lauantai 26. joulukuuta 2015

Joulun 2015 kertomus 3/9

Lontoossa lokakuun 5. päivänä 1919

Parahin rouva MacIntyre,

teille lähettää lämpimän tervehdyksensä muuan rouva Blumenthal.

Voi Bobby, se on vihdoinkin tapahtunut! Niin kuin sinä tietysti olet jo Bettyltä kuullutkin.

Minä aloin jo olla epätoivoinen. Emmehän me joutuneet papereita näin jälkikäteen ajatellen mitenkään epänormaalin kauan odottamaan, mutta kun emme yhtään tienneet, missä vaiheessa mennään, ja päivät kuluivat…

Felix vakuutti minulle, että voisimme odottaa vaikka vuoden, eikä meillä olisi hätää, koska hän voisi järjestää lisää valuuttaa Berliinistä brittiläisten kumppanuusyhtiöiden kautta — mutta tottahan minä käsitän, ettei hän ollut sittenkään varautunut viipymään täällä kuukausitolkulla, häntä tarvittaisiin kotona!

Ja sitten, kuten suuret asiat aina, se tapahtui yhtäkkiä. Toissa aamuna aamiaisella ollessamme tarjoilija toi meille kirjekuoren, joka oli tullut aamupostissa, ja me tiesimme heti, mitä siellä oli. Felix malttoi tuskin syödä loppuun, kun hän säntäsi tiehensä jonottamaan meille vihkiaikaa. Sillä jos rauhantulo jossakin näkyy, niin maistraatin vihkijonoissa!

Voi Bobby, miten pitkä se päivä oli! Minähän en voinut tietysti lähteä mihinkään, koska Felixin piti tarvittaessa saada minut välittömästi kiinni. Toisaalta en voinut tietää, saisiko hän ajan tälle päivälle vai kahden viikon päähän. Otin vihkipukuni esiin ja laitoin sen suoristumaan, ja pesin tukkani, koska puhdas tukka nyt on aina hyvä asia, oli sitten menossa naimisiin tai ei — mutta en voinut keskittyä mihinkään, sillä hypähdin jokaista käytävästä kuuluvaa askelta, jokaista hissin kirskahdusta.

Ja sitten en kuitenkaan kuullut askeleita, ennen kuin oveeni jyskytettiin, eikä se totisesti ollut tällä kerralla mikään huonepalvelu! Tempasin oven auki, ja Felix seisoi siinä hengästyneenä ja tukka pystyssä, eikä hän ole vielä koskaan näyttänyt niin komealta. Hän oli juossut yhtä kyytiä maistraatilta odottamatta vuokra-autoa, ja hän oli juossut portaat kolmanteen kerrokseen, koska ei ehtinyt odottaa hissiä.

”Peruutusaika neljältä!” hän huohotti. ”Minä otin sen, mutta ellemme ole paikalla neljännestuntia ennen, se menee seuraavalle, eikä vapaita aikoja ole ennen ensi viikkoa!”

Kello oli kymmenen minuuttia yli kolme.

Bobby, minä muistan kyllä vielä hyvin, miten me valmistauduimme Sinun häihisi. Miten minä vietin edellisen yön luonasi, ja miten suuria ja tärkeitä asioita puhuimme, ja miten sain auttaa Sinua laittautumaan valmiiksi, ja miten kaunis ja levollinen Sinä olit, kun äitisi kampasi tukkaasi ja minä sain kiinnittää huntusi!

No, minun häihinlähtöni oli vähän muuta. Sanoin Felixille olevani valmis kymmenessä minuutissa ja läimäytin oven kiinni. Ja totisesti, kymmenen minuuttia myöhemmin me jo olimme alaovella, Felix frakissaan ja minä rouva Wallacen niin suurella rakkaudella ja äänekkäällä marinalla ompelemassa puvussa, ja sujahdimme sisään meitä jo odottavan vuokra-auton takapenkille — sen Felix oli sentään pyytänyt tilaamaan valmiiksi.

Tästä voit arvata, etten minä ehtinyt juuri muuta kuin hypätä vaatteisiini, jotka onneksi olivat esillä, ja jollakin tavalla sitaista kiinni tukkani, joka onneksi oli puhdas. Meillä ei kummallakaan olisi ollut edes kukan kukkaa, ellei vastaanottovirkailija olisi ollut ajatusta nopeampi. Olimme jo autossa, kun hän juoksi sisältä mukanaan ruokasalin maljakoista siepattu kukkakimppu minulle ja toisesta kimpusta katkaistu ruusu Felixin napinläpeen.

En tiedä, mitä hän ajattelee Felixistä, mitä hän ajattelee minusta, mitä hän ajattelee siitä, että nain saksalaisen — mutta hän osoitti sellaista sydämellisyyttä ja inhimillisyyttä, että tulen muistamaan hänet aina, kun näen jossakin punaisia ruusuja!

Oli kuitenkin aivan vähiltä, ettei hän uhrannut hotellin kauniita kukkasia turhanpäiten. Sillä Bobby, Lontoossa on iltapäivisin ruuhkaa! Ja tuntui, aivan kuin juuri sinä iltapäivänä olisi joka ainoa raitiotievaunu, hevoskärry, automobiili ollut liikenteessä. Kuljettaja tosin tunsi kaupungin kuin omat taskunsa ja löysi oikotien, mutta siellä olivat torikauppiaan käsikärryt kaatuneet ajokaistalle, ja kulku oli aivan tukossa.

Felix katsoi kelloonsa, enkä minä tohtinut kysyä, paljonko se oli. Sen sijaan valmistauduin siihen, että kiireemme loppuisi tähän paikkaan ja saisimme kääntyä takaisin ja laittaa vihkivaatteemme kaappiin ja odottaa ensi viikkoon, ellei sitten sekin aika ollut tässä välissä jo mennyt.

Silloin kuljettaja kääntyi ja avasi ikkunan ohjaamon ja matkustamon välillä.

”Herra”, hän sanoi, ”te olette nopeammin perillä jalkaisin. Tuota kujannetta alas, siellä tulee portaat, ne ylös ja oikealle. Ei, antaa olla, minä en ota maksua tästä. Häälahja, herra.”

Felix ja minä katsoimme toisiimme, nyökkäsimme yhtä aikaa ja hyppäsimme ulos kadulle. Otimme toisiamme kädestä ja ryntäsimme alas kujannetta.

Voi Bobby, mikä näky me mahdoimme olla! Lontoolaiset ovat tietysti kaikkeen tottuneet, mutta täytyy sanoa, että nyt meitä käännyttiin katsomaan, kun vihkipukuisina juoksimme aivan kuin henkemme edestä ylös portaita ja kadulle. En uskaltanut ajatella, mitä kermanvärisestä puvustani ja Alice-tädin minulle jostakin kätköistään lahjoittamista satiiniavokkaista olisi jäljellä, sillä katu oli kurainen, enkä ajatellut oikein mitään muutakaan. Keskityin vain juoksemaan.

Onneksi Felix aamullisen käyntinsä perusteella tiesi täsmälleen, minne olimme menossa, sillä emme olisi ehtineet lukea virastojen ovikylttejä. Hän piti lujasti kädestäni, ja oli ihmeellistä, miten minä jaksoin juosta, vaikka tämä laiska kaupunkilaiselämä tuntui jaloissani ja keuhkoissani. Tosin viimeiset portaat olivat viedä minulta hengen! En tohdi edes ajatella, miltä ne tuntuivat Felixistä — tiedäthän, ettei hänen pakkolaskussa vahingoittunut polvensa ole tullut koskaan entiselleen, kun hän ei ehtinyt antaa sen rauhassa parantua, ennen kuin karkasi sairaalasta, eikä se todellakaan tarvitsisi tällaista juoksemista kovilla kaduilla ja korkeissa portaikoissa.

Me ryntäsimme käytävään juuri, kun oikeudenpalvelija kuulutti nimeä, tai oikeammin ehdimme kuulla vain ”…thal”, ja Felix huusi ”täällä” ja meillä oli vaikeuksia pysähtyä vauhdistamme, niin että oikeudenpalvelija joutui hypähtämään vähän sivuun, ja eräs käytävässä toiveikkaana odottanut nuori pari katsoi meitä rumasti. He olivat selvästi tulleet koettamaan onneaan ja ehtineet jo toivoa, ettemme me saapuisikaan.

Sen neljännestunnin aikana, joka kului henkilöllisyystodistusten ja esteettömyystodistusten esittämisessä ja muussa tarvittavassa, ehdimme saada hengityksemme hiukan tasaantumaan. Ystävällinen naissihteeri, joka toimi toisena todistajana pareilla, joilla ei ollut mukana seuruetta, jopa lainasi minulle peiliä, niin että sain järjestää pörröttyneen tukkani, ja hän toi myös paperia, jotta saimme puhdistaa kuratahrat kengistämme.

Kun sitten astuimme henkikirjoittajan eteen, emme enää näyttäneet siltä, kuin olisimme syöksyneet vihille kirjaimellisesti suoraan kadulta. Edes kukkakimppuni ei ollut pahemmin kärsinyt!

Ja niin me tahdoimme. Voi Bobby, se oli juhlallinen ja pelottava hetki.

Kolme vuotta minä olen odottanut Felixiä, kolme vuotta minä olen tiennyt, että hän on se oikea. Mutta kolme vuotta olen myös pelännyt hänen puolestaan, kolme vuotta olen ollut vailla mitään tietoa hänestä.

Ja sittenkin tämä tuntui tulevan niin äkkiä!

Älä käsitä väärin, rakkain Bobby. Minä en epäröinyt, kun minulta kysyttiin, tahdonko rakastaa Felixiä myötä- ja vastoinkäymisissä. Mutta siltikin yhtäkkiä tajusin, miten paljon olin lupaamassa, miten paljon hän lupasi, mihin me sitouduimme tässä hullussa maailmassa, jossa en edes saanut vannoa hänelle uskollisuutta Jumalan kasvojen edessä ja oman seurakuntani papin kysymykseen vastaten, vaan valtion virastossa ventovieraiden todistaessa.

Muistatko, Bobs, miten me nuorina tyttöinä suunnittelimme häitämme! Vihkiminen tapahtui aina puutarhassa — Sinulla teidän puutarhassanne ja minulla tietysti Koivurannassa — ja vieraita oli kymmenittäin ja oli kesä ja aurinkoista. Mutta kun Sinut vihittiin, oli sotatalvi, ja nyt minut vihittiin kaukana Lontoossa ilman yhtäkään läheistä ihmistä asiaa juhlistamassa!

Ja sittenkin. Kun tultiin siihen kohtaan, jossa Felixin piti antaa minulle sormus, ja hän etsi sen taskustaan ja liu’utti sormeeni — olin sovittanut sitä etukäteen, sillä se on hänen isoäitinsä sormus, jonka hän toi mukanaan Berliinistä, ”koska minä uskalsin arasti luottaa siihen, että sille saattaisi tulla käyttöä, gelibteh” — ja meidät julistettiin aviopuolisoiksi…

Voi Bobby, mitä väliä sillä on, vaikka minua ei vihkinyt pastori Morrison Koivurannan puutarhassa! Sillähän vain on väliä, kenen kanssa menen naimisiin!

Ja sitten se oli ohi. Me olimme aviopari. Felix suuteli minua, ja henkikirjoittaja ja todistajat kättelivät ja onnittelivat meitä, ja saimme kaikki tarvittavat paperit, ja sitten yhtäkkiä me olimme jälleen käytävässä, ja seuraava pari meni sisään.

Felix otti taas auton, ja me ajoimme ensiksi poliisiasemalle laittamaan minun passin uusimiseni vireille. Olisi ollut turhaa ryhtyä puuhaan aiemmin, kun nyt saatan hakea passia ja aikanaan sen tultua tarvittavia maahanmuuttoasiakirjoja Saksan lähetystöstä suoraan uudella nimellä ja aviovaimon asemassa.

Myönnän, että ensimmäinen allekirjoitukseni sillä nimellä vaati hiukan keskittymistä (ja muutenkin tunsin oloni vähän oudoksi, sillä poliisiasemalla näkee harvemmin vihkipukuisia pariskuntia, ja muutamat konstaapelit näyttivät epäilevän, että meidät oli raahattu pidätettäviksi vähän liian hilpeistä hääjuhlista). Valitin Felixille, että ”Ruth Blumenthal” näyttää kauhean juutalaiselta, ja hänestä kommenttini oli jostakin syystä tavattoman huvittava.

Seuraavaksi ajoimme lennättimeen. Sillä aikaa kun Felix tilasi kaukopuhelua Koivurantaan, minä sanelin sähkeen isälle Kanadaan. En voinut olla miettimättä, mitä hän ajattelee. Kirjoitin hänelle tilanteesta silloin, kun Felix tuli ja menimme kihloihin, lähinnä toteavasti, mitään kysymättä. Olen täysi-ikäinen, eikä isä ole muutenkaan liiaksi minun elämääni sekaantunut, silloinkaan, kun olisin sitä hartaasti toivonut ja tarvinnut. Ei hän tuohonkaan kirjeeseeni ole koskaan vastannut. Mutta silti ajattelin olevan asiallista ilmoittaa, että nyt olen naimisissa ja että muutan Saksaan heti, kun saan tarvittavat paperit.

Sitten kaukopuhelu tuli, ja sain puhua Bettyn kanssa sillä aikaa, kun Felix puolestaan saneli sähkeen Berliiniin. Se oli lyhytsanainen puhelu, aivan kuten silloin kauan sitten, kun minun piti lähteä Titanicilla isän luo ja sain soittaa vielä kerran kotiin Duncanin vanhempien luota Edinburghista. Kun on liikaa sanottavaa, ei saa sanotuksi mitään! Mutta uskon, että Betty ymmärsi minua sanoittakin, aivan kuten hän ymmärsi silloin kauan sitten. Tärkeintä oli, että hän oli langan toisessa päässä, että aivan kuin yhtäkkiä olisin sittenkin saanut häävieraani.

Lennättimestä lähdettäessä olin haikealla mielellä, enkä huomannut, mihin Felix seuraavaksi käski ajaa (se vuokra-autonkuljettaja taisi tehdä kyllä elämänsä tilin sinä iltana!). Niinpä hämmästyin, kun pysähdyimme valokuvaamon eteen.

”Eikö täälläpäin ole tapana ottaa vihkikuvia?” kysyi Felix hämmästyneenä. ”Saksassa se on yleinen käytäntö.”

Voi hyvä tavaton! Kaiken sen kirjaimellisen ja kuvaannollisen juoksentelun jälkeen me menimme todellakin valokuvattaviksi! Minä koetin taas järjestellä tukkaani, ja valokuvaaja koetti järjestellä kukkiani, jotka alkoivat näyttää jo melko kärsiviltä, ja hän oli hauska vanha ukko, joka sai meidät nauramaan, niin että uskon kuvasta tulevan oikein hyvän — saamme mallivedokset huomenna. Mutta täytyy sanoa, että siltikin minuun koski kipeästi tajuta, ettei hääkuvaani ottaisi Duncan, kuten olin aina kuvitellut.

Ilta oli jo laskeutunut, kun taas nousimme vuokra-autoon. Ja sitten Felix kysyi kuljettajalta, mitä hyvää ravintolaa tämä voisi suositella, ja hän vei meidät aivan tavattoman viehättävään paikkaan West Endissä. En tiedä, mitä kuljettaja ehti sanoa vahtimestarille, joka tuli avaamaan auton oven, mutta meistä pidettiin niin hyvää huolta kuin he todellakin olisivat tienneet odottaa vastavihittyä avioparia juhlaillalliselle.

Mitäkö me söimme? En minä tiedä. Sillä kun me vihdoinkin, kaiken jännityksen, kiiruhtamisen, asioiden hoitamisen jälkeen aloimme tajuta, mitä oli tapahtunut, emme nähneet tai kuulleet taas mitään muuta kuin toisemme. Pelkäänpä, että Felix maksoi aivan turhaan hyvästä illallisesta, sillä olisin yhtä tyytyväisenä lusikoinut sahajauhoa, kun vain sain olla siinä hänen vaimonaan, kun hän piti minua kädestä pöytäliinan suojassa, katsoi minua tavalla, joka sai minut vapisemaan onnesta.

Ajaessamme vihdoin takaisin hotelliin näytti koko kaupunki erilaiselta. Minusta tuntui siltä, kuin kaikki olisivat tienneet, että me vihdoinkin olimme mies ja vaimo, että kenelläkään ei enää koskaan olisi mitään oikeutta erottaa meitä, että ihmeitä tapahtuu ja mikään ei ole mahdotonta!

Ja totisesti, ihmeitä tapahtuu.

Kun tulimme hotelliin, Felix ensinnäkin pyysi huoneen avainta. Yhden huoneen. Sillä hän oli lennättimessä ollessamme minun huomaamattani soittanut hotelliin ja pyytänyt siirtämään tavarani hänen huoneeseensa. Ja kuin taikaiskusta todellakin minun koko omaisuuteni oli lennähtänyt vanhan huoneeni kaapeista ja laatikoista Felixin tavaroiden viereen!

Sitten vastaanottovirkailija sanoi, että meille oli kaksi sähkettä.

Toinen oli saksankielinen, ja se oli tietysti Berliinistä Felixin perheeltä. Siinä oli lämpimät onnittelut avioliittomme johdosta ja toivomus siitä, että tulisimme ”pian kotiin”.

Kotiin!

Oloni muuttui tavattoman lämpimäksi ja hyväksi. Ehkä se on vain saksalaista kohteliaisuutta, mutta siltikin, he tahtovat minutkin pian kotiin!

Entä toinen sähke? Voi Bobby, Sinä et usko tätä, koska minäkään en ollut uskoa! Se oli Kanadasta, isältä. Sähköttäminen on kallista, eikä isä ollut maksanut kuin neljästä sanasta, mutta voi, mitä sanoja ne olivat!

”Onnea, rakas lapseni. Isäsi.”

Kaiken tämän jälkeen minä olen hänen ”rakas lapsensa”! Vaikka valintani on täytynyt tulla hänelle järkytyksenä, sillä edes silloin, kun hän lomallaan kävi Koivurannassa, en tohtinut hiiskahtaa hänelle Felixistä — ei sillä, että olisi ollut mitään hiiskuttavaakaan, sillä enhän silloin tiennyt, onko Felix enää edes elossa. Vaikka olin mennyt naimisiin vihollismaan kansalaisen kanssa, vaikka aioin jättää isänmaani ja muuttaa Saksaan! Siltikin minä olin hänen ”rakas lapsensa”.

Myönnän itkeneeni vähän, ja vastaanottovirkailija, josta tuntuu tulleen aivan meidän sydänystävämme, hyvin hienotunteisesti kysyi, pyytäisikö hän toimittamaan huoneeseemme hiukan teetä ja keksejä, ja Felix sanoi, että se olisi varmaan hyvä ajatus. Hän tuntuu ajattelevan rouva Wallacen tapaan, että Britanniassa kaikki mielenkuohut tasaantuvat, kunhan vain on kylliksi teetä ja keksejä!

Me ehdimme nyt kaikessa rauhassa odottaa hissiä, eikä hissipoika ollut huomaavinaan, kun suutelimme joka kerroksen kunniaksi. Huonepalvelu oli ollut nopea, ja tee ja keksivalikoima odotti jo huoneen pöydällä, kun Felix kantoi minut kynnyksen yli — se hupsu poika tahtoi todellakin tehdä niin! Mutta pahoin pelkään, että hyvä tee jäähtyi pilalle, kun vihdoinkin saimme olla kahden, eikä kukaan enää häirinnyt meitä.

Näinä parina päivänä me olemme todellakin heittäytyneet ”ulkomaanmatkailijoiksi”, kuten Felix sanoo. Olemme kiertäneet puistoissa ja museoissa, istuneet kahviloissa ja ostaneet katukojuista paahdettuja kastanjoita. Eilen olimme teatterissa ja kuulemma Felixillä on liput täksikin illaksi toiseen teatteriin, sillä hän tietää, miten suurta minulle on päästä näkemään hyvää näyttelijäntyötä.

Ja me olemme puhuneet. Luulin, että olimme puhuneet kaiken mahdollisen jo sen loppukesän päivän jälkeen, jolloin Felix ilmaantui Koivurantaan, mutta mitä vielä! Me puhumme puhumistamme, kerromme menneisyydestämme ja haaveilemme tulevaisuudesta. Me jopa ”ostamme” taloja kadulla kävellessämme, mikä tarkoittaa sitä, että osoittelemme toisillemme tavallista kauniimpia ikkunoita tai erkkereitä tai porraskaiteita ja teemme päässämme listaa sitä, mitä kaikesta siitä pitäisi olla tulevassa yhteisessä kodissamme.

Felix on kauhean pahoillaan siitä, että sitten joskus Berliiniin päästessämme asetumme ensiksi hänen vanhempiensa luo, eikä hän voi viedä minua heti omaan kotiin. Hän koettaa selittää, että Berliinissä on nyt asuntopula, ja että hän ei ollut ”sentään aivan niin varma” minusta, että olisi ostanut itsekseen asunnon valmiiksi, kun haluaa ottaa huomioon minunkin toivomukseni. Minä puolestani olen koettanut saada hänet ymmärtämään, ettei siinä ole mitään pahoiteltavaa, että minä mielelläni tutustun rauhassa hänen perheeseensä, ja että heidän avullaan varmaan sopeudun paremmin vieraaseen maahan ja sen tapoihin.

Mutta Sinulle voin tietysti tunnustaa, Bobs, että tottahan minua vähän hermostuttaa. Tiedän, millaiset välit Bettyllä on anoppinsa kanssa, vaikka he eivät ole koskaan asuneet saman katon alla, ja vaikka Betty on maailman herttaisin ja sydämellisin ihminen. Kuinka minä mahdan pärjätä, kun olen tällainen äkkiväärä, enkä puhu edes samaa kieltä anoppini kanssa! (Tai ehkä se onkin siunaus?)

Nyt lopetan, otin tämän kirjoittaakseni sinä aikana jolloin Felix oli poissa jonkin välttämättömän liikeasian takia, ja nyt kuulen hänen tulevan. On aika alkaa valmistautua teatteriin lähtöön.

Ole onnellinen minun puolestani, Bobby! Minä toivon niin hartaasti, että olisit sitä myös omasta puolestasi!
Oma Ruthisi.


Tarina jatkuu huomenna klo 10.00

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti