torstai 31. joulukuuta 2015

Joulun 2015 kertomus 8/9

Berliinissä joulukuun 24. päivänä 1919

Oma rakas Bobby!

Kiitos, sydämellinen kiitos kirjeestäsi, joka ehti vielä näin ennen joulua ja joka oli niin ymmärtäväinen ja kaunis ja täynnä rakkautta! Kiitos, ettet moittinut lapsellisuuttani, kiitos että ymmärrät!

Ja kiitos Jumalalle siitä, että olet tullut järkiisi! Voi Bobby, mitään parempaa joululahjaa en olisi saattanut edes kuvitella kuin se salaisuus, mitä kirjoitit! Nyt minä totisesti toivon, että voisin olla siellä kotona, kun Sinä ja Neil julkistatte kihlauksenne joulupäivänä! 

Miten onnellisia teistä tulee! Bobby kulta, minä tiesin, että kaikki menee hyvin! Minä tiesin, että tällä kaikella on jokin tarkoitus! Olen niin onnellinen, että istuin vähän aikaa itkemässä pelkästä ilosta. Kaipa se on tämä joulunaika, joka tekee minut niin tavattoman herkäksi.

Mutta jos et kohta lakkaa murehtimasta sitä, ”mitä ihmisetkin sanovat”, taidan vähän suuttua. Sinä olet ollut leski puolitoista vuotta, olet kaksikymmentäkolmevuotias kuten minäkin, koko elämäsi on edessä! Minä uskon, minä tiedän, että Will iloitsee siitä, ettet jäänyt yksin suremaan lopuksi elämääsi, ja rouva Saunders saa suksia kuuseen ja mieluiten pysyä siellä.

Vaikka mikäpä minä olen Sinua moittimaan, kun itse en ole yhtään parempi. Kirjoitettuani sen raukkamaisen valituksen, jonka Sinulle viimeksi lähetin, heräsin seuraavana yönä kolmelta. Kukaan ei ole järkevimmillään yöllä kolmelta!

Ajattelin kirjettäni ja sitä, että ehkä Sinä vahingossa tulet kertoneeksi äidillesi sen sisällöstä, ja se menee Bettyn ja Duncanin korviin, ja he huolestuvat, ja sitten rouva Wallace huomauttaa sillä ärsyttävällä mitäs-minä-sanoin-äänellään, että minun olisi pitänyt pysyä kotona, ja…

No, sehän nyt oli aivan hullua. Mutta ellei yksin makuuhuoneessakin olisi ollut niin kylmä, että tarkenin pitää vain nenänpäätäni täkin ulkopuolelta, olisin varmaan noussut ja lähtenyt ulos kadulle murtautuakseni postilaatikkoon, johon kirjeesi olin jättänyt. Mitä varten tuohon aikaan yöstä kaikki asiat ovat niin suuria?

Valvoin ja surin aamuun asti, mutta kun Felixin herätyskello alkoi soida, olin tehnyt päätökseni. Minä lakkaisin valittamasta heti paikalla kaikesta turhasta, kun kerran asiani ovat niin äärettömän hyvin. Suutelin miestäni ja nousin hänen kanssaan aamiaiselle ja päätin, että olisin reipas, vaikka se vaatisi henkeni.

Ajattelin, että jos kerran olen Saksassa ja aion täällä pysyäkin, minun on parasta opetella, miten Saksassa vietetään joulua. Olen tähän asti opetellut ”ihmisiä”, ja kieltä opettelen varmasti lopun elämääni, mutta nyt otin tämän uuden oppiaineen ohjelmaani.

Helpointa olisi tietysti ollut, jos olisin voinut kysyä asiaa Ulrikelta tai Huldalta, jotka ovat kristittyjä. Mutta vaikka osaisinkin muotoilla kysymyksen, en ymmärtäisi vastausta! Felixiä en voi pyytää tulkiksi, koska en tahdo hänen saavan selville minun typeriä ja lapsellisia ajatuksiani joulusukista ja muusta turhuudesta. Hän huolestuu niin herkästi, mikäli aavistaakaan, ettei minulla ole kaikki hyvin.

Ainoa keino oli siis lähteä kenttätyöhön. Istuttuani aamun kieliopintojeni parissa ja syötyäni lounasta Lea-tädin ja Estherin kanssa sanoin lähteväni kävelylle — tunnen itseni kauhean ylpeäksi, kun osaan jo kertoa sen! — ja olin iloinen, kun molemmilla oli kiirettä eivätkä he tarjoutuneet seurakseni. Tällä kävelyllä olin nimittäin mieluiten yksin.

Siitä päivästä alkaen olen kierrellyt melkein joka iltapäivä kaupungin joulutoreja, tupakkakauppoja ja kirkkoja. Tutkin tarkkaan (mutta sen verran kaukaa, ettei minua puhuteltu, kun en olisi kuitenkaan ymmärtänyt) myyntikojut, nuuskin myymälöiden lehtihyllyjä ja ostin kaikki naistenlehdet, joissa näkyy mitään jouluun vivahtavaa, ja perehdyin suurella mielenkiinnolla kirkkojen ulkopuolella tai eteisissä oleviin tulevien tapahtumien ilmoituksiin.

Nyt tiedän, että saksalaiset kutsuvat neljää joulua edeltävää sunnuntaita adventtisunnuntaiksi, ja jos mahdollista, hankkivat koteihinsa havuista tai koristelluista oksista taivutellun seppeleen, johon kiinnitetään neljä kynttilää. Aivan kuten hanukan aikana sytytetään uusi kynttilä joka ilta, tässä Adventskranz-koristeessa sytytetään uusi kynttilä jokaisena neljänä adventtisunnuntaina.

Ja koska saksalaiset rakastavat noita havujaan ja siis myös joulukuusta yli kaiken, kojuissa on lukemattomia erilaisia koristeita kuusta varten. Pelkäänpä, että vain harvoilla on varaa täksi jouluksi hankkia kalliita puhallettuja lasipalloja ja lintuja ja helminauhoja, mutta sitäkin hanakammin käydään kiinni huokeampiin hopeapaperikoristeisiin. Koko maailmalla tuntuu olevan kiiltävän ja kimmeltävän nälkä sotavuosien jälkeen!

Aivan kuten meillä kotona, lapset seisovat unelmoiden lelukauppojen ja karamellikojujen luona, sillä vaikka niiden valikoima on nyt vaatimaton, se on silti useimpien ulottumattomissa. Lahjat tosin täällä tuo, mikäli olen ymmärtänyt, Kristus-lapsi, jolla voisi kuvitella olevan valta sellaisen turhuuden kuin inflaation yli. Mutta lapsetkin käsittävät kyllä, kuten meillä kotona, että kaikkea he eivät voi saada.

Joskus unohdun pitkäksi aikaa vain katsomaan heitä, heidän loistavia silmiään, ja muistelemaan Prinssiä ja Archieta ja Donia ja Faithia ja Gracea ja Evania ja vauvaa, jonka pitäisi keväällä syntyä. Ja kieltämättä silloin pyyhin vähän omia silmiäni, mutta onneksi voin aina syyttää viimaa.

Mitä naistenlehtiin tulee, ne eivät paljon poikkea meidän lehdistöstämme joulun alla, mikäli voin kuvista ja sanakirjan kanssa tavaamistani pätkistä ymmärtää. Lukemattomia ruoka- ja leivontaohjeita pula-aikaan sovitettuina versioina, vinkkejä joululahjojen tekemiseksi huokealla kotoa löytyvistä tarpeista, jouluisia runoja ja kertomuksia tunnelman kohottamiseksi.

Kirkot ovat vähän kiusallisia, sillä ellei seurakunnallisia tapahtumia ole naulattu tauluun rakennuksen ulkopuolelle, on mentävä sisään, ja silloin on aina vaarana, että joku puhuttelee. Pari kertaa ystävällinen kirkonvartija on tullut sanomaan minulle jotakin, ja änkytettyäni nicht verstehen katsonut minua pitkään.

Ilmeisesti minut sijoitettaisiin ihmisten pään sisäisessä kastijärjestelmässä idästä tulleiden sotapakolaisten joukkoon, ellei siisti ulkoasuni kertoisi jotakin aivan muuta, ja siksi hämmennän heitä ja saan heidät epäluuloisiksi. Mutta ainakin olen tullut tietämään, että jumalanpalveluksia järjestetään sekä nyt aattona että huomenna joulupäivänä.

Kaikki tämä kiertely ja nuuskiminen sai minut lopulta oikein valtoihinsa. Olkoonkin, että monet tavat ovat erilaisia, toi joulutorien kodikas kuhina minulle kaipaamani juhlamielen. Ja aina silloin tällöin jostakin kuuluu laulua tai soittoa, ja toisinaan tunnistan sävelen, ja hetkessä olen kotona — Skotlannissa, tarkoitan.

Vähitellen olen uskaltautunut ostamaan kupillisen lämmintä viiniä, jota saksalaiset rakastavat, tai tötteröllisen paahdettuja manteleita, tai muutaman naruun sidotun rinkelin herkutellakseni ihmisten seassa vaellellessani. Aivan kuten silloin, kun Felix vie minua teatteriin tai konserttiin, nautin nimettömyydestä ja tuntemattomuudesta. Kukaan ei tiedä, kuka olen ja mistä tulen, eikä minun tarvitse olla epämääräisesti puolustuskannalla, kuten usein olen, vaikka kukaan ei minua mistään syyttäisikään.

Mutta nähtyäni erään kävelyni aikana useita pahasti haavoittuneita sotainvalideja kerjäämässä katuvierillä olen ottanut tavakseni pitää takkini taskussa paljaaltaan rahaa, jota saatan helposti poimia ja pudottaa heidän mukeihinsa. Felix on varoittanut minua avaamasta kukkaroani kerjäläisten nähden, koska milloinkaan ei voi tietää, ovatko nämä rehellisesti omalla asiallaan vaiko  vain houkutuslintuja taskuvarkaille. Oudolla tavalla tuo vähäpätöinen antini — vähäpätöinenhän se on, sillä minä, joka kerran olen itse ollut lähestulkoon yhtä surkeassa asemassa, annan nyt liiastani, eikä se ole erityisen mainittavaa — tekee mieleni hyväksi ja saa minut vähän aikaa todella tuntemaan, että joulu on tulossa.

Ja kun vihdoin ensimmäisen kerran tohdin itse ujosti toivottaa vastaan tulleelle kristityn naapurimme rouvalle Frohe Weihnachten, hyvää joulua, ja hän vastasi minulle samoin iloisesti ja tuttavallisesti nyökäten, olin yhtä tohkeissani ja riemuissani ja kiitollinen kuin Ebenezer Scrooge sinä ensimmäisenä jouluna, jota hän vietti!

Felix yleensä aina kysyy iltaisin, mitä olen päivän aikana puuhannut. En ole tietystikään halunnut sanoa hänelle hakevani muualta sellaista, mitä en saa kotoa, vaan kertonut vain opettelevani tuntemaan kaupunkia pikku kävelyillä. (Sehän on totta, sillä onneksi myyntikojuja on niin lähellä, ettei minun tarvitse lähteä liian kauas.) Ilmeisesti Felix luulee, että kiertelen katselemassa tavaroita tulevaan omaan kotiimme, enkä oikaise häntä. Ostamani lehdet olen kätkenyt piironkiini alusvaatteiden alle, jotta Lea-täti tai Esther eivät näkisi niitä.

Mutta mitä lähemmäs joulu on tullut, sitä vähemmän olen iloinnut enää torien surinasta tai mistään herkuista. Eihän minulla ole puuhaa jouluvalmisteluissa, ei minun tarvitse ostaa ruokia ja lahjoja ja koristeita! Teidän lahja-asianne on järjestyksessä, eikä muuta tehtävää enää ole.

Sitten tulin järkiini. Olihan Felix ostanut minulle lahjan hanukkana pelkäämättä, että se muka jollakin tavalla loukkaisi minua. Mitä varten minä en voisi ostaa uudelle perheelleni lahjoja jouluna? Hyvä tavaton, hehän ovat sivistyneitä ihmisiä, miten he voisivat pitää sitä mitenkään pahana! Eikö se olisi kaunis tapa kiittää heitä siitä ystävällisestä vastaanotosta, jonka olen saanut? Ja Felix — hänelle minun täytyy tietysti hankkia jotakin!

Kulutin pari iltapäivää tavattoman hauskasti, juuri sillä tavalla kuin olin haaveillut, kulkemalla liikkeestä ja kojusta toiseen, tutkimalla, vertailemalla, suunnittelemalla.

Rohkaistuin vallan hurjiin suorituksiin saksan kielen alalla saadakseni nähtäväksi muutamia kudottuja solmioita, jotta voisin tarkistaa laadun, ennen kuin valitsin niistä yhden Otto-sedälle. Lea-tädille löysin aivan tavattoman kauniin kirjotun iltalaukun, jonka sisällä oli pitsein somistettu nenäliina. Estherille taas ostin eräältä käsityöläiseltä soman nahkakukkaron ja hansikkaat. Ulrikelle ja Huldalle hankin muutamia kuvalehtiä, joista toivon heidän pitävän. En tunne heitä niin hyvin, että olisin osannut valita mitään henkilökohtaisempaa.

Myös Felixin lahjan kanssa jouduin miettimään pitkään. Lopulta ostin kirjan, jonka kuvan näin joissakin lehtien mainoksissa. Vaikka arvelen Felixin pitävän siitä, sillä se esittelee kuuluisten taiteilijoiden elämäkertoja, en ole aivan tyytyväinen. Se on niin kovin persoonatonta! Mitä varten minä en keksi mitään parempaa, mitään intiimimpää miehelle, jota rakastan enemmän kuin ketään muuta koko maailmassa? Mutta sen kummempaan en nyt vain pystynyt.

Täytyy tunnustaa, että näitä puuhaillessani ja väkisinkin joulutunnelmaan virittyessäni en ole voinut olla loukkaantumattakin Felixiin. Se on lapsellista, mutta en voi sille mitään!

Kun nyt ajattelee, miten tavattomasti hän ottaa minut kaikessa huomioon, selittää saksalaiseen ja juutalaiseen kulttuuriin liittyviä, minulle outoja asioita ja aina katsoo, ettei oloni ole epämukava minkään vieraan tavan kohdalla, en voi nyt käsittää hänen välinpitämättömyyttään. Vaikkei hän vietä joulua, hänen pitäisi kulkea kaupungilla pussi päässä ollakseen havaitsematta, että se on tulossa, ja hänen täytyy tietää, miten tärkeä juhla se on minulle.

Mutta ei, hän ei ole hiiskahtanut joulusta mitään sen jälkeen, kun hoiti lahjojeni hankkimisen kotiväelle. Hän ei ole kysynyt, tahtoisinko viettää joulua jotenkin, hän ei ole kysynyt, podenko koti-ikävää tähän aikaan vuodesta, hän ei ole ehdottanut, että hankkisin meidän oleskeluhuoneeseemme jotakin koristusta, eikä hän ole kysynyt, haluaisinko mennä jouluna kirkkoon. Hän kerta kaikkiaan käyttäytyy niin kuin ei todellakaan olisi tietoinen koko tästä juhlasta ja sen merkityksestä.

Ja nyt on jouluaatto. Jouluaatto, Bobby! Koivurannassa kuusi on koristeltu ja lapset ovat ripustaneet sukkansa, ja ehkä Donald on pyytänyt sammuttamaan yöksi tulen takasta, jotta joulupukki pääsee tulemaan sisään — rouva Wallace on taikonut ruokakomeron täyteen toinen toistaan ihanampia herkkuja, ja kirkossa odottavat uudet vahakynttilät huomista jumalanpalvelusta. Duncan on kotona jouluna ensimmäisen kerran vuosiin, ja lasten mentyä nukkumaan he Bettyn kanssa tuovat komerosta kesämattojen alla kätkössä olleen laatikon, jossa lahjat ovat, ja alkavat jakaa niitä lasten sukkiin…

Ei, Bobby, minä en taas aloita. Nyt on jouluaatto, ja huomenna on joulupäivä, ja minä aion nousta niin aikaisin, että laitan lahjat valmiiksi jokaisen lautasen viereen, kun Ulrike kattaa aamiaispöytää, ja yllätän kaikki. Ja aamiaisen jälkeen olen päättänyt mennä käymään luterilaisen kirkon jumalanpalveluksessa. Saan kuulla ehkä taas tuttuja säveliä, ja varmaan jo ymmärrän saarnaakin paremmin kuin viimeksi, varsinkin, kun tiedän, mistä aiheesta puhutaan. Ja kun tulen kotiin, otan esiin Sinun lahjasi ja nautin siitä. Teen itselleni hyvän joulun vaikka väkisin!

Toivottavasti vain en huomenna ole kipeänä. Olen nyt useampana päivänä ollut äärettömän väsynyt ja voinut vähän pahoin. Sopisikin, että saisin vielä vatsaflunssan tai jotakin muuta yhtä inhottavaa, kun on joulu, eikä kuitenkaan ole! Mutta ehkä olen vain vilustunut kaupungilla kulkiessani, ja se menee pian ohi.

Hyvää yötä, rakas ystävä, jouluyötä! Tänä iltana ajattelen teitä kaikkia vielä lämpimämmin kuin muulloin, ja aivan erikoisen lämpimästi Sinua ja Neiliä ja huomista kihlapäiväänne. Ole onnellinen ja siunattu, ystäväni!

Oma Ruthisi.

Tarina jatkuu huomenna klo 10.00.

keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Joulun 2015 kertomus 7/9

Berliinissä joulukuun 15. päivänä 1919

Rakas oma Bobbyni!

Lämmin kiitos kaikesta, mitä olen saanut Sinulta! Kyllä, koko paksu kirjekuori tuli ehjänä perille jo nyt. Tahtoisin vähän nuhdella Sinua siitä, että sittenkin lähetit joululahjan — mutta miten voisin, kun tulin siitä niin iloiseksi! Teit viisaasti, kun et laittanut pakettia, ja toivon, ettei Koivurannastakaan sellaista ole lähetetty. Koetin ainakin kirjeessäni kaiken sellaisen lujasti kieltää, sillä paketilla on suurempi riski jäädä matkalle kuin kirjeellä.

Tunsin tietysti heti, että Sinulta tulleessa kuoressa oli muutakin kuin kirje, sillä niin paksu ei edes Sinun rakas kirjeesi voi olla! Arvaan, että se on kirja, ja se tekee minut iloiseksi, sillä kaipaan niin hirvittävästi uutta lukemista äidinkielelläni! Katsonut en vielä sisältöä ole. Olin niin lapsellinen, että pyysin Felixiä vetämään kirjeesi ulos ja antamaan minulle, ja koko lopun kirjekuoren sisältöineen kätkin piironginlaatikkooni ottaakseni sen esille vasta jouluaamuna.

Toivottavasti Sinä puolestasi olet saanut tai saat lähiaikoina minulta pienen tervehdyksen. Felix sanoi, ettei minun kannata myöskään täältä alkaa lähetellä paketteja Skotlantiin — vaikka itse asiassa jotakin lähetettävää saattaisi ollakin, koska joulutorit ovat putkahtaneet esille, aivan kuin jossakin tämän kärsivän, puutteenalaisen kaupungin kätköissä itse satu olisi vain odottanut esiintuloaan — ja että jos haluan laittaa joululahjoja kotiin, on parempi, että sanon mitä toivon ja hän järjestää sen yhtiökumppanien kautta.

Täytyy myöntää, että vaikka sinänsä vietin hauskoja hetkiä miettien teitä kaikkia rakkaita yksitellen ja pohtien, mitä kenellekin pyytäisin hankkimaan, se ei ollut sama kuin päästä itse jouluostoksille.

Voi, miten mielelläni olisin astunut läheisen kadun lelukauppaan valitsemaan jotakin lapsille, vaikka kuinka vähillä rahoilla, tai toisen poikkikadun vaatemyymälään, jonne on saatu jostakin niin tavattoman sieviä huiveja! Sillä hauskuushan on juuri siinä, että vähälläkin saa paljon, jos on kekseliäs. Mutta se ei nyt käynyt. Ehkä vielä joskus on se aika, jolloin todella voin lähettää täältä teille jotakin!

Mutta on tässä muutakin järjestetty sitten viime kirjeeni, Bobs. Odotapa kun kuulet: me olemme ostaneet asunnon!

Aloimme kohta hääjuhlan jälkeen katsella omaa huoneistoa. Se tuntuu melkein hävyttömältä, sillä tilaahan Blumenthaleilla olisi meille enemmän kuin tarpeeksi. Mutta en siltikin voi olla iloitsematta asiasta. Niin hyvää huolta kuin meistä täällä pidetäänkin, on kuitenkin aivan eri asia saada koti — oma koti!

Kun Felix sai vihdoin järjestettyä kaikki ne työt, mitkä olivat kasautuneet hänen poissaolonsa aikana, hän pystyy tekemään nyt järkevämmän mittaisia työpäiviä. Niinpä aloimme kierrellä katsomassa myytäviä asuntoja ympäri kaupunkia. Siinä oli sekin etu, että samalla Felix näytti minulle paikkoja ja Berliini tuli minulle hiukan tutummaksi.

Kun pari kertaa oli käynyt niin, että miellyimme asuntoon ja keskustelimme siitä keskenämme paikan päällä, esittelijä ilmoittikin yhtäkkiä, että valitettavasti oli tapahtunut erehdys ja se oli jo myyty. Hyvin pian käsitimme näiden äkillisten ”kauppojen” johtuvan siitä, että puhuimme keskenämme englantia. Ei totisesti ole eduksi paljastaa täällä kuuluvansa britteihin!

Niin me aloimme juonitella. Meillä on aika pitkälti sama maku, joten tuskin saattaisimmekaan olla aivan eri mieltä asunnosta. Mutta Felix alkoi kommentoida minulle paikkoja saksaksi, ja minä nyökkäilin tai puistin päätäni ja vastailin ja tai nein sen mukaan, miten hän minua ohjasi — jos hän rapsutti vasemmalla kädellä nenänpieltään, minun piti olla samaa mieltä, ja jos laittoi oikean kätensä taskuun, minun piti olla eri mieltä! Ja opettelin sanomaan ja tai nein lukemattomilla erilaisilla äänenpainoilla, niin että Felixistä kuulemma tuntui, kuin hän olisi ”keskustellut” tusinan eri ihmisen kanssa.

Se oli niin hupsua ja lapsellista, että joskus meidän piti jäädä rappukäytävään nauramaan esittelystä tullessamme, mutta ainakaan emme enää jääneet kiinni minun syntyperästäni, sillä minä esitin nöyrää vaimoa ja Felix puhui esittelijän kanssa. Sitten keskustelimme jälkikäteen ulkona kadulla tai Blumenthaleilla rauhassa siitä, mitä olimme nähneet ja mitä siitä pidimme.

Ja tällä tavalla me löysimme kotimme. Se on koti, Bobby. Se on täydellinen. Siinä on kaikki, mistä olen koskaan unelmoinut ja mitä olen oppinut näiden loppumattomilta tuntuvien esittelyjen jälkeen asunnolta toivomaan. Siinä on jopa sellaista, mitä en olisi osannut toivoa!

Neljä makuuhuonetta on tosin minusta hirvittävää liioittelua, mutta Felix huomautti, että meidän täytyy varautua ”sekä pieniin jalkoihin että sinun vieraisiisi, gelibteh”, ja se sai minut yhtä aikaa hupsusti punastumaan ja vavahtamaan ilosta. Sillä ehkä vielä joskus Eurooppa nousee raunioista ja minä voin kutsua tänne luokseni Sinut tai Bettyn ja Duncanin tai jopa isän Kanadasta!

Sitten siinä on suuri sali ja ruokasali ja tarjoiluvälikkö, mikä on tarpeen, koska Felixin on toisinaan pidettävä yhtiön juhlia kotona. Ja työhuone, jota hän kieltäytyy kutsumasta ”herrainhuoneeksi”, koska kuulemma minä tarvitsen yhtä lailla kirjoituspöytää kieliopintojeni ja muun takia. Ja kaksi kylpyhuonetta ja keittiö, joka tuo minun mieleeni kodikkaan keittiön rouva Brodien talossa silloin, kun hän vielä eli. Ja tietysti tarpeelliset komerot ja ruokakonttori ja kaksi palvelijanhuonetta.

Ja kaikki tämä kerrostalon ylimmässä kerroksessa! Se on sitä saksalaista tehokkuutta. Parvekkeelta on näköala yli Gendarmenmarktin aukion Schillerin patsaalle ja Deutscher Domiin ja Französischer Domiin — kyllä, tavasin tuon viimeisen kirjain kirjaimelta, mutta minä opin vielä, Bobs! — jotka ovat vanhoja, uljaita kirkkoja. 

Me rakastuimme sekä alueeseen että asuntoon molemmat, vaikka huoneisto onkin ollut kauan tyhjillään ja aika huonossa kunnossa. Remontti on tehtävä katosta lattiaan ja vähän syvemmällekin, joten emme pääse muuttamaan ennen kuin joskus ensi keväänä. Mutta on niin tavattoman hauskaa saada suunnitella: valita tapetteja ja verhoja ja maaleja ja pohtia kalustusta!

Olen hirveän mustasukkainen kaikista haltuuni uskotuista tapettimallikirjoista ja värilastuista, istun niiden päällä kuin saituri, jos joku (lue: Lea-täti) lähestyy, ja murisen! Ensimmäisen kerran vuosikymmeneen, ensimmäisen kerran sen jälkeen, kun jätin taakseni sen pienen hökkelin Claymuirissa, jossa synnyin, saan oman kodin. Sillä vaikka Betty ja Duncan ottivat minut perheeseensä, kärsin aina välillä siitä tunteesta, että olin vain vieraisilla. (Mutta älä missään nimessä mene lipsauttamaan tästä mitään heille!)

Asuntoasia on pitänyt minut iloisena ja hilpeänä melkein näihin päiviin asti. Mutta sitten luin kalenteria ja tajusin, että vuosi on jo näin pitkällä. Sillä yhtenä — ja valitettavan suurena — renkaana siinä ketjussa, joka koostuu yllätyksistä ja pettymyksistä, joita minulle kaikesta mukamas viisaasta ja kypsästä etukäteisajattelustani huolimatta sittenkin tässä maassa on tullut, on joulu.

Tai oikeammin sen puute.

Kuten mainitsin, Berliini valmistautuu jouluun, huolimatta vaikeasta ajasta. Joulutorien kojut on pystytetty, myymälät tarjoavat mitä suinkin voivat, sokeria haaskataan sellaiseen turhuuteen kuin makeisiin, hanhiparoilla on kovat oltavat, eikä niin köyhää perhettä taida ollakaan, joka ei hankkisi edes ylimääräisiä kynttilöitä.

Mutta niin typerältä kuin se kuulostaa, en tajunnut, että tietystikään juutalaiset eivät vietä joulua!

Ei sillä, etteikö täällä meillä olisi juhlittu, ja sitä tehtiinkin toista viikkoa. On ollut hanukka, kahdeksan päivän juhla, jota vietetään sen muistoksi, että öljy ei loppunutkaan kesken Jerusalemin temppelin vihkiäisissä. Lea-täti kehotti jo ajoissa Ulrikea ottamaan esiin ja kiillottamaan kaikki kynttilänjalat, mutta huolellisimmin kiillotettiin suuri yhdeksänhaarainen kynttelikkö. Joka ilta siihen sytytettiin kynttilöitä, ensin yksi, sitten kaksi ja niin edelleen, kunnes se loisti pöydällä kuin tähti. Sukulaisia tuli vierailulle ja me kävimme vierailuilla ja saimme niin paljon herkkuja, että hetken tuntui, kuin olisin päässyt aikaan ennen sotaa.

Koska perheessä ei ole lapsia, ei hanukkana ole lahjoja annettu kuulemma enää vuosiin. Mutta viimeisenä iltana sain Felixiltä neliskulmaisen rasian, jonka sisällä oli aivan tavattoman kaunis hopeinen kaulakoru ja samantyylinen rannekoru ja korvakorut. (Jos et kerro kenellekään, paljastan, että annoin Estherin rei’ittää korvani heti, kun hanukka oli ohi — en ole aivan varma siitä, mitä mieltä Betty on korvarenkaista, saati sitten rouva Wallace, mutta minusta on kauhean hauska tuntea ne korvissani!).

Olin nolo, sillä en ollut ymmärtänyt ollenkaan hankkia kenellekään lahjoja, kun nimenomaan oli sanottu, ettei niitä aikuisten kesken vaihdettaisi! En ollut edes tajunnut, että olisin voinut yllättää Felixin. Mutta Felix huomautti taas jotakin ”brittiläisestä emansipatorisuudesta” ja ilmoitti, että ”saksalaisen aviomiehen oikeus on ostella vaimolleen mitä mieli tekee”, ja minä muistin taas ostospäiväni Lontoossa, ja kiitin kauniisti enkä nuhdellut häntä enempää turhanpäiväisestä haaskauksesta.

Kun Felix selitti minulle etukäteen hanukan viettoa, ajattelin, että se on vähän kuin joulu — kynttilöitä ja lahjoja lapsille ja herkkuja. Ja kun sitten todella tajusin, että juutalaiset eivät tosiaankaan joulua vietä, päätin nauttia hanukasta sen sijaan.

Ja nautinhan minä. Pidän näistä vanhoista perinteistä ja tavoista. Kynttilöitä, leivonnaisia, rukouksia. Eihän se ulkoisesti niin paljon poikkea meidän kristittyjen juhlinnasta — selvisihän Felixin Bubbekin tästä kulttuurierosta!

Mutta, Bobby, se poikkeaa sittenkin. Se poikkeaa sisällöltään, se on lakia eikä armoa, ja — Sinulle voin paljastaa, miten tavattoman lapsellinen minä olen — se poikkeaa muodoltaan.

Minä kaipaan joulua, omaa jouluani! Eihän minun lapsuudessani joulu ollut millään tavalla näyttävä juhla, ja usein isä joi itsensä silloin tolkuttomaan tilaan. Mutta äiti yritti aina hankkia edes jotakin ylimääräistä, vaikka sitten vain niitä kynttilöitä, ja antaa minulle jonkin pienen vaatimattoman lahjan. Joskus sain palmikkonauhat, jotka olivat vähän värjääntyneet ja ne oli siksi myyty kaupasta puoli-ilmaiseksi, tai hivenen lohjenneen karamellitangon, johon äidillä oli samasta syystä ollut varaa. Se oli niin pientä, mutta se tuli niin täydestä sydämestä!

Jos isä oli retkillään jouluna tai ehkä nukkui pois humalaansa — sillä siitä olen kiitollinen, ettei hän koskaan jouluisin ollut pahalla päällä, vaikka olisi tullutkin juovuksissa kotiin — me istuimme äidin kanssa pöydän ääressä. Äiti sytytti kynttilän tinaiseen kynttilänjalkaan, jonka hän oli tuonut kotoaan ja joka oli niin tavattoman kaunis (isä myi sen äidin kuoleman jälkeen kattaakseen arkun hinnan). Ja sitten äiti veti minut kainaloonsa ja avasi Raamattunsa ja luki minulle ensimmäisestä joulusta. Ja jos sää oli hyvä ja minulla sattui olemaan kengät, jotka olivat ehjät ja mahtuivat jalkaan, me kävelimme yhdessä Claymuirin kirkkoon, jossa oli kuusi ja monia kynttilöitä, ja virret olivat niin tavattoman kauniita!

Jouluna äidillä oli aikaa minulle. Ehkä siksi tuntuu, että juuri jouluisin äiti on edelleen minua lähinnä. Ehkä hänellä on taivaassakin parhaiten aikaa minulle jouluna?

En koskaan unohda sitä joulua, jolloin koko Claymuir oli hukkua lumeen, mutta meidän mökissämme oli aivan ihmeellisen hyvä ja lämmin tunnelma. Ennen joulua Betty, joka silloin oli koulun opettajatar, oli yhtäkkiä ilmestynyt meille mukanaan laatikollinen vaatteita sekä äidille että minulle. Meidän oli kerrankin lämmin, ja olin päässyt kouluun huolimatta lumesta ja pakkasesta, sillä laatikossa oli ollut minulle sopivat kengät. Eikä isä juonut sinä jouluna. Se oli minun elämäni paras joulu.

Mutta melkein yhtä ihmeellinen oli ensimmäinen jouluni Koivurannassa. Olin tietysti kuullut joulusukkien ripustamisesta ja sellaisesta, mutta en ollut koskaan ajatellut sen koskevan minua, ja melkein luulin Bettyn pilailevan, kun hän kehotti aattoiltana minua ripustamaan sukkani. Mutta se ei ollut pilaa, sillä jouluaamuna sukkani oli repeämäisillään kaikista ihanista tavaroista! Ja olin niin iloinen, että Sinä olit neuvonut minua joululahjojen suhteen ja minulla oli lahjoja, vaikkakin pieniä ja omin käsin tehtyjä, annettavaksi Bettylle ja Duncanille.

Se oli ihmeellinen joulu. Oli kuusi, ja kynttilöitä, ja kimaltavia koristeita, ja ruokaa mielin määrin. Tietysti se oli ihmeellinen ennen kaikkea siksi, että Duncan oli parantunut sairaudestaan, vaikka olimme kuvitelleet hänen kuolevan — ja kun hänen sairastumisensa oli minun syytäni, en todellakaan olisi voinut saada parempaa lahjaa kuin hänen toipumisensa!

Mutta siinäkin joulussa oli varjonsa. Muistan, miten istuin siinä olohuoneen lattialla kaikkine uusine ihanine tavaroineni ja tajusin, että vaikka kaikki muut olivat minua muistaneet, Bettyn perhekin, isältä en ollut saanut edes joulukorttia. Voi, jos olisin silloin tiennyt, että hän oli kirjoittanut minulle, mutta että viesti viipyi postissa ja tulisi vasta uudeksivuodeksi! En uskonut Bettyn vakuutuksia siitä, ettei isä ollut unohtanut minua, ja muistan, miten kipeästi surin asiaa.

Sen jälkeen olen saanut viettää niin ihania, niin unohtumattomia jouluja. Sotajoulutkin olivat kauniita, omalla tavallaan, vaikka ne eivät olleet niin kirkkaita. Mutta lapsille se kaikki oli niin suurta ihmettä, ja heidän ilonsa toi ilon meillekin.

Ja miten ihmeellinen oli viime joulu, rauhan joulu, jonka vietimme Wallaceiden vieraana! Miten minä sain sen ihastuttavan leningin, jonka kankaan rouva Wallace oli kaivanut ties mistä, ja jota olen käyttänyt täälläkin aina, kun olen syystä tai toisesta ollut epävarma (ja sitä käy usein) ja halunnut tuntea olevani tyylikäs ja muistaa olevani rakastettu. Ja miten Alice-täti kävi ja toi korillisen herkkuja, jotka oli saanut amerikkalaisilta yhtiökumppaneiltaan! Ja miten hän kuiskasi Bettyn korvaan salaisuuden, joka tänä jouluna jo itse ojentelee pikku käsiään kuusenkoristeita kohti.

Bobby, minä alan nyt itkeä, joten lakkaan muistelemasta.

Tahdon olla aikuinen ja järkevä. Joulun sanoma ei karkaa mihinkään, oli sitten kuusta ja kynttilöitä ja koristeita ja lahjoja tai ei. Se on kaikki vain ulkoista. Aivan samoin kuin minua ei vähääkään haittaa kaikki se, mikä tässä kaupungissa on sodan jälkeen vielä niin puutteellista, kun vain saan olla Felixin kanssa, ei minua pitäisi vähääkään haitata se, etten saa viettää joulua samalla tavalla kuin ennen.

Ja miksen ”saisi”, miten typerästi kirjoitin. Olen viime aikoina alkanut tehdä Felixin sanoin ”valloitusretkiä” lähiympäristöön yksinkin, ja löytänyt molemmat Sinulle joskus mainitsemani kirkot. Katolisuus on minulle vierasta, mutta luterilaisessa kirkossa kävin jo viime sunnuntaina jumalanpalveluksessa. Ymmärsin tapani mukaan sanan sieltä ja toisen täältä, mutta virsien ja liturgian sävelissä oli jotakin tuttua, ja se teki oloni kotoisaksi.

Mikään ei siis estä minua menemästä joulupäivänä kirkkoon, ja mitä muuta ihminen jouluunsa tarvitsee, jos nyt tarkkoja ollaan?

Mutta se ei vain ole niin helppoa.

Typerästi minä kaipaan kaikkea sitä, mikä kotona kuuluu joulunalusaikaan. Kotona, Skotlannissa!

Sillä vaikka mieheni olisi kristittykin, Saksassa jouluun valmistaudutaan vähän toisin ja tavat ovat erilaiset. Eikä minulla ole täällä ketään, kenelle ostaa joululahjoja tai kortteja. Mietin kyllä, voisinko ostaa joululahjoja Felixin perheelle, mutta ehkä he loukkaantuisivat? En uskalla kysyä, niin typerää kuin se onkin. Ja vaikka olen käynyt kirkossa yksin, en ole oppinut menemään sinne yksin jouluna. Olisi niin ihanaa saada olla siellä sen ihmisen kanssa, jota eniten koko maailmassa rakastaa, ja toivottaa hänelle hyvää joulua!

Mutta koetan olla reipas, Bobby. Ja siinä minua auttoi Sinun postisi. Sen tähden halusin kätkeä lähettämäsi lahjan. Mitä minä valitan, onhan minulla yksi lahja avattavaksi jouluaamuna, ja kirkossa tuskin sentään olen yksin, jos joulujumalanpalveluksen väkimäärä on yhtään sitä mitä meillä kotona! Ja voinhan itse olla juhlamielellä, vaikka kuinkakin Blumenthaleilla ja heidän lähipiirissään se on vain yksi torstaipäivä muiden joukossa. Jos en siihen kykene, jos tarvitsen niin paljon maallista ja ulkoista jouluni rakentamiseen, minussa on jotakin vikaa!

Mutta voi, Bobby, minun on niin ikävä kotiin! Kaipaan vuorten mahtavuutta, ja sinistä taivasta, ja kirkkaita vesiä — kaipaan vapautta vaeltaa nummella ja tuntea tuuli hiuksissani. Täällä koen olevani kuin vanki, sillä eihän kaupungissa näe taivasta eikä vuoria, ja asunnon seinät tuntuvat joskus kaatuvan päälleni.

Bobby, jos se olisi mahdollista, lähtisin kotiin, heti, epäröimättä!

Oma Ruthisi.

J.K. Älä vain hiiskahda Bettylle tai kenellekään, että ikävöin! En tahdo, että kukaan huolestuu.

Tarina jatkuu huomenna klo 10.00.

tiistai 29. joulukuuta 2015

Joulun 2015 kertomus 6/9

Berliinissä marraskuun 27. päivänä 1919

Rakkain Bobby!

Oi-oi-oi-oi!

Voi Bobby! Minkä kirjeen minä sinulta sain! Onneksi luin sen meidän oleskeluhuoneessamme yksinäni, sillä jos Lea-täti on välillä näyttänyt huolestuneelta tavattuaan minut tuijottamasta itseään ja muita, mitä hän olisikaan sanonut, jos olisi nähnyt minun hyppivän tasajalkaa ja päästelevän pieniä kiljahduksia!

Vielä illallispöydässäkin kasvoillani oli vähämielinen hymy, ja silloin Lea-täti jo kysyi, oliko minulle tapahtunut jotakin erikoista. Felix avasi suunsa tulkatakseen äitinsä kysymyksen, mutta minä vastasin rauhallisesti — ja ilmeisesti kutakuinkin ymmärrettävästi — saaneeni gute Nachricht von zu Hause.

Kaikki mykistyivät, ja nyt he tuijottivat minua, sitten Otto-setä alkoi taputtaa ja Felix kysyi melkein epäluuloisesti, mistä lähtien minä olen puhunut saksaa.

”En minä puhu saksaa”, sanoin. ”Opettelen vasta vähän.”

Esther sanoi jotakin, ja sitä minä en enää ymmärtänyt, ja kaikki alkoivat nauraa, koska hän nimenomaan kehotti perhettä puhumaan tästä lähin hitaasti, jotta minä ymmärtäisin. Mutta tuo yksinkertainen kommenttini ”hyviä uutisia kotoa” huvitti meitä kaikkia pitkään.

Hyviä uutisia kotoa? Mitä vielä! Ihania uutisia, loistavia uutisia! Voi Bobby, Sinä suloinen pikku hölmö, mitä ihmettä sinä ujostelet? Sinä olet vapaa, Neil on vapaa! Jos Sinä olet antanut hänen suudella itseäsi, mitä väärää siinä on? Olen niin onnellinen Sinun puolestasi ja hänen puolestaan! Minä tiesin, ettei hänen kuviteltu kiintymyksensä minuun ollut vakavaa, ja tässä sen nyt näkee. Kun minä olen poissa, hän tulee heti järkiinsä ja ymmärtää, kuka on häntä varten!

Bobby, pidä nyt hänestä kiinni. Osoita tunteesi, sillä minä tiedän, että Sinulla on niitä. Unohda kaikki typeryydet naisellisesta kainoudesta ja ”itsensä tyrkyttämisen” moitittavuudesta. En minä sitä tarkoita, että ”heittäytyisit vastuuttomasti hänen syliinsä”, kuten niin värikkäästi asiaa kuvasit, vaan että käyttäydyt kuten aikuinen ihminen. Voi, kunpa pääsisin häihinne! Sillä ne tulevat, jos sinä et nyt vain ala jänistää. (Ja jos uskallat edes harkita jänistämistä, minä matkustan puolen Euroopan halki ja läimäytän Sinua.)

Kirjeesi aivan kuin loi valoa tähän harmaaseen marraskuun päivään. Tosin kaikkineen en ole ehtinyt viime aikoina päivien värejä paljonkaan tarkkailla, sillä minulle on järjestetty puuhaa ylenmäärin, melkein liikaakin.

Ensinnäkin Lea-täti ja Otto-setä tahtoivat järjestää hääjuhlan. Tai eihän se tietystikään ollut mikään hääjuhla, kun olemme olleet naimisissa jo viikkoja, ja vihkikuvamme, joka otettiin Lontoossa sinä monivaiheisena iltana, on ollut saapumisestamme asti Lea-tädin makuuhuoneessa piirongin päällä muiden perhekuvien joukossa.

Tähän liittyen en voi olla kertomatta jotakin aivan hullua. Uskotko, jos sanon, että sama kuva on ollut myös muutamissa lehdissä — oli melkoinen shokki avata eräs Lea-tädin kuvalehti ja nähdä seurapiiripalstalla itsensä! Olen totisesti tainnut naida kuuluisamman miehen kuin olen käsittänytkään. Kysyin Felixiltä vähän huolissani, mitä minusta on lehdissä kirjoitettu, ja hän sanoi kaikissa artikkeleissa mainitun vain, että olemme ”tavanneet sodan aikana”. Epäilen vahvasti, Bobby, että Blumenthal-yhtiön tiedotusosastolla olisi sormensa pelissä sekä siinä, että tieto on levinnyt — miten muuten kukaan toimittaja olisi täällä voinut saada käsiinsä kopiota meidän vihkikuvastamme — että siinä, miten hienovaraisesti asia on ilmaistu.

Muutama naistenlehti olisi halunnut haastatella minua — yksinkertaisesti vain siksi, että olen ”napannut filmikeisarin perillisen” ja ”lumonnut lentäjäsankarimme”, kuten eräs sensaatiohakuisempi lehti otsikoi (käänsin sanakirjan ja Estherin avustuksella, sillä Felix kieltäytyi auttamasta ja oli vihainen, kun luen ”tuollaista roskaa”, enkä viitsinyt sanoa, että lehti on Estherin ja hän oli nimenomaan otsikon minulle tirskuen näyttänyt).

Kun haastattelupyynnöistä kerrottiin minulle, kieltäydyin kauhuissani, sillä eihän minussa ole mitään haastateltavaa, yksistään jo siksi, etten ymmärtäisi kysymyksiä. Silloin meille tuli filmiyhtiöstä eräs herra, joka puhui auttavaa englantia ja ilmoitti, että minun on yksinkertaisesti pakko ”antaa itsestäni jotakin”, koska muuten lehdet ”alkavat kaivella asioita, joita me emme tahdo julkisuuteen, emmehän?”

Minusta tuollainen perustelu nyt oli vähän typerä, koska koko Blumenthalin suku ja Felixin ystäväpiiri tietää minun olevan ”tommy” ja voisi koska tahansa kertoa sen kenelle tahansa toimittajalle. Jos se nyt näitä edes kiinnostaisi, sillä rauhansopimuksen solmimisesta on monta kuukautta!

Mutta herra Reichthoff piti minulle oikein ylevän puheen siitä, miten ”Saksan kansa tarvitsee nyt esikuvia ja rohkaisua, eikä uutisia siitä, miten jopa Blumenthalit tähyilevät mieluummin ulkomaille”. Ja kun tavallaan ymmärsin tuon perustelun, ja kun en tietystikään tahdo Felixille tai tämän perheelle mitään harmia, kirjoitin hölmön ja ympäripyöreän pienen tiedotteen, joka sitten käännettiin saksaksi ja jaettiin lehdistölle.

Tosin herra Reichthoffin kanssa me väänsimme kättä (kuvaannollisesti, Bobs!) aika tavalla siitä, olenko minä ollut lattioita pesevä apusisar kotirintaman sairaalassa vaiko haavoittuneita sankareita pelastanut sairaanhoitajatar etulinjassa, ja ennen kaikkea siitä, oliko tämä sairaala ympärysvaltojen puolella vaiko epämääräisesti ”jossakin länsirintamalla”, jolloin ei oikein olisi käynyt selville, kumman puolen sankareita minä loppujen lopuksi pelastinkaan.

Felix seurasi minun ja herra Reichthoffin väittelyä huvittuneena ja sanoi jälkikäteen minun olevan ensimmäinen, joka on tohtinut haastaa heidän tiedotuspäällikkönsä. Minä totesin, että jos näin on, en ihmettele, että Saksa hävisi sodan. Sitten kauhistuin sitä, mitä olin sanonut, mutta Felix nauroi niin, että vesi juoksi hänen silmistään, ja sanoi totisesti odottavansa ”sitä hetkeä, jolloin sinä alat näytellä meillä ja laitat koko talon kuriin”.

Minä melkein suutuin häneen, sillä olin pahalla päällä tästä kaikesta typeryydestä. Tiuskaisin, että hänen olisi kai pitänyt pyytää herra Reichthoffilta lupa avioliittoommekin. Silloin Felix tunnusti, että oli itse asiassa joutunut mainitun herran puhutteluun paluumme jälkeen.

En päässyt aivan selvyyteen siitä, oliko pahempaa ollut se, että Felix oli ylipäätään avioitunut herra Reichthoffille ilmoittamatta (”täydellisen vastuutonta toimia tällä tavalla, kun olisimme voineet myydä yksinoikeudet häiden uutisointiin hinnalla, joka olisi kattanut ainakin yhden elokuvan tuotantokulut”), vai se, että hän oli avioitunut ”tommyn” kanssa (”olisi tietysti ollut liikaa vaadittu, että olisitte antanut minulle mahdollisuuden pehmittää yleistä mielipidettä etukäteen — olisimme voineet korostaa vuosisatoja vanhaa kulttuurista yhteyttä, ajatelkaa vaikka Mendelssohnin Skotlantilaista sinfoniaa — mutta nythän se on täysin myöhäistä!”)

Suluissa olevat sitaatit ovat Felixin väittämän mukaan suoria lainauksia herra Reichthoffilta kyseisen keskustelun aikana, enkä minä tietysti voinut enää olla pahalla päällä, vaan nauroin melkein yhtä makeasti kuin Felix aiemmin. Sillä vaikka hän hoitaa enimmäkseen tuottajan tehtäviä, on hänessä totisesti näyttelijää, ja hän imitoi tuohtunutta tiedotuspäällikköään aivan tavattoman koomillisesti.

Mutta niin epäluuloinen olin herra Reichthoffin suhteen, että vaadin nähdä käännetyn tiedotteen ja tankkasin sen läpi sanakirjan kanssa. Jos oikein käsitin, rivien välistä voi ymmärtäväinen lukija saada selville, että tulen muualta kuin Saksasta tai edes sen lähialueilta. Mutta suoraan mitään ei sanota. Toivon nyt vain, että juuri tämä versio lähti lehdistölle, eikä herra Reichthoffilla ollut kirjoituspöytänsä laatikossa sopivasti muunneltua kaksoiskappaletta sankarillisine saksalaisperäisine sairaanhoitajattarineen!

Mutta palataksemme valokuviin, Lea-tädin piirongilla on toki useampia kuvia Estheristä ja Felixistä, ja erityisesti jälkimmäiset kiinnostavat minua tietysti hirveästi. Naura pois vain, Bobs, mutta minusta on vähän hämmentävää, että hänellä on ollut elämä jo ennen kuin tutustuin häneen! Minun elämäni kun tuntuu alkaneen siitä hetkestä, jolloin hän kysyi nimeäni kesken lattianpesun.

On tietysti lapsuuskuvia, jotka ovat aina vähän huvittavia, sillä lapset näyttävät niissä yhtä pöllämystyneiltä kansallisuudesta riippumatta. Ensin lapsi on niissä nallen ja pallon ja sitten pikkupoikana puuhevosen ja sitten yhä pidempänä polkupyörän kanssa, kunnes hän on aikuinen. On myös joitakin mainoskuvia ennen sotaa tehdyistä elokuvista, joissa Felix on näytellyt, mutta niissäkin hän näyttää hirveän lapselliselta ja maitonaamaiselta. Sotako meidät kaikki on tehnyt aikuisiksi?

Sotavuosilta piirongin päällä on vain kaksi kuvaa. (Jos oikein Estherin puheista käsitin, Lea-tädillä on jossakin suklaarasia täynnä lehtileikkeitä, aivan kuten tiedän Bettyllä olevan, mutta niitä ei näytetä minulle, ainakaan vielä.) Vanhempi on valokuvaamossa kohta sodan alkamisen jälkeen otettu rintakuva, jossa Felix on uutuuttaan kankeassa lentäjän univormussaan. Uudempi on otettu ilmeisesti vähän ennen kuin hän nousi siivilleen kohti Britanniaa. Siinä hän on lentokentällä ja univormu on jo vähemmän jäykkä, vaikka hänellä on kyllä niin naurettavan kiiltävät saappaat, että niistä voisi peilata kasvojaan.

Kuvassa hän nojaa rennosti Fokkerin siipeen — ilmeisesti sen saman, jonka hylyn Britannian viranomaiset kuljettivat myöhemmin Fort Williamista salaisen palvelun tutkittavaksi. Fokkerin kyljessä näkyy tukkimiehen kirjanpidolla maalattuna kahdeksantoista viivaa, ja tietysti minä arvaan, mitä se tarkoittaa, mutta en tahdo ajatella sitä, vaikka en voi olla ajattelemattakaan. Keitä ne olivat, minun maanmiehiänikö, joiden koneet hän pudotti?

Kun minä vertaan noita kuvia, minua vavisuttaa. Se nuorukainen, joka katsoo valokuvaamon studiossa kameraan vielä niin kirkkain ja luottavaisin silmin, ei tiedä mitään tulevasta. Hän on varmaan kauhean ylpeä univormustaan ja siitä, että on päässyt lentokoulutukseen ja kauhean jännittynyt siitä, että sota on alkanut, ja uskoo lujasti keisarilliseen armeijaan.

Mutta toisessa kuvassa hänen silmänsä eivät ole enää kirkkaat ja luottavaiset, niissä on jotakin väsynyttä, sillä hän on nähnyt liikaa. Kahdeksantoista viivaa koneen kyljessä! Ja tuo sama mies ei tänä päivänä tekisi pahaa kärpäsellekään!

(Niin pelottavan komea hän kyllä on univormussaan, että jos olisin tutustunut häneen sellaisena, en olisi koskaan tohtinut edes vilkaista hänen suuntaansa! Oli siis onni, että ensi kerran tavatessamme hän makasi sairaalan sängyssä kauheassa vanuneessa pyjamassa.)

Mutta nyt minä olen harhaillut kovin kauas pääasiasta. Minunhan piti kirjoittaa juhlista, eikä lehtiotsikoista tai valokuvista! On vain niin mukava rupatella Sinulle, Bobs, tästä kaikesta, yhtä laveasti kuin kotona rupattelisin. (Totta kai kirjoitin herra Reichthoffista myös Bettylle. Arvasin, että se kutkuttaa hänen huumorintajuaan, ja hän tarvitsee aina hyviä tyyppejä tarinoihinsa.)

Meille ei siis voitu järjestää oikeita häitä, mutta koska Felix on vanhemmilleen kaikki kaikessa, he tahtoivat järjestää jotakin. Rabbin kanssa neuvoteltuaan he tulivat siihen päätökseen, että he kutsuisivat suvun juhlimaan, ja siinä yhteydessä rabbi voisi lukea meille siunauksen. (Epäilen vähän, että rouva Wallacen tavoin he eivät pidä siviiliavioliittoa aivan pätevänä.) Felix esitti tämän suunnitelman minulle hiukan huolestuneena, mutta minä sanoin, että siunaus ei ole koskaan haitaksi, tuli se mistä uskontokunnasta tahansa.

Jäin siis paitsi hääpaastosta ja hunnutuksesta ja muista oikeisiin juutalaishäihin liittyvistä seremonioista. Mutta rabbi luki siunauksensa, ja meillä oli yhteinen viinimalja, jonka Felix sitten rikkoi ilmeisesti kaikkien sääntöjen mukaan, ja sen jälkeen syötiin ja juotiin ja juhlittiin niin, ettei olisi voinut kuvitella olevansa nykypäivän Berliinissä.

En käsitä, mistä Hulda oli kaivanut esiin kaikki ne hanhipaistit ja kermakastikkeet ja lukemattomat leivonnaiset ja makeiset! Pelkäsin tulevani kipeäksi, kun yhtäkkiä sain kaikkia herkkuja mielin määrin, ja olisin tahtonut lapsellisesti piilottaa namuja nenäliinaani nauttiakseni ne seuraavana päivänä.

Otto-setä oli hankkinut oikean orkesterin, ja me tanssimme aamuun asti. Minulla oli vihkipukuni, ja tällä kerralla Lea-täti tilasi paikalle kampaajan, joka laittoi  hiukseni ja pujotti niihin kukkasia, niin että näytin morsiamelta huomattavasti enemmän kuin Lontoossa. Se oli juuri sellaista juhlaa, mistä Sinä ja minä tyttöinä haaveilimme, vaikka se nyt järjestettiinkin vähän myöhässä!

Olin etukäteen miettinyt, miten ikävää ja kiusallista minulla olisi, kun en ymmärtäisi kuin sanan sieltä, toisen täältä (enää en voi sanoa, etten ymmärtäisi yhtään mitään). Mutta Felixin serkut ja ystävät osaavat kuka hiukan ranskaa, kuka vähän englantia, niin että ymmärsin aina jollakin tavalla puheenaiheen silloinkin, kun Felix ei ehtinyt kääntää, vaikka osallistumiseni itse keskusteluun olikin vajavaista.

Ja mitä tulee hänen täteihinsä ja setiinsä ja enoihinsa ja isovanhempiinsa, ei kukaan heistä katsonut minua nenänvarttaan pitkin. Ehkä takanapäin, mutta siitä en välitä — pääasia on, etteivät he tahtoneet pahoittaa Felixin mieltä moittimalla tämän valintaa näkyvästi. Heille tuntui riittävän, kun hymyilin ja mutisin yritteliäästi vielen dankeani niiden lukemattomien mazel tov -toivotusten jälkeen, joita saimme.

Tapasin nyt myös Lea-tädin isän, valkotukkaisen herrasmiehen (jolta Felix on epäilemättä perinyt hyvän ulkonäkönsä, sillä tämän on täytynyt olla nuorena valtavan komea!), joka oli ollut naimisissa kristityn naisen kanssa. Bubbe on kuollut jo ennen sotaa, mutta Zayden kanssa tapaamisemme oli jotenkin aivan erityisen lämmin. Hän tarttui minun käteeni ja Felixin käteen ja liitti ne yhteen, aivan kuin olisi vielä antanut meille oman siunauksensa.

Tuon juhlan jälkeen minusta tuntuu, kuin olisin jotenkin kotiutunut paremmin. Lea-tätikään ei enää ole minulle niin hirmuisen kohtelias, kuin olisin vieraisilla, vaan saattaa osoittaa nähteni jopa kärsimättömyyttä ja pahaa tuulta. Se tuntuu kotoisalta!

Mutta olemme me huvitelleet viime aikoina muutenkin, sillä Felix haluaa tutustuttaa minua ystäväpiiriinsä, ja kaikki, jotka voivat, juhlivat nyt, kun sota on ohi. Niinpä jo useampaan kertaan meitä on kokoontunut suurempi seurue johonkin ravintolaan tanssimaan ja seurustelemaan.

Niin kuin ymmärrät, en ole tottunut tuollaisiin huvittelupaikkoihin, ja aluksi tunsin oloni kiusaantuneeksi ja levottomaksi ja jotenkin likaiseksi. Lähinnä minusta tuntui siltä, kuin rouva Wallace olisi saattanut milloin tahansa astua sisään ja kiikuttaa minut korvasta pidellen kotiarestiin!

Ravintola-sana onkin vähän suureellinen, sillä ruokatilanne on kalleimpia paikkoja lukuunottamatta heikko. Mutta harva niihin syömään meneekään. Juomaan kylläkin.

Myönnän, että ensimmäisellä kerralla taisin mennä aivan valkoiseksi tajutessani, millaiseen paikkaan olimme tulleet. Yhtäkkiä olin taas pikkutyttö, joka yhtä aikaa odotti ja pelkäsi isän kotiintuloa — ja olin taas Koivurannassa niinä viime kevään hirvittävinä viikkoina, jolloin se kaikki toistui Duncanin kohdalla. Olisiko Felixkin sellainen? Senkö tähden hän tahtoi ravintolaan?

Järkeni koetti tietysti sanoa, että jos Felixillä olisi taipumusta juomiseen, se olisi näkynyt jo Lontoossa. Mutta eihän järjellä olekaan näiden asioiden kanssa paljon tekemistä. Siksi kesti jonkin aikaa, ennen kuin tajusin, että Felix halusi vain ja ainoastaan tavata ystäviään, ja että nykypäivän suurkaupungissa se tapahtuu monesti ravintolassa, jossa tilataan muodon vuoksi lasi viiniä tai olutta, mutta siihen se jää.

Toki meitä kutsutaan myös kodeissa pidettäviin juhliin, joko Felixin ja Estherin ystävien luo tai sitten yhtiöön liittyviin edustustilaisuuksiin. On mielenkiintoista nähdä saksalaisia koteja ja niiden asukkaita, ja on hyvin mielenkiintoista tarkkailla sitä, miten ihmiset nyt sotavuosien jälkeen ottavat rauhanajan mahdollisuuksista kaiken irti. Käsitän hyvin sen elämännälän, mikä meillä kaikilla on — mutta siltikin rouva Wallace saisi kohtauksen, jos näkisi, miten näitä uudenlaisia tansseja tanssitaan!

Tietysti minäkin mielelläni huvittelen kuluneiden raskaiden vuosien jälkeen, mutta siltikin nämä kaikki juhlat tuntuivat ikäviltä ja kiusallisilta. En tarkoita, rakas Bobs, ettenkö tahtoisi Felixin saavan seurustella ystäviensä kanssa! Päinvastoin. Mutta noissa tilaisuuksissa Felixillä on liian monta ottajaa. Kaikki tahtovat puhua hänen kanssaan, ja minä koetan vain hymyillä vieressä sen näköisenä, kuin olisin hyvinkin selvillä siitä, mitä keskustelu koskee.

Toki siellä, aivan kuten häissämmekin, minulle koetetaan olla ystävällisiä ja kanssani vaihdetaan yksinkertaisia lauseita jonkinlaisella Baabelin kielten sekoituksella. Mutta eihän se ole keskustelua, vaikka pinnistelen kaikkeni.

Ja kun kerran olen opetellut tarkkailemaan ihmisiä, en nyt pääse siitä tavasta näissäkään tilaisuuksissa, eikä se ole aina hyvästä. Minä näen kyllä, että naiset — sellaisetkin, jotka ilmestyvät paikalle seuralaisen kanssa, jopa sellaiset, joilla on vihkisormus — luovat Felixiin pitkiä katseita. Enhän minä sitä voi ihmetellä, tietystikään!

Mutta ikävä puoli asiassa on se, että minuunkin luodaan pitkiä katseita. Pitkiä, tutkivia, ihmetteleviä katseita. Minä aivan näen heidän ajatuksensa: miten ihmeessä noin komea ja kaikin tavoin hurmaava mies, joka olisi saanut kenet tahansa, on valinnut tämän näköisen naisen, joka ei edes osaa puhua hänen kieltään!

Kun tunsin tarpeeksi noita katseita ja ”näin” tarpeeksi noita ajatuksia, aloin ihmetellä asiaa itsekin.

Rupesin vertaamaan itseäni saksattariin, jotka onnistuvat näyttämään tyrmääviltä jopa tällaisena aikana, jolloin vaatteet käännetään vanhoista ja huulet punataan kostutetulla kreppipaperilla, kun muita ehostustarpeita ei ole saatavissa. Minä voisin vaikka hypätä pää edellä huulipunatynnyriin, enkä näyttäisi siltikään yhtään miltään! (Sillä Esther on kultainen ja tekee kaikkensa auttaakseen minua ehostautumisessa, vaikka Lea-täti ei pidäkään siitä, että ”maalaamme”. Mutta eihän kälynikään mikään haltijatar ole, joka voisi tehdä Tuhkimosta prinsessan!)

Eräänä iltana kutsuista tultuamme istuin kampauspöytäni ääressä ja katselin peilikuvaani. Olin niin syventynyt oman vähäpätöisyyteni ihmettelyyn, etten lainkaan havainnut peilistä Felixin tulevan takaani, ennen kuin hän laski kätensä olkapäilleni ja kumartui suutelemaan päälakeani kysyen, mitä minä pohdiskelin siinä niin totisen näköisenä.

”Mitä ihmettä sinä oikein näit minussa?” kysyin surkeana.

Felix räpäytti silmiään.

”Jaa”, hän sitten sanoi. ”Täytyypä oikein miettiä.”

Ja sitten hän muka mietti. Toisin sanoen hän painoi poskensa poskeani vasten ja tuijotti peilin kautta minua silmiin, kunnes sai minut nauramaan.

”Näetkö nyt?” hän kuiskasi korvaani. ”Sinua kauniimpaa naista ei olekaan.”

”Niin mutta Carla ja Elsa ja Liesel ovat kauniita”, minä vastustelin.

Felix huokasi, aivan kuin kyllästyneenä yhä uudestaan selittämään lapselle yksinkertaista asiaa.

”Mitä minä välitän Carlasta ja Elsasta ja Lieselistä”, hän sanoi päättäväisesti. ”He ovat hauskoja tyttöjä, mutta en minä olisi ketään heistä ajatellut kolmea päivää, saati kolmea vuotta.”

Myönnettäköön, että tämä hiukan lohdutti sydäntäni, sillä mikäli en ole aivan väärin ihmisiä lukenut, erityisesti Carla Geier, joka on yksi yhtiön suosituimpia näyttelijättäriä, välittäisi Felixistä hyvinkin paljon, jos vain saisi mahdollisuuden. En ole tohtinut kysyä, miten paljon hän on välittänyt Felixistä ennen kuin tämä tutustui minuun, sillä tahdon uskoa, ettei ainakaan Felix ole välittänyt hänestä sen jälkeen. Olisiko Felix lähtenyt hakemaan minua, jos hän olisi tahtonut Carlan? Mutta entäpä, jos Felix nyt katuu, kun vertaa minua ja häntä?

Sillä neiti Geier ei edes kohteliaisuudesta peittele omia katseitaan mittaillessaan minua päästä varpaisiin joka kerta tavatessamme, eikä koskaan väsy pyörittelemään silmiään mukamas huvittuneena, kun huomaa, ettei minulla ole hajuakaan siitä, mistä seurassa puhutaan. Ja hän on tavattoman ketterä pujahtamaan Felixin vierelle missä tahansa tilanteessa, ja hänellä on aina valmiina jokin sutkaus, jolla hän saa Felixin vähintäänkin naurahtamaan, ellei sitten uppoutumaan pitkään ja monipolviseen keskusteluun, ja sitten neiti Geier taas luo minuun katseen.

Niin että ymmärtänet, Bobs, miksi tunsin itseni niin surkeaksi.

”Mutta kun sinä vertaat…” minä mutisin.

Gelibteh, miksi minä vertaisin?” Felix kysyi, ja nyt hän oli aidosti hämmästynyt. ”Eihän siinä olisi mitään järkeä, kun en kerran tahdo ketään muuta kuin sinut!”

”Niinkö?” minä kysyin epäuskoisena ja surkeana, ja silloin Felix otti minua olkapäistä, käänsi minut itseensä päin ja kysyi, mikä ihme minua oikein vaivasi.

Ja vaikka kuinka koetin, sillä kerralla en saanut häntä huijatuksi enkä itseäni hillityksi, vaan sopersin, miten pelkäsin hänen katuvan naimisiinmenoa kanssani ja miten ikävä minun on olla kutsuilla, kun kaikki tahtoivat hänestä osansa ja minä osaan lähinnä vain kysyä ”mitä kuuluu”, ja kun tunnen olevani kuin harmaavarpunen riikinkukkojen rinnalla, sillä minusta ei tule koskaan kaunista, vaikka Felix osti minulle Lontoosta pari aivan mahdottoman viehättävää iltapukua, jotka näyttäisivät ihastuttavilta kenen tahansa toisen yllä.

Sitten aloin katua valitustani ja koetin mutista, että tietysti hänen piti saada tavata ihmisiä ja että minä kyllä oppisin kieltä ja…

Gelibteh”, Felix keskeytti tiukasti, ”katso minuun.”

Hän piti kasvojani käsiensä välissä ja pakotti minut katsomaan itseään silmiin. Ja sitten hän alkoi puhua. En aio nyt kirjoittaa tähän, rakas Bobs, mitä kaikkea hän sanoi! Kerrottakoon vain, että poskeni alkoivat punottaa ja koetin painaa välillä katseeni, mutta hän ei sallinut sitä. Ja kun hän lopulta suuteli minua, olin unohtanut epävarmuuteni ja vaatimattoman ulkonäköni ja Carla Geierin filmitähtikasvot ja olin vain onnellinen, huikaisevan onnellinen ja rakastunut.

Voi Bobby, minä niin odotan, että Sinä saat kokea saman Neilin kanssa! Sillä eihän mikään ole ihanampaa kuin tuntea ja kuulla, miten ainutkertaisen tärkeä on toiselle ihmiselle!

Mutta tämän keskustelumme jälkeen Felix on vienyt minua useammin ulos ilman suurempaa seuruetta. Joskus menemme teatteriin tai elokuviin tai konserttiin, joskus tanssimaan aivan kahdestaan. Saksalainen kulttuuri on auennut minulle aivan uudella tavalla; tähän asti olen kuvitellut sen olevan lähinnä Goetheä ja marssimusiikkia, mutta hyvä tavaton, miten monipuolista, miten modernia se on!

Näytelmien vuorosanat menevät tietysti minulta enimmäkseen ohi, vaikka Felix koettaa kuiskata tärkeimmät juonenkäänteet. Elokuvien väliteksteistä ehdin ymmärtää silloin tällöin jonkun kohdan. Mutta ei minua haittaa, vaikka en ymmärräkään. Opiskelen ihmisiä, kuten Blumenthaleillakin. Ja musiikki ei onneksi kysy kieltä!

On ihanaa saada olla Felixin kanssa ”kahden” — sillä kaikkea muuta me tietysti olemme teatterissa tai konserttisalissa tai minne nyt menemmekin! Mutta ainakaan siellä ei jatkuvasti joku vaadi minua jakamaan häntä. Ja kun meidän ei tarvitse seurustella muiden kanssa, ketään ei häiritse, mitä kieltä me puhumme keskenämme.

Enkä joudu tuntemaan itseäni yhtään kiusaantuneeksi, vaikka joskus väliajalla kuhertelemme vallan lapsellisesti. Ventovieraiden keskellä suukottelu ja halailu ei tunnu yhtään nololta, vaikka ei se vaikuta Felixiä hänen tuttaviensakaan seurassa haittaavan. Päinvastoin, jollakin hupsulla tavalla hän aivan kuin ylpeilee sillä, että pitää minua kainalossaan, niin kuin olisin suurikin kaunotar, jonka seura on kenelle tahansa kunniaksi (eikä sellainen käytös ainakaan paranna neiti Geierin suhtautumista minuun).

Joka tapauksessa tällainen aivan vieraiden ihmisten keskellä oleminen on jotenkin ihmeellisen vapauttavaa. Vaikka toisaalta tämä jättiläismäinen kaupunki yhä pelottaa minua — kaupunki, johon voi vain hukkua ja kadota ilman, että kukaan edes huomaisi — on kaikenlainen nimettömyys toisaalta lohdullistakin. Miten monesti me Sinun kanssasi väsyimme Fort Williamin pieniin piireihin ja ahkeriin juoruilijoihin, Bobby! Miten monta kertaa olin räjähtää, kun jostakin olemattoman pienestä asiasta nostatettiin vesilasissa myrsky, joka oli aivan kohtuuton.

Varmaan tämänkin kaupungin seurueissa juorutaan — en yhtään ihmettele, jos Lea-tädin yhdistyksissä rouvien päät painuvat yhteen ja kuiskaukset sinkoilevat hänen miniästään, kun hän itse kääntää selkänsä, ja aivan epäilemättä Felixin ystäväpiirissä ainakin jotkut puhuvat takanapäin asioita, joita en tahtoisikaan ymmärtää — mutta silti tunnen itseni vapaaksi. Uskallan olla aivan toisenlainen kuin kotona!

(Älä nyt taas pelästy, kultaseni. Kyllä minä käyttäydyn! Mutta niinhän Sinä itsekin pelkäät ihmisten puheita, kun ujostelet niin mahdottomasti Neilin suhteen, huomaathan!)

Felix on kauhean pahoillaan siitä, että jätti minut kohta Berliiniin tulomme jälkeen yksin niin pitkiksi päiviksi — ”ajattelin, että olet turvassa Maman suojissa, mutta en tajunnut, miten ikävää sinulla täytyi olla” — ja ettei hän myöhemmin ymmärtänyt, että huvituksissakin jouduin niin monta kertaa tuntemaan sivullisuutta.

Mutta totuushan on se, että vaikka olen tullut tänne Felixin tähden, en voi elää vain hänen kauttaan. Aivan kuin en voi olettaa, että seuraavat viisikymmentä vuotta hän joutuu puhumaan vierasta kieltä kanssani ja samalla tulkkaamaan minulle kaiken, mitä ihmiset sanovat, en voi olettaa, että hänen velvollisuutensa on viihdyttää minua. Minun on pakko opetella seisomaan omilla jaloillani, vaikka se tuntuisi välillä vaikealtakin.

Samaa minä sanon Sinulle, rakas Bobs! Älä välitä kenestäkään muusta, älä välitä pienten ja ahdasmielisten ihmisten puheista, älä välitä mistään muusta kuin sydämesi äänestä. Et tee mitään väärää, jos ojennat kätesi Neilille, päinvastoin. En tiedä ketään, joka ei silloin olisi valmis lukemaan teille siunausta — tai no, mutta rouva Saundersia ei lasketa.

Voi hyvin, ole onnellinen, rakasta, ystäväni!

Oma Ruthisi.

Tarina jatkuu huomenna klo 10.00.

maanantai 28. joulukuuta 2015

Joulun 2015 kertomus 5/9

Berliinissä marraskuun 5. päivänä 1919

Bobby kulta!

Kiitos kirjeestäsi, joka löysi tänään perille luokseni läpi kaikkien mutkien, joita sekä posti että ihmiset kokevat tähän kaupunkiin tai täältä pois pyrkiessään! Et voi arvata — tai ehkä voitkin — miten tuttu käsialasi ja englanniksi kirjoitettu kirje minua ilahduttivat. En ole vielä saanut tänne muita kirjeitä, ja odotan kipeästi viestejä kotoa.

Tai ei tietysti kotoa. Skotlannista. Tämähän on nyt minun kotini.

Matka sujui turvallisesti ja kohtuullisen mukavasti kaikista pysähdyksistä ja tarkastuksista huolimatta. Aloin turtua katseille, jotka eivät totisesti saksalaisten puolelta ole yhtään sen hienotunteisempia kuin kotimaassakaan, päinvastoin ehkä vielä vihamielisempiä. Kuten aavistinkin, ei ole helppoa tulla voittajakansan edustajana hävinneeseen maahan!

Jännitin siis aika tavalla kaikista Felixin vakuutuksista huolimatta sitä, miten hänen perheensä ottaisi minut vastaan. Olenhan kaikkea sitä, mitä he eivät ole, aina vaatimatonta syntyperääni myöten!

Kun juna alkoi lähestyä Berliiniä, ja sade piiskasi vaunun ikkunoita, ja oli pimeää ja myöhä ja minua väsytti, olisin katunut katkerasti lähtöäni — ellei Felix olisi pitänyt kättäni omassa lämpimässä kädessään. Sillä mitä minä voisin katua, kun saan olla Felixin kanssa!

Kun sitten astuimme sisään Blumenthalien asuntoon, totisesti tunsin itseni siksi pieneksi Ruth Weilsoniksi, jonka Betty talutti kauan sitten kesäisenä iltapäivänä rouva Wallacen eteen virttyneessä leningissä ja kauheissa kenkärajoissa. Mutta aivan kuten rouva Wallace otti silloin minut siipiensä suojaan omalla karulla tavallaan, sain nytkin kokea olevani tervetullut, todella tervetullut.

Lea-täti, Felixin äiti, syleili tietysti ensiksi poikaansa, joka oli ollut kesästä asti poissa. Mutta sitten hän kääntyi minuun päin, tarttui käsiini, katsoi minua päästä varpaisiin — mutta ystävällisesti, ei arvostellen, vaan aivan kuin tahtoen oppia tuntemaan minut — ja sanoi jotakin, josta en ymmärtänyt sanaakaan. Sitten hän suuteli minua molemmille poskille, ja Felix tulkkasi, että hänen äitinsä toivotti minut tervetulleeksi perheeseen.

Sitten käsiini tarttui ja poskiani suuteli Otto-setä, Felixin isä, ja sanoi jotakin, josta en edelleen ymmärtänyt sanaakaan. Ja taas Felix tulkkasi, että minut toivotettiin tervetulleeksi perheeseen.

Onneksi sentään Esther, Felixin sisar, osaa hiukan englantia. Ei paljon, sillä hän oli neljäntoista, kun sota alkoi, ja ymmärrettävistä syistä hänen kieliopintonsa päättyivät siihen, kun brittiläinen kotiopettaja poistui maasta. Nyt hän on yhdeksäntoista ja unohtanut suunnilleen kaiken, mitä on joskus osannut, mutta minä olen kiitollinen niistä vähäisistä fraaseistakin, joita Felixin ei tarvitse tulkata.

Ehkä tämä kaikki on edelleen vain kohteliaisuutta, ehkä se on vain pintaa, mutta mitä minä välitän, kunhan se vain vaikuttaa aidolta! Ja jotenkin minusta tuntuu, että tervetulotoivotukset olivat aitoja. Että täällä minua ei katsottu, vaan otettiin vastaan avosylin sen tähden, että olen Felixin vaimo. Blumenthalit tuntuvat vähät välittävän kansallisuudestani tai uskonnostani niin kauan kuin Felix on kanssani onnellinen.

Ensimmäisestä illasta en muista paljon. Ruokapöytä oli katettu, ja istuin mukavalle tuolille, ja ympärilläni sorisi tuo vieras saksan kieli, kun kaikki kyselivät Felixiltä kuulumisia, ja minä istuin hiljaa paikallani ja koetin syödä.

Mutta sitten havahduin huudahteluun ja Estherin heleään nauruun ja siihen, että Felix piteli minua tuolilla, sillä totisesti, olin nukahtanut istualleni ja melkein pudonnut lattialle! Ja Lea-täti sanoi jotakin, ja Felix selitti äitinsä olevan pahoillaan, kun he eivät olleet ymmärtäneet, miten väsynyt olin, ja että huoneemme olivat valmiina.

Nyt olen sitten koettanut vähitellen opetella uuden kotimaani ja uuden perheeni tavoille. Tiedän, että keittäjättären nimi on Hulda ja sisäkön Ulrike, ja että kummankaan kanssa ei totisesti olla niin läheisissä väleissä kuin Koivurannassa rouva Wallacen kanssa. Sillä jos tämä tietää arvonsa, sen totisesti tietävät myös Hulda ja Ulrike, jotka osoittavat sen tarvittaessa muillekin, kuten ulkomaalaisille miniöille, jotka heittäytyvät liian tuttavallisiksi (olisin halunnut olla avuksi ja viedä lautaspinon keittiöön).

Tiedän, että tässä perheessä noudatetaan vanhoja hyviä sivistyneen saksalaisperheen tapoja, vaikka kultareunaisille posliinilautasille nostetaan tarjoiluvadeista päivä toisensa perästä lähinnä hapankaalta ja perunaa, ja vaikka Huldan koko aika menisi ruokaa etsiessä ja jonottaessa, ellei hän olisi antanut sitä tehtävää veljentyttärelleen, joka juoksee kaupasta ja jonosta toiseen hänen puolestaan ja saa siitä hyvästä lämpimän aterian kerran päivässä keittiössä.

Tiedän, että Otto-setä on yksi saksalaisen elokuvataiteen uranuurtajista, ja että sodan aikana Blumenthal-yhtiö teki aktiivista ”tiedotusta”, kuten propagandaa täälläkin kutsuttiin, tuottamalla useita, ilmeisesti varsin tehokkaita ja suosittuja alkukuvia Saksan keisarikunnan sotilaallisesta menestyksestä ja valtakunnan tulevista loiston vuosista elokuvateattereihin, ja että kaikessa hiljaisuudessa Otto-setä on edelleen hyvin uskollinen keisarilliselle suvulle.

Tiedän, että Lea-täti kuuluu moniin yläluokan naisten järjestöihin, jotka puuhaavat keittotarjoilua varattomille ja sotainvalideille ja muuta hyväntekeväisyyttä tässä maassa, joka koettaa vasta vähitellen nousta kontalleen sodan jälkeen — seisomisesta ei voi vielä puhua. Inflaatio on heittänyt kaikki hinnat pilviin, ja vaikka tässä paremman väen monikerroksisessa talossa vettä tulee useimmiten, lämmitys ei läheskään aina toimi. Ei se kuitenkaan ole sen kummallisempaa kuin kotona sota-aikaan, ja olen jo tottunut hyytäviin suihkuihin ja jääkylmiin pattereihin.

Tiedän, että Esther on tyypillinen yhdeksäntoistavuotias, joka haaveilee sulhasista ja uusista puvuista ja kaikesta siitä turhanaikaisesta ja ihanasta, minkä menetti, kun on tyttövuotensa elänyt sota-aikaa. Voi, miten minä ymmärrän häntä, ja miten toivon, että hän saa vielä nauttia nuoruudestaan!

Tiedän, että tämä asunto on tänä asuntopulan aikana kohtuuttoman suuri vain meitä viittä varten, ja että tänne olisi epäilemättä sijoitettu alivuokralaisia, ellei Blumenthalin nimi olisi tullut niin arvostetuksi sekä filmiyhtiön sota-ajan toiminnan että Felixin lentäjänuran vuoksi. (En ole oikein tajunnutkaan, miten menestynyt hän on ollut lentäjänä, ennen kuin löysin vahingossa rasiallisen hänen kunniamerkkejään, kun etsin kirjoituspöydän laatikoista kynänteriä. Harmikseni hän kieltäytyi kertomasta tarkemmin niiden alkuperästä — tunnistin rasiasta rautaristin, mutta Felix tuntuu suhtautuvan siihenkin yhtä vastahakoisesti kuin Duncan Viktorian ristiinsä! Miehet ovat joskus omituisia.)

Joka tapauksessa siis asunnossa riittää tilaa yllin kyllin, niin että minua melkein nolottaa. Felixin kanssa olemme jopa saaneet kaksi huonetta aivan omaan käyttöömme! Nukumme hänen makuuhuoneessaan, ja viereiseen arkihuoneeseen on tuotu kirjakaappi minun tavaroilleni ja tauluja otettu seiniltä, jotta minä voin ripustaa tilalle mukanani tuomiani kuvia, ja Lea-täti oli pyytänyt Felixiä kysymään, haluaisinko tähän ”oleskeluhuoneeseemme” toisenlaiset lepotuolit tai uuden maton tai jotakin sellaista. En tietenkään halua! Tämäkin on jo aivan liikaa.

Se on toki Lea-tädiltä kauniisti ajateltu. Minun ei tarvitse olla päivisin yksin, ellen tahdo, mutta voin vetäytyä omaan rauhaani, jos tahdon. Ja kun Felix tulee iltaisin kotiin, hän voi vaihtaa kuulumisia vanhempiensa ja sisarensa kanssa, mutta myös viettää iltaa kahden kanssani. Ja ruoka on aina pöydässä ja huoneet siistit ja pyykit puhtaat, ilman että minun tarvitsisi opetella silmänräpäyksessä, miten kaikki se Saksassa tapahtuu.

Salaa epäilenkin, että tämä on myös juoni: meille koetetaan järjestää kaikki mahdollisimman mukavaksi, jotta emme hätäilisi oman asunnon etsimisessä. Minusta on suloista ja vähän huvittavaakin nähdä, miten Felixiä hänen perheessään palvotaan, ja miten tietämätön hän itse tuntuu siitä olevan. Kuka tahansa muu olisi jo hemmoteltu pilalle sellaisella huomiolla!

Tällaista kaikkea sitä tulee kummasti tietämään, vaikka ei ymmärrä, mitä ympärillä puhutaan. Felix tietenkin kääntää minkä ehtii, mutta hän on ollut poissa pitkiä päiviä, sillä Blumenthal-yhtiöiden uutta elokuvaa, ensimmäistä oikeaa koko illan elokuvaa sitten aselevon koetetaan saada alkuun — on pula filmistä ja valoista ja mistä ikinä sitten onkin, sillä ainahan on pula kaikesta. Felix sai hankittua joitakin käytettyjä lamppuja ja muuta tavaraa Englannista, mutta ne juuttuivat tulliin, ja Otto-setä käy siellä riitelemässä päivittäin, vaikka muuten hän koettaakin jättää yhä enemmän vastuuta yhtiön asioista Felixille.

Niin että kotona olemme päiväsaikaan lähinnä vain Lea-täti ja minä sekä Esther, milloin hän ei ole jossakin ystävättäriensä kanssa, ja sitä hän on usein nyt, kun vihdoinkin saa olla nuori. (Minä epäilen vahvasti, että kaikki ne, joiden seurassa hän on, eivät ole ystävättäriä, ellei saksattarilla ole aivan tavaton parrankasvu, jos ymmärrät mitä tarkoitan, Bobby! Mutta olen päättänyt ansaita kälyni luottamuksen, enkä onneksi osaisikaan kieliä ymmärrettävästi Lea-tädille ja Otto-sedälle eräästä viiksekkäästä nuorukaisesta, jonka näin odottavan Estheriä kadunkulmassa, kun katselin ulos makuuhuoneen ikkunasta.)

Olen itse noudattanut Felixin ohjetta, enkä ole vielä liikkunut kovin paljon asunnon ulkopuolella. Ei sillä, että olisin halunnutkaan. Berliini on valtava kaupunki, joka ei ole tosiaankaan vielä rauhoittunut sodan ja vallankumouksen ja kaiken levottomuuden jäljiltä, ja köyhyys ja kurjuus on paikoin melkein käsinkosketeltavaa.

Pari kertaa olen lähtenyt Lea-tädin tai Estherin seurassa ostoksille, mutta vaikka he pitävät minusta hyvää huolta, tunnen oloni avuttomaksi ja pelästyneeksi maailmassa, jossa kukaan ei ymmärrä minua enkä minä ymmärrä ketään. Ja tietysti minun on pitänyt käydä Felixin kanssa poliisiasemalla lupa-asioideni vuoksi, mutta se on vain kiusallista ja nöyryyttävää.

Silti jo haaveilen siitä ajasta, jolloin tämä olisi todella kotikaupunkini, jossa osaisiin kulkea pelkäämättä eksymistä. Sillä tämä kaupunki on nykytilanteesta huolimatta kaunis, niin sanoinkuvaamattoman kaunis komeine taloineen ja leveine katuineen ja puistoineen! Edinburgh mahtuisi varmaankin muutamaan kortteliin täällä, eikä edes Lontoossa, tai siinä vähässä, mitä siitä tulin muutaman viikon aikana näkemään, ollut sellaista ihmeellistä lumoa kuin tässä vanhassa sivistyskaupungissa.

Mutta toistaiseksi minun Berliinini rajoittuu vielä kotitaloon, sen sisäpihaan ja muutamiin lähikatuihin. Koetan vakuuttaa itselleni, että tilanne muuttuu vähitellen, mutta myönnettävä on, että välillä tämä tuntuu raskaalta.

Niin kuin tiedät, minä olen haaveillut näyttelijättären urasta siitä hetkestä pitäen, jolloin Claymuirin koulussa sain ensimmäiset kokemukseni esiintymisestä. Mutta kun joutuu näyttelemään päivät pitkät — sillä näyttelemistähän se on, kun koetamme Lea-tädin kanssa ymmärtää toisiamme lähinnä elekielellä — se alkaa käydä voimille. Lea-täti ja Otto-setä eivät kumpikaan puhu englantia, vaikka taloudessa oli niin kauan englantilainen kotiopettaja, ja kuten sanottu, Estherin kielitaito on myös hyvin vajavainen.

Ensimmäisinä iltoina Felixin tullessa kotiin taisin roikkua hänessä kuin pikkulapsi. Tahdoin puhua jonkun kanssa, tahdoin ymmärtää jonkun puhetta, koska minusta tuntui, kuin olisin joutunut eristetyksi koko maailmasta. Ja Felix koetti kestää pälpätykseni ja vaatimukseni, vaikka hän oli väsynyt ja olisi tietysti tahtonut vaihtaa edes kaksi sanaa perheensäkin kanssa ja vähän rauhoittua työpäivän jälkeen, ennen kuin raahasin hänet meidän oleskeluhuoneeseemme ja kieltäydyin päästämästä häntä enää pois, jotta hän ei puhuisi kenenkään muun kanssa kuin minun.

Onneksi pian järkiinnyin. Olen itse osani valinnut, olen tiennyt, mihin tulen, vaikkakaan en tietysti täysin käsittänyt, millaista elämä vieraassa maassa on. (Kuvittelin kai lähinnä kaiken täällä olevan vähän kuin olisin muuttanut Englantiin, jossa sinällään jo olisi kylliksi eksotiikkaa.) Olen aikuinen ihminen, eikä kenenkään muun velvollisuus ole järjestää minun elämääni. Se on aivan omalla vastuullani.

Minä saan kuitenkin elää tavattoman turvatussa ja ylellisessä kuplassa, kaikesta hapankaalista ja boilerin jatkuvasta rikkoontumisesta huolimatta, sillä inflaatiota tai ei, on Blumenthaleilla niin vakaat olot sukupolvien ajalta, että meillä on toisinaan vain ”hieman kiusallista”, kuten Lea-täti kuulemma sanoo. Enkä minä välitä vähääkään ruoan yksipuolisuudesta tai kylmistä huoneista, sillä monilla tässä kaupungissa tilanne on paljon pahempi.

Se on vain materiaa. Sillä ei ole mitään merkitystä, niin kauan kuin syön hapankaalini ja perunani samassa pöydässä Felixin kanssa ja käperryn hänen kainaloonsa iltaisin, kun lämpöpatterit vain paukahtelevat kuin henkeään haukkoen ja huone viilenee.

Mutta myönnettävähän on, että kaikkeen siihen, mikä minua täällä on odottanut, en sittenkään ollut valmistautunut. Yksi suuri järkytys on ollut tämä täydellisen tarpeettomuuden tunne. Sillä kaikkien näiden vuosien jälkeen, jolloin olen saanut tuntea itseni niin välttämättömäksi sairaalassa ja Koivurannassa ja isänmaassani, on hirvittävää olla täysin hyödytön. Hulda katsoi minua kuin mielenvikaista, kun koetin hiipiä keittiöön ollakseni avuksi jossakin, missä tahansa. Ja Lea-täti oli hyvin hienotunteisesti pyytänyt Felixiä sanomaan minulle, että tässä taloudessa palvelusväki hoitaa sellaiset tehtävät, kun pesin vähän pikkupyykkiä aikani kuluksi.

Felix toki huomauttaisi tähän, että hän tarvitsee minua, mutta eihän tässä ole kyse sellaisesta, niin kuin hän tietysti ymmärtää. Niinpä hän on luvannut, että järjestää minulle roolin seuraavaan yhtiön filmiin, sillä tämän nyt kuvattavan roolitus oli sovittu jo kesällä ennen hänen lähtöään. Tuntuu aivan uskomattomalta, että todellakin saisin kokeilla näyttelemistä elokuvassa!

Olemme jo piipahtaneet elokuvastudioilla, mutta vain lyhyesti, sillä Felixillä on todella ollut kiire. Olen kuitenkin nähnyt suuret hallit, joihin lavastetaan mikä milloinkin tarpeen on, ja suuren puvustamon ja varastot ja toimistot. Olen saanut jopa seurata vähän aikaa kuvauksiakin, jotka valoineen ja kameroineen ja klaffipoikineen ja ohjaajan käskyineen saivat minut aivan pyörälle päästäni. Tähän asti olen näytellyt vain näyttämöllä, yhteen suuntaan, elävälle yleisölle. Mahdanko koskaan oppia näyttelemään kameroiden kylmille silmille, jotka kuvaavat minua milloin miltäkin taholta!

Mutta minä haluan oppia, minun täytyy oppia, sillä onhan tämä mahdollisuus sellainen, josta en kotona tohtinut edes haaveilla! Sitä ihmettä jaksan siis odottaa, mutta sittenkin kärsin siitä, etten voi tehdä mitään hyödyllistä työtä, kun en osaa kieltä.

Sen tähden olenkin päättänyt, että käytän tämän ajan opiskeluun.

Ensiksikin opiskelen ihmistyyppejä. Jos minä kerran aion näytellä jatkossakin — ja jos oikeasti aion tehdä sen ehkäpä vielä valkokankaalla ilman, että Blumenthal-yhtiössä kuiskaillaan nuoren johtajan hankkineen vaimonsa rooliin, vaikkei tällä ole lahjoja enempää kuin puuhevosella — minun on opittava ihmisistä. Ja milloin oppisin heistä paremmin kuin nyt, kun sanat eivät häiritse!

Minä katselen Lea-tätiä ja Otto-setää ja Estheriä ja Ulrikea (ja Huldaakin, vaikka häntä harvoin näkee keittiön ulkopuolella, enkä ole enää tohtinut tunkeutua hänen valtakuntaansa ilman hyvin pätevää asiaa). Seuraan heidän keskusteluitaan ja tekemisiään ja koetan saada sanoja ymmärtämättä selville, mistä puhutaan, millä mielellä kukin on ja minkä tähden.

Suosittelen, Bobby, kokeile sitä itsekin joskus! Se avaa silmiä yllättävästi, kun näkee, miten pienillä eleillä ihmisen mielialan voi paljastaa! Tiedän täsmälleen, miten Esther nykäisee niskaansa, kun hänen äitinsä nuhtelee häntä liiallisesta ulkona juoksemisesta, ja miten Lea-täti huokaa, kun Otto-setä ripottelee tupakantuhkaa matoille, ja miten Ulrike takanapäin pyörittelee silmiään saatuaan käskyjä, jotka hänen mielestään selvästikin todistavat niiden antajan järjettömyydestä, sillä hän on aika jääräpäinen ja mielestään tietää kaiken paremmin kuin isäntäväkensä.

Jos minusta joskus tulee tähti, Bobby — mitä nyt en tietysti tosissani usko, mutta haaveillahan aina saa — se on totisesti näiden päivien ansiota!

Mutta en minä tietystikään aio täällä olla kielitaidottomana yhtään pidempään kuin on aivan välttämätöntä. Ja siksi olen ottanut päivärytmiini asiallisemmatkin oppitunnit kuin lähimmäisteni vakoilemisen ja tuijottamisen. (Lea-täti sai minut kerran kiinni, kun keskityin liiaksi hänen seuraamiseensa, ja näytti siltä, kuin olisi vähän huolestunut.)

Felix kysyi tässä eräänä päivänä, haluanko hänen koettavan kysellä minulle saksan kielioppia ja sanakirjaa, jos sellaisia jostakin löytyisi, mutta kieltäydyin sanoen, että minulla on jo kaikki tarpeellinen.

Sillä olen totisesti iloinen, etten totellut Bettyä sinä keväänä, jolloin hän joutui sairaalaan tulkiksi, kun Felixiä kuulusteltiin. Hänhän etsi tuolloin esiin vanhan saksankirjansa, jonka sairaalasta tullessaan käski minun heittää keittiön lieteen (en tiedä miksi, koska minähän en ollut nähnyt vielä Felixistä vilaustakaan), mutta vähin äänin kätkin sen huoneeseeni. Niinä vuosina, jolloin en tiennyt mitään Felixin kohtalosta, lohdutin pahimman epätoivon hetkillä itseäni koettamalla lukea kirjaa ja muistella Felixin ääntä.

Kirja on toki vanhanaikainen, kirjaimellisesti toisesta maailmasta, mutta eihän kieli niin nopeasti muutu, vaikka esimerkkilauseet olisivatkin vähän hupsuja nykyihmiselle. Olen alkanut opetella asioita järjestelmällisesti, niin vaikeaa kuin se onkin ilman opettajaa. Mutta osaan jo sanoa aamuisin guten Morgen ja jotakin tarjottaessa danke schön ja muuta yksinkertaista. Ja joskus osoittelen esineitä kuin lapsi, ja Lea-täti ja Esther sanovat, mitä ne ovat saksaksi.

Mutta ääntämiseni on kammottavaa (en koskaan enää naura Felixin joskus vähän koomiselle englannille!), ja sekoitan jatkuvasti artikkelit, niin että sanojen merkitys muuttuu, ja sanavarastoni on yksivuotiaan tasolla. Enkä ymmärrä mitään! Vaikka saisinkin kasattua yksinkertaisen lauseen kysyäkseni Ulrikelta, onko minulle postia, en ymmärrä hänen vastauksestaan sanaakaan, jos hän sanoo yhtään mitään muuta kuin ja, Frau Ruth tai nein, Frau Ruth.

En kuitenkaan anna periksi. Olen päättänyt oppia. Bobby, eihän saksa voi olla niin vaikeaa, pikkulapsetkin oppivat sitä täällä!

Leikki sikseen, mutta minä puren hammasta ja luen ja kyselen ja osoittelen ja matkin muiden sanoja ja ääntämystä. Jos kova työ mitään auttaa, minä totisesti opin puhumaan vielä niin täydellistä saksaa, ettei kukaan voi enää puheeni perusteella arvata syntyperääni eikä käyttää minusta nimityksiä, joita kuulin käydessäni toissapäivänä kaupungilla ja jotka saivat Lea-tädin punastumaan ja melkein sieppaamaan minut perässään toiselle puolelle katua, ja joita Felix kieltäytyi minulle selittämästä illalla kotiin tultuaan, kun niiden merkitystä kysyin. Arvaan siis, mitä ne olivat. Mutta minä olen naimisissa saksalaisen kanssa ja minusta tulee niin saksalainen kuin vain on skotille mahdollista.

Voi Bobby, minä suorastaan näen kauhistuneen katseesi! Sinä suloinen isänmaallinen pikku tyhmeliini. En minä tarkoita sitä, mitä Sinä nyt ajattelet. Tietysti minä tulen aina muistamaan, kuka olen ja mistä olen. Mutta nyt on rauha, Bobby! Ehkä sotaa ei olisi koskaan edes tullut, jos me ylipäätään opettelisimme paremmin toistemme kieltä ja kulttuuria? Siinä ei voi olla mitään väärää ja epäisänmaallista!

Kulttuurista puheenollen, olen nyt päässyt näkemään sapatin viettoa sivistyneessä juutalaiskodissa. Vaikka Lea-täti ja Otto-setä ovat hienoja ja joskus vähän ollakseen, he ovat hyvin hurskaita. Tietysti en (taaskaan) mitään ymmärrä, mutta Felix on selittänyt minulle asioita, ja minusta on kaunista istua mukana kuuntelemassa siunauksia ja katsomassa kynttilöiden sytytystä ja muuta, ja yritän noudattaa sapattisääntöjä ainakin sen verran, etten loukkaisi ketään.

Synagogaan en ole vielä lähtenyt, mutta rabbi on käynyt tervehtimässä meitä ja osoittautunut vallan hauskaksi ja vilkkaaksi olennoksi, jonka kanssa hartaasti toivon pääseväni vielä joskus puhelemaan yhteisellä kielellä. Ja ei, rakas Bobby, ennen kuin kysyt: en ole vielä käynyt myöskään kristillisessä kirkossa. Jossakin kohtuullisen lähellä on kuulemma sekä katolilainen että luterilainen kirkko, mutta kun en kuulu kumpaankaan kirkkokuntaan, enkä sielläkään ymmärtäisi puhetta, en ole vielä rohkaistunut kylliksi.

Mutta Bobby, vaikka tämä kirje on pitkä kuin nälkävuosi ja vaikka se ehkä ei ole täynnä sellaista onnea kuin odotit, minä koetan olla reipas. Sillä minä olen onnellinen. Kun vain saan olla Felixin kanssa, olen onnellinen! Kotiudun kyllä, ja opin kieltä — minun on pakko oppia — ja kaikki järjestyy.

Anteeksi, että niin itsekkäästi puhun tässä vain itsestäni. Kirjoita minulle, rakas ystävä, ja ole täsmälleen yhtä itsekäs! Minä niin tahtoisin tietää, mitä sinulle kuuluu.

Oma Ruthisi.

Tarina jatkuu huomenna klo 10.00.

sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Joulun 2015 kertomus 4/9

Lillessä lokakuun 21. päivänä 1919

Rakkain Bobby!

Anteeksi, että vasta nyt vastaan viimeisimpään kirjeeseesi! Mutta se tuli sinä aamuna, jolloin sain kaikki tarvitsemani asiakirjat, ja pakatessani laitoin kirjeesi passin ja kaikkien muiden paperien kanssa käsimatkatavaroihini — sillä se jos mikä oli tärkeä asiakirja! — voidakseni vastata siihen jossakin matkan varrella. Olen nimittäin jo näiden viikkojen aikana oppinut, että minun pitää aina välillä päästä ”puhumaan” kanssasi, erityisesti silloin, kun tulevaisuus vavisuttaa minua.

Nyt olemme siis matkalla.

Tulimme iltapäivällä Lilleen ja jatkamme aamujunalla itään, Saksaa kohti. Felix nukkuu jo ja niin minunkin pitäisi, mutta hiivin hiljaa vuoteesta ja sytytin pikkuisen pöytälampun ja kirjoitan sen valossa varoen herättämästä häntä. Ymmärtänet siis mahdolliset mustetahrat ja kirjoitusvirheet! Jotenkin minusta vain tuntuu, että kirjeeni lähtee täältä luoksesi pohjoiseen turvallisemmin kuin Saksasta.

Laivamatka meni hyvin, vaikka pelkäsin Kanaalin syysmyrskyjä. En tiennyt etukäteen, tulenko helposti merikipeäksi, koska Titanic oli aika monta kertaa suurempi laiva kuin se, jolla nyt tulimme mantereelle. Oli siis helpottavaa havaita, että vaikka laiva hiukan keinahteli, pystyin syömään lounasta eikä minun tarvinnut turvautua hyttiin, jonka Felix meille varmuuden vuoksi varasi.

Muistatko, kun kirjoitin meidän vihkiäisiimme liittyen, että suuret ja odotetut asiat tulevat sittenkin aina äkkiä? Niin kävi tässä matkaanlähdössäkin. Yhtäkkiä vain kaikki paperit olivat kunnossa ja olin vapaa poistumaan maasta. Ja niin me poistuimme.

Vielä laivajunassa en sitä oikein käsittänyt, mutta kun astuin laiturilta maihinnoususillalle ja tajusin, että tämän jälkeen ei ole mitään tietoa siitä, koska seuraavan kerran kosketan Ison-Britannian maaperää — voi Bobby, yhden silmänräpäyksen minä mietin, kääntyisinkö takaisin, hyppäisinkö pohjoisen junaan, vaatisinko Felixiä jäämään Skotlantiin, jotta minun ei tarvitsisi lähteä!

Mutta se olisi ollut itsekästä, sillä eihän minulla ole tarjota hänelle siellä mitään, kun taas Saksassa meillä on kaikki mahdollisuudet, tulevaisuus.

En siis kääntynyt ja juossut takaisin, lähinnä kiitos tullimiesten käytöksen. Kun kuljimme laiturille vievän portin läpi ja virkailijat tarkastivat passimme ja käsimatkatavaramme, minä sain taas totisesti tuntea katseita.

Ojentaessani passini, jossa luki nimeni kohdalla ”Blumenthal (synt. Weilson)” ja syntymäpaikkani kohdalla ”Claymuir, Inverness-shire, Iso-Britannia”, ja matka-asiakirjani, joista näki, että määränpääni on Berliini, passivirkailija ei sanonut mitään. Mutta hän katsoi. Ja hän iski passiini leiman sellaisella voimalla, että on kumma, kun sivuun ei tullut leimasimen muotoista reikää, ja töykkäsi sen takaisin hiukan tylymmin kuin oli ottanut vastaan, ja vain murahti, kun kiitin.

Niin että lopulta oli vähemmän tuskallista astua pois Imperiumin maaperältä kuin olisi ollut suorittaa kujanjuoksu takaisin niiden katseiden ohi.

En puhunut tästä tietystikään mitään Felixille, sillä en halua pahoittaa hänen mieltään. Mutta jälleen hän tuntui tajuavan kaiken sanomattakin. Hän varasi meille laivan ruokasalista syrjäisen, rauhallisen pöydän, niin ettei minun tarvinnut seurustella vieraiden ihmisten kanssa, ja puheli kaikenlaista hauskaa ja arkista, niin että ajatukseni harhautuivat muualle, enkä huomannutkaan, ennen kuin olimme jo merellä.

Ja nyt olemme Ranskassa, ja olen jo saanut todeta, ettei kouluranskallani tehdä täällä paljonkaan. En tohdi ajatellakaan, miltä tuntuu sitten Saksassa, jossa olen täydellisen kielitaidoton! Sen sijaan havahduin juuri siihen, että matka on nyt puolivälissä, jos se lasketaan Fort Williamista asti. Voi Bobby, miten oudolta tuntuu, että Sinä olet siellä ja minä täällä, ja kohta vielä kauempana!

Mutta koetan ajatella, että olen kokenut tämän ennenkin.

Kymmenen vuotta sitten Claymuirissa olin hyljätty, kaltoin kohdeltu pieni rääsyläinen, joka kaipasi niin kipeästi äitään (eikö ole kummallista, Bobs, että mitä kauemmas minä nyt etenen kodista, sitä lähemmäs tunnun pääsevän äitiä — olen ajatellut häntä paljon viime aikoina) ja joka toivoi niin hartaasti, että joku häntäkin tässä maailmassa rakastaisi!

Ja kun sitten ihme tapahtui, kun Betty ja Duncan yhtäkkiä ilmestyivät kylään ja sanoivat, että lähtisin heidän mukaansa ja että he pitäisivät minusta huolta, kunnes isä lähettäisi Kanadasta laivalipun, se tapahtui aivan yhtä äkillisesti ja oli aivan yhtä pelottavaa kuin nyt tämä.

Näin siitä huolimatta, että olin rakastanut Bettyä koko lapsensydämelläni siitä ihmeellisestä talvesta alkaen, jolloin hän oli opettajattareni ja aivan kuin teki minut näkyväksi, kun kukaan muu ei tahtonut minua hyväksyä.

Mutta voi, miten minä ujostelin Duncania, vaikka hän asettui puolustamaan minua MacVuricheja vastaan! Miten minä pelkäsin junaa, jota en ollut koskaan nähnyt, ja miten minä hämmennyin kaupungista ja Koivurannasta, jossa oli niin paljon huoneita kahdessa kerroksessa, ja miten minä pelästyin gramofonia, ja miten käsittämätöntä oli, että Betty vei minut kauppoihin ja osti kankaita ja sukkia, ja rouva Wallace ompeli minulle vaatteet — että joku näki vaivaa minun vuokseni!

Silloinkin minä jätin yhden maailman taakseni ja astuin toiseen. Silloinkin minun piti vain luottaa siihen, että maailmassa on myös sellaisia ihmisiä, jotka tahtovat minulle hyvää, ja että Jumala on todella olemassa ja välittää meistä kaikista, kuten Betty oli koulussa opettanut, vaikka minä olin siihen asti ajatellut Hänen olevan aivan liian korkealla vaivautuakseen kiinnittämään huomiota pieneen Ruth Weilsoniin.

Nyt minun pitää vain luottaa siihen, että edelleen on ihmisiä, jotka tahtovat minulle hyvää, ja että Jumala on olemassa ja välittää minustakin. Sillä kun Hän on johdattanut minua tähän asti, miksi ei eteenpäinkin?

Kun äsken makasin pimeässä ja koetin saada unta, ajattelin sitä ihmeellistä kevättä, jolloin saksalainen lentokone putosi Fort Williamissa ja lentäjä tuotiin sairaalaan. Miten paljon minä olen näinä vuosina sitä kevättä ajatellut, jokaista hetkeä sen kuluessa! En varmaankaan tule koskaan niin vanhaksi, että unohtaisin, mitä tapahtui.

Olen vieläkin pahoillani siitä, että pimitin sen kaiken Sinulta, parhaalta ystävältäni. Näin järkytyksesi, kun tänä kesänä yritin tapahtumista pääpiirteissään Sinulle kertoa, ja vaikka kirjeessäsi sittemmin vakuutitkin ymmärtäväsi ratkaisuni, haluan nyt kertoa enemmän, jotta todella ymmärtäisit. Silloin vuosia sitten vaikenin, koska halusin suojella Sinua — ja itseäni ja häntä, myönnettäköön.

Kaikki pyörii päässäni kuin valokuvina tai filminpätkinä. Miten jännittävää oli ensimmäisen kerran päästä vangin huoneeseen, kun minut määrättiin sinne lattianpesusangon kanssa! Tuskin uskalsin vilkaista vuoteeseen päin, mutta jotenkin vain tiesin, että hän katseli minua. Aivan kuin minussa olisi ollut jotakin katselemista, tässä vähäpätöisessä ulkomuodossani, jota apusisaren puku ja juuriharja tuskin paransivat!

Ja hän kysyi nimeäni. Niin yksinkertaista! Sillä tavallahan sitä tuntemattomiin tutustutaan. Eikä minun pitänyt vastata. Osastonhoitajatar oli antanut meille kaikille ankarat ohjeet ja sanonut, etteivät apusisaret saaneet puhua vangin kanssa, ja että jos tämä puhuttelisi meitä, meidän pitäisi hakea vartija.

Mutta minkä ihmeen tähden minä olisin hakenut käytävän puolelta isäsi tai kuka kodinturvajoukkojen miehistä siellä sattuikin olemaan, vain sen tähden, että saksalainen kysyi nimeäni, ystävällisesti ja hyvällä englannilla! Eihän siinä pitänyt olla mitään vaarallista. Minä vastasin, ja minkä minä voin sille, että hän jatkoi keskustelua, sillä ei hän edelleenkään kysellyt mitään vaarallista sotasalaisuuksista!

Olen jälkikäteen miettinyt, miten juuri minä sen jälkeen päädyin huoneeseen niin usein. Oliko se sattumaa? Meitä oli aina neljä apusisarta vuorossa, ja me nappasimme ruokatarjottimet vaunusta sitä mukaa kuin ehdimme juoksuttaaksemme ne potilaille, ja samoin haimme ne pois sitä mukaa kuin ehdimme. Lakananvaihdot ja muut tehtävät, joista ei selviä yksin, teimme pareittain, eikä silloinkaan kukaan hoitajattarista sekaantunut työjärjestykseen, kunhan vain yksikään vuode ei jäänyt välistä.

Miksi siis juuri minä olin se, joka kulki tarjottimen tai puhtaiden lakanoiden kanssa niin usein juuri yksityishuoneen ovesta? En muista siihen pyrkineeni — aluksi.

Mutta joka kerta hän puhutteli minua. Kysyi säästä, tai jotakin ruoasta, tai pyysi kipulääkettä, tai jonkin kirjan, sillä sanomalehdet oli kielletty häneltä. Jos tein huoneessa jotakin, mikä kesti pidempään (aloin pitää siitä lattiasta!), hän kertoi itsestään ja kodistaan, ja se oli oikeasti kauhean mielenkiintoista. Enhän minä ollut koskaan tavannut ketään saksalaista saati juutalaista, enkä tiennyt, millaista elämä Berliinissä on!

Ja kun hän kyseli minusta ja elämästäni, ei siinä edelleenkään ollut mitään, minkä olisi pitänyt huolestuttaa minua, vaan se oli sellaista tavallista rupattelua, mitä minä ehtiessäni harrastin kaikkien potilaiden kanssa heitä virkistääkseni. En minä nähnyt mitään syytä murjottaa hänelle puhumattomana. Tietysti minä pidin varani, sillä ajattelin hänen nimenomaan koettavan puhua minua puolelleen, mutta kun keskustelunaiheet olivat täysin vaarattomia, lakkasin pian jännittämästä.

Minun kävi häntä sääliksi, kun hän makasi siinä useammasta kohdasta paketoituna, ja hänellä oli selvästi kipuja, ja hän oli vieraassa maassa, vaikka kuinkakin oli itse sinne pyrkinyt ja epäilemättä pahoissa aikeissa. (Ei, Bobby, minä en kysynyt häneltä silloin enkä ole kysynyt nyt, miksi hän oli tullut, minkä määräyksen oli saanut ja minne oli matkalla, kun moottori petti. Enkä aio kysyäkään. En tahdo tietää.)

Ja — no, Bobs, onhan minulla silmät päässä. Ei meillä kenelläkään sotavuosina niin paljon silmänruokaa kotirintamalla ollut, että jos mies onnistuu näyttämään Tuhannen ja yhden yön prinssiltä Fort Williamin kaupunginsairaalan pyjamassa, olisin sankarillisesti kyennyt olemaan katselematta häntä. Ehkä, jos sydämessäni olisi jo ollut joku — mutta ei ollut.

Pian oli.

Se kävi niin vähitellen, kuin salaa. Ensiksi puhuttiin säästä ja sairaalan toimista ja arkielämästä täällä ja Berliinissä, ja sitten alettiin puhua kaikenlaisesta muusta. Huomasin viivytteleväni huoneessa yhä pidempään, ja niinhän siinä kävi, että lopulta unohdin itseni. Meillä vain oli niin paljon puhuttavaa, ja sitten minä tulin istahtaneeksi vuoteen laidalle, enkä ollenkaan tajunnut ajan kulua, ennen kuin sisar Lister ammahti sisään kuin Paksun Bertan suusta ja suunnilleen yhtä tuhovoimaisenakin.

No, kuten tiedät, minä jouduin sitten pesulaan. Kiitos sisar Listerille siitä, ettei hän julkisesti kertonut tekemisistäni, vaan otti mieluummin niskaansa työtoverieni nurjan suhtautumisen, kun minua ”syyttä” niin rangaistiin! Muistatko, miksi koetin hillitä Sinun ja Floran ja muiden ystäviemme moitteita sisar Listeriä kohtaan? Kyllä, siihen oli syy, että jouduin pois osastolta. Mutta rakas ystävä, miten minä olisin voinut sanoa sen! Miten olisin edes osannut!

Sillä vasta pesulassa minä tajusin, mitä tuo mies oli alkanut minulle merkitä. Kun en enää päässytkään edes kerran päivässä tapaamaan häntä ja vaihtamaan vaikka vain muutamaa sanaa, elämä tuntui synkeältä ja pimeältä. Ikävöin häntä, ikävöin niin, että tulin melkein kipeäksi. Hän oli ensimmäinen mies, ainoa mies, joka oli saanut minut tuntemaan niin, ja nyt en enää koskaan näkisi häntä! En koskaan enää saisi kuulla hänen ääntään, en tuntea hänen sametinmustien silmiensä katsetta, joka hämmensi minua niin oudosti.

En kestänyt sitä. En kerta kaikkiaan kestänyt! Siksi keksin juonen. Tunsin hyvin sairaalan aikataulun, tiesin, milloin huoneissa ei olisi hoitohenkilökuntaa. Ja tiesin, että kodinturvajoukkojen keski-iän ylittäneet herrat piipahtivat tämän tuosta kylpyhuoneessa. Odotin kulman takana — olin työasussani, eikä kukaan kiinnittänyt  minuun huomiota eikä havahtunut ihmettelemään, miksen ollut lähtenyt kotiin, kun työvuoroni pesulassa oli päättynyt — ja sopivassa raossa pujahdin sisään.

Se oli vavisuttava hetki, Bobs. Hän makasi katselemassa ulos ikkunasta, mutta kuullessaan oven käyvän käänsi päätään ja katsoi minuun. Ja yhtäkkiä tajusin, ettei minulla ollut mitään pätevää tekosyytä olla siinä. En ollut tuomassa tai viemässä tarjotinta tai lakanoita tai siivousvälineitä tai mitään muutakaan. Seisoin vain ovella ja aloin punastua hitaasti, sillä tajusin hänen toki arvaavan, miksi olin tullut.

Silmänräpäyksen verran aioin kääntyä takaisin — mitä olin oikein ajatellut nöyryyttäessäni, tyrkyttäessäni itseäni näin, sillä hänhän nauraisi minulle, eihän hän voisi tehdä muuta, kun en ole vähääkään kaunis enkä viehättävä ja silti kuvittelin hänen näköisensä miehen kiintyvän minuun! — mutta kuulin oven takaa tohtorin ja sisar Kinnardin äänet.

En voinut poistua huoneesta, minun piti odottaa. Voisi siis sanoa, etten ehkä olisi nyt tässä, jollei Fergus-setä olisi juuri silloin pysähtynyt oven taakse puhumaan jonkun potilaan veriarvoista ja olisin päässyt livahtamaan tieheni!

Sen sijaan astuin eteenpäin, vieläkään mitään sanomatta. Felix kohottautui, vaikka hänen vammansa aiheuttivat hänelle kipua.

Bobby, koko sinä aikana, jolloin olin käynyt siinä huoneessa luvallisesti ja asialla, me emme olleet puhuneet mitään tunteikasta. Vain kaikenlaista sellaista, mitä hyvät tuttavat puhuvat, mutta ei mitään herkempää, ei mitään, minkä perusteella kumpikaan olisi voinut edes aavistaa toisen tuntevan yhtään lämpimämmin.

Ja siltikin minä menin vaieten yhä lähemmäksi, ja hän, myöskään mitään sanomatta, ojensi toisen kätensä ja  tarttui hellästi niskaani ja veti päätäni alaspäin, kunnes huulemme painuivat yhteen, kuin se olisi ollut maailman luonnollisin asia.

Eihän se sellainen ollut, Bobby! Niin kuin tiedät, vain Alistair oli siihen mennessä suudellut minua. Mutta se oli ollut pojan suudelma, ei miehen, kuten tämä. Se oli ollut ehkä jännittävää, mutta vähän kiusallista — tämä oli ihmeellistä, tämä vei voiman jaloistani, tämä hävitti kaikki ajatukseni, kaikki epäilykseni, kaikki pelkoni.

Kun hän laski minut, putosin istumaan vuoteen laidalle ja sain tuskin hengitetyksi.

Hän sanoi pelänneensä, että minut oli ajettu sairaalasta, kun olin jäänyt kiinni, enkä koskaan enää tulisi hänen luokseen. Kerroin pesulasta ja siitä, miten olin livahtanut sisään, ja hän naurahti ja sanoi minua pikku vakoojattareksi.

”Miksi sinä tulit?” hän sitten kysyi.

Miksikö! Mitä olisin voinut siihen sanoa sen jälkeen, kun olin antanut hänen suudella itseäni?

Totuuden.

”Minä en voinut elää ilman sinua”, sopersin.

”Minä olen vihollinen”, hän sanoi hiljaa. ”Minusta ei koidu sinulle mitään hyvää.”

”Sinusta ei voi koitua minulle mitään pahaa”, vastasin.

Katsoimme toisiamme. Sitten hän tarttui taas niskaani lempeällä otteellaan, jota hän vielä nykyäänkin käyttää tahtoessaan suudella minua, ja minä kiedoin käteni hänen ympärilleen niin varovasti kuin saatoin, etten satuttaisi häntä, ja me suutelimme toisiamme, aivan kuin olisimme nähneet siihen saakka nälkää.

Ja kun vihdoin koetin irrottautua vapisevana ja onnesta melkein tiedottomana, hän puristi minut rintaansa vasten murtuneista kylkiluistaan huolimatta ja kuiskasi korvaani saksaksi jotakin — en ymmärtänyt niitä kolmea sanaa, mutta sittenkin tajusin, mitä hän tarkoitti, miten olisin voinut olla tajuamatta!

Ja minä vastasin omalla kielelläni.

Seuraavina viikkoina minä elin vain niistä hetkistä, jotka onnistuin viettämään hänen luonaan. En surrut ankeaa työtä pesulassa, en murehtinut sotauutisia, en välittänyt mistään muusta kuin siitä, että sain tavata häntä. Tietysti pelkäsin jääväni kiinni, sillä riski oli suuri, ja lisäksi olin lipsauttanut jotakin Bettyn kuullen ja hän selvästi epäili.

Mutta samalla aivan kuin leijuin kaiken huolen ja murheen yläpuolella, suojassa ja turvassa, hänen rakkautensa varjelemana. Ja minun rakkauteni tuntui parantavan häntä paremmin kuin mikään hoito sairaalassa, sillä kuulin tohtorin sanovan ylihoitajattarelle, ettei ole koskaan nähnyt noin pahasti loukkaantuneen potilaan pääsevän jaloilleen niin nopeasti.

Tietysti minun olisi pitänyt käsittää, että mitä paremmin hän toipui, sitä lähemmäksi tulisi se hetki, jolloin hänet luovutettaisiin viranomaisille. Mutta sittenkin, kun kuulin rouva Lowryn puhuvan siitä Bettylle Ewanin ja Floran häissä…

Miten minä olisin voinut antaa sen tapahtua!

Tietysti tiesin, että hän aikoi yrittää pakoon. Se on sotilaan ensimmäinen velvollisuus vangiksi jouduttuaan, niinhän Duncankin oli meille kertonut. Mutta tiesin senkin, ettei hän onnistuisi yksin. Hän tarvitsi vaihtovaatteita ja jonkun, joka auttaisi hänet matkaan.

Eikä ollut ketään muuta kuin minä. Eikä minulla ollut mitään muuta vaihtoehtoa.

Myöhemmin, paon paljastuttua, Betty syytti minua maanpetturiksi. Varmaan sellainen olenkin. En tiedä. Mutta onko pahempi olla uskollinen rakkaudelle kuin karttaan piirretylle valtakunnalle? Olisiko minun pitänyt hylätä hänet silloin, kun hän tarvitsi minua?

Kun olimme sinä yönä päässeet ulos sairaalasta ja kaupungista ja jätin hänelle hyvästejä metsikössä, josta kääntyy polku alas sillan yli nummelle — tiedäthän, siitä lähtee oikotie ylös järvelle ja pohjoiseen, sillä siihen suuntaan hänen piti päästä, niin hän sanoi, enkä minä kysynyt enempää — minä pelkäsin kuolevani. Siihen asti olin vain keskittynyt suunnitelmaani askel kerrallaan, mutta kun se oli nyt ohi, kun hän seisoi siinä oudon näköisenä niissä Duncanin vaatteissa, jotka häntä varten olin Koivurannasta ottanut, nojaten Bettyn polkupyörään, tajusin, että eroaisimme.

Enkä voinut tietää, tapaisimmeko koskaan enää.

Hän vakuutti vakuuttamasta päästyään minulle, että tulisi takaisin, kun sota olisi ohi. Hän palaisi, hän noutaisi minut Berliiniin, me menisimme naimisiin ja hän auttaisi minua eteenpäin näyttelijänurallani. Hän pelkäsi, etten uskoisi häntä, että ajattelisin hänen vain puhuvan päätäni pyörälle, vetävän minua nenästä, mutta minä uskoin joka sanan. Tiesin, että hän tarkoitti totta.

Hän tulisi, jos — jos vain selviytyisi pakomatkastaan ja sitten sodasta!

Ja sinä kesäyönä, taivaanrannan alkaessa vaaleta, me suutelimme toisiamme vielä kerran, epätoivoisesti, kuin hukkuvat. Sitten katsoimme toisiamme yrittäen kumpikin painaa mieleemme toisen kasvonpiirteet. Minä olisin tahtonut antaa hänelle kuvani, mutta hän kielsi, koska se toisi minulle vaikeuksia, jos hän jäisi kiinni. Hän olisi tahtonut antaa minulle kaulastaan pienen kultaisen Daavidin tähden, mutta minä kielsin, koska taikauskoisesti ajattelin hänen tarvitsevan sen suojakseen.

Sitten hänen kätensä liukuivat ympäriltäni, hän tarttui pyöränsarviin, katsoi vielä kerran minuun. Ja minä pakotin itseni hymyilemään, näyttelijä kun olen, ja toivotin hänelle turvallista matkaa. Hänkin nyökkäsi ja hymyili, ja sitten hän nousi satulaan, polkaisi pyörän vauhtiin ja lasketti polkua alas sillalle, hiukan epävarmasti, sillä hänen voimansa olivat heikentyneet sairaalassa ollessa, eikä hänen toinen polvensa ollut vielä kunnossa.

Jäin puiden keskelle seisomaan. En tahtonut ajatella, minne hän oli menossa, missä täällä oli paikka, josta hän saattoi hakea apua ja turvaa, miten hän saattaisi yrittää meren yli takaisin mantereelle. En tahtonut ajatella, etten huomenna tapaisikaan häntä, kuten kuluneina viikkoina joka päivä, etten enää saisi kertoa hänelle asioita enkä kuunnella hänen ääntään enkä tuntea hänen suudelmiaan enkä olla hänelle gelibteh, millä nimellä hän oli minua kutsunut.

Seisoin siinä ja pakotin itseni olemaan ajattelematta yhtään mitään, tuntematta yhtään mitään. Sitten palasin takaisin tielle, istuuduin sitä reunustavalle kiviaidalle ja katselin, kun aurinko nousi. Maailma oli kaunis, niin kaunis! Ja minä sain kuitenkin rakastaa ja olla rakastettu, vaikka emme koskaan enää tapaisikaan!

Päätin, että tyytyisin siihen. En vaatisi muuta. Mutta uskoisin ja luottaisin, että jos Jumala antaisi hänen selviytyä kaikista ajan vaaroista, hän palaisi, hän tulisi hakemaan minua.

Jos olisin silloin tiennyt, että kolme vuotta ja neljä kuukautta myöhemmin istun ranskalaisessa hotellissa hänen vaimonaan, kuuntelen hämärässä hänen rauhallista hengitystään, odotan aamua ja junaa, joka vie meidät Berliiniin… Ehkä minun olisi ollut helpompi kestää tämä aika.

Sillä vaikka uskoin ja luotin, voimani olivat joskus aivan lopussa. Betty ja rouva Wallace, jotka tiesivät kaiken, mutta suojelivat minua ja vaikenivat tekemisistäni, koettivat taivuttaa minua suopeaksi Neilille. He antoivat ymmärtää, että olin typerä ja narrattava uskoessani saksalaisen puheisiin, että tämä oli kietonut minut pikkusormensa ympäri pelkästään paetakseen. Minä tiesin, ettei se ollut totta, mutta sittenkin — voi Bobby, miten monta kertaa olin vähällä uskoutua Sinulle!

On vielä eräs asia, jonka sain kuulla vasta nyt Felixiltä. Kerron sen Sinulle, koska luotan Sinuun, sillä tästä ei ole tarpeen puhua monestakaan syystä. Se, että Duncan pääsi pakenemaan jäätyään vangiksi silloin, kun kaikki luulivat hänen kaatuneen, on Felixin ansiota. He tapasivat saksalaisten linjojen takana, ja Felix tunnisti hänen nimensä minun kertomusteni perusteella, tajusi, kuka hän oli — ja vuorostaan järjesti hänet pakoon, maksoi velkansa.

Hän oli käskenyt Duncanin sanoa minulle terveisiä, mutta sitä tämä ei tehnyt. En voi moittia Duncania siitä, vaikka hiljaa itsekseni mietinkin, miten paljon helpompi minun olisi ollut kestää, jos olisin saanut kuulla, että Felix oli selviytynyt, että hän oli omiensa joukossa, että hän oli elossa, että hän muisti minut (aivan kuin olisin sitä epäillyt — mutta joskus, kun väsyin ja aamuyö oli pimeä ja uneton…). Käsitän kuitenkin, miksi Duncan vaikeni. Hänkin tarkoitti hyvää ja luuli tekevänsä oikein.

Halusin kirjoittaa Sinulle tästä kaikesta, Bobby, koska en tullut kotona kertoneeksi Sinulle yksityiskohtaisesti sitä, mitä tapahtui. Tai, paremminkin, en pystynyt kertomaan. Pelkäänpä pyyhkineeni silmiäni yöpaidanhihaani tätä kirjoittaessani, niin kauniin kipeitä nämä muistot ovat — sittenkin, vaikka nyt me saamme elää onnellisina yhdessä elämämme loppuun asti!

Sillä kaiken tämän kestettyäni minä kestän kyllä tulevankin, ainakin koetan, oli se mitä tahansa! Tiedän, ettemme me aina voi olla näin lapsellisen onnellisia, että vaikeuksia tulee, kun kahdesta näin erilaisesta kulttuurista tulevat ihmiset koettavat asettua yhteen, mutta minä tahdon ponnistaa kaikki voimani, kuten sotavuosina!

Sinä kysyit viime kirjeessäsi, puhummeko me Felixin kanssa pelkästään maallisista asioista, vaiko myös uskonnosta, ja eikö minua häiritse se, ettei hän ole kristitty. Kyllä, kyllä me puhumme, ja itse asiassa Felix kysyi minulta samaa asiaa. Hän taitaa pelätä, että ensihuuman jälkeen ja varsinkin vieraassa maassa tämä asia nousee meidän väliimme.

”Minne sinä menet, sinne minäkin menen, ja sinun Jumalasi on minunkin Jumalani”, siteerasin.

Felix tietysti tunnisti sitaatin Ruutin kirjasta ja näytti sekä helpottuneelta että liikuttuneelta. Samalla hän vakuutti, ettei kukaan perheessä kiellä minua harjoittamasta kristinuskoa eikä vaadi minua osallistumaan juutalaiseen hartaudenharjoitukseen, ellen itse tahdo. Minä ilmoitin, että jos olisin vähänkään epäillyt hänen aikovan kieltää minua harjoittamasta omaa uskoani, hän olisi saanut vapaasti juosta itsekseen maistraattiin, mutta että hyvin mielelläni tutustuisin hänen uskoonsa.

(Älä hiisku tästä rouva Wallacen kuullen, Bobs, ettei hän ala murehtia minun kääntyvän juutalaisuuteen!)

Sitten kysyin, eikö häntä ja hänen perhettään häiritse, kun en minä ole kunnon juutalaistyttö.

”Äitini äiti oli kristitty, joten se skandaali on suvussa jo käsitelty”, hän virnisti ja vakuutti, ettei seka-avioliitto ole Saksassa mitään outoa.

Mutta tietystikään tämä ei ole asia, joka on sivuutettavissa näin kevyesti. Me keskustelemme tästä varmasti vielä monta kertaa, jos emme itsemme, niin mahdollisten lastemme kohdalla. Minä haluan tietysti, että heidät kastetaan, mutta entä jos Felix ei tahdo?

Älä pelästy, Bobby. En minä tällaisia asioita päivät pääksytysten mieti. Kunhan nyt yön pimeydessä ajatukseni vaeltelevat levottomasti ja näköjään välillä kääntäen hopeavuorauksen sijasta pilven harmaan päällisen esiin.

”Puhutaan” siis jostakin hauskemmasta, kuten Sinusta! Voi Bobs, kunpa olisin kyllin lähellä voidakseni oikein kunnolla kiusoitella Sinua. Olen tainnut virnistellä itsekseni aika tavalla lukiessani viimeisimpiä kirjeitäsi.

Oi, kuinka viattomasti Sinä kirjoitat siitä, miten Neil saattaa Sinut kirkosta tai pysähtyy puhelemaan kanssasi kaupungilla! Emme me ole enää lapsia, Bobs. Nappaa hänestä kiinni heti kun voit! Minä luulen, että te sovitte oikein hyvin yhteen. Ja mitäkö minulla on asiaan sanomista? Bobs, tyhmeliini, ellet nyt ole huomannut, niin minä olen naimisissa. Minä en sano yhtään mitään, paitsi onneksi olkoon!

No, mutta vakavasti: tee Neil onnelliseksi ja anna hänen tehdä Sinut onnelliseksi. Ehkä sen kaiken piti mennä näin? Eihän Will voisi tahtoa, että olisit loppuelämäsi yksin, Sinä, joka on kuin luotu vaimoksi ja äidiksi!

Ja mitä tulee suunnitelmaasi, josta kirjoitit, innostuin siitä valtavasti. Ajatella, että kun minä seuraavan kerran tulen käymään kotona — sillä kai minä sentään vielä joskus tulen vierailulle — voin tavata Sinua omassa ihastuttavassa kahvilassasi! Mikä loistava ajatus. Nyt kun on rauha, ihmiset tahtovat nauttia elämästä ja hemmotella itseään, ja monelle hotelli on siihen tarkoitukseen liian kallis. Mutta kun Sinä laitat pystyyn kahvilan ja sisustat sen niin herttaisesti kuin vain osaat ja tarjoilet siellä ihastuttavia leivonnaisiasi, asiakkaiden täytyy suorastaan vyöryä sisään!

Voi Bobby, nyt minä alan taas ikävöidä, kun ajattelen, miten voisimme puhua tästä kaikesta kasvotusten, tehdä suunnitelmia ja kehittää ajatustasi yhdessä eteenpäin. Mutta onneksi ovat edes nämä kirjeet, ja — no, kysypä Neililtä neuvoa, hän osaa varmasti auttaa! (Voisinpa nähdä ilmeesi nyt! Lyön vetoa, että punastut.)

Mutta nyt kello on paljon, ja minun on oikeasti käytävä levolle, sain sitten unta tai en. Toivottavasti Sinä nukut hyvin, kultaseni. Muista minua iltarukouksessani ja toivota meille turvallista matkaa.

 Oma Ruthisi.

Tarina jatkuu huomenna klo 10.00.