perjantai 25. joulukuuta 2015

Joulun 2015 kertomus 2/9

Lontoossa syyskuun 21. päivänä 1919

Rakkain Bobby!

Miten voisin kylliksi kiittää kirjeestäsi! Sinun on täytynyt istuutua vastaamaan minulle sillä hetkellä, kun sait omani.  (Niinhän minäkin nyt teen!) Kiitos, rakas ystävä, kiitos — siitä, että olet ystäväni, että tahdot olla, ettet halveksi minua etkä tahdo luopua minusta, vaikka olen valinnut tämän tien!

Kirjeesi oli hotellin vastaanotossa odottamassa, kun tulimme äsken kaupungilta. Pelkäänpä pahasti, että melkein sieppasin sen vastaanottovirkailijan kädestä, sillä tunsin tietysti käsialasi.

”Voi, se on Bobbylta!” huudahdin mitään ajattelematta, ja ääneni värähti, sillä riemuni keskellä aloin pelätä kirjeesi sisältöä. (Miten typerää minulta, aivan kuin meidän ystävyytemme voisi pettää!)

Olisitpa nähnyt Felixin ilmeen!

”Bobbylta?” hän toisti, ja vastaanottovirkailija koetti näyttää siltä kuin hienojen hotellien vastaanottovirkailijat näyttävät silloin, kun heidän edessään tapahtuu ihmissuhdedraama, jota he eivät tietenkään näe eivätkä kuule.

Mutta ennen kuin oikein ehdin edes itse käsittää, miksi Felix kuulosti niin närkästyneeltä ja vastaanottovirkailija näytti niin kiusaantuneelta, Felix tajusi ja alkoi nauraa.

”Ah, sinä tarkoitat rouva MacIntyrea”, hän sanoi.

Rouva MacIntyrea! Voi Bobs, se kuulostaa niin… vieraalta. Joka suhteessa.

Rakas ystävä, minä uskon, minä haluan uskoa, että elämällä on Sinulle vielä jotakin annettavaa! Ethän tosissasi ajattele, kuten kirjoitit, että olisit ”elävältä haudattu”! Eihän Will saattaisi sitä toivoa!

Tiedän, että on vasta vuosi siitä, kun menetit hänet, mutta Bobby, me olemme nuoria! Jos me lakkaamme elämästä kaiken sen tähden, mitä sotavuosina jouduimme kokemaan, silloin me olemme hävinneet sodan!

Ja sen tähden olen niin iloinen siitä, mitä kirjoitit Neil Keiristä. En tiennyt, että hän oli asemalla meidän lähtöaamunamme — niin varmaan oli tarkoituskin, ja niin oli parempi kaikin puolin. Mutta hän on hyvä poika, ja jos hän tahtoi saattaa sinut kotiin, iloitse siitä ”vähäisestäkin huomiosta, mitä leski voi saada”. (Se oli muuten harvinaisen typerästi kirjoitettu, rakas oma idioottini. Entä sitten, vaikka oletkin leski! Ajattelepa Alice-tätiä, jolle elämällä on ollut niin paljon hyviä asioita varattuna kahdeksan vuoden leskeyden jälkeen!)

Joka tapauksessa kirjeesi teki kaikista hölmöyksistään huolimatta minut aivan tavattoman onnelliseksi ja kirkasti koko tämän päivän. Kiitos siitä!

En toki voi väittää, että päiväni sinällään olisi ollut muutenkaan erityisen synkkä, mutta erinäisillä tavoilla hiukan järkyttävä se oli. Niistä asioista tahdonkin kanssasi nyt ”puhua”. Voi, jos et olisi kirjoittanut juuri nyt, enkä saisi kertoa Sinulle kaikesta! Tulisin varmaan hulluksi.

Felixillä oli tänään tapaamisia, niin kuin joka päivä, sillä hän ponnistelee palauttaakseen Blumenthalin filmiyhtiön suhteet brittiläisiin filmi- ja levitys- ja markkinointiyhtiöihin samalle tolalle kuin ennen sotaa. Niinpä hän oli aamiaisella hyvin huolissaan siitä, miten aikani kuluisi yksin taas yhden päivän ajan. Lontoossa! Tuo berliiniläispoika ei taida oikein käsittää, miltä Lontoo näyttää minun silmissäni.

Sanoin aikovani edelleen ottaa kaupungista kaiken ilon irti. Tarkoitin lähinnä museoita ja taidenäyttelyitä ja Toweria ja sellaista, sillä löysin eilen hotellin telineestä erinomaisen esitteen matkailijoille, ja sen ja kartan turvin ajattelin uskaltautua jo kauemmas hotellilta. Mutta Felix ehdotti, että säästäisin nähtävyydet kuherruskuukauttamme varten (sillä hän on luvannut pitää vapaata kaikista liiketoimistaan ainakin muutaman päivän sen jälkeen, kun meidät on vihdoin joskus vihitty) ja menisin ostoksille.

En käsittänyt, mitä varten. Minut varustettiin kotoa hyvin matkaan, ja jopa sellainen vaate, jota en vielä jokin aika sitten kuvitellut koskaan tarvitsevani — vihkipuku — on huolellisesti silkkipaperiin käärittynä matka-arkussani odottamassa tulevaa tarvetta. (Voi Bobby, tämä paperisota käy joskus hermoihin! Felix vakuuttaa, että vihkilupa järjestyy pian, mutta mikä se pian on, sitä hän ei osaa sanoa.)

Silloin Felix, vaikka hänellä oli jo kiire lähteä, piti minulle pienen puhuttelun. Tottahan hän on koettanut kertoa minulle, millaista Berliinissä on nyt, millaista on sodan ja vallankumouksen runtelemassa maassa, joka koettaa vasta vähitellen nostaa päätään raunioista. Mutta en ole ehkä kuunnellut tai ymmärtänyt, tai sitten hän on ollut liian varovainen sanoissaan.

Nyt hän sanoi suoraan, että mitä ikinä minä ajattelin tarvitsevani tulevina kuukausina jokapäiväisessä elämässäni, se minun kannattaisi ostaa Englannista, kun vielä voisin.

”On paljon asioita, joita pystyn Berliinissä hankkimaan sinulle mustasta pörssistä suurella rahalla”, hän sanoi. ”Mutta on myös paljon asioita, joita ei mikään raha pysty juuri nyt Saksasta ostamaan. Sinä olet lähdössä hävinneeseen maahan, gelibteh.”

Todettakoon, ettei tämä ollut paras mahdollinen aloitus päivälle! Mutta se sai minut vakavoitumaan ja todella miettimään, pitäisikö minun käydä hiukan ostoksilla. Ehkä voisin ostaa varastoon muutamia sukkapareja ja alusvaatteita ja shampoota ja hiusneuloja ja sellaista.

Kuvittelin operaation suunnilleen yhtä yksinkertaiseksi kuin kotona Fort Williamissa, mutta mitä vielä! Tai se olisi ollut yksinkertainen, ellei Felixillä olisi ollut asiasta omat näkemyksensä. Hän kehotti minua tulemaan kanssaan samalla vuokra-autolla, jotta pääsisin helposti myymälöihin, ja arvelin hänen jättävän minut jonkin kohtuuhintaisen tavaratalon eteen, josta näppärästi saisin kaiken tarvittavan.

Voit siis kuvitella hämmästykseni, kun auto pysähtyi, ja näin meidän olevan yhdellä Lontoon ylellisimmistä ostoskaduista.

”Pidä hauskaa”, sanoi Felix ja työnsi käteeni kirjekuoren. ”Säästä tästä sen verran, että pääset autolla takaisin. Muistathan sinä hotellin nimen?”

Muistinko minä hotellin nimen! Aivan kuin olisin lapsi.

”Tarvittaisiin aika paljon, että unohtaisin nukkuvani yöni yhdessä Lontoon parhaista hotelleista — enkä MacVurichien keittiönsohvassa”, murjaisin.

Sitten kurkistin kirjekuoreen, jonka kuvittelin sisältävän lähinnä kartan tai jotakin muuta hyödyllistä, mutta jonka sisällön johdosta jouduinkin lausumaan ilmi epäilyni sulhaseni mielenterveydestä.

”Ethän sinä voi tehdä ostoksia ilman rahaa”, sanoi Felix.

Ilmoitin, että minulla on omaa rahaa, ja yritin työntää kirjekuoren hänelle takaisin muistuttaen, että hän on saanut tuoda maahan vain tietyn määrän valuuttaa, ja ettei olletikin ole tarkoitus, että käyttäisin kaiken sen tänään.

Mutta Felix ilmoitti, että voisin heittäytyä aivan niin ”brittiläisen emansipatoriseksi” kuin ikinä tahtoisin milloin tahansa muulloin kuin silloin, kun hän halusi kustantaa minulle jotakin. Ja sitten hän melkein nosti minut autosta kadulle, käski minun pitää huolta itsestäni, suuteli minua, läimäytti auton oven kiinni ja ajoi tiehensä.

Siihen minä sitten jäin, kädessäni rahakuori ja ympärilläni joukko toinen toistaan ylellisempiä liikkeitä. Hetken mietittyäni päätin, että tämä oli ehkä ainutkertainen tilaisuus kokeilla, miten nämä kaksi asiaa sopivat yhteen, ja päätin lähteä vähän nuuskimaan.

Voi Bobby! Kun monta tuntia myöhemmin istuin kahvilassa lepuuttamassa särkeviä jalkojani ja hoitamassa järkytystäni kuumalla teellä ja skonsseilla (jotka eivät vetäneet lähellekään vertoja rouva Wallacen leipomuksille, vaikka hinnaltaan ne kyllä lähentelivät Fort Williamin kaupunginhotellin kolmen ruokalajin illallista), en tiennyt, olisinko itkenyt vai nauranut.

Emmehän me Fort Williamissakaan enää sellaista puutetta ole kärsineet viime kuukausina kuin sodan aikana. Mutta tietty vaatimattomuus ja itsehillintä meillä on silti näkynyt. Mistään sellaisesta ei totisesti ollut nähtävissä jälkeäkään täällä!

Aivan kuin tämä kaupunki — tai paremminkin: aivan kuin tämä ostoskatu — olisi elänyt viimeiset viisi vuotta kuplassa, täysin tietämättömänä siitä, että miljoonia ja taas miljoonia ihmisiä on surmattu vain toisella puolen Kanaalin, tai että jossakin on käännetty pihanurmikoita kasvimaaksi, jotta perheelle riittäisi ruokaa!

Bobby, minä kävin tänään myymälöissä, joissa yksi silkkisukkapari maksaa saman verran kuin mitä tiedän Bettyn ja Duncanin maksavan rouva Wallacelle palkkaa viikossa. Kävin myymälöissä, joissa asiakkaalle annetaan ensiksi käteen lasi aitoa shampanjaa ja sitten hänet istutetaan sohvalle, jolla istuen hän saa seurata pukujen esittelyä ja armollisesti sormella osoittaa, mistä mallista pitää. Kävin myymälöissä, joissa yhdellä hyllyllä oli aina vain yksi laukku tai käsinepari, ikään kuin ainutkertainen taideteos, jolla oli tietysti myös taideteoksen hinta. Kävin myymälöissä, joissa oli tarjolla kullan- ja hopeanvärisiä purkkeja täynnä voiteita, puhdistusmaitoja, puutereita, ihomaaleja, huulipunia…

Ei siellä tiedetty mitään kangas- tai nahkapulasta tai kotonakeitetystä saippuasta!

Mutta tiedätkö, Bobby, mikä oli kaikista pahinta? Ei sittenkään kaikki tuo hillitön ylellisyys, mitä oli tarjolla (rouva Wallace pitäisi yhden parhaista saarnoistaan, jos hän tietäisi, mitä varakkaat englantilaisnaiset tämän päivän kokemusteni mukaan käyttävät pukujensa alla — tai paremminkin: mitä he eivät käytä!), vaan se huuma, jonka valtaan noissa myymälöissä joutuu.

Ensimmäiseen liikkeeseen astuessani tunsin itseni kerjäläiseksi kuninkaanlinnassa. Olin aivan varma, että minut heitettäisiin ulos, ennen kuin ehtisin ottaa kahta askelta kiiltävällä lattialla.

Tähän asti olen tuntenut olevani aivan sopivan siististi pukeutunut niin junassa kuin hotellissa, mutta yhtäkkiä näytti soma päällystakkini (se, jonka rouva Wallace korjasi Bettyn ennen sotia ostamasta, koska Betty väitti, ettei käytä sitä — hän valehteli, tietysti, koska halusi minun saavan sievän takin), ja hattuni, jonka kokosin purkamalla useampia vanhoja hattuja ja ottamalla niistä parhaat palat, ja nahkahansikkaani, joiden alkuperää rouva Wallace kieltäytyi selittämästä, niin että ne luultavasti ovat jonkin kieron lehmänkaupan tulos Armstrongilta, täsmälleen siltä mitä ne ovatkin: pula-ajan asusteilta, jotka on valmistettu vanhaa kääntämällä ja pesemällä ja prässäämällä ja tiskin alta hankkimalla!

Kukaan ei kuitenkaan katsonut minua pitkään, päinvastoin. Ystävällinen myyjätär toivotti minut tervetulleeksi, kysyi miten voisi auttaa, esitteli tuoreimpia uutuuksia, eikä ollenkaan nyrpistänyt nenäänsä, vaikka erehdyin kysymään hintaa. Sillä missään tuotteissa ei ollut sitä mainittuna. Näissä kaupoissa käyviä ihmisiä ei moinen sivuseikka kiinnosta. Oletettavasti he eivät edes maksa ostoksiaan kassalla, sillä rahani olivat ainoa asia, joka hiukan hämmensi myyjätärtä — hän kun kysyi, millä nimellä tilini on!

Minä käsitin, että näihin kauppoihin ei yksinkertaisesti tule muita kuin sellaisia ihmisiä, jotka pystyvät todella niissä ostoksia tekemään — viis siitä, mistä heidän takkinsa ja hattunsa ja hansikkaansa ovat peräisin!

Ja yhtäkkiä oli niin tavattoman ihastuttavaa olla jotakin muuta kuin minä itse. Muistat tietysti, Bobs, mitä silloin kauan sitten sepitin Sinulle ja vanhemmillesi miljonääri-isästäni ja elokuvatähtiäidistäni? Nyt minusta tuntui, että nuo käyttökelpoiset hahmot olivat taas heränneet eloon. Kaikkien näiden puutteen vuosien jälkeen myymälöiden satumaailma tuntui täydelliseltä paratiisilta, josta en halunnut lähteä. Havaitsin kipeästi tarvitsevani norsunluisia kampaustarvikkeita, kashmirvillaista keeppiä,  käsintehdyin kirjailuin koristeltua silkkistä aamuviittaa, ihoa ihmeellisellä tavalla heleyttävää päivävoidetta, krokotiilinnahkaista matkalaukkua ja muuta sellaista pientä, mitä ilman nyt ei ihminen voi kerta kaikkiaan tulla toimeen!

Toivottavasti et ehtinyt paheksua minua tähän mennessä kovasti, Bobbyseni. Tietystikään minä en seonnut aivan noin pahasti! Mutta myönnettävä on, että kulutin enemmän Felixin rahoja kuin olin aikonut, enkä niin järkevästi kuin olisin tahtonut. Minun olisi varmasti kannattanut ostaa ennemmin tusina paksuja puuvillaisia kerrastoja kuin puoli tusinaa haperoita satiinisia (mutta ne pitsit, Bobs!), ja tietysti oli puhdasta hulluutta haaskata johonkin niin turhaan kuin kynsienhoitovälineisiin, kun minulla on oikein hyvät sakset (mutta se soma pieni nahkakotelo, Bobs!)! Se ylellisyys, mahdollisuus unohtaa, että sotaa koskaan on ollutkaan, oli aivan kuin huume, joka sai minut tekemään typeriä asioita.

No, lopulta siis istuin kahvilassa kaikkine paketteineni. Todellinen hieno nainen olisi tietysti antanut lähettää ne suoraan hotelliin, mutta olin ollut niin lapsellisen ylpeä saadessani kantaa paketteja, joiden päällyspaperistakin jo näki niiden sisältävän kalliita ja ylellisiä tuotteita, etten hennonut luopua niistä.

Vasta tee ja (kuivahkot) skonssit saivat minut taas järkiini. Ja voi Bobby, hetken mietin tosissani, lähdenkö takaisin liikkeisiin — palauttaakseni kaiken! Mitä hirvittävää tuhlausta! Miten paljon lahjoja olisin noilla rahoilla voinut ostaa lähetettäväksi kotiin, miten paljon ihania leluja lapsille ja tarpeellisia asioita Bettylle ja Duncanille ja jotakin Sinua ilahduttavaa! Saati miten paljon hyvää niillä olisi saatu aikaan sairaalassa!

Mutta ei, olin käyttänyt rahoja itseeni, aivan kuin minulla ei jo olisi kaikkea, mitä tarvitsen, ja enemmänkin!

Tunsin itseni yhtäkkiä väsyneeksi ja surkeaksi, enkä tahtonut mitään muuta kuin palata hotelliin ja mennä kuumaan kylpyyn ja unohtaa, että olin koskaan käynyt yhdessäkään myymälässä. Viittasin tarjoilijaa pyytääkseni häntä soittamaan minulle vuokra-auton, mutta ennen kuin hän ehti edes pöytäni luo, ovi avautui ja sisään astui pitkä, tumma, hyvin komea mies.

Ja kuten aina, kun minä näen Felixin, olen sitten tietänyt häntä odottaa tai en, sydämeni villiintyi täysin, poskeni alkoivat hehkua, en voinut olla hymyilemättä ja ojentamatta käsiäni. Ja hän tuli pöytäni luo, sulki käteni omiinsa ja suuteli minua muista kahvilavieraista välittämättä.

Mitenkö hän oli löytänyt minut? Vaikka olin saanut kulumaan tunteja myymälöissä, en ollut sittenkään edennyt paria korttelia pidempää matkaa siitä paikasta, mihin Felix oli minut aamulla vuokra-autosta jättänyt. Kun hän oli palannut hotellille enkä ollut siellä, hän oli arvannut minun olevan vielä ”naisten puuhissa”, kuten hän kiusoitellen sanoi, ja muutamia liikkeitä kierrettyään nähnyt minut kahvilan ikkunan läpi.

Naisten puuhissa tosiaan! Felixin tilattua itselleen kahvia purin hänelle mieltäni — hyvin epäloogisesti taisin itse asiassa moittia häntä, sillä ellei hän olisi antanut minulle sellaista rahasummaa, olisin varmasti ollut hyvin järkevä ostoksissani, ja tämä eittämätön ajatusketju sai Felixin nyökyttelemään hyvin vakavana ja katuvaisena.

Gelibteh, se, että sinä kadut ostoksiasi, kun et käyttänyt rahoja mieluummin muiden ilahduttamiseen, on hyvin kaunista ja muistuttaa minua taas siitä, miksi rakastuin sinuun”, hän sitten sanoi lempeästi. ”Mutta oletko tullut ajatelleeksi, että ehkä minä tahdoin antaa lahjoja sinulle? Olisin voinut itsekin ostaa sinulle asioita, joita olettaisin sinun tarvitsevan, ja tuoda ne hotelliin, mutta kuvittelin, että sinusta olisi hupaisampi valita itse. Mitä kauheaa sinä oikein ostit, kun se aiheutti sinulle tuollaisen katumuksen?”

”Puoli tusinaa satiinikerrastoja ja kynsienhoitovälineet”, minä tunnustin.

Felix sai yskänkohtauksen.

”Alusvaatteitahan tarvitsee välttämättä”, hän sitten huomautti ylen määrin totisena. (Rouva Wallace saisi kohtauksen, jos tietäisi, miten kevyesti me puhumme ”asioista, joita hieno nainen ei herrojen kuullen mainitse”!) ”Ja hyvin hoidetut kynnet ovat aina kunniaksi.”

Vaikka vähän loukkaannuin siitä, ettei hän ottanut minua oikein tosissaan, hänen huvittuneisuutensa toisaalta pudotti minut maan pinnalle. Ehkä en sitten kuitenkaan tehnyt suurta rikosta, vaikka hemmottelin itseäni! Vakuutin silti, että mieluummin tästä lähtien käyttäisin päiväni muita, edullisempia nähtävyyksiä katsellessa — ne tuskin Lontoosta loppuisivat kesken ennen kuherruskuukauttamme.

Felix nauroi ja puisti päätään, mutta hyväksyi suunnitelmani.

”Tehdään sitten niin, että mennään yhdessä ostoksille jonakin päivänä”, hän ehdotti. ”Minun pitää viedä yhtä ja toista kotiin, ja sinä voit toimia makutuomarina. Rauhoittaisiko se omaatuntoasi?”

Minä tahdon ostaa jotakin vanhemmillesi ja sisarellesi”, sanoin lujasti. ”Omalla rahallani. Ja sinä saat olla makutuomarina!”

Vaikka en sitä ääneen sanonut, voit arvata, Bobby, että minua jännittää melko tavalla ajatella Felixin perheen tapaamista. Tarkoitan, että tähän asti olen aina ainakin jollakin tavalla tuntenut niiden poikien ja nuorten miesten perheet, joiden kanssa olen ollut enemmän tai vähemmän läheisissä tekemisissä. Mutta nyt olen kihloissa miehen kanssa, jonka perheestä en tiedä yhtään mitään!

Tietysti Felix on heistä paljon kertonut, ja hän on näyttänyt valokuvia, ja Betty jopa käänsi minulle sen kirjeen, jonka Felixin äiti kirjoitti hänelle. Mutta siltikin minua jännittää kovasti. Minusta tuntuu, että nuo sivistyneet, varakkaat ihmiset näkevät lävitseni, sen ohuen keskiluokkaisen kuoren läpi, jonka olen Bettyn ja Duncanin suojissa kasvattanut, ja heille paljastuu, mikä minä todella olen: paljasjalkainen rääsyläinen Claymuirin perukoilta.

Mutta olen huomannut, että paljon näitä asioita, joista en mitään puhu, Felix ymmärtää silti. Nytkin hän ojensi kätensä pöydän yli, tarttui käteeni ja sanoi:

”Ei sinun tarvitse lahjoilla heidän hyväksyntäänsä ostaa, gelibteh. Mutta jos itsesi tähden haluat niitä hankkia, minä kyllä autan.”

Sitten Felix ehdotti, että palaisimme hotellille, koska näytin kuulemma vähän väsyneeltä. Ja väsynyt olinkin! Autossa ajattelin, että todellakin ottaisin vain kuuman kylvyn ja koettaisin sitten saada nukutuksi.

Mutta kun tulimme perille, sain Sinun rakkaan kirjeesi, ja tässä minä istun siihen vastaamassa, kylpemättä ja ajattelemattakaan mitään nukkumaanmenoa! Ja voin vakuuttaa, Bobs, että tämä hotellin kirjepaperi on nyt ilahduttanut minua enemmän kuin ylellisinkään kylpysuola, sillä olen saanut purkaa mieltäni Sinulle.

Taidanpa kirjoittaa vielä Bettyllekin, nyt, kun voin tehdä sen paremmalla mielellä. Häneltä tuli eilen kirje, ja päivällä kahvilassa minä jo surkeana ajattelin, etten voisi vastata siihen tänään. Yritän nimittäin aina kirjoittaa kotiin mahdollisimman hilpeästi, niin etteivät he vain huolestuisi mistään.

Minä toivon, Bobby kulta, että tämä kirje tavoittaa Sinut hyvällä ja toiveikkaalla mielellä, kuten minä tämän lähetän! Sano terveisiä tutuille (Neilillekin, jos näet sen viisaaksi) ja voi hyvin!

Oma Ruthisi.

Tarina jatkuu huomenna klo 10.00.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti