa. Näin meidän kesken minun on sanottava, ettei Meg ole aivan sellainen tyttö jota olisin sisarekseni toivonut, sillä hän on hyvin suorasanainen ja joskus jopa hiukan tyly. Toisaalta Walter on itse aina niin asiallinen ja järkevä, että he sopivat varmaan hyvin yhteen. (Suoraan sanoen en oikein osaa edes kuvitella veljeäni kosimassa. Ehkä hän teki senkin asiallisesti ja järkevästi.)

Muuten tänne ei kuulu sen erikoisempaa kuin viimeksikään. Will kirjoittaa Glasgow’sta harvakseltaan ja me ikävöimme häntä kovasti. Mutta Jimillä ja minulla on nykyään hauskaa yhdessä, kun Walter ei ehdi enää pitää meitä silmällä. Vaikka Jim on vielä poikanen, hänellä on viisaita ajatuksia ja viihdyn hänen seurassaan.

Asia, josta kysyit, jatkuu samoin kuin ennenkin. Pelkään, että meitä pidetään jo vakituisena parina. Ainakaan kukaan kylän pojista ei enää tohdi lähestyä minua, ja olen siitä vähän pahoillani. En tahtoisi, että elämäni menee — en tiedä, miten sen muotoilisin. Ennalta määrätysti! Aivan kuin minulla itselläni ei olisi asiaan mitään sanottavaa, vaan olisin tahdoton nukke, jota kuljetetaan kysymättä sen mielipidettä. Vaikka valitsisinkin näin, tahtoisin sentään tehdä sen itse, enkä ainoastaan heittelehtiä virrassa kuin ajopuu.

En minä sitä sano, ettenkö olisi alkanut pitää Geordiesta. Hän on hauska ja iloinen ja kaikki pitävät hänestä. Ja hän on komea ja kohtelias, enkä voi kieltää, ettenkö tuntisi hupsua ylpeyttä saadessani kävellä hänen kanssaan kotiin kirkosta, tai kun Dottie tulee juhlallisesti sanomaan, että ”neidille on vieras”, aivan kuin en tietäisi, kuka se on. Hänessä ei ole mitään vikaa.

Geordie on todellakin tehnyt kaupat eräästä maatilasta kylässä. Se on ollut asumattomana jonkin aikaa, joten hänellä on paljon työtä saadakseen sen kuntoon ja päästäkseen jaloilleen, sillä se oli kuitenkin aika kallis.

Tiedän hänen olevan pettynyt ja hiukan katkera siitä, että ei sittenkään saa Kuusikukkulaa, kuten oli selvästi kuvitellut veljensä lähdettyä opintielle. Aivan suoraan hän ei sano, mutta jos pystyn rivien välistä lukemaan, juuri siitä hän oli riidellyt veljensä kanssa uudenvuodenaattona ennen vieraiden tuloa, ja juuri siksi he kohtelivat toisiaan niin kylmästi.

Ymmärrän häntä, mutta toivon, että hän tulee järkiinsä. Heitä on vain kaksi, ja olisi kauheata, jos heidän välinsä menisivät pilalle jonkin niin turhan kuin perinnön tähden. Olen koettanut puhua hänelle järkeä, ja hän hymyilee minulle ja sanoo, että olen viisas pieni nainen.

Viime sunnuntaina kirkon jälkeen hän vei minut katsomaan tilaansa. Kiertelimme maita ja puutarhaa ja rakennuksia. Talo on siisti ja tilava, vaikka toki laiminlyönnin jäljet näkyvät siinä, ja huoneissa on melkoisesti siivottavaa. Siinä on suuri keittiö, melkein samanlainen kuin meillä kotona. Kauniisti koristeveistetyt hyllyt, kaksi ikkunaa, suuri tukeva pöytä ja valtava liesi, jonka tiedän uhoavan suloista lämpöä kylminä talvi-iltoina.

Ihastellessani tuota valoisaa ja kodikasta huonetta en huomannut, että Geordie oli tullut taakseni. Äkkiä hän tarttui olkapäihini ja kuiskasi korvaani:

-Viihtyisitkö sinä täällä, Cathy?

Tempasin itseni irti, sopersin äidin jo odottavan ja pyysin, että hän veisi minut heti kotiin. Kiiruhdin ulos pihalle enkä antanut hänelle enää mahdollisuutta puhua mitään sellaista, mitä ei kuka tahansa tiellä kulkija olisi saanut kuulla.

Olen joutunut tekemään näin nyt muutaman kerran. Tiedän, että hän hakee tilaisuutta esittääkseen kysymyksen, ja koetan kaikin tavoin välttää sitä. Pidän hänestä, ja olen mielelläni hänen ystävänsä, mutta että olisin jotakin muuta — Rose, minä en pysty siihen! En sittenkään, vaikka tiedän äidin ja isän sitä toivovan, ja vaikka uskon hänen vanhempiensa sitä toivovan.

Sinä kysyit muutakin, rakas Rose, ja vastaan siihen samoin: kaikki ennallaan. Ei kirjettä, ei mitään viestiä.

Mutta sen olen pakottanut itseni hyväksymään. Mitä muisteltavaa hänellä olisikaan siinä, että hetken aikaa huvitti pikkutyttöä uudenvuodeniltana! En ole kysynyt hänestä mitään keneltäkään. Äiti tietysti kysyy kuulumisia, kun tapaa rouva Stewartia, ja silloin kuulemme miten hyvin Tom menestyy luvuissaan ja muuta sellaista, mitä ylpeät vanhemmat kertovat lapsistaan. Toisinaan Bessie-täti sanoo hänen pyytäneen kertomaan ”terveisiä tuttaville”.

Terveisiä tuttaville! Siihen on minun tyytyminen.

On naurettavaa, että enää edes ajattelen häntä, kun hän selvästikin on niitä harvoja nuorukaisia joihin minä en ole tehnyt vaikutusta — tämä kuulostaa pahalta, Rose, tiedän sen. Mutta en voi olla miettimättä, minkä tähden hän ei voi hakea seuraani yhtä innokkaasti kuin veljensä. Jos hän kysyisi, viihdynkö minä… Voi Rose, minä viihtyisin vaikka kallioluolassa, jos saisin olla hänen kanssaan!

Pelkään Geordien tilakauppojen tarkoittavan sitä, että Tom on tulossa pian takaisin. Näin Bessie-täti antoikin ymmärtää viimeksi meillä käydessään, eikä tuntunut olevan yhtään pahoillaan siitä, että tämä palaisi ”kotinurkkiin”. En oikein tiedä, mitä siitä ajattelen. Toisaalta pelkään — toisaalta toivon, että hänen tapaamisensa saisi hupsut pilvilinnani sortumaan. Voisinpa olla kuin Walter, niin asiallinen ja järkevä!

Nyt minun on lopetettava, mutta toivon sinulle ja sulhasellesi kaikkea hyvää ja lähetän lämpimät terveiseni tädille ja sedälle. Ethän vastakaan unohda minua, vaikka oletkin nyt niin onnellinen!

Rakkain terveisin
serkkusi Cathleen




Heinäkuun 18. päivänä 1879
Rakkain Rose!

Kiitos jälleen kerran niin ihastuttavasta kirjeestäsi! Luin moneen kertaan kaikki kuvauksesi häävalmisteluista, sillä ne kiinnostivat minua aivan tavattomasti, kuten voit arvata.

Teit todellakin hyvät kaupat teekalustosta, ja maltan tuskin odottaa nähdäkseni kaikki kapiosi valmiina! Oletko aivan varma, että haluat sitoa pyyhkeet vaaleanpunaisella nauhalla? Minä käyttäisin kirkkaanpunaista, tai ehkä vihreätä, eikö se kävisi paremmin yhteen nimikointien kanssa?

Kuvauksesi hääpuvusta sai minut vähän huolestumaan. Minä en ehkä laitattaisi pitsiä kaulukseen niin paljon. Etkö voisi antaa ompelijattaren pitää päänsä ja antaa käyttää sitä laskoksiin? Mutta kermanvärinen silkkikangas kuulostaa aivan ihastuttavalta!

Odotan niin sydämestäni matkaa häihinne. Saada tavata taas sinut, kultainen Rose, ja saada iloita onnestasi! Ei, en usko, että kapteenin tapaamisesta tulee mitenkään kiusallinen. Tiesin kyllä jo lähtiessäni, että hän unohtaisi minut nopeasti tutustuessaan paremmin sinuun.

Tunnustettakoon, että odotan Invernessiin lähtöä myös itsekkäistä syistä. Haluan edes vähäksi aikaa pois kotoa, pois Glen Longista, hinnalla millä hyvänsä. Kulunut viikko on ollut elämäni kauhein.

Viime sunnuntaina kirkon jälkeen meitä kokoontui suuri joukko nuoria lammelle siihen metsikköön, jota me kutsumme Keijulehdoksi. Pojat tekivät nuotion, ja me tytöt paahdoimme tulella leipää. Meillä oli voita mukana, ja palanpainikkeeksi joimme lammen kirkasta vettä. Se oli varsin vaatimaton ja varsin herkullinen sunnuntailounas!

Minulla oli kauhean hauskaa, sillä tuntui niin huolettomalta olla mukana isommassa seurueessa. Geordie nauratti meitä kaikkia hupaisilla tarinoillaan, eikä minun tarvinnut vähääkään pelätä hänen rupeavan siinä muiden seurassa puhumaan asioista, joista en tahdo hänen puhuvan. Ehkä siksi hymyilin hänelle liiaksi, olin liian ystävällinen.

Väki väheni salakavalasti, mitä pidemmälle päivä joutui. Ennen kuin ehdin edes tajuta, jäljellä olimme vain Walter, Meg, Geordie ja minä. Ja koska Walterilla oli kiire kotiin askareille ja Meg tietysti seurasi häntä, olin kahden Geordien kanssa ennen kuin huomasinkaan. En käsitä, miten edes Walter ei tajunnut sitä, sillä kylläpä hän yleensä valvoo liikaakin käytöstäni. Hän väitti myöhemmin kivenkovaan luulleensa, että tulimme perässä.

Sanoin, että minunkin pitää mennä kotiin, ennen kuin äiti huolestuisi. Mutta Geordie tarttui käteeni eikä antanut minun tällä kerralla katkaista puhettaan.

Voi Rose, se oli kauheata! Tai oikeammin — se oli täsmälleen juuri niin ihmeellistä kuin miksi me sen kuvittelimme. Hän polvistui, tuo pitkä ja komea mies, ja piti käsiäni ja katsoi silmiini ja puhui niin kauniisti, ettemme sinä ja minä osanneet sellaista kuvitellakaan. (Anteeksi, rakkaani, mutta epäilen, pystyikö kapteenikaan vastaavaan.)

Juuri se oli niin kauheata! Jos hän olisi tehnyt sen jotenkin epäromanttisesti, jollakin tavalla naurettavasti, mutta ei. Kaikki oli kuin suoraan romaanista: vihreä lehto, kimaltava lampi, hänen sanansa rakkaudesta ja uskollisuudesta ja huolenpidosta, ja hänen kysymyksensä siitä, tahdoinko tehdä hänestä maailman onnellisimman miehen.

Sillä hetkellä minä melkein rukoilin, että olisin voinut vastata ”kyllä”. Miten iloisiksi ja onnellisiksi kaikki olisivat tulleet!

Kaikki paitsi minä.

Enkä voinut kieltää itseäni. En voinut suostua hänelle. Kun hän katsoi minuun rukoilevasti ja puristi käsiäni odottaen vastausta, pelkäsin tukehtuvani, niin kauheata se oli. Sopersin, että rakastan häntä kyllä ystävänä, ja sellaisena toivon hänen pysyvän, mutta etten voi mennä hänen kanssaan naimisiin.

Voi Rose, minä tiedän, miltä murhaajasta täytyy tuntua katsoessaan uhrinsa epätoivoisiin silmiin! Kun sain sanottavani sanottua, hän katsoi minua tavalla, jota en unohda koskaan. Hänen silmänsä! Miten kenenkään silmät voivat näyttää siltä!

-Cathy, minä kuvittelin — kaiken jälkeen… hän änkytti.

Minä aloin itkeä. En osannut enää muuta. Tahdoin vain juosta äidin luo hakemaan lohdutusta ja piiloutua koko maailmalta, jottei minun tarvitsisi koskaan enää nähdä tuollaisia silmiä.

Niin minä juoksinkin, tempasin itseni irti hänen käsistään ja juoksin suoraan kotiin, suoraan äidin syliin, jossa paruin kuin pikkulapsi.

Rakas äiti! Miten viisas hän on. Hän vei minut arkihuoneeseen, pois keittiöstä isän ja poikien näköpiiristä, ja lohdutti ja hyväili minua, ja lähetti Dottien laittamaan minulle kuumaa teetä, jossa oli paljon sokeria, jotta rauhoittuisin. Mutta kesti aikansa, ennen kuin itkuni muuttui kouristuksenomaiseksi nikotukseksi, ja vapisin koko ruumiiltani, niin että äidin piti juottaa minulle teetä, kun olisin muuten läikyttänyt sen päälleni.

Kun vihdoin ja viimein olin tyyntynyt, lepäsin sohvalla ja äiti hautoi särkevää päätäni etikkakääreillä ja puheli minulle. Olen niin kiitollinen siitä, ettei hän moittinut minua sanallakaan, vaan neuvoi ja opetti. Jos minä saan joskus olla äiti, toivoisin niin hartaasti voivani olla hänen kaltaisensa!

Vähitellen päänsärky hellitti, ja silmilleni laitettu kylmään veteen kastettu nenäliina laski turvotusta, ja aloin tuntea oloni — no, ei voi sanoa hyväksi, mutta siedettäväksi. Äiti piti minua kädestä ja hyräili hiljaa, kunnes nukahdin ja heräsin vasta illalliselle.

Mutta saatat arvata, Rose kulta, millaista elämäni on sen jälkeen ollut. En tohdi juuri nenääni ulos pistää, etten törmäisi Geordieen tai kehenkään Kuusikukkulalta. Tunnen itseni viheliäiseksi roistoksi, syyllisyydentunto kiusaa minua, kun en torjunut häntä päättäväisemmin aiemmin, vaan sallin asioiden mennä näin pitkälle, ja sitten vasta torjuin hänet.

Toisaalta tapaan itseni pohtimasta, miksi annoin hänelle rukkaset. Sillä pidän hänestä kovasti — ystävänä, mutta kuitenkin. En kai ajattele yhä toista, häntä, joka ei välitä minusta!

Tämän jälkeen voit todella aavistaa, miten minä odotan häitänne. Ja suloinen äiti kulta on luvannut kysyä sinun äidiltäsi, voimmeko tulla teille jo pari viikkoa aiemmin. Virallisesti tietysti auttamaan häävalmisteluissa! Mitä pidempään saan olla nyt jossakin muualla, sitä kiitollisempi olen.

Olen niin pahoillani, että kirjoitan sinulle tällaisista asioista, kun minun pitäisi vain iloita sinun onnestasi. Mutta lupaan, että tullessani heittäydyn kaikkiin ihastuttaviin valmisteluihisi enkä hiiskahda mistään muusta!

Rakkain terveisin
serkkusi Cathleen




Syyskuun 2. päivänä 1879
Rakkain Rose-rouvani!

Miten hauskalta tuntuu käyttää sinusta tuota nimitystä. Nämä päivät kotona olen vielä aivan kuin leijunut kaiken sen kauniin ja herttaisen varassa, mitä saimme Invernessissä kokea.

Äidillesi ja isällesi vielä kerran sydämellinen kiitos siitä, että saimme olla vieraisilla koko elokuun. Oli niin hurmaavaa saada auttaa häävalmisteluissa, eikä mikään olisi voinut lohduttaa minua paremmin kuin nähdä sinun onneasi. Ja juhla! Voi Rose, miten kaunis morsian sinä olit, ja miten komea sulhasesi oli, ja miten rakkaasti hän sinuun katsoi!

Mutta nyt olemme turvallisesti kotona. Meillä on ollut kyllälti puuhaa, kun olemme purkaneet tavaroitamme ja ostoksiamme — en ole koskaan nähnyt äidin heittäytyvän niin täysin vastuuttomasti tekemään ostoksia, mutta en valita, sillä saamani kankaat ja nauhat ja pitsit ja hatut ovat kauniimpia kuin kenelläkään toisella tytöllä koko kylässä — ja laittaneet taloutta taas kuntoon sen jälkeen, kun se on ollut yksin Dottien varassa.

Olen pysytellyt yhä tiiviisti sisätiloissa, enkä ole nähnyt Geordieta. Toivon, että poissaoloni on auttanut häntä pääsemään yli pettymyksestään. Mutta rakas Rose, minun on tunnustettava, että itse sain kokea pettymyksen, joka oli lähes yhtä karvas.

Eilen aamupäivällä rouva Stewart piipahti toivottamassa meidät tervetulleiksi kotiin. Hän on hyvin herttainen eikä ole millään tavalla osoittanut mieltään sen johdosta, miten kohtelin hänen poikaansa, vaan käyttäytyy kuin ei tietäisi koko asiasta. Nytkin hän vain tahtoi kuulla kaiken matkastamme ja ihasteli ostoksiamme.

Sitten hän kertoi, että Tom on ollut elokuussa lomalla, mutta palannut takaisin Edinburghiin.

Ja minä olin poissa juuri ne viikot!

Voi Rose, oliko näin parempi vai pahempi? Sitä en voi sanoa. Bessie-täti ei sanonut häneltä terveisiä, tai että hän olisi kysellyt minusta, tai että hän olisi millään tavalla havainnut poissaoloani. Miksi olisikaan! Mutta sittenkin — olin kuvitellut, että kun hän kuulisi veljensä saamista rukkasista, hän… Ei, en voi edes muotoilla sitä sanoiksi.

Lounaspöydässä äiti tuli maininneeksi rouva Stewartin käynnin, ja silloin isä aivan kaikessa viattomuudessa mainitsi, että Tom oli todella käynyt meillä poissa ollessamme liittyen aidanrakennukseen takaniityillä.

Aidanrakennukseen!

-Hänestä on tullut oikein asiallinen nuori mies, isä sanoi ja söi perunaansa kuin ei olisi puhunut juuri maailman tärkeimmästä ihmisestä. -Kaipa minun täytyy peruuttaa puheeni sen suhteen, etteikö hän pärjäisi luvuissaan.

Siinä kaikki. Minä tajusin käteni vapisevan niin, että haarukkani kilisi lautastani vasten. Näin äidin luovan minuun pitkän katseen ja koetin hillitä itseni niin hyvin kuin taisin. Pelkään, että hän alkaa kysellä ja nuhtelee minua typeristä haaveistani.

Mutta nyt minun on lopetettava ja kiiruhdettava auttamaan äitiä. Älä unohda kirjoittaa minulle, pikku rouvani, kaikista oman kodin velvollisuuksista huolimatta!

Rakkain terveisin
serkkusi Cathleen




Marraskuun 5. päivänä 1879
Rakas Rose!

Mihin minä oikein joutuisin ilman sinua? Ellet olisi koko syksyn jaksanut kirjoittaa minulle iloisia ja hauskoja viestejäsi ja vastavuoroisesti lukea minun murheellisia epistoloitani, en käsitä mihin olisin joutunut.

Mutta uskothan, että olen nauttinut joka hetkestä, jonka olen saanut kirjeidesi kuljettamana viettää teidän herttaisessa pikku kodissanne, sitä kanssasi laittaen ja hoitaen! Ja miten onnellisena olen saanut lukea siitä lempeydestä, jolla kapteeni sinua kohtelee.

Kuten tiedät, tämä syksy on ollut minulle hyvin pitkä ja ikävä. Vuosi sitten näihin aikoihin olin vielä luonasi Invernessissä, ja kuinka hauskaa meillä oli! Mutta nyt sinä olet rouva, ja minä istun kotona — en sentään murheesta kalpeana, sillä valitettavasti poskeni ovat terveen punaiset, mutta sittenkin.

En toki ole voinut koko tätä aikaa kyyhöttää kotilieden ääressä, vaikka olisin niin tahtonutkin, vaan olen pakostakin joutunut tapaamaan Geordieta. Hän on tosin alkanut kulkea Hannah MacRobin kanssa, ja tiedän Annien olevan häneen aika tavalla hulluna. Olin aluksi asiasta helpottunut, mutta sitten minua alkoivat kauhistaa ne uhmaavat katseet, joita Geordie minuun luo kirkonmäellä tai kaupalla tavatessamme. Kunpa hän ei vain olisi niin typerä, että murtaisi Annien sydämen koettaessaan maksaa minulle kalavelkojaan!

Vielä jonkin aikaa kotiin tultuamme minä uskalsin — jälleen — toivoa ja odottaa, että Tomista kuuluisi jotakin. Että hän nyt, kun olen palannut kotiin ja olen aivan vapaa, tahtoisi… Pähkähulluahan se oli. Hän ei ole kiinnittänyt minuun mitään huomiota melkein vuoteen, miksi siis nyt! Kaipa se on ollut minulle vain syy nousta aamulla vuoteesta, vaikka minun on tunnustettava, että hyvin monena iltana olen itkenyt itseni uneen.

En ole siis ollut useinkaan kiinnostunut lähtemään mukaan nuorison huvituksiin, eikä minua ole tullut kukaan juuri hakemaankaan. Tuntuu siltä, kuin minussa olisi vieläkin jokin leima, joka estäisi poikia lähestymästä minua, ja ystävättäristäni niin monilla alkaa olla parempaa seuraa ja haaveita tulevaisuudesta, etteivät he ehdi ajatella minua. En pane sitä pahakseni, olen saanut tarpeekseni kaikista ihmisistä.

Vaikka en tietenkään sinusta, Rose kulta! Kirjoita taas pian, sillä olet paras ystäväni — ja tällä hetkellä koko lailla ainoa.

Rakkain terveisin
serkkusi Cathleen




Joulukuun 27. päivänä 1879
Rakkain Rose!

Voi mitä uutisia saitkaan minulle kirjoittaa! Mykistyin täysin kirjeesi ääressä, sitten itkin ja nauroin yhtä aikaa. Miten ihmeellistä, miten onnellista! Kunpa kaikki menisi hyvin, kultaseni — sinun pitää nyt säästää itseäsi ja levätä paljon. Voin vain kuvitella sinun ja kapteenin onnea! Ja te olette sen ansainneet, molemmat.

Teillä on siis ollut ihastuttava, ihmeellinen joulu. Senkin te olette ansainneet! Mitä minun jouluuni tulee, se on ollut hiljainen ja rauhallinen. Ehkä onnellinenkin, sillä Will on kotona lomalla, ja meillä on ollut kodikasta ja mukavaa.

Tietoisuus siitä, että myös Tom on tullut lomalle kotiinsa, mutta ei ole edelleenkään millään tavalla osoittanut huomioivansa olemassaoloani, on ollut pistävä piikki kaiken keskellä. Mutta ehkä tämä on minulle hyväksi. Ehkä on tarkoitus, että kasvatan luonnettani ja opettelen iloitsemaan sinun hyvistä uutisistasi sen sijaan, että vaatisin itselleni jotakin!

Uusi vuosi on taas tulossa. Koetan olla ajattelematta edellistä vuodenvaihdetta, eräitä juhlia, erästä ikkunalautaa. Voi Rose, jospa olisin jäänyt sittenkin edellisjouluksi luoksesi Invernessiin enkä lainkaan törmännyt häneen!

Mutta jos olisin ollut Invernessissä, ehkä sinä et olisi lainkaan päässyt näin pitkälle kapteenin kanssa? Olkaamme siis sittenkin kiitollisia, että asiat menivät kuten menivät.

Onnellista loppuvuotta sinulle, rakas tuleva pikku äiti!

Rakkain terveisin
serkkusi Cathleen




Tammikuun 4. päivänä 1880
Rakas oma Roseni!

Minun on kirjoitettava sinulle jo uudelleen, vaikka en vielä ole ehtinyt saada vastausta edelliseen kirjeeseeni. Rose kulta, lupaa, ettet hiiskahda tästä kenellekään, et äidillesi, et miehellesi, lupaathan!

Tämä talvi on ollut hyvin luminen. Uudenvuodenyönä oli niin paha tuisku, ettei kukaan päässyt kotoaan mihinkään, ja suoraan sanottuna olin siitä iloinen, sillä kaikki kutsut ja juhlat peruuntuivat ja sain olla kotona turvassa, turvassa oman sydämeni typeryyksiltä.

Mutta nyt, kun teitä on aurattu ja on pakastanut, rekikelit ovat mitä mainioimmat. Niinpä kylän pojat olivat päättäneet, että tänään kirkon jälkeen järjestettäisiin suuri rekiretki. Jokainen kynnelle kykenevä, joka omisti tai saattoi kerjätä, lainata tai varastaa hevosen ja reen, oli lähdössä matkaan ja kutsunut itselleen seuralaisen. Jopa Walter, minun asiallinen ja järkevä veljeni, hyräili lähtiessään valjastamaan hevosta noutaakseen Megin. Ellei Will olisi jo palannut Glasgow’hun, hänkin olisi varmaan ollut mukana.

Minä ja Jim emme olleet. Jim ei tietysti vielä ajattele mitään rekiretkiä ja seuralaisia, ja minua taas ei kukaan ollut pyytänyt.

Voit arvata, että olin pahoilla mielin. Kaikki muut tytöt pääsisivät ajelemaan, paitsi minä. Olisin kelpuuttanut vaikka Kenneth Pepdien hupsuine ahkioineen, kunhan olisin saanut olla osa joukkoa!

Koetin olla hyvin järkevä ja ajatella, että näin oli parempi. Jospa Geordie käyttäytyisi kauniimmin Annieta kohtaan, kun minä en olisi paikalla, ja lisäksi kylmä pakkasilma tekisi nenäni punaiseksi, ja kuka nyt olisi viehättävä pukeuduttuaan lukemattomiin vaatekerroksiin rekiajelua varten!

Lounaan jälkeen äiti ja isä lähtivät vierailulle pappilaan. Minä jäin kotiin ja vetäydyin arkihuoneeseen lukemaan, koska ajattelin sen olevan minulle enemmän hyödyksi kuin kevytmielisten huvitusten. Ellei olisi ollut sunnuntai, olisin ottanut esiin käsityönikin saadakseni tarpeeksi ajateltavaa, sillä tiedäthän, miten mielelläni luen samalla kun teen käsitöitä.

Nyt en tosin tahtonut jaksaa keskittyä kirjaankaan. Kulkuset ja aisakellot kilkattivat ja kaikuivat ulkona niin ripeästi ja kuuluvasti, että aloin jo tosissani epäillä koko tuon monikymmenpäisen seurueen aivan kiusallaan kiertävän meidän taloamme! Välillä näin vilahduksen, kun joku reki sujahti ohi, ja se sattui joka kerta yhtä kipeästi.

Sitten Dottie tuli sisään.

-Neidille olisi vieras, hän sanoi.

Kysyin, kuka se oli, mutta tuo rakas vanha palvelija vain hymyili ja niiasi, aivan kuin olisi äkkiä menettänyt puhekykynsä. Niinpä menin saliin varmana siitä, että se olisi Kenneth Pepdie tai joku muu yhtä mahdoton, jonka viimeinen toivo seuralaiseksi minä olisin.

Ikkunan luona, selin huoneeseen, seisoi pitkä vaalea mies. Ensimmäinen ajatukseni oli puhdas kauhu. Oliko Geordie tullut hulluksi? Mitä hän täällä teki? Missä Annie oli?

Samassa vieras kääntyi, ja katsoin suoraan tyyniin ja vakaviin sinisiin silmiin.

-Hyvää päivää, Cathy, Tom sanoi ystävällisesti. -Huvittaisiko sinua lähteä vähän ajelemaan?

Voi Rose, mitä äitisi olisikaan sanonut minut nähdessään! Hänellähän oli aina tapana muistuttaa, että hieno nainen ei tuijota suu auki, tapahtui mitä tahansa. Mutta minä tuijotin! Sillä se oli tosiaankin Thomas Stewart, aivan kuin maailman luonnollisimpana asiana meidän salissamme, yllään isänsä susiturkki, kuten rekiajelulla pitääkin.

-Kyllä kiitos, minä kuulin kuiskaavani, ja hän hymyili minulle ja sanoi, että se oli oikein mukavaa ja että hän odottaisi ulkona, kunnes olisin valmis.

Valmis! En käsitä, miten sain itseni laitetuksi. Ellei Dottieta olisi ollut, olisin varmaankin lähtenyt ulos ohuessa pyhäpuvussani, mutta hän seisoi ankarana valvomassa, että pukeuduin flanellisiin alusvaatteisiin ja useisiin lämpimiin alushameisiin ja moniin pitkävartisiin villasukkiin.

Tunsin itseni tukevaksi kuin tynnyri, mutta minua lohdutti hiukan villaleninkini, sillä se on onneksi sievä, ommeltu äidin Invernessistä ostamasta siniruudullisesta kankaasta. Ja minulla oli aivan uusi silkkivuorattu turkishuppu ja muhvi, jotka äiti teki minulle jouluksi isän ampuman jäniksen nahasta.

Koko ajan pelkäsin, että tämä olisikin unta. Tiedäthän, unessa on kiire johonkin, mutta kaikki käy niin hitaasti, aika kuluu, etkä koskaan ehdi sinne minne pitää. Mutta kun vihdoin pujahdin ovesta ulos, näin hevosen ja Kuusikukkulan kevyemmän reen ja Tomin, joka näytti ainoastaan ilahtuvan kun tulin eikä sanallakaan moittinut viipymistäni.

Kiipesin rekeen, ja hän peitteli minut vällyihin hyvin huolellisesti, niin että olin aivan kuin lämpimässä, turvallisessa pesässä. Sitten hän istui viereeni, tarttui ohjiin ja maiskautti hevoselle. Reki liukui pihalta tielle, aisakello lauloi, pakkasaurinko kimalsi hangella. Hevosen kavioiden lennättämät jääpaakut kopisivat reen etulautaan ja pienet pistelevät lumikiteet purivat kasvojani, kun vauhti kasvoi.

Me saavutimme kohta sen pitkän kulkueen, joka oli kääntynyt kylästä Fort Williamiin vievälle tielle. Mutta emme suinkaan jääneet sen hännille, kuten sopivaa olisi ollut. Tom, joka ei ollut puhunut sanaakaan sen jälkeen kun oli pihassa kysynyt, oliko minun mukava ja lämmin olla, katsoi minuun ja kysyi, pelkäänkö vauhtia. Hänen siniset silmänsä olivat yhtäkkiä vallattomat ja hilpeät.

Puistin nauraen päätäni. Minähän rakastan vauhtia! Mutta silti vaistomaisesti kirkaisin, kun Tom yllytti hevosta, se innostui laukkaan, ja kevyt rekemme kiisi ohi kaikkien muiden, melkein hipoen tien lumipenkkoja tai toisten rekien aisoja. Mutta emme osuneet kumpaankaan. Tom hallitsi hevosen paremmin kuin olin nähnyt edes isän tai Walterin tekevän.

Kun edellä oli enää vain pari rekeä, Tom kumartui yhtäkkiä eteenpäin, ja olin melkein kuulevinani hänen sanovan jotakin hevoselle. Se heitti päätään, sen askel pidentyi, vauhti kasvoi, vaikka olin kuvitellut, ettei se ollut enää mahdollista. Nyt tartuin jostakin kiinni kauhuissani, sillä en milloinkaan ollut ajanut tällaista vauhtia.

Me ohitimme Walterin reen, ja kuulin Megin huudahtavan kauhistuneena. Ja sitten me ohitimme ensimmäisen reen, sen uuden siniseksi maalatun, jossa olivat Geordie ja Annie. En ehtinyt edes nähdä kunnolla heitä, kun olimme jo vilahtaneet ohitse ja jatkoimme hurjaa vauhtia mäkeä alas.

Ja sitten hevonen yhtäkkiä hidasti askeltaan, aivan kuin olisi ymmärtänyt, että tehtävä oli hoidettu. Se ravasi tasaisesti eteenpäin, kaula kauniilla kaarella, kuin ylpeänä omasta suorituksestaan. Aisakello, joka oli tuntunut tulleen hulluksi vauhdissa, kilkatti taas levollisesti.

-Sinä taisit sittenkin vähän pelätä, Tom sanoi.

Tajusin vasta nyt, että olin puristanut häntä kaikin voimin käsivarresta koko tuon hurjan kiidon ajan. Irrotin nopeasti käteni ja sujautin sen muhviin, ettei hän olisi nähnyt, miten se vapisi.

-En tiennyt, että olet noin hyvä ajamaan, mutisin jotakin sanoakseni.

-Ei minusta ole kaupunkilaispoikaa tullut, hän hymyili.

Ajoimme hiljaisina eteenpäin, kuunnellen kaukaa takaa kaikuvia muiden hevosten kulkusia. Sitten Tom yhtäkkiä ohjasi hevosen sivuun päätieltä, kapealle tukkitielle, joka kiemurteli tumman kuusikon lomitse yhä syvemmälle.

Kysyin hämmästyneenä mihin hän oli menossa, ja hän sanoi aivan levollisesti, että meidät oli jo nähty seurapiireissä ja voisimme hakea vähän omaa rauhaa. Ja sitten hän pysäytti hevosen suurten kuusten alle, kietaisi ohjat reen lyhtytelineeseen ja kääntyi minua kohti.

Voi Rose! Sitä hetkeä en unohda niin kauan kuin elän. Tunsin punastuvani, vaikka ei siihen pitänyt olla mitään syytä. Ja hän katseli minua levollisilla, yhtäkkiä niin iloisilla silmillään, katseli aivan rauhassa, eikä se tuntunut ollenkaan hävyttömältä tai epämiellyttävältä.

Ja sitten hän sanoi:

-Sinä olet kauniimpi kuin edes muistin, Cathy. Jos vain olisin aiemmin tiennyt, että torjuit veljeni…

Kesti vähän aikaa, ennen kuin käsitin, mitä hän oli juuri sanonut.

-Tiennyt? toistin typerästi.

-Kuulin vasta eilen illalla, että Geordie sai sinulta rukkaset. Hän ei nähnyt tarpeelliseksi kertoa sitä kesällä, sanoi vain, että sinä olit matkustanut. Hän ei ollut kertonut edes äidille ja isälle, ennen kuin oli ollut pakko. Ja äiti kuvitteli minun tietävän, joten asia selvisi puolivahingossa.

Toivoakseni tällä kerralla en tuijottanut suu auki! Eikö hän ollut tiennyt

-En minä moiti veljeäni, Tom jatkoi rauhallisesti. -Sinä taisit todella murtaa hänen sydämensä.

-Voi älä, minä parahdin, sillä en tahtonut nyt puhua hänen veljestään.

-Ja minä puolestani ajattelin olla jalo, hän hymähti. -Pysytellä syrjässä, jotta ei minulle toiste sanottaisi, miten minun pitää ”viedä kaikki”!

-Niinkö… niinkö hän sinulle sanoi? melkein kuiskasin.

-Onko se kumma? Minä vein häneltä kaiken — talon — ja ehkä myös…

Tom kumartui minua kohti. Upposin hänen sinisiin silmiinsä, vapisin kuten olin vavissut sinä kauheana kesäiltana, mutta nyt aivan toisesta syystä.

-Jos olisin jo kesällä tiennyt, että olet antanut hänelle rukkaset, olisin tullut vaikka Invernessiin asti, Tom kuiskasi.

-Minkä tähden? minä kuiskasin vastaan.

Hän naurahti matalasti ja veti minut lähemmäksi itseään. Ja sen sijaan, että olisin vastustellut ja nuhdellut häntä, kuten minun olisi pitänyt, taivutin pääni taaksepäin ja suljin silmäni. Ja sitten koko maailma meni ympäri.

Ei, Rose, tämä ei ole kuvaannollista.

Maailma meni todellakin ympäri: yhtäkkiä vain tajusin reen kaatuvan ja tunsin liukuvani, putoavani, uppoavani lumeen niin että olin tukehtua. Kuulin Tomin huutavan hevoselle vähän tukahtuneesti, ja eläin hirnui kauhistuneena.

Räpistelin epätoivoisesti ja sain viimeinkin kieräytettyä itseni selälleni kaikista paksuista flanellisista alusvaatteista ja villapuvusta ja paksusta karvakauluksisesta päällystakistani huolimatta. Kuusenoksat huojuivat yläpuolellani, ja ympärilläni kohosivat ojanteen lumiset pientareet.

Koetin nousta pystyyn, mutta olin uponnut liian syvälle. Minun ei siis auttanut muu kuin odottaa, että Tom rämpi lumen läpi luokseni kysyen, olinko satuttanut itseni, olinko pelästynyt, olinko kunnossa. Vakuutin kaiken olevan hyvin — en edes tunnustanut pelästyneeni.

Ilmeisesti hevonen, jolla kuulemma on melkoisesti omaa tahtoa, oli nähnyt kauempana lumesta pilkistävän heinätupsun. Se oli lähtenyt sitä tavoittamaan, kun ohjat olivat löyhällä lyhtytelineen ympärillä, ja vetänyt reen ojanreunan yli meidän huomaamattamme. Nyt se, aisoista irrotettuna ja varmuudeksi näreeseen sidottuna, katsoi ojan pientareelta alas meihin sen näköisenä kuin olisi ihmetellyt, mitä me siellä oikein teimme.

Mitäkö teimme? Voi Rose, rakas Roseni! Olin aivan luminen, tunsin itseni kaikissa vaatekerroksissani paksuksi kuin tynnyri, huppuni oli pudonnut niskaan ja hiukseni menneet sekaisin. Mutta Tom nosti minut lumesta syliinsä ja — sitten maailma meni ympäri.

Tällä kerralla kuvaannollisesti.

Suudeltuaan minua ensimmäisen kerran hän kuiskasi korvaani yksinkertaisen kysymyksen. Ei mitään romanttisia puheita, ei polvistumista. Siinä ojan pohjalla, hänen käsivarsillaan, minä kiedoin käteni hänen kaulaansa ja kuiskasin vastaukseni. Ja sitten hän suuteli minua uudelleen.

Epäilemättä ei ollut erityisen romanttista, että seisoin tiellä koettaen pudistella lunta puvustani samalla kun odotin, että Tom sai hevosen uudelleen aseisiin ja vedätettyä reen ylös ojasta ja hakattua lumen kaikista vällyistä ja aseteltua ne takaisin. Mutta meitä nauratti molempia, ja yhtäkkiä kaikki tuntui niin hullunkuriselta ja ihanalta, että olisin voinut seistä siinä, keskellä metsää, lopun elämääni.

Kotimatkalla sovimme, että pidämme tämän vielä salaisuutena. Tom sanoi haluavansa puhua ensiksi asiat selviksi veljensä kanssa, jotta tämän ei tarvitse kuulla kihlauksestamme muualta, kuten hän oli kuullut erostamme. Sen tähden, rakas Rose, et saa hiiskahtaa tästä vielä kenellekään. Mutta tarkoitus on, että jo loppiaisena voimme julkistaa tämän.

Rakkain terveisin
sinun onnellinen serkkusi Cathleen




Tammikuun 7. päivänä 1880
Rakkain Rose!

Voi postinkantaja parkaa, kun taas jo kirjoitan sinulle. Mutta minulle tuntuu nyt tapahtuvan asioita muutamassa päivässä enemmän kuin näiden kaikkien synkkien, ahdistavien kuukausien aikana!

Se, mitä nyt kirjoitan, varmaankin järkyttää sinua. Pyydän, rakas Rose, ettet tuomitse minua siitä, mitä olin tekemässä! Toivon, että kaikista ihmisistä edes sinä ymmärrät minua.

Kirjoitin sinulle vain pari päivää sitten tuosta ihmeellisestä rekiretkestämme ja kihlauksestamme — voi, miten tuo sana värisyttääkään minua, vaikka se oli vasta salakihlaus!

Olimme sopineet, että Tom puhuisi mahdollisimman pian veljensä kanssa ja tulisi sitten virallisesti kysymään isältä. Odotin häntä siis tulevaksi loppiaisaattona, miettien itsekseni, pitäisikö minun sittenkin kertoa jotakin äidille jo etukäteen, ettei hämmästys olisi niin yletön. En sitten kuitenkaan kertonut — jos olisin, ehkä…

Loppiaisaaton aamuna puuhailin toimissani jännittyneenä ja onnellisena, kun Dottie tuli hakemaan minua keittiön ovelle. Siellä oli Effie, Kuusikukkulan keittäjätär, jolla oli meille hedelmäkakku. En oikein päässyt selvyyteen siitä, miksi Bessie-täti olisi lähettänyt meille hedelmäkakun, mutta kun Dottie meni viemään sitä ruokakonttoriin vuolaasti kiitellen — Kuusikukkulan Effien leivonnaiset ovat kuulut koko kylässä — Effie yhtäkkiä sujautti käteeni pienen lappusen, toivotti sitten äänekkäästi hyvää loppiaista ja meni.

Koska Dottie viipyi ruokakonttorissa, avasin lapun ja luin sanat ”hautausmaalla kymmeneltä”. Ei mitään nimeä, enkä ollut aiemmin nähnyt käsialaa, mutta tiesin heti, keneltä viesti oli. Ja tiesin, ettei se luvannut hyvää.

Jonkin tekosyyn nojalla laittauduin ulos kymmeneksi ja kiiruhdin kirkon takana puiden suojassa olevalle hautausmaalle, josta ei näkynyt tielle. Kuten olin sekä toivonut että pelännyt, Tom odotti minua. Eikä hänessä ollut enää jälkeäkään edellispäivän kujeilevan rekiretkeläisen hilpeydestä. Hän oli yhtä totinen kuin hautakivet ympärillämme.

Heti edellisenä iltana hän oli lupauksensa mukaan mennyt kertomaan kihlauksestamme veljelleen. Ja jos olinkin kuvitellut Geordien jo unohtaneen ja olevan onnellisesti Annien pauloissa, olin ollut väärässä. Tom ei kertonut minulle kaikkea, mitä oli tapahtunut ja mitä oli sanottu, mutta kaunista se ei selvästikään ollut.

Ja sitten hän tarttui käsiini ja katsoi minuun vakavasti.

-Cathy, minä en voi tehdä sitä hänelle. En voi ”viedä kaikkea” häneltä.

Sain tuskin hengitetyksi. Jos hän nyt purkaisi kihlauksen, jos hän sanoisi eilisen olleen pelkkää erehdystä, minä kuolisin!

Mutta hän ei sanonut.

-Sinusta en voi luopua, hän sanoi hiljaa. -Mutta talosta voin. Cathy, minä tiedän, ettei minun pitäisi edes ehdottaa, mutta…

Pakkanen humisi ympärillämme, varpaitani paleli, puristin lujasti, rukoilevasti hänen käsiään.

-Mutta mitä? kysyin.

Hän katsoi minua syvälle silmiin.

-Lähdetään täältä. Mennään Edinburghiin, minä käyn opintoni loppuun ja me asetumme kaupunkiin. Geordie saa talon, minä luovun kaikista oikeuksistani siihen.

Pelkäsin, että jalkani kohta pettäisivät. Mihin hän minua oikein pyysi?

-Tarkoitatko sinä, että me… kuiskasin kauhuissani, -että me asuisimme…

-Avioparina tietysti! hän korjasi yhtä kauhuissaan kuin minä tajutessaan, mitä olin kuvitellut. -Cathy, jos minä tulen hakemaan sinua ensi yönä, lähdetkö mukaani? Ajamme Gretna Greeniin, ehdimme sinne ensimmäiseksi arkiaamuksi, ja vihkimisen jälkeen perustamme kotimme Alamaahan.

Helpotus, järkytys, pelko, kaikki tunteet lävistivät sydämeni. Muistathan sinä, Rose kulta, miten me silloin viime talvena haaveilimme karkaavamme jonkun ihastuttavan sankarin kanssa. Mutta karata oikeasti! Lähteä nuoren miehen mukaan, mennä naimisiin ilman isän lupaa! Sellaista en ole koskaan edes kuvitellut todellisuudessa harkitsevani.

-Ellet sinä suostu lähtemään, minä… minä en tiedä mitä tehdä, Tom sanoi ääni vähän vavahtaen. -Ehkä minä sitten lähden yksin. Mutta jonkun on annettava periksi.

Rose rakkaani, älä ole minulle ankara! Sillä minä katsoin häneen ja kuiskasin, että seuraisin häntä vaikka maailman ääriin.

Niin en loppiaisaattona saanutkaan ottaa vastaan kosijaa ja julkistaa kihlaustani. Sen sijaan vähin äänin pakkasin pienen laukun, jonka sisällöllä minun olisi tultava toimeen niin Gretna Greeniin asti kuin vihkimisen yli ja ehkä ensimmäisessä omassa kodissani. Samalla koetin olla ajattelematta äitiä ja isää, veljiäni ja kotia, kaikkea sitä, mistä nyt luopuisin. Ehkä iäksi, Rose! Ja sinä tiedät, miten kova olen ikävöimään!

Nukkumaan mentäessä toivotin vanhemmilleni hyvää yötä erityisen hellästi. Äiti katsoi minua vähän pitkään, hän tuntee tyttärensä liian hyvin ollakseen huomaamatta, että jokin painoi mieltäni. Mutta sain pidetyksi ilmeeni kurissa siihen asti, että olin omassa huoneessani ja heittäydyin vuoteelle itkemään. Onnestako vai surusta, sitä en tiedä.

Puolenyön jälkeen näin ikkunastani, miten reki ajoi kuutamossa maantietä pitkin. Kuunvalo oli huolestuttavan kirkas, vaikka toisaalta nyt Tomin ei ollut tarvinnut sytyttää lyhtyä, joka olisi voinut paljastaa meidät.

Hän pysähtyi portille. Vielä viimeisen kerran minä katsahdin ympärilleni rakkaassa kodissa, sitten otin pienen laukkuni ja juoksin ovesta ulos ja pihan yli.

Tom nousi reestä auttaakseen minut tavaroineni kyytiin ja peitelläkseen minut lämpimästi tuota hirvittävän pitkää ajomatkaa varten. Puristin hänen kättään ja hain lohtua hänen vakaasta katseestaan, sillä vasta nyt oikein käsitin, mitä olin tekemässä.

Ja silloin kuului ääni, joka huusi nimeäni.

Hengähdin kauhistuneena. Se oli Jim, joka oli tulossa tallista. Omien huolteni keskellä en ollut laisinkaan muistanut, että tamma oli sairas ja että Jim oli isälle luvannut käydä sitä yöllä katsomassa.

Jim on nyt kuudentoista, ja hänellä on aivot — valitettavasti. Hän juoksi pihan halki ja oli reen luona ennen kuin ehdimme Tomin kanssa tehdä tai sanoa mitään.

-Mitä te aiotte? hän kysyi, vaikka näin, että hän huomasi laukkuni. -Mihin te olette menossa?

-Ei se kuulu sinuun, sanoin tiukasti. -Mene maata ja ole vaiti.

-Cathy, älä tee typeryyksiä, Jim sanoi lujalla äänellä ja kuulosti äkkiä aivan Walterilta. -Älä tee mitään, mitä katuisit!

-Älä sinä sekaannu tähän, Tom sanoi. -Ole hiljaa ja anna sisaresi itse päättää.

Jim mulkaisi häntä.

-Ja minä kun luulin, ettei ylämaalaistapoihin enää kuulu morsiamenryöstö, hän tokaisi, sillä viime ajat hän on lukenut kaikenlaisia kammottavia historiallisia ryöväritarinoita. -Mikä vika on Glen Longin pappilassa?

-Sinä et ymmärrä, Tom sähähti.

-Ymmärrän sen verran, että jos miehellä on kunnialliset aikeet, hänen ei tarvitse karata tiehensä keskellä yötä, sanoi veljeni aikavasti. -En minä kuvitellut sinua arkajalaksi!

Näin, miten Tom punastui kiukusta ja aikoi sanoa jotakin, mutta samassa kuulin isän äänen.

-Kuka siellä! hän huusi, ja näimme hänen seisovan talon avoimella ovella tohveleissaan ja yönutussaan ja myssyssään, haulikko kädessään.

Hän näytti näin jälkikäteen ajatellen lähinnä koomiselta, rakas isä kulta, mutta sillä hetkellä minä olin varma, että sydämeni pysähtyisi. Tätä menoa koko kylä olisi kohta hereillä todistamassa, että Cathleen Clarke oli aikonut karata Gretna Greeniin Thomas Stewartin kanssa!

Seuraavien tuntien tapahtumista minä säästän sinut, Rose kultaseni. Itsekin ne mieluusti unohtaisin. Epäilen, että ellen olisi jo seitsemäntoista, olisi isä antanut minulle selkään korkeimman omakätisesti, mutta nyt hänen täytyi tyytyä sanoihin. Tosin Tom sai niistä myös osansa. Hän ei ollut selvästi enää vähääkään ”asiallinen nuori mies” isän silmissä!

Kun isä ajoi minut ulos salista jatkaakseen Tomin sättimistä kahden kesken, jouduin äidin puhutteluun. Ja siitä en enää selvinnyt murtumatta. Hän ei korottanut ääntään eikä moittinut minua ankarin sanoin, kuten isä, mutta hänen lempeytensä ja surunsa oli vieläkin kauheampaa kestettäväksi.

Voi Rose, miten minä olin saattanut edes harkita aiheuttavani vanhemmilleni sellaisen häpeän, että karkaisin naimisiin! Miten olin saattanut suostua ajatukseen, joka olisi tuonut niin paljon murhetta sekä omaan kotiini että Kuusikukkulalle! Sopertelin äidille puolustuksekseni jotakin siitä, miten Tom luopuisi talosta veljensä hyväksi, mutta äiti ei tahtonut edes kuulla.

Loppiaisaamu jo lähes sarasti, kun Tom ajettiin tiehensä ja minut määrättiin huoneeseeni. On käsittämätöntä, että kaiken tämän jälkeen kykenin nukahtamaan, mutta niin kävi. Heittäydyin vuoteelleni aikoen itkeä onnettomuuttani, ja kun avasin silmäni, oli jo täysi päivä.

Äiti seisoi vuoteeni vieressä. Hänen lempeään kosketukseensa olin herännyt.

-Sinulle on vieraita, Cathy, hän sanoi.

En todellakaan kaivannut vieraita! Olin vielä matkapuvussani, joka oli pahasti rypistynyt uneni aikana, kasvoni olivat itkusta kirjavat ja hiukseni aivan sekaisin. Mutta äiti komensi minut pystyyn, auttoi minua siistiytymään ja ajoi minut sitten alas portaita kuin lampaan.

Alhaalla eteisessä seisoi kaksi pitkää, vaaleaa nuorta miestä. Molemmat tervehtivät, sitten äiti nyökkäsi Tomille ja tämä seurasi häntä arkihuoneeseen. Kauhukseni minut jätettiin kahden Geordien kanssa. Voi Rose, ehdin ajatella tuhat ajatusta!

Seisoimme siinä hetken kiusaantuneina, sitten Geordie sanoi yksinkertaisesti:

-Anna anteeksi, Cathy.

Tuijotin häntä aivan tyrmistyneenä. Mitä hän puhui?

-Anteeksi kaikki raukkamainen käytökseni, Geordie jatkoi. -Se, etten antanut Tomille tietoa rukkasistani. Ja se, että melkein ajoin hänet tekemään typeryyksiä.

Änkytin jotakin ja tajusin hierovani pukuni nauhakoristeita käsissäni kuin ujosteleva lapsi.

-Minä vain… minusta vain… Geordiekin alkoi änkyttää. -Minä en vain sietänyt sitä, että hän saisi kaiken! Talon, ja sinut…

Aioin sanoa, että sen tähden Tom olikin ollut valmis luopumaan talosta, mutta Geordie vaiensi minut ja jatkoi:

-Minä olen joskus pitkävihainen, vaikka et ehkä sitä usko. Nytkin, vaikka Annie… Hänen äänensä pehmeni. -Cathy, Annie on parasta, mitä minulle on tapahtunut pitkään aikaan.

Sain vihdoin sanotuksi pelänneeni, että hän yritti vain kostaa minulle Annie-paran kautta. Hän tunnusti nöyrästi niin olleenkin aluksi.

-Mutta nyt… En vaihtaisi häntä kehenkään. Geordie hymyili, ja minä hymyilin, enkä loukkaantunut ollenkaan, tunsin vain suunnatonta helpotusta.

Rohkaistuin ja kysyin, minkä ihmeen tähden hän oli ylipäätään ajanut Tomin ”melkein tekemään typeryyksiä”. Hän näytti nololta ja tunnusti, että ei ollut vielä aivan selvinnyt Kuusikukkulan menetyksestä.

-Mutta sinullahan on oma tilasi, sanoin moittien. -Talo, jossa saat elää kuten haluat. Talo, johon viedä Annie!

-Mutta se ei ole minun sukutaloni, hän huomautti.

-Onko väliä sillä, missä talossa asuu, jos siellä saa olla rakkaimpansa kanssa? minä kysyin.

Hän huokasi vähän, katsoi sitten minuun taas ja sanoi:

-Cathy, kun minulle tänä aamuna selvisi, mistä Tom oli ollut valmis luopumaan tähteni — kodistaan, kunniastaan, perheestään — vaikka ei sinusta — minä kaduin moniakin asioita. Mutta minä myös iloitsin. Sillä viis talosta, viis sinustakin, kunhan minulla on tuollainen veli.

Minkä lämpimän läikähdyksen tunsinkaan sydämessäni! Ja yhtäkkiä tajusin, Rose, että ellei Tomia olisi — mutta hän on, ja hänestä en luovu, koska ei hänkään luopunut minusta — saattaisin jopa kuvitella kiintyväni tuohon Geordieen. Mutta minun ei onneksi tarvitse enää miettiä tällaisia, ei kaiken sen jälkeen, mitä hän sanoi Anniesta!

Samassa arkihuoneen ovi avautui ja isä ja Tom tulivat ulos. Ja sitten, Rose — no, tiedäthän sinä, mitä sitten tapahtuu, kun kihlaus on julkinen, ei minun tarvitse sitä sinulle kertoa! Ja niin pyörryksissä ja onnellinen olen, että tuskin osaisinkaan.

Kihlauksestamme tulee pitkähkö, sillä isä ei salli minun mennä naimisiin vielä aikoihin ja lisäksi Tom haluaa saattaa lukunsa loppuun. Voi olla, että joudumme odottamaan vuoden tai puolitoista. Mutta en välitä siitä. En välitä siitäkään, että hän lähtee kohta taas Edinburghiin, sillä nyt hän kirjoittaa, nyt hän muistaa minut, nyt hän on minun!

Tiedäthän, että minulla on ollut tapana pilata loppiaispäivä murehtimalla, miksi joulu aina menee ohi. Mutta tänä vuonna en murehtinut mitään, sillä koko elämäni tuntui olevan yhtä suurta, kimaltavaa joulujuhlaa.

Tom oli meillä koko päivän, ja meillä oli niin hirvittävästi puhumista ja kertomista toisillemme, ja minä tunnen hetki hetkeltä häntä kohtaan yhä vain syvemmin ja lämpimämmin. Miten syvästi ja lämpimästi lopulta vielä tunnenkaan! Ja kun hän sitten lähti ja suuteli minua eteisen naulakon suojassa, olin niin onnellinen, että kyyneleet nousivat silmiin.

Me menemme aikanaan naimisiin, ja minä muutan Kuusikukkulalle hänen vaimonaan. Ajattele, Rose, tuohon suureen taloon, joka on kuin luotu juhliin ja jossa on niin paljon hauskoja huoneita! Ehkä me saamme lapsia, ehkä minulla on joskus tyttäriä, jotka istuvat sen yläkerran suuren huoneen ikkunalaudoilla tietämättä, miten suuri merkitys niillä oli heidän äidilleen. Kunpa heistä tulisi yhtä onnellisia kuin minä olen!

Ja olen päättänyt mielessäni, että jos meitä siunataan pojalla, hänestä tulee James-veljeni kaima. Sillä ellei Jim olisi nähnyt meitä reen luona ja tullut pitämään sen verran kovaa meteliä, että isä heräsi, ei tilanteemme olisi ratkennut tällä tavalla. Olen kiitollinen pikkuveljelleni lopun ikääni.

Nyt tämä on siis julkista ja saat kertoa kenelle tahdot kaiken muun, mutta soisin, ettet hiiskuisi kenellekään, miten me olimme karkaamassa. Pidetään se salaisuutena, jonka voin ehkä joskus vuosien kuluttua kertoa tyttärelleni opettavaisena tarinana.

Rakkaimmat terveiseni sinulle, kultainen Rose, ja miehellesi ja vanhemmillesi.

Sinua syleillen
onnellinen Cathleen

~*~*~*~

Tämä oli viimeinen Bettyn joululahjoista teille.
Toivottavasti olette pitäneet niistä.

Alkuperäinen tarkoitukseni oli kirjoittaa teille tarinoita vain joulun kolmeksi päiväksi. Kun tarinasuoni sitten sykki suorastaan pelottavan voimakkaana, jatkoin uuteenvuoteen. Ja sen jälkeen olo oli niin haikea, että tahdoin tehdä vielä yhden tarinan loppiaiseksi.

Mutta mistä aiheesta? Muistin, että nythän Betty ja myrskyn vuodet on jo loppunut, joten voisin kirjoittaa jotakin tulevasta. Se oli kuitenkin liian vaarallista, sillä jos joskus jatkaisin alkuperäistä tarinaa, voisin olla liemessä juonen suhteen yhden joulukertomuksen takia!

Facebookissa oli vitsailtu siitä, miten Betty-tarinaa voisi lähteä viemään taaksepäin, ellei enää jatkoa tulisi. Päätin, että on vihdoinkin aika kertoa, mitä Bettyn äidin maininnat omasta nuoruudestaan lopulta pitävät sisällään.

Tiedämme, että Geordie Stewart oli kosinut nuorta Cathyä aikanaan, ja että tämä pari vuotta sen jälkeen vihittiin Tomin kanssa, mutta että nuoripari oli sitä ennen jostakin syystä karkaamassa Gretna Greeniin. (Paikkakunta oli Skotlannin Las Vegas, jossa naimisiin pääsi ilman holhoojan lupaa, ja sinne vaelsi karanneita nuoria pareja koko Britanniasta.)

Toisaalta asiaa oli sopivan vähän, mutta toisaalta aivan liikaa. Pitäisi varoa, mitä langanpäitä tarinaan heittelee noin huolimattomasti! Mutta toisaalta oli jännittävää päästä käymään Kuusikukkulalla ja Glen Longissa kauan ennen Bettyä ja tavata myös edellinen sukupolvi, joka ei Bettyssä esiinny. Sainpa mukaan tarinaan vielä erään yläkerran kamarin ikkunalautoineenkin. Sekä parin Bettyn sisaruksen nimien taustan! (Sen, miksi perheen neljännestä lapsesta  tuli Beatrice, te toki muistattekin? :)

Meillä kaikilla on taipumus unohtaa, että myös vanhempamme ja isovanhempamme ovat olleet nuoria ja tehneet omat typeryytensä. Siksikin tätä tarinaa oli lopulta hyvin hauska kirjoittaa. Sukelsin ihastuneena tuon ajan pukumuodin pariin ja koetin vielä kielenkäytössäkin ottaa huomioon, että nyt elettiin aikaa melkein neljännesvuosisata ennen kuin pääsimme seuraamaan Bettyn päiväkirjoja. Rekiretkikohtauksessa myönnetään velka Laura Ingalls Wilderin kirjalle Onnen kultaiset vuodet.

Lahjat on avattu ja joulunaika päättyy tänään. Toivottavasti me kaikki voimme ottaa alkavat arkiset härkäviikot vastaan yhtä onnellisina kuin nuori Cathy.

torstai 1. tammikuuta 2015

Uudenvuodenpäivän 2015 paketti


Jouluaattoiltapäivä Manhattanilla oli vielä tavallistakin vilkkaampi ja kuhisevampi. Automobiileja ja hevosvaunuja kulki ohi loputtomana virtana ja jalkakäytävillä oli tungosta, kun lastenhoitajat vaunuineen, hienot rouvat turkisviittoineen, juoksupojat pakettisylyksineen ja herrat kävelykeppeineen kiiruhtivat viime hetken asioilleen.

Kaksi miestä pujotteli ihmisjoukossa keskenään puhellen. Heistä vanhempi, tukeva, ystävällisen näköinen herra, joutui tämän tuosta pysähtymään kätelläkseen vastaantulevia tuttavia.

Hän puhui niin äänekkäästi ja nauroi niin rehevästi, että yleensä sellaista käytöstä pidettiin New Yorkin seurapiireissä rahvaanomaisena. Mutta Theodore Bissetille annettiin paljon anteeksi. Kaikki ovet olivat auki tuolle todelliselle self-made-manille, joka oli tullut aikoinaan Skotlannista muutama kolikko taskussaan ja noussut yhdeksi Yhdysvaltain kirjankustannusteollisuuden suurista nimistä.

Nyt Teddy Bisset oli loistavalla tuulella. Hän oli solminut aamulla edullisen sopimuksen lupaavan nuoren kirjailijan kanssa, edessä oli joulu monine iloineen, ja ennen kaikkea hän sai esitellä tuttaville seuralaistaan, josta selvästi ylpeili.

-Oletteko tavanneet oppipoikani? hän kysyi, aivan kuin olisi ollut suutarimestari jossakin laitakaupungilla, eikä palaamassa suuresta, sähkölampuin valaistusta toimistostaan kotiinsa Park Avenuelle. -Duncan Fleming, lapsuudenystäväni poika Euroopasta — tuli viime kesänä oppimaan kustannusalaa. Kyllä kyllä, aivan aito skotti. Eikö sen näe jo tukanväristä?

Tuttavat nauroivat ja kättelivät Bissetin seurassa olevaa nuorta miestä, jonka punainen tukka kieltämättä herätti huomiota, mutta joka kesti kärsivällisesti siitä kuulemansa sutkaukset. Yhtä kärsivällisesti hän vastaili niihin lukemattomiin kysymyksiin, joita nämä puheliaat amerikkalaiset aina tahtoivat esittää.

Vielä puolen vuoden oleskelun jälkeen oli New Yorkissa lukemattomia asioita, jotka jaksoivat hämmästyttää Duncania. Ei vain kaupungin koko ja se valtava ihmismassa, joka sen rajojen sisällä asui, vaan myös näiden ihmisten monipuolinen tausta ja siitä huolimatta tietynlainen naiivius muuta maailmaa kohtaan, erilainen puhetyyli ja käytöstavat, suunnaton rikkaus ja masentava köyhyys, suuret puheet vapaudesta ja tiukat rajat erirotuisten välillä.

Hän oli saapunut kesällä pitkän laivamatkan jälkeen Ellis Islandille lukemattomien muiden paremmasta elämästä haaveilevien eurooppalaisten mukana tarkasti tietämättä, mitä toivoi. Kun virkamies oli tiukannut häneltä oleskelun suunniteltua kestoa, Duncan oli mutissut jotakin epämääräistä.

Mutta sitten Duncanin esittämä, Teddy Bissetin etukäteen lähettämä suosituskirje oli vaikuttanut kuin yleisavain. Hänet oli päästetty tuon pitkän, kiemurtelevan jonon ohi, lääkäri oli tuskin vilkaissut hänen rokotustodistustaan saati että olisi tehnyt yhtä perusteellista tutkimusta kuin muille maahan pyrkijöille, ja lopuksi hänet oli melkein heitetty ulos vastaanottokeskuksesta. Hänhän kuului selvästi parempiin piireihin eikä tämän roskasakin joukkoon.

Siitä oli alkanut hänen elämänsä "oppipoikana", sillä monessakin mielessä Duncan oli oppinut näinä kuukausina enemmän kuin oli saattanut etukäteen edes kuvitella. Teddy-setä oli toisaalta kuljettanut häntä mukana pitkillä lounailla ja tiukoissa neuvotteluissa, toisaalta laittanut hänet tekemään harjoittelijan töitä.

Nöyrästi Duncan oli lukenut nippukaupalla käsikirjoituksia, joita toiveikkaat harrastajakirjoittajat olivat Bissetin kustantamoon lähettäneet, mutta joihin kukaan vakituisista kustannustoimittajista ei tahtonut koskea kuin äärimmäisessä hädässä. Hän oli korjannut sylyksittäin epäselviä ladontaliuskoja ja kirjoittanut halvimpien pehmeäkantisten seikkailuromaanien takakansitekstejä, mutta yhtä lailla saanut vaeltaa kaupungin suurimmissa kirjakaupoissa ja tavata sekä nimekkäitä kirjailijoita että kuuluisia liikemiehiä.

Istuessaan noiden usein nuhjuisten ja tupakanhajuisten käsikirjoitusten keskellä, joista kovin monet olivat puhdaspiirteistä roskaa, hän ei voinut olla ajattelematta kotia, tai paremminkin erästä siellä — Bettyä, joka niin tosissaan pyrki eteenpäin kirjoittajana. Joskus Duncan mietti, oliko tehnyt sittenkin tyhmästi lähtiessään Amerikkaan. Mutta mitä muuta hän olisi voinut tehdä? Betty, hänen Sapphonsa, tahtoi häneltä vain ystävyyttä. Ei mitään muuta kuin ystävyyttä. Sen tämä oli kyllin selvästi ilmaissut, mutta niin arvokasta kuin se Duncanille olikin, hän ei voinut tyytyä siihen.

Ja lisäksi Sappho oli vakaasti päättänyt ryhtyä opettajattareksi. Syksyn hän oli opettanut jossakin hyvin ikävässä peräkylässä Ylämaalla — tyttö parka! Siinä mielessä oli tietysti sama, oliko Duncan Edinburghissa vai New Yorkissa, ei hän kuitenkaan olisi saanut Sapphoa nähdä. Ainoa hyvä asia tilanteessa oli se, ettei eräs toinenkaan saisi, nimittäin tuo ärsyttävä Gerald Oag, joka pyöri Sapphon ympärillä kuin herhiläinen, niin että Duncan tunsi välillä alkukantaista mielitekoa iskeä tätä kuonoon.

Duncan oli niin ajatuksissaan, että kesti hetken, ennen kuin hän tajusi herra Bissetin puhuttelevan itseään.

-Nukutko sinä, poika? Teddy-setä hirnahti. -Vai ikävöitkö kotiin?

-Ehkä vähän, Duncan sanoi sopuisasti.

Hän oli todella kuluneina päivinä ajatellut paljon kotia. Oli outoa olla jouluna poissa, vaikka Teddy-sedän talossa häntä kohdeltiin kuin perheenjäsentä ainakin. Mutta tämä joulu oli nyt tällainen, seuraava ehkä toisenlainen.

He olivat saapuneet suuren, komean kaupunkitalon ovelle. Hovimestari avasi, astui kumartaen syrjään ja otti sitten heidän hattunsa ja takkinsa. Duncanista tuntui aina vähän koomiselta antaa palvella tuolla tavoin itseään, mutta hän ymmärsi olla vaiti. Teddy-setä tahtoi näyttää kaikille, että oli menestynyt.

-Jaha, jaha, joko rouvalla on punssi valmiina, Teddy-setä sanoi ja hieroi käsiään.

-Rouva on salissa, hovimestari sanoi, aivan kuin tämä olisi sisältänyt vastauksen tuohon kysymykseen.

Duncan pysähtyi suuren eteishallin ruman, kultakoristellun trymoopeilin luo. Posti jätettiin yleensä pöydälle sen eteen, ja ilokseen hän löysi nimellään varustettuna muutamia joulukortteja sekä paksun kirjekuoren. Äiti, isoäiti ja Chrissy tapasivat postittaa kirjeensä hänelle aina yhdessä säästääkseen postimaksuja.

Muuta postia ei pöydällä peiliä vasten nojallaan ollut. Pettyneenä Duncan vilkaisi ympärilleen. Ehkä jotakin oli mennyt hukkaan? Taloon oli tulvinut viime päivinä joulutervehdyksiä sellaisia määriä, että hänen kirjeensä oli saattanut jäädä johonkin niiden väliin tai pudota pöydän taakse. Mutta sielläkään ei ollut mitään. Ja hän kun oli ollut niin varma, että vielä ennen joulua saisi…

-Tätäkö etsit? kysyi samassa kirkas ääni portaikosta.

Välitasanteella kaiteeseen nojaten seisoi tumma kaunotar, joka leyhytteli itseään kädessään olevalla kirjekuorella kuin se olisi ollut hienoin viuhka.

Duncan sulki hetkeksi silmänsä.

-Onko se minulle, Beverly? hän sitten kysyi kepeästi, aivan kuin kirje ei olisi ollut hänelle millään tavalla tärkeä.

-Kukapa muu tässä talossa saisi isän lisäksi kirjeitä Euroopasta! Beverly tarkasteli kirjekuorta tiukasti kuin se olisi ollut väärennetty seteli. -Lähettäjä: B. Stewart, Claymuir, Inverness… Inverness-shire, Skotlanti, Iso-Britannia.

-Oletko ystävällinen ja annat sen minulle, Duncan pyysi.

-Kuka on B. Stewart? Beverly Bisset tiedusteli ja katsoi kirkkailla pähkinänruskeilla silmillään alas Duncaniin. -Hän kirjoittaa kovin usein.

-Eräs ystäväni, Duncan vastasi ja koetti yhä näyttää huolettomalta. Jos Beverly aavistaisi, miten tärkeä tuo kirje hänelle todella oli, hän ei saisi sitä käsiinsä ehkä koskaan, sen verran hän oli jo tullut Teddy-sedän hemmoteltua tytärtä tuntemaan.

-Oh, ystäväsi? Mikä hänen etunimensä on? Brian? Bert? Bill? Beverly käänteli kirjekuorta käsissään ja sitten yhtäkkiä tarttui sen nurkkaan kuin olisi aikonut avata kuoren.

-Älä… Duncanilta lipsahti, ja ennen kuin ehti ajatella, hän harppasi portaat Beverlyn luo ja yritti siepata kirjeen.

Mutta tyttö vain nauroi ja riiputti kirjettä porraskaiteen yli, niin ettei Duncan yltänyt siihen.

-Kas vain! Tämä taitaakin olla jotakin muuta kuin viesti ystävältä. Saat sen heti kun kerrot, mitä tuo salaperäinen ”B” tarkoittaa.

-Beverly, älä nyt ole lapsellinen! Duncan yritti kurottaa kirjeeseen, vaikka joutui silloin aivan liian lähelle häntä kiusaavaa tyttöä.

-Minä tahdon tietää. Beverly suipisti suutaan. -Ellet sinä kerro, minä — minä kirkaisen!

Vaistomaisesti Duncan astui pari askelta taaksepäin. Beverly oli ollut kovin tuttavallinen hänen saapumisillastaan alkaen, ja Teddy-sedän ja Vivian-tädin hyväntahtoinen myhäily ei jättänyt arvailujen varaan sitä, mistä päin tuuli puhalsi. Toistaiseksi hän oli saanut vältettyä kiusalliset tilanteet, mutta ei lainkaan epäillyt, etteikö Beverly saattaisi tahallaan järjestää vaikka pienimuotoisen skandaalin, jos uskoi sen auttavan asiaansa.

-No? Beverly sanoi näyttäen pettyneeltä, kun oli saanut Duncanin vetäytymään.

-Se on Beatrice, Duncan mutisi hampaittensa välistä.

-Beatrice? Kovin runollista! Pidätkö sinä hänestä?

-En kai kirjoittaisi hänen kanssaan, ellen pitäisi hänestä! Duncan ojensi kätensä saadakseen kirjeen, mutta Beverly ei aikonutkaan luovuttaa sitä.

-Beatrice, Beverly venytti nimeä kuin purukumia ja sai Duncanin vavahtamaan inhosta. -Oletko sinä kihloissa hänen kanssaan?

-En, Duncan vastasi lyhyesti.

-Parempi onkin. Beverly katsoi häneen haastavasti. -Ja siinä tapauksessa sinua ei varmaan haittaa, vaikka minä lukisin tämän?

Seuraavassa silmänräpäyksessä Beverly todellakin repäisi kirjekuoren auki ja aikoi vetää esiin sen sisältämän viestin. Ennen kuin ehti ajatella, Duncan harppasi tytön luo, tarttui tätä ranteesta ja sieppasi kirjeen itselleen.

-Oh, hyvänen aika, en kai minä keskeytä mitään?

He molemmat kääntyivät ja näkivät rappusten juurella Beverlyn äidin, joka oli heidän huomaamattaan tullut salista. Hän oli selvästikin tehnyt omat päätelmänsä sen perusteella, että oli nähnyt Duncanin pitävän tytärtään kädestä, eikä näyttänyt olevan lainkaan pahoillaan näkemästään.

-Ei toki, Vivian-täti, Duncan sanoi ja irrotti otteensa Beverlystä kuin tämä olisi ollut kuuma kekäle. -Minä… minä…

Hän oli niin raivoissaan ja niin helpottunut puristaessaan Sapphon kirjettä vihdoin nyrkissään, ettei yhtäkkiä keksinyt mitään sopivan ympäripyöreää selitystä. Mutta se ei näyttänyt haittaavan sen enempää Vivian-tätiä kuin Beverlyäkään. Edellinen hymyili suojelevasti ja jälkimmäinen työnsi kätensä omistavasti Duncanin kainaloon.

-Etkö sinä halua tulla katsomaan joulukuusta? Beverly sirkutti.

He menivät katsomaan joulukuusta ja maistamaan punssia, ja sitten olikin jo illallisen aika, ja sen jälkeen vielä paahdettiin kastanjoita takassa, eikä Duncanille jäänyt silmänräpäystä aikaa vetäytyä lukemaan rauhassa Sapphon kirjettä. Mutta ainakin se oli nyt turvassa hänen taskussaan odottamassa hetkeä, jolloin hän vihdoin saisi olla yksin, ja siitä hän oli niin helpottunut, että sieti Beverlyn keimailun ja Teddy-sedän merkitsevät silmäniskut.

Joulunaika oli Bissetien seurapiireissä täynnä huvituksia aina uuteenvuoteen saakka, sillä Teddy Bisset piti perinteisesti joulunvälipäivät lomaa ja edellytti Duncanin tekevän samoin. Kieltämättä jouluinen New York tarjosikin niin runsain mitoin nähtävää ja koettavaa, että sitä elämystä olisi ollut sääli vaihtaa toimiston harmauteen. Mutta siltikin Duncan joskus kaipasi ladontaliuskojen ja nuhruisten käsikirjoitusten sekaan.

Toki hän nautti tanssiaisista, teatteriesityksistä, konserteista, baletista ja luistelusta Keskuspuiston jäätyneellä järvellä. Mutta mihin tahansa tilaisuuteen lähdettäessä luonnollisesti oletettiin, että hän oli Beverlyn kavaljeeri. Ja enemmänkin. Beverly teki kaikkensa, jotta heidän välinsä olisivat näyttäneet erityisen lämpimiltä.

Hän katsoi Duncaniin palvoen mitä tämä ikinä sanoikin, tahtoi tarttua tätä kädestä teatterisalissa kun näytelmä kävi muka liian jännittäväksi, halusi Duncanin vetävän itseään luistinradalla. Hän leikitteli omistavasti Duncanin takinnapilla tai pyyhkäisi pölyhiukkasen tämän olkapäältä, ja keskusteluun hän ripotteli sellaisia pieniä merkitseviä lausahduksia kuin ”käyn puuteroimassa nenäni, jos sen aikaa maltat odottaa” tai ”täytyyhän meidän mennä tervehtimään Vanderbildtejä, et sinä voi vaatia, että olisimme vain kahden!” Eräillä kutsuilla Beverly jopa sai siihen asti varansa pitäneen Duncanin kiikkiin mistelinoksan alla, eikä todellakaan tyytynyt muiden vieraiden hyväntahtoisen naurun säestämänä mihinkään veljelliseen poskisuudelmaan.

Duncan teki kaikkensa, jotta ei olisi antanut Beverlylle tilaisuutta minkäänlaiseen keimailuun. Mutta tyttö oli liian taitava ja tiesi liian hyvin, että Duncanin oli pakko olla ihmisten ilmoilla kohtelias.

Näennäisen viattomilla keinoillaan Beverly sai heidän yhdessäolonsa näyttämään hyvin romanttiselta muiden silmissä. Tyttö ymmärsi, että kun ihmiset kerran päätyisivät heistä tiettyyn käsitykseen, Duncanilla ei olisi mitään mahdollisuutta taistella yleistä mielipidettä vastaan. Ja jos kävisi niin, ettei Duncan kosisikaan säällisen ajan kuluessa, tuo yleinen mielipide olisi ehdottomasti Beverlyn puolella, viattoman tyttöraukan, jota eurooppalainen huikentelija olisi huijannut.

-Oh, ei hän ole kysynyt vielä! Duncan kuuli Beverlyn huudahtavan nauraen jollekin ystävättärelleen teatterin lämpiössä, kun hän oli hakemassa heille väliajalla juotavaa. -Mutta uusivuosi on tulossa, ja tiedäthän sinä, mitä silloin usein tapahtuu. Äiti ja isä ovat hekin aika heikkoina häneen. Ei, en ole vielä päättänyt hääpäivää, mutta se voisi sopia kesäsesonkiin.

Duncania puistatti, kun hän ajatteli mitä tapahtuisi, jos tilanne päätyisi jotakin kautta Sapphon korviin. Hän olisi halunnut kuvata tälle kaikkea sitä kaunista ja ihmeellistä, mitä oli näinä päivinä päässyt seurapiiritilaisuuksissa näkemään, mutta pelkäsi tytön seuraavassa kirjeessään kysyvän, oliko Duncan ollut joka paikassa yksin. Tai ehkä vielä enemmän hän pelkäsi, että tämä ei kysyisi…

Toivottavasti Sapphon joululoma oli kaikella tavalla huolettomampi! Ainakin hän oli jouluksi tulleessa kirjeessään kuvannut jo etukäteen niitä riemuja, jotka häntä Glen Longissa ja Kuusikukkulalla odottaisivat. Tyttöparka, hän taisi todellakin ikävöidä kotiin siellä kaukana opettajanpaikassaan. Jospa se saisikin hänet kaipaamaan todellista omaa kotia ja ajattelemaan Duncania hiukan lämpimämmin! Ellei sitten tuossa kylässä olisi joku, joka… Duncan ei kyennyt ajattelemaan ajatusta loppuun.

Duncan kesti joulunvälipäivät sen ajatuksen voimin, että uusivuosi oli todellakin tulossa, ja sen jälkeen he Teddy-sedän kanssa palaisivat työhön. Hän saisi olla päivät poissa talosta ja voisi tuoda illoiksi töitä kotiin. Ja kun kevätsesonki alkaisi, Beverly toivottavasti iskisi kyntensä johonkuhun suostuvaisempaan uhriin.

Bisseteillä oli tapana järjestää uudenvuodenaattona suuret juhlat, "oikein kotimaan tyyliin", kuten skottijuuristaan ylpeällä Teddy Bissetillä oli tapana sanoa. Juhliin kutsuttiin sekä hänen liiketuttaviaan että Vivian-rouvan seurapiirit. Kyseessä oli juhlakauden tapaus, johon saatu kutsu oli ankarasti tavoiteltu, ja josta sanomalehdet kirjoittivat sekä ennen että jälkeen tapahtuman, sillä läsnä olivat kaikki silmäätekevät.

Uudenvuodenaaton iltana Duncan nojaili suuren talon yläkerran kaiteeseen ja katseli alas eteishalliin, jossa kiehui silkin ja sametin, turkiksien ja sulkien keitos vieraiden saapuessa. Hän oli laittautunut valmiiksi, mutta ei halunnut mennä vielä alas. Beverly oli varmasti jo vanhempiensa kanssa vastaanottamassa vieraita, ja hän ajatteli livahtaa saliin vasta viime tingassa.

Melkein huomaamattaan Duncan muisteli niitä juhlia, joissa oli käynyt Sapphon kanssa kotona ollessaan. Miten he olivat tanssineet yhdessä, Sappho oli hymyillyt hänelle, ja hän oli saanut aina muutaman minuutin kerrallaan kuvitella, että maailmassa ei ollutkaan muita. Miten he olivat puhelleet virvokkeiden ääressä, pitäneet hauskaa ystävien kanssa illallispöydässä, kotimatkalla olleet vähän väsyneitä ja kodikkaasti hiljaa. Mitähän Sappho teki tänä uudenvuodenaattona?

-Voi miten herttaista, että odotit minua, kujersi samassa pehmeä ääni Duncanin korvaan, ja sormusten ja rannekorujen koristelema käsi laskeutui hänen frakkinsa hihalle. -Olenko minä nyt minkään näköinen?

Duncan huokasi itsekseen tajutessaan, että oli mennyt lankaan. Sitten hän kääntyi katsomaan Beverlyä ja järjesti kasvoilleen soveliaan hyväksyvän ilmeen.

-Olet oikein sievä, hän sanoi ystävällisesti.

Beverly kohotti nypittyjä kulmakarvojaan.

-Sievä? hän toisti nauraen. -Etkö sinä parempaan pysty?

-Sinä olet kaunis, Duncan pakotti itsensä sanomaan ja toivoi, ettei toiste elämässään joutuisi valehtelemaan sillä tavalla.

Tavallaan se ei ollut vale, sillä sesongin uusimman muodin mukaan Beverly todellakin oli kaunis. Hänen pukunsa, kampauksensa ja korunsa kertoivat vauraudesta, ja hänen rohkea katseensa olisi varmasti viehättänyt joitakin miehiä.

Mutta Duncan tajusi ajattelevansa erästä sinisilmäistä ylämaalaistyttöä, joka ei milloinkaan olisi pukeutunut noin paljastavaan tanssiaispukuun, ja jonka kampaus ja korut eivät edes suurimmissa juhlissa todistaneet niinkään rahasta kuin hyvästä mausta. Äkkiä hän ikävöi Sapphoa ja tämän valkoista musliinipukua niin, että se teki kipeää.

-Mitä nyt? Beverly kysyi harvinaisen lempeästi. Hän ilmeisestikin oletti Duncanin tummuvan katseen merkitsevän jotakin aivan muuta kuin koti-ikävää.

-Ei mitään, Duncan vastasi nopeasti. -Tahdotko sinä alas?

-Mennään. Beverly pujotti kätensä hänen käsivarrelleen, ja he alkoivat laskeutua portaita.

Duncanille ei koskaan täysin selvinnyt, kompastuiko Beverly todella korkeissa koroissaan portaita peittävään paksuun mattoon, vai oliko tämä vain kompastuvinaan. Mutta tyttö päästi pienen kirkaisun ja tarttui toisellakin kädellään Duncaniin. Tämä taas vaistomaisesti sieppasi tytöstä lujemmin kiinni.

Beverlyn huudahdus herätti niiden huomion, jotka tungeksivat ala-aulassa kohti salia. Kaikki nuo kymmenet ihmiset katsoivat ylös, ja yhtäkkiä Duncan ajatteli katkerana, että puuttui vain valonheittäjä ja dramaattisesti rummuttava orkesteri, jotta teatteriesitys olisi ollut täydellinen. Monikaan ei ollut huomannut, että Beverly oli ollut kaatua, vaan katsoessaan ylös portaisiin he näkivät vain talon kauniin tyttären tiiviisti punatukkaisen nuoren miehen otteessa.

He näyttivät rakastuneelta parilta, ja ilman muuta kaikki läsnä olevat olettivat heidän olevan sellainen. Kun he laskeutuivat jäljellä olevat portaat, ihmisjoukko jakaantui heidän edessään. Vieraiden kasvot olivat sulaneet hymyyn, kädet ojentuivat. Eikä ollut epäilystäkään siitä, etteikö Beverly olisi nauttinut tästä huomiosta täysin rinnoin. Hän hymyili ja nyökkäili, antoi poskisuudelmia ja tarjosi kätensä suudeltavaksi, ja piti koko ajan Duncanista tiukasti kiinni.

Kukaan ei kysynyt mitään, kukaan ei kyseenalaistanut mitään. Eikä Duncanilla ollut pienintäkään mahdollisuutta koettaa selittää kenellekään, mistä oli kysymys — ja ennen kaikkea: mistä ei ollut kysymys. Beverlyn käsi lepäsi näköjään kevyesti hänen käsivarrellaan, mutta tosiasiassa tyttö veti häntä määrätietoisesti eteenpäin, halki vierasjoukon, kohti salin ovea, kohti vanhempiaan, joiden tyytyväisistä ilmeistä ei voinut erehtyä.

Duncanista tuntui, kuin häntä olisi viety kohti mestauslavaa. Beverly pakotti hänet viereensä oven luo toivottamaan vieraita tervetulleeksi, ja Teddy-setä esitteli hänet jokaiselle yksitellen ja muisti aina mainita hänen olevan ”kuin meidän oma poikamme”. Kun ihmiset kysyivät varsin kehnoin teatterikuiskauksin Beverlyltä, joko tätä sai onnitella, tyttö nauroi veikeästi ja loi Duncaniin katseita, jotka kertoivat enemmän kuin tuhat sanaa.

Yhtäkkiä Duncan tunsi katkeruutta vanhempiaan kohtaan. Elleivät he olisi kasvattaneet häntä herrasmieheksi, hän olisi ehkä saattanut taistella vastaan. Mutta nyt hän ei yksinkertaisesti kyennyt häpäisemään Beverlyä tölväisemällä ääneen, ettei todellakaan ollut vähintäkään syytä onnitella, ei vaikka Beverly olisi ainoa tyttö koko maailmassa. Mutta ehkä hän pääsisi liukenemaan siinä vaiheessa, kun kaikki kutsuvieraat olivat sisällä.

Toisin kävi, sillä Beverlyllä ei ollut pienintäkään aikomusta päästää hänestä irti, ei minkään tekosyyn nojalla. Tarjoilijat kantoivat sisään tervetuliaismaljat, ja Teddy-setä kehotti vieraitaan juomaan päättyvälle vuodelle ja ”vanhalle kunnon Euroopalle”. Samalla hän katsoi Duncaniin tavalla, joka sai tämän melkein tukehtumaan shampanjaansa. Vanha kunnon Eurooppa! Miksei hän ollut pysynyt siellä?

Ja sitten orkesteri alkoi soittaa, ja Vivian-täti taputti heitä molempia olkapäälle.

-Eiköhän teidän kuulu aloittaa tanssi, lapset, hän sanoi hymyillen.

Duncan oli vähällä sanoa, että oli juuri nyrjäyttänyt jalkansa pahasti eikä voisi astua askeltakaan saati tanssia, mutta ei ehtinyt. Beverly katsoi häneen hymyillen punatuilla huulillaan ja sanoi:

-Tietysti me aloitamme!

Hän ei sanonut ”kultaseni”, mutta kuka tahansa saattoi äänensävystä kuvitella sanan lauseen perään. Ja ennen kuin Duncan ehti suutaan avata, hänet oli vedetty ihmisjoukon läpi salin keskelle.

Onneksi vieraat olivat jo juhlatunnelman vallassa ja lattia täyttyi kohta muistakin tanssivista pareista. Äkkiä Duncan tajusi, että tämä olikin kaikista turvallisin paikka. Niin kauan kuin hän tanssisi Beverlyn kanssa, tyttö ei voisi vaatia häntä tekemään mitään muuta.

-Oletpa sinä hapan, Beverly samassa tirskahti. -Kiristääkö kauluksesi?

-Mitä ihmettä sinä yrität! Duncan puuskahti, vaikka hyvin tiesi. -Oletko seonnut? Emmehän me ole…

-Etpä sinä vastaankaan laittanut, Beverly huomautti purevasti.

-Miten minä olisin voinut laittaa vastaan? Heittää sinut alas portaita, vai?

Beverly nauroi hilpeästi ja ohitanssivat parit vilkaisivat heitä hyväntahtoisesti hymyillen. Sitten hän taas katsoi Duncaniin terävästi.

-Sano yksikin asia, jossa sinun Beatricesi voittaa minut! hän sähähti. -Onko hän kauniimpi? Onko hän rikkaampi? Pystyykö hänen isänsä tarjoamaan sinulle paremmat etenemismahdollisuudet? Pääsetkö hänen kauttaan parempiin seurapiireihin?

Duncan katsoi alas seuralaiseensa, jonka kasvot oli taitavasti ehostettu, jonka hiukset oli käherretty näyttäväksi kruunuksi timanttikampoineen, jonka sädehtivän ja läikehtivän puvun kaula-aukko ei jättänyt paljonkaan arvailun varaan ja joka katsoi häneen vaativasti.

Mitä hän voisi sanoa? Ei Beverly koskaan käsittäisi!

Yhtäkkiä hän muisti Sapphon heidän viime tanssiaisissaan joskus edellisenä keväänä, kun hän oli saanut tämän raahattua ulos kesken tenttilukujen. Tytöllä oli ollut pitkästä aikaa yllään valkoinen puku, ja jo pelkästään se oli saanut Duncanin hieman sekopäiseksi.

Sapphon koristuksena oli ollut vain vaatimaton helmikampa hiuksissa ja kasvoilla hipaisu puuteria. Mutta hänen silmänsä olivat loistaneet, hymykuopat olivat kovertuneet hänen poskiinsa. Hän oli tanssilattian tungoksessa nojannut luottavaisesti Duncanin käsivarteen ja vain nauranut, kun joku pari oli törmännyt heihin ja oli syntynyt yleistä kirkumista ja sekamelskaa. Ja hämmingin aikana Duncan oli saanut puristetuksi Sapphon silmänräpäykseksi itseään vasten muka suojellessaan tätä tönimiseltä.

-Minä… minä olen pahoillani, Duncan mutisi, ja tarkoitti sitä todella.

-Et siis pysty vastaamaan kysymyksiini ”kyllä”, Beverly ilmoitti. -En minä mitään rakkaudentunnustuksia sinulta vaadi — mehän olemme New Yorkissa — mutta kai käsität, että edellytän hiukan kiitollisuutta siitä, mitä sinulle tarjoan!

Duncan ei sanonut enää mitään. Vaieten hän tanssitti Beverlyä useiden kappaleiden ajan, vaikka tiesi, ettei sekään rikkoisi vieraiden luuloja heistä. Mutta hänellä ei ollut pienintäkään aikomusta altistua enää mihinkään vaarallisempaan Beverlyn seurassa.

Lopulta orkesteri kuitenkin vetäytyi tauolle. Oli pieni väliaika ennen illallista. Kun joku Beverlyn ystävättäristä tuli tämän puheisiin, Duncan käytti tilaisuutta hyväkseen ja livahti sivuhuoneeseen, jonne virvokkeet oli katettu.

Hän kuvitteli voivansa edetä sitä kautta palvelusväen portaisiin ja ullakon läpi omaan huoneeseensa, mutta erehtyi. Sillä kun hän oli jo huokaamassa helpotuksesta päästyään kirjastoon asti, hän kuuli takaansa äänen, joka kysyi:

-Minuako etsit, poika?

Teddy Bisset oli seurannut häntä, punssilasi toisessa ja sikari toisessa kädessä, selvästikin mitä mainioimmalla tuulella.

-Kas niin, Teddy-setä sanoi hyväntahtoisesti, laski punssilasin pienelle mahonkipöydälle kahden topatun nojatuolin väliin ja järjesteli muhkean olemuksensa istumaan. -Sinä varmaan haluat kysyä minulta jotakin, eikö niin!

Duncan seisoi toisen nojatuolin takana ja puristi sormensa sen selkänojan koristeveistoksiin niin, että kynnet upposivat lakkaukseen. Miten ihmeessä hän oli joutunut tällaiseen sotkuun?

-Teddy-setä, hän aloitti vähän käheästi, -minä… En minä ole kosinut Beverlyä.

Herra Bisset kohotti kulmakarvojaan ja pölläytti sikarista savupilven.

-No mutta! Kylläpä sinä yleensä suusi saat auki. Mutta ei nyt pidetä niin tiukasti kiinni muodollisuuksista. Tiedämmehän me kumpikin, että tyttö suostuu. Pyydänkö hänet heti tänne? Ajattelin, että voisin julkistaa kihlauksenne illallisen aluksi, kun kaikki ovat koolla.

-Teddy-setä, Duncan sanoi lujemmin, -minä en aio kosia Beverlyä!

Hetken hiljaisuuden jälkeen herra Bisset naurahti.

-Ujosteletko sinä? Enpä olisi uskonut! Tahdotko minun puhuvan puolestasi?

-Teddy-setä, Duncan sanoi epätoivoisena, -minä en halua kosia Beverlyä!

Oli jälleen hiljaista, mutta yhtäkkiä jotenkin uhkaavalla tavalla.

-Mitä sinä tarkoitat? herra Bisset kysyi lyhyesti. Samalla tavalla Duncan oli kuullut hänen puhuvan niille liikekumppaneilleen, joiden vuoksi oli kärsinyt taloudellista tappiota.

-Minulla ei ole pienintäkään aikomusta kosia Beverlyä. En välitä hänestä vähääkään. Hän — hän on vain tahtonut itse antaa sellaisen vaikutelman… Mitä minä olisin voinut tehdä? Mutta Teddy-setä, minä en todellakaan aio…

-Rauhoituhan nyt, Duncan, sanoi herra Bisset pakotetun lempeästi. -Se on suuri askel, ja tottahan se jännittää sinua. Mutta ajattelepa, mitkä ovet, millaisen tulevaisuuden se sinulle avaa! Kun Beverly vastaa sinulle myöntävästi, sinusta tulee Bissetin kustantamon tuleva omistaja, Manhattanin uusi kirjakuningas! Olet vasta viidenkolmatta, mutta olisit yksi tämän kaupungin rikkaimmista miehistä! Äläkä murehdi, että minä liikaa komentelisin — hyvin mielelläni jätän vastuun liikkeestä vähitellen sinulle. Sinä et ole tyhmä.

Duncan nieleskeli. Hänen oli myönnettävä, että tuo kaikki kuulosti kovin houkuttelevalta. Saada haltuunsa yksi maan tunnetuimmista kustantamoista — saada päättää siitä, millaista kirjallisuutta tämä kansa lukisi — saada elää loppuelämänsä ilman hetkenkään taloudellista huolta… Päästä omilleen joka suhteessa, saada vaikutusvaltaa ja vastuuta, päästä eroon isän määräysvallasta, saada näyttää että hänkin osasi ja ymmärsi jotakin!

-Ymmärräthän sinä, poikaseni, että isälläsi ja minulla oli erinäisiä toiveita, kun pyysin sinua tänne, herra Bisset jatkoi yhä ystävällisemmin. -Me olimme nuoruudessamme parhaat ystävät, eikä mikään ilahduttaisi meitä enemmän kuin se, että lapsemme löytäisivät yhteisen onnen.

Yhtäkkiä Duncan ajatteli valkoiseen musliinipukuun pukeutunutta tyttöä, jonka kanssa oli tanssinut Edinburghissa, mutta joka oli nuhdellut häntä hupsuttelusta, kun hän oli koettanut kotimatkalla kuiskata tämän korvaan lempeitä sanoja. Monetko rukkaset Sappho oli hänelle antanut? Montako kertaa hän oli turhaan koettanut puhua tälle herkemmistä asioista? Miten todennäköistä oli, että tilanne koskaan muuttuisi? Minkä tähden hänen pitäisi roikkua löysässä hirressä, nöyryyttää itsensä yhä uudelleen? Sen tähdenhän hän oli tarttunut tähän mahdollisuuteen, lähtenyt Amerikkaan, päästäkseen irti siitä kaikesta!

-Isäsi kertoi, että sinulla on ollut sydänsuruja, herra Bisset sanoi, aivan kuin olisi lukenut Duncanin ajatukset. -Se on varmasti herttainen tyttö, mutta — hän ei ole suostunut sinulle. Ja tuolla on Beverly, jolle sinun tarvitsee tuskin sormeasi koukistaa, kun hän on sylissäsi.

Miten helppoa se olisi! Vain yksi sana, yksi kysymys, ja kaikki olisi selvää! Hän jäisi Amerikkaan, hän saisi aloittaa uuden elämän, hänellä olisi kaunis vaimo ja kaikki maallinen hyvä, eikä hänen tarvitsisi enää odottaa sydän pamppaillen kirjeitä, joihin hänen nimensä oli kirjoitettu täsmällisellä nuoren opettajattaren käsialalla, mutta joissa ei koskaan annettu pienintäkään toivoa…

Huone tuntui äkkiä tukahduttavalta, ja vaistomaisesti Duncan työnsi sormensa kauluksen sisään. Samalla hän tunsi, että frakin rintataskussa nenäliinan takana piilossa oli jotakin.

Se oli valokuva. Tuon kuvan hän oli pari vuotta aiemmin näpistänyt albumista edinburghilaisessa täysihoitolahuoneistossa, kun oli aikansa kuluksi katsellut valokuvia joutuessaan odottamaan Sapphoa. Tyttö seisoi kuvassa kotinsa puutarhassa vaaleassa puvussa — hymyilevänä, suloisena, ihanana! Kuva oli Duncanille niin rakas, että hän piti sitä aina sydäntään vasten, hän oli jopa nyt siirtänyt sen arkipukunsa taskusta frakin taskuun kuin amuletiksi Beverlyn päällekäypää keimailua vastaan.

Samassa hän muisti, miten edellisen joulun alla ei ollut enää saanut hillityksi itseään, vaan oli hetken mielijohteesta vetänyt Sapphon syliinsä ja suudellut tätä. Ja tyttö oli todella antanut hänen tehdä sen, antanut hänen syleillä itseään, vastustelematta vähääkään — ja irtautunut lopulta ennemmin ujona kuin vihaisena, vaikkakin sitten paeten huoneesta. Sen täytyi merkitä jotakin!

Entä jos hän suostuisi tähän isän ja Teddy-sedän erinomaiseen suunnitelmaan? Jos hän antaisi periksi? Lakkaisi taistelemasta? Hän ei saisi koskaan tietää — hän joutuisi elämään loppuelämänsä liitossa, jossa ei olisi vähääkään rakkautta, ja hän joutuisi loppuelämänsä kysymään itseltään ”entä jos”. Entä jos Sappho olisikin eräänä päivänä suostunut? Jos ihme olisikin tapahtunut? Jos hän oli heittämässä onnensa katuojaan maallisen mammonan tähden?

Sillä mitä hän tekisi yhden Yhdysvaltain suurimman kustantamon johtajana ja rikkaana miehenä, jos hän ei koskaan enää näkisi Sapphoa!

-Teddy-setä, hän sanoi vähän värähtävällä äänellä. -Olen pahoillani, mutta minä en voi mennä Beverlyn kanssa naimisiin.

Herra Bissetin lempeys oli poispyyhkäisty.

-Typerä poika! hän ärähti ja löi nyrkkinsä mahonkipöytään niin, että punssilasi hypähti. -Luuletko sinä minun hyvän hyvyyttäni ottaneen sinut tänne? Kuvitteletko sinä noin vain voivasi käyttää hyväksesi minun vieraanvaraisuuttani ja liikesalaisuuksiani ja sitten kävellä vihellellen tiehesi? Ilmaisia lounaita ei ole, Duncan Fleming!

Duncan nielaisi kauhistuneena, sitten hänen sisunsa nousi.

-Myyntisopimuksessa pitäisi sentään etukäteen sopia hinta! hän ärähti. -Jos olisin tiennyt, mikä se on tässä tapauksessa…

He tuijottivat hetken toisiaan. Muista huoneista kantautui puheensorinaa, korkojen kopinaa, lasien kilinää. Aivan pian olisi aika asettua illallispöytään, ja epäilemättä monetkin vieraista odottivat isännällään olevan silloin heille uutinen.

-Kyllä minä tiedän, ettei Beverly ole helppo eikä lempeä luonteeltaan, herra Bisset sitten sanoi hiukan sovittelevammin ja imi sikariaan. -Onhan siihen jokin syy, että hän on ylipäätään vielä vapaa, myötäjäisistään ja tulevasta perinnöstään huolimatta. Mutta sinä olet reipas nuori mies, ja tyttö on kaunis. Etkö voi käyttää silmiäsi ja sulkea korviasi? Niinhän muutkin tekevät.

-En, Duncan sanoi.

-Sano nyt edes minulle, ettet kieltäydy sen tyttölapsen tähden, joka ei halua sinua!

-Hän ei ehkä halua minua, mutta ellen saa häntä, en minä halua ketään muuta, Duncan vastasi yhtäkkiä täysin varmana tästä asiasta.

Herra Bissetin kärsivällisyys oli nyt lopussa. Hän vääntäytyi pystyyn tuolistaan, siemaisi punssilasinsa tyhjäksi ja sammutti sikarinsa sen pohjalle.

-Minä annan sinulle neljännestunnin, hän sanoi kylmästi. -Sen verran voin viivyttää illallista. Mutta kun istumme pöydässä, odotan, että sinulla on minulle kerrottavaa.

Jos Duncanista oli aiemmin illalla tuntunut siltä, kuin häntä olisi viety mestauslavalle, hänestä tuntui nyt kuin hänet olisi suljettu vankityrmään. Kukaan ei kuunnellut häntä tai välittänyt siitä, oliko hän syyllinen vai ei. Kaikki oli jo päätetty häntä varten. Ja isä! Oliko isä todella saattanut kuvitella, että hän unohtaisi Sapphon, myisi itsensä…

-Menen käskemään Beverlyn tänne. Herra Bisset kääntyi ovelle.

Lause vaikutti Duncaniin kuin sähköisku. Jos Beverly astuisi tänä iltana tähän huoneeseen, Duncan ei koskaan poistuisi sieltä vapaana miehenä. Kaikki olisi hukassa, mikään rimpuilu ei auttaisi, heidän kihlausuutisensa olisi vähintään kahden palstan levyisenä New York Timesin seuraavassa numerossa, eikä valkopukuinen tyttö koskaan enää tanssisi hänen kanssaan…

Kerran elämässään Duncan oli kokenut samanlaista kauhua. Kouluaikana hänen luokallaan oli ollut opettaja, jota vihattiin yleisesti tämän epäoikeudenmukaisen ja pilkallisen käytöksen tähden. Lopulta poikien mitta oli tullut täyteen, ja heitä oli lähtenyt syksyisenä iltana joukko opettajan asunnolle. He olivat hiipineet tämän ikkunan alle ja järjestäneet sellaiset kissannaukujaiset, että se oli kuulunut korttelien päähän.

Liian myöhään, ikkunan jo lävähtäessä auki, he olivat tajunneet, ettei opettaja ollut yksin, vaan että rehtori oli vierailulla tämän luona. Jänisräikät, pillit ja torvet olivat lentäneet poikien käsistä, kun he olivat sännänneet pakoon halki taloa ympäröivän pienen puutarhan päästäkseen kadun varjoihin, koko ajan odottaen, milloin rehtorin koura tarttuisi heitä kauluksesta.

Kukaan ei ollut jäänyt kiinni eikä kukaan tunnustanut seuraavina päivinä järjestetyissä hirmuisissa kuulusteluissa, mutta Duncan ei ollut milloinkaan unohtanut sitä kauhun tunnetta, jonka vallassa he olivat paenneet paikalta.

Hän tunsi nyt täsmälleen samoin. Ellei hän pakenisi, häntä tarttuisi kauluksesta koura, joka oli tuhannesti hirmuisempi kuin koulun pelätyn rehtorin. Ja hänen kouluvuosinaan vielä ahkerassa käytössä ollut karsserikoppi koulun kellarissa olisi ollut hermolepoa verrattuna siihen vapausrangaistukseen, johon häntä oltiin ajamassa.

Ennen kuin ehti ajatella mitään, Duncan pakeni. Hän syöksyi ovesta tarjoiluhuoneeseen ja töni ihmisiä tieltään päästäkseen salin läpi. Hän juoksi kuin ainakin takaa-ajettu läpi eteishallin, ulos ovesta ja alas portaita. Lakeerikenkien sileät pohjat luistivat lumisella kadulla, Duncan kaatui kyljelleen ja liukui vähän matkaa jalkakäytävää alas, ennen kuin pääsi pystyyn ja jatkoi juoksuaan.

Ilman päällysvaatteita, frakinliepeet hulmuten, kengät lipsuen hän juoksi eteenpäin törmäillen vastaantuleviin juhlaseurueisiin ja pujotellen automobiilien ja ajurien välistä. Hän juoksi halki Manhattanin kertaakaan pysähtymättä, ilman ainoatakaan järkevää ajatusta. Hienot talot muuttuivat yhä vaatimattomammiksi, ihmiset yhä köyhemmiksi, kadut yhä saastaisemmiksi. Täällä ei totisesti näkyisi timanttikampoja eikä tanssiaispukuja.

Duncan oli kadottanut täysin ajantajun eikä tiennyt, kauanko oli paennut, kun eräässä kadunkulmassa kengänpohjat lipesivät taas. Hän putosi kontalleen likaiseen lumeen ja jäi siihen huohottamaan. Keuhkoja poltti, jalat vapisivat, käsiä kirveli ja kasvoilla roikkuvat hikiset punaiset hiukset alkoivat vetäytyä kuuraan pakkasessa.

Samassa kuului räjähdys. Kaukana hänen takanaan taivaalle kohosi ensimmäinen raketti, ja kirkonkellot alkoivat soida. Oli puoliyö, vuosi oli vaihtunut. Raketit seurasivat toistaan, taivaanranta punertui niiden loisteesta.

Duncan koetti nousta, mutta jalat pettivät ja hän putosi uudelleen lumentöhryiselle kadulle. Hän nojasi päätään talon seinään ja keräsi voimia samalla, kun koko muu New York hurrasi uudelle vuodelle.

Mitä ihmettä hän teki täällä — tässä ”vapaiden maassa”, totisesti! Miksei hän ollut pysynyt kotona? Miksei hän ollut vaikka seurannut Sapphoa tuohon kaukaiseen pikkukylään, tehnyt mitä tahansa saadakseen tämän taipumaan, taistellut? Miksi hän oli paennut, silloinkin paennut, kuten nyt, yrittämättä kaikkeaan? Hän oli elämänsä pahimmassa liemessä, sillä miten hän saattaisi enää edes palata Bisseteille?

Ja missä hän ylipäätään oli? Saatuaan hengityksensä hiukan tasaantumaan Duncan otti tukea seinästä ja nousi horjuen jaloilleen. Hän ei totisesti ollut tottunut juoksemaan tällä tavalla mailikaupalla, eikä varsinkaan näissä varusteissa! Ohutpohjaisten kenkien saumat olivat jo aikapäiviä päästäneet sohjon läpi, toinen housunpolvi oli rikki, kaulus jossakin vaiheessa irronnut ja liivinnapit kadonneet. Vaistomaisesti Duncan koetti rintataskuaan, mutta valokuva oli siellä hyvässä tallessa.

Täälläkin oli liikkeellä juhlivia seurueita, mutta ei tosiaankaan turkiksissa ja silinterihatuissa. Eikä hän, valkoihoinen herrasmies, ollut tänne millään tavalla tervetullut.

Yhtäkkiä Duncan tajusi olevansa paitsi eksynyt, myös rahaton. Hänen lompakkonsa oli Bisseteillä, pukeutumispöydän reunalla, johon hän itse oli sen laskenut. Eihän hänen mieleensäkään ollut tullut, että hän tarvitsisi rahaa, että hän lähtisi talosta ulos! Hän ei siis voisi ottaa edes ajuria — sikäli kuin täältä ajurin saisi ja sellainen hänet kyytiin huolisi tämän näköisenä.

Mutta pakkanen alkoi kiristyä, ja ellei hän hiestyneenä ja märissä, ohuissa vaatteissaan pääsisi pian sisätiloihin, ei hänen tarvitsisi kauan murehtia sen enempää eksymistään kuin ajureitakaan.

Duncan katseli ympärilleen epätoivoisena, kun näki kadun yläpäässä kuluneen kyltin. Pelastusarmeijan yömaja loisti hänen, kuten sinä yönä monen muunkin, silmiin toivon tähtenä.

Juoksunsa jälkeen Duncan oli niin kipeä ja kangistunut, että pääsi tuskin kävelemään, kun paniikki ei enää siivittänyt hänen askeleitaan. Matka yömajan portaille tuntui kohtuuttoman pitkältä, mutta kun hän avasi oven, sisältä tulvi valoa ja lämpöä.

Uudenvuodenyönä yömaja oli tupaten täynnä miehiä, joilla ei syystä tai toisesta ollut muuta paikkaa mihin mennä. Kaikenvärisiä, kaikenikäisiä miehiä, osa nöyrinä ja hiljaisina vähäisiä tavaranyyttejään varjellen, osa synkkinä eteensä tuijottaen, osa koettaen peitellä taskussaan tai puseronsa alla pulloa, jottei valvoja takavarikoisi sitä ja heittäisi heitä ulos. Kaikenlaisten kielten kakofonia surisi makuusaleissa kuin ainakin Baabelissa, ja hajujen sekamelska oli vähällä lyödä Duncanin tainnoksiin.

-Hyvää iltaa, sanoi joku.

Se oli Pelastusarmeijan upseeri, keski-ikäinen mies, joka oli selvästikin sinä yönä vastuussa yömajan toiminnasta.

-Hyvää uutta vuotta, Duncanilta lipsahti, ennen kuin hän ehti ajatella.

Mies naurahti.

-Hyvää uutta vuotta, hän sanoi vastaan. -Miten minä voin auttaa?

-Minä olen… tainnut eksyä.

-Niin arvelen. Mies nyökkäsi, ja hänen katseensa kertoi kaiken: taas yksi rikas poikaressu, joka oli typerän vedonlyönnin tai liian viininjuonnin seurauksena päätynyt uudenvuodenyönä kauas kotoa. -Upper East Side?

-Park Avenue, Duncan tarkensi nolona. -Taisin juosta liian kauas, eikä minulla ole rahaa mukana. Siellä on aika kylmä.

Nyt miehen katse muuttui uteliaaksi. Hän oli kokenut tehtävissään ja havainnut hämmästyksekseen, ettei tämä sankari ollut juopunut eikä muutenkaan niitä tyypillisiä herraspoikia, joita joskus ilmestyi yömajaan apua hakemaan eksyttyään vääränlaiseen seuraan.

-Te juoksitte Park Avenuelta tänne? hän kysyi kiinnostuneena. -Melkoinen kunto teillä.

-Joskus kauhu antaa siivet, Duncan totesi.

Mies vakavoitui.

-Istukaa, hän sanoi. -Saatte lämmintä juotavaa.

Kohta Duncan istui pienen kamiinan ääressä käsissään peltimukillinen mustaa kahvia ja jaloillaan mielenkiintoisen väriseksi kauhtunut huopa. Kengät ja sukat hän oli riisunut ja levittänyt kuivumaan, vaikka epäili, että jalkineiden osalta tie oli kuljettu loppuun.

Hän lämmitti käsiään kuuman mukin ympärillä ja katseli vaivihkaa ympärilleen. Tämä oli sitä Amerikkaa, jolta hänet oli tähän asti lähestulkoon kokonaan saatu varjeltua. Hänen Amerikkansa oli ollut liikemiesten, varakkaiden valkoihoisten menestyjien maa. Siinä maassa ei ollut köyhiä, sairaita, kodittomia, värillisiä. Ne olivat kaikki täällä.

Pelastusarmeijalainen oli käynyt kierroksella makuusaleissa ja tuli nyt istumaan hänen viereensä.

-Tuntuuko jo paremmalta? hän kysyi ystävällisesti.

Duncan nyökkäsi.

-Epäilen, että jään eloon, hän mutisi. -Enkä tiedä, onko se hyvä asia.

Mies nojasi kyynärpäitä käsiinsä ja katseli hetken liekkien kajoa kamiinan luukun raoista.

-Voinko auttaa jotenkin muuten? hän sitten kysyi. -Jos mies juoksee hatutta ja takitta Park Avenuelta tänne asti, hänellä ei todellakaan ole kaikki hyvin.

Duncan katseli alas kahviinsa. Yhtäkkiä häntä hävetti. Nämä ihmiset täällä eivät juhlineet uuttavuotta illallisin ja tanssein — heillä tuskin olisi arkipäivänäkään kylliksi syötävää — he olivat ehkä työttömiä tai sairaita tai sairaita ja siksi työttömiä. Heillä oli ehkä jossakin perhe, tai sitten ei, ehkä he olivat yksin koko maailmassa.

Ja hän oli sännännyt tiehensä kuin heikkopäinen, kun häntä oli koetettu painostaa kihloihin. Kihloihin! Miksei hän vain yksinkertaisesti sanonut Teddy-sedälle ei kiitos ja kysynyt, koska lähtisi seuraava laiva takaisin Skotlantiin?

-Se tuntuu nyt niin… typerältä, hän mutisi lopulta. -Täällä.

Pelastusarmeijalainen hymyili.

-Te varmaan ajattelette, että tämän univormuni tähden minä ymmärrän vain tietynlaisia ongelmia, hän sanoi. -Ja myönnettäköön, että hyvin usein työni on jakaa soppaa ja saippuaa. Mutta aina toisinaan tarvitaan sielunhoitoakin. Kunhan vähän lämpenette, hankin teille ajurin, mutta tahtoisitteko sitä ennen keventää mieltänne?

Duncan katsoi mieheen. Yhtäkkiä hän ajatteli, että tämä muistutti jollakin tavalla isää. Ja isästä hänen mieleensä tulivat kaikki ne asiat, jotka Teddy-setä oli hänen kasvoilleen syytänyt. Ja ennen kuin ehti ajatella, hän tajusi kertovansa tuolle ventovieraalle amerikkalaiselle kaikesta, alkaen eräästä valkopukuisesta tytöstä kaukana kotona ja päätyen Park Avenuen komean talon kautta tähän kamiinan ääreen.

-Otatteko lisää kahvia? mies kysyi arkisesti, kun hän vihdoin vaikeni. Duncan nyökkäsi, ja amerikkalainen nousi kaatamaan uuden mukillisen hänelle ja toisen itselleen. Makuusaleissa oli hiljentynyt, niissä nukuttiin vihdoin.

-Tämä herra, jonka luona asutte… Hän on kai tottunut saamaan aina kaiken haluamansa? pelastusarmeijalainen sitten sanoi. -No, meille kaikille on hyväksi joskus pettyä. Oli hyvä, että piditte puolenne. Oli hyvä, ettette tahtonut loukata nuorta neitiä julkisesti. Ja ehkäpä sekin oli hyvä, että säntäsitte tiehenne.

-Niinkö? Duncan kysyi hämmästyneenä.

Mies naurahti.

-Saattaisin kuvitella, että he ovat nyt hiukkasen huolissaan, hän sanoi. -Te olette rahattomana vieraassa kaupungissa, ja tänä yönä on liikkeellä kaikenlaista väkeä. Ensinnäkin isäntäväkenne tajuaa, että olette tosissanne, ja toiseksi uskon, etteivät he ilkeä enää kovin pahasti teitä painostaa, kun saavat teidät ehjänä takaisin.

Duncan punastui.

-Silti se oli lapsellista, hän mutisi.

-Sitä se kyllä oli, mies sanoi, ja he hymyilivät molemmat.

-No, Duncan sitten huokasi ja tyhjensi kahvimukinsa, -minun pitäisi kai ruveta pyrkimään takaisinpäin. Uskotteko todella, että ajuri ottaa minut kyytiin luottaen siihen, että perillä saa maksun?

-Ehkä hämmästytte, mutta ette te ensimmäinen frakkipukuinen ole, jota täältä kotiin lähetetään, amerikkalainen sanoi levollisesti. -Tänä yönä ajurin saaminen kuitenkin kestää. Mitä te sanoittekaan siitä tytöstä, joka odottaa teitä kotona Euroopassa?

Vähän aikaa Duncan vain katsoi ystävälliseen isäntäänsä. Sitten hän tajusi, että tämä oli todellakin sielunhoitaja. Kaiken hänen sekavan selostuksensa keskeltä mies oli poiminut sen asian, joka häntä eniten satutti.

-Ei hän odota minua. Jos odottaisi, en olisi täällä!

-Sanoitte kuitenkin, että hän kirjoittaa teille usein. Että olette hyviä ystäviä.

-Sitä kyllä. Duncan nojautui eteenpäin tuolissaan ja tunsi jotakin takkinsa rintataskussa. Enempää ajattelematta hän veti valokuvan esiin ja ojensi sen pelastusarmeijalaiselle.

-Te kuljetatte tätä mukananne? Miehen silmissä oli haikea katse, aivan kuin hän tässä ankeassa loukossa, kaikkien toivottomien elämänkohtaloiden keskellä, olisi nähnyt jotakin puhdasta ja ylevää ja liikuttunut syvästi. -Hän on hyvin suloinen. Hän ei näytä tytöltä, joka ehdoin tahdoin murtaisi miehen sydämen.

-Ei hän tajua murtavansa minun sydäntäni, Duncan sanoi hämmästyneenä käsittäessään asian. -Ei hän tajua, että minä… olen tosissani!

Mies ojensi kuvan takaisin, ja Duncan talletti sen huolellisesti taskuunsa.

-Ehkä teidän pitäisi vähän ravistella häntä.

-Ravistella?

-Sanoitte, että tämän illan tapahtumien jälkeen haluatte pois maasta niin pian kuin suinkin. Mutta entäpä, jos vielä jäisitte?

-Jäisin? Duncan puisti päätään. -Ei, enhän minä voi. Eikä häneen tepsi sellainen — tarkoitan, että hän muuttaisi mielensä jos kuulisi minusta ja…

-En tarkoittanutkaan, että jäisitte tähän kaupunkiin tai ryhtyisitte mihinkään typeryyksiin tehdäksenne hänet mustasukkaiseksi. Sellaiset yritykset ovat yleensä tuhoon tuomittuja. Mutta menkää länteen. Menkää länteen, nuori mies.

-Länteen?

-Tai etelään. Tai pohjoiseen. Mihin tahansa. Mutta jääkää vielä Yhdysvaltoihin, seikkailkaa, etsikää itseänne ja paikkaanne elämässä.

-Ei minulla ole varaa sellaiseen! Tähän asti olen ollut Teddy-sedän hyväntahtoisuuden varassa — tai siis hänen ennakkoperintönsä varassa. Duncan irvisti.

-Kerroitte tehneenne työtä isänne kaupassa ennen tänne tuloanne ja myös täällä. Ette te ole mikään laiska herraspoika. Tässä maassa on kyllä mahdollisuus pärjätä, jos omistaa kaksi tervettä kättä ja halun tehdä työtä. Lähtekää New Yorkista, ilmoittakaa kotona olevalle ystävättärellenne haluavanne seikkailla, ja antakaa hänen hiukan odottaa kirjeitänne. Uskokaa minua, ikävä saattaa joskus ihmeellisesti avata ihmisen silmät.

Duncan istui hetken mietteissään ja tuijotti varsin surkean näköisiksi vettyneitä lakeerikenkiään kamiinan luona. Yhtäkkiä häntä huimasivat ne näkymät, joita amerikkalaisen puhe avasi. Lähteä tästä kaupungista, lähteä länteen, tai mihin tahansa, elättää itsensä, nähdä oikeaa elämää!

-Mutta ellei… ellei se tepsi? hän sitten mutisi. -Jos hän… löytääkin sillä aikaa jonkun toisen?

-Ette te väkisin häntä saisi kuitenkaan, mies huomautti. -Jos hän mieluummin menee toiselle… Silloin häntä ei ollut teille koskaan tarkoitettukaan.

He istuivat kauan hiljaa. Välillä ovi kävi, ja joku hyvin myöhäinen kulkija tuli vielä kysymään yösijaa. Pelastusarmeijalainen ohjasi tulijat tyhjille telttavuoteille ja palasi sitten Duncanin luo.

-Jalkineenne eivät ole vielä kuivat, hän sanoi arkisesti, -mutta nyt teidän olisi varmasti jo aika palata kotiin, ettei isäntäväkenne mene poliisin puheille.

Duncan nyökkäsi mietteissään.

-Kiitos, hän sanoi sitten yksinkertaisesti.

-Jumalan siunausta, mies toivotti ystävällisesti.

Kun Duncan myöhemmin sinä aamuyönä astui sisään Bissetin talon ovesta perässään hovimestari, jonka hän oli hakenut maksamaan kyydin — vaikka ajuri epäilemättä oli kaiken kokenut, tämä oli tuskin niin luottavainen, että olisi odottanut hänen hakevan rahaa omasta huoneestaan suuren talon yläkerrasta asti — juhlat eivät vielä olleet ohi. Salista kuului yhä puheensorinaa ja lasien kilinää, vaikka vierasjoukko olikin selvästi harventunut.

-Herra Bisset ei kertonut rouvalle lähdöstänne, sir, sanoi hovimestari. -Hän ei halunnut, että tämä huolestuu ja sana leviää. Sanottiin, että tulitte pahoinvoivaksi ja vetäydyitte huoneeseenne. Minun oli määrä mennä poliisilaitokselle, ellette olisi tullut kotiin viiteen mennessä.

-Hyvin käytännöllistä, Duncan mutisi. -Kiitos. Minä maksan takaisin kyllä.

-Ei sen niin väliä, sir, hovimestari sanoi yhtäkkiä hymyillen. -Maksan mielelläni siitä ilosta, että joku laittaa kampoihin Beverly-neidille. Menkää yläkertaan, sir, minä tulen kohta laskemaan teille kuuman kylpyveden ja tuon sitten syötävää, jäitte ilman illallistakin.

Duncan nousi portaat ja oli jo huokaista helpotuksesta päästyään huoneensa ovelle, kun hänen takaansa kuului ääni.

-Duncan!

Beverly oli tullut hänen perässään.

-Missä sinä olet ollut?

-Ulkona, Duncan sanoi hiukan tarpeettomasti, sillä tytön katse oli jo pyyhkäissyt yli hänen revenneiden ja kastuneiden vaatteittensa. -Olen pahoillani, että aiheutin huolta.

Beverly avasi suunsa kuin sanoakseen jotakin, mutta sulki sen taas. Hän ei ollut enää niin säihkyvän uljas kuin illalla, sillä taas yhden yön juhlimisen jälkeen hänen pukunsa oli epäjärjestyksessä, eikä ehostus kyennyt  peittämään ihon lievää harmautta ja tummia silmänalusia.

Yhtäkkiä Duncan tuli ajatelleeksi, että Beverly oli lähes hänen ikäisensä. Seurapiirityttönä tämä oli jo toivottoman vanha avioliittomarkkinoille, ”jäännöserää”, kuten Duncan oli kustantamossa kuullut erään työntekijän ilkeästi sanovan johtajan tyttärestä. Beverlyn täytyi olla epätoivoinen. Sillä mitä muuta tämä voisi elämässään tehdä kuin mennä naimisiin, ja ellei se onnistuisi…

-Ainakin sinä toit mielipiteesi selkeästi julki, Beverly lopulta sanoi hiukan ivallisesti. -On tunnustettava, ettei ole erityisen imartelevaa, jos mies pitää kihlausta kanssani niin kauheana vaihtoehtona, että pakenee paikalta kuin mielipuoli.

-Se oli typerä temppu, Duncan myönsi. -Mutta isäsi painosti minua aika lujasti. Ja Beverly, niin paljon kuin minä sinusta pidänkin…

Tyttö naurahti katkerasti, sitten hän yhtäkkiä tuli Duncanin luo ja kietoi kätensä tämän kaulaan.

-Sinä et ehkä usko, hän kuiskasi, -mutta minä pidän sinusta todella. Enemmän kuin… kenestäkään muusta. Olisin toivonut — olisin todella toivonut…

-Minä olen pahoillani, Beverly, Duncan sanoi uudelleen ja irrotti tämän kädet kaulaltaan, ennen kuin jostakin taas ilmestyisi joku utelias ja syntyisi lisää vääriä käsityksiä.

Beverly huokasi ja nojautui hänen rintaansa vasten, aivan kuin olisi halunnut epätoivoisesti vielä koskettaa häntä.

-Millainen se sinun — Beatricesi — oikein on, kun hänellä on sinuun tällainen valta!

-Hän on ihmeellinen, Duncan sanoi yksinkertaisesti ja vetäytyi varovasti kauemmas.

Mutta Beverly oli tuntenut jotakin kovaa poskensa alla.

-Mitä sinulla on taskussasi? hän kysyi, äänessään taas tuttu määräävä sävy. Sitten, aivan kuin olisi arvannut: -Sydäntäsi vasten!

Duncan mietti silmänräpäyksen, ennen kuin veti esiin valokuvan, jossa nuori vaaleapukuinen tyttö seisoi hymyillen kotipuutarhassaan pensaiden keskellä.

-Hänkö? Beverlyn ääni oli tutkimaton.

-Hän.

Beverly katsoi kuvaa, ja äkkiä Duncan ymmärsi, että nyt tämä sai vastauksen kaikkiin niihin kysymyksiin, joita oli esittänyt hänelle tanssilattialla. Kuvassa oleva vaaleapukuinen tyttö oli tuhatkertaisesti kaikkea sitä, mitä Duncanille koskaan tässä loistavassa talossa voitaisiin tarjota.

-Älä välitä isästä, minä lepytän hänet, Beverly sanoi äkkiä ja työnsi kuvan Duncanin käteen. -Enkä minä tuhlaa aikaani toivottomiin tapauksiin, joten voit olla tästä lähin rauhassa sen puolesta.

-Minä toivon, että sinä löydät jonkun, Duncan sanoi hiljaa. -Mutta jos kestät kuulla ystävän neuvon… Anna miehen vähän jahdata sinua eikä toisinpäin. Niin lapsellisia me kaksilahkeiset olemme.

-Ellen minä olisi jahdannut sinua, olisitko sinä… Beverlyn silmissä oli äkkiä jotakin toiveikasta.

Mutta Duncan puisti päätään ja hymyili surumielisesti.

-En olisi. Tässä maailmassa on vain yksi nainen, jota minä jahtaan.

Beverly huokasi.

-Menen alas, viimeiset vieraat taitavat olla lähdössä, hän sanoi. -Hovimestari kai lupasi järjestää sinulle kylvyn ja syötävää? Hyvää yötä, koetetaan nukkua vähän tämän kaiken päälle.

Hänen pukunsa pitsikoristeinen laahus valui alas rappusia, kun hän palasi alakertaan. Duncan seisoi hetken huoneensa ovella miettien, minkä tähden ihmissydämen piti aiheuttaa niin paljon huolta suuntaan ja toiseen tässä matoisessa maailmassa, kunnes näki hovimestarin tulevan ruokatarjottimen kanssa.

Saatuaan itsensä taas puhtaaksi ja lämpimäksi ja syötyään vatsansa täyteen Duncan istui huoneensa ikkunalla. Uudenvuodenyö alkoi kääntyä vuoden ensimmäiseksi aamuksi. Raketit olivat aikaa sitten sammuneet, punssimaljat tyhjentyneet, viimeiset vieraat lähteneet. Hänen pitäisi todellakin koettaa nukkua vähän ja sitten herättyään puhua asiat selviksi Teddy-sedän kanssa. Jos tämä lähettäisi hänet pois, hänen olisi vain palattava kotiin häntä koipien välissä ja kestettävä vielä isänkin moitteet.

Tai ehkä ei sittenkään. Katsoessaan ylös kirkkaalle tähtitaivaalle Duncan mietti Pelastusarmeijan upseerin sanoja. ”Mene länteen, nuori mies”, oli sanottu niin monille umpikujassa olleille ennen häntä. Auttaisiko se todella? Mitä Sappho sanoisi, ellei hän palaisikaan keväällä kotiin, kuten oli luvannut? Sanoisiko tämä mitään, olisiko vain tyytyväinen, kun pääsisi kiusallisen sinnikkäästä ihailijastaan?

Yhtäkkiä Duncan tiesi, että hän ottaisi riskin. Hän jäisi. Tämä oli hänen ainoa mahdollisuutensa nähdä maailmaa, sillä tuskin hän Skotlantiin palattuaan koskaan enää sieltä poistuisi. Hän selviäisi kyllä, sillä olihan hänellä tosiaankin kaksi tervettä kättä, joilla itsensä elättää. Hän jatkaisi oppivuosiaan, mutta oppisi nyt todellisesta elämästä.

Ja jos Sappho olisi vielä vapaa, kun hän palaisi, hän ei luovuttaisi. Hän olisi niin sinnikäs ja peräänantamaton, ettei tämä voisi lopulta muuta kuin suostua. Hän kieltäytyisi hyväksymästä mitään muuta kuin myöntävän vastauksen. Hän taistelisi niin kauan, että saisi Sapphon omakseen.

Se oli hänen uudenvuodenlupauksensa, ja sen hän pitäisi.

~*~*~*~

Tähän päättyy uudenvuodenpäivän tarina.
Viimeinen joululahjanne ilmestyy tähän blogiin muutaman päivän kuluttua eli loppiaisena 6.1. klo 20.

Bettyssä ja myrskyn vuosissa Duncan kirjoittaa ensimmäisen maailmansodan rintamalta huomattavasti pidempiä kirjeitä kuin aikoinaan Amerikasta Betty maailmalla -kirjassa. Viisastelin Facebookin puolella siitä, että hän on joko kehittynyt huomattavasti kirjeenkirjoittajana, tai sitten ei Amerikasta kaikkea haluttu kertoakaan.

Siitä ajatus lähti: mitä kaikkea Amerikassa lopulta tapahtui, sellaistakin, mistä Duncan ei kertoisi kotona?

Duncan kuvitteli, että Betty vietti tätä joulua 1906 ja uutta vuotta 1907 onnellisena kotonaan, mutta missä tämä tosiasiassa oli? Siitä voit lukea täältä. Ja siitä, miten Duncan uudenvuodenlupauksensa piti, täältä ja täältä.