sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Joulun 2015 kertomus 4/9

Lillessä lokakuun 21. päivänä 1919

Rakkain Bobby!

Anteeksi, että vasta nyt vastaan viimeisimpään kirjeeseesi! Mutta se tuli sinä aamuna, jolloin sain kaikki tarvitsemani asiakirjat, ja pakatessani laitoin kirjeesi passin ja kaikkien muiden paperien kanssa käsimatkatavaroihini — sillä se jos mikä oli tärkeä asiakirja! — voidakseni vastata siihen jossakin matkan varrella. Olen nimittäin jo näiden viikkojen aikana oppinut, että minun pitää aina välillä päästä ”puhumaan” kanssasi, erityisesti silloin, kun tulevaisuus vavisuttaa minua.

Nyt olemme siis matkalla.

Tulimme iltapäivällä Lilleen ja jatkamme aamujunalla itään, Saksaa kohti. Felix nukkuu jo ja niin minunkin pitäisi, mutta hiivin hiljaa vuoteesta ja sytytin pikkuisen pöytälampun ja kirjoitan sen valossa varoen herättämästä häntä. Ymmärtänet siis mahdolliset mustetahrat ja kirjoitusvirheet! Jotenkin minusta vain tuntuu, että kirjeeni lähtee täältä luoksesi pohjoiseen turvallisemmin kuin Saksasta.

Laivamatka meni hyvin, vaikka pelkäsin Kanaalin syysmyrskyjä. En tiennyt etukäteen, tulenko helposti merikipeäksi, koska Titanic oli aika monta kertaa suurempi laiva kuin se, jolla nyt tulimme mantereelle. Oli siis helpottavaa havaita, että vaikka laiva hiukan keinahteli, pystyin syömään lounasta eikä minun tarvinnut turvautua hyttiin, jonka Felix meille varmuuden vuoksi varasi.

Muistatko, kun kirjoitin meidän vihkiäisiimme liittyen, että suuret ja odotetut asiat tulevat sittenkin aina äkkiä? Niin kävi tässä matkaanlähdössäkin. Yhtäkkiä vain kaikki paperit olivat kunnossa ja olin vapaa poistumaan maasta. Ja niin me poistuimme.

Vielä laivajunassa en sitä oikein käsittänyt, mutta kun astuin laiturilta maihinnoususillalle ja tajusin, että tämän jälkeen ei ole mitään tietoa siitä, koska seuraavan kerran kosketan Ison-Britannian maaperää — voi Bobby, yhden silmänräpäyksen minä mietin, kääntyisinkö takaisin, hyppäisinkö pohjoisen junaan, vaatisinko Felixiä jäämään Skotlantiin, jotta minun ei tarvitsisi lähteä!

Mutta se olisi ollut itsekästä, sillä eihän minulla ole tarjota hänelle siellä mitään, kun taas Saksassa meillä on kaikki mahdollisuudet, tulevaisuus.

En siis kääntynyt ja juossut takaisin, lähinnä kiitos tullimiesten käytöksen. Kun kuljimme laiturille vievän portin läpi ja virkailijat tarkastivat passimme ja käsimatkatavaramme, minä sain taas totisesti tuntea katseita.

Ojentaessani passini, jossa luki nimeni kohdalla ”Blumenthal (synt. Weilson)” ja syntymäpaikkani kohdalla ”Claymuir, Inverness-shire, Iso-Britannia”, ja matka-asiakirjani, joista näki, että määränpääni on Berliini, passivirkailija ei sanonut mitään. Mutta hän katsoi. Ja hän iski passiini leiman sellaisella voimalla, että on kumma, kun sivuun ei tullut leimasimen muotoista reikää, ja töykkäsi sen takaisin hiukan tylymmin kuin oli ottanut vastaan, ja vain murahti, kun kiitin.

Niin että lopulta oli vähemmän tuskallista astua pois Imperiumin maaperältä kuin olisi ollut suorittaa kujanjuoksu takaisin niiden katseiden ohi.

En puhunut tästä tietystikään mitään Felixille, sillä en halua pahoittaa hänen mieltään. Mutta jälleen hän tuntui tajuavan kaiken sanomattakin. Hän varasi meille laivan ruokasalista syrjäisen, rauhallisen pöydän, niin ettei minun tarvinnut seurustella vieraiden ihmisten kanssa, ja puheli kaikenlaista hauskaa ja arkista, niin että ajatukseni harhautuivat muualle, enkä huomannutkaan, ennen kuin olimme jo merellä.

Ja nyt olemme Ranskassa, ja olen jo saanut todeta, ettei kouluranskallani tehdä täällä paljonkaan. En tohdi ajatellakaan, miltä tuntuu sitten Saksassa, jossa olen täydellisen kielitaidoton! Sen sijaan havahduin juuri siihen, että matka on nyt puolivälissä, jos se lasketaan Fort Williamista asti. Voi Bobby, miten oudolta tuntuu, että Sinä olet siellä ja minä täällä, ja kohta vielä kauempana!

Mutta koetan ajatella, että olen kokenut tämän ennenkin.

Kymmenen vuotta sitten Claymuirissa olin hyljätty, kaltoin kohdeltu pieni rääsyläinen, joka kaipasi niin kipeästi äitään (eikö ole kummallista, Bobs, että mitä kauemmas minä nyt etenen kodista, sitä lähemmäs tunnun pääsevän äitiä — olen ajatellut häntä paljon viime aikoina) ja joka toivoi niin hartaasti, että joku häntäkin tässä maailmassa rakastaisi!

Ja kun sitten ihme tapahtui, kun Betty ja Duncan yhtäkkiä ilmestyivät kylään ja sanoivat, että lähtisin heidän mukaansa ja että he pitäisivät minusta huolta, kunnes isä lähettäisi Kanadasta laivalipun, se tapahtui aivan yhtä äkillisesti ja oli aivan yhtä pelottavaa kuin nyt tämä.

Näin siitä huolimatta, että olin rakastanut Bettyä koko lapsensydämelläni siitä ihmeellisestä talvesta alkaen, jolloin hän oli opettajattareni ja aivan kuin teki minut näkyväksi, kun kukaan muu ei tahtonut minua hyväksyä.

Mutta voi, miten minä ujostelin Duncania, vaikka hän asettui puolustamaan minua MacVuricheja vastaan! Miten minä pelkäsin junaa, jota en ollut koskaan nähnyt, ja miten minä hämmennyin kaupungista ja Koivurannasta, jossa oli niin paljon huoneita kahdessa kerroksessa, ja miten minä pelästyin gramofonia, ja miten käsittämätöntä oli, että Betty vei minut kauppoihin ja osti kankaita ja sukkia, ja rouva Wallace ompeli minulle vaatteet — että joku näki vaivaa minun vuokseni!

Silloinkin minä jätin yhden maailman taakseni ja astuin toiseen. Silloinkin minun piti vain luottaa siihen, että maailmassa on myös sellaisia ihmisiä, jotka tahtovat minulle hyvää, ja että Jumala on todella olemassa ja välittää meistä kaikista, kuten Betty oli koulussa opettanut, vaikka minä olin siihen asti ajatellut Hänen olevan aivan liian korkealla vaivautuakseen kiinnittämään huomiota pieneen Ruth Weilsoniin.

Nyt minun pitää vain luottaa siihen, että edelleen on ihmisiä, jotka tahtovat minulle hyvää, ja että Jumala on olemassa ja välittää minustakin. Sillä kun Hän on johdattanut minua tähän asti, miksi ei eteenpäinkin?

Kun äsken makasin pimeässä ja koetin saada unta, ajattelin sitä ihmeellistä kevättä, jolloin saksalainen lentokone putosi Fort Williamissa ja lentäjä tuotiin sairaalaan. Miten paljon minä olen näinä vuosina sitä kevättä ajatellut, jokaista hetkeä sen kuluessa! En varmaankaan tule koskaan niin vanhaksi, että unohtaisin, mitä tapahtui.

Olen vieläkin pahoillani siitä, että pimitin sen kaiken Sinulta, parhaalta ystävältäni. Näin järkytyksesi, kun tänä kesänä yritin tapahtumista pääpiirteissään Sinulle kertoa, ja vaikka kirjeessäsi sittemmin vakuutitkin ymmärtäväsi ratkaisuni, haluan nyt kertoa enemmän, jotta todella ymmärtäisit. Silloin vuosia sitten vaikenin, koska halusin suojella Sinua — ja itseäni ja häntä, myönnettäköön.

Kaikki pyörii päässäni kuin valokuvina tai filminpätkinä. Miten jännittävää oli ensimmäisen kerran päästä vangin huoneeseen, kun minut määrättiin sinne lattianpesusangon kanssa! Tuskin uskalsin vilkaista vuoteeseen päin, mutta jotenkin vain tiesin, että hän katseli minua. Aivan kuin minussa olisi ollut jotakin katselemista, tässä vähäpätöisessä ulkomuodossani, jota apusisaren puku ja juuriharja tuskin paransivat!

Ja hän kysyi nimeäni. Niin yksinkertaista! Sillä tavallahan sitä tuntemattomiin tutustutaan. Eikä minun pitänyt vastata. Osastonhoitajatar oli antanut meille kaikille ankarat ohjeet ja sanonut, etteivät apusisaret saaneet puhua vangin kanssa, ja että jos tämä puhuttelisi meitä, meidän pitäisi hakea vartija.

Mutta minkä ihmeen tähden minä olisin hakenut käytävän puolelta isäsi tai kuka kodinturvajoukkojen miehistä siellä sattuikin olemaan, vain sen tähden, että saksalainen kysyi nimeäni, ystävällisesti ja hyvällä englannilla! Eihän siinä pitänyt olla mitään vaarallista. Minä vastasin, ja minkä minä voin sille, että hän jatkoi keskustelua, sillä ei hän edelleenkään kysellyt mitään vaarallista sotasalaisuuksista!

Olen jälkikäteen miettinyt, miten juuri minä sen jälkeen päädyin huoneeseen niin usein. Oliko se sattumaa? Meitä oli aina neljä apusisarta vuorossa, ja me nappasimme ruokatarjottimet vaunusta sitä mukaa kuin ehdimme juoksuttaaksemme ne potilaille, ja samoin haimme ne pois sitä mukaa kuin ehdimme. Lakananvaihdot ja muut tehtävät, joista ei selviä yksin, teimme pareittain, eikä silloinkaan kukaan hoitajattarista sekaantunut työjärjestykseen, kunhan vain yksikään vuode ei jäänyt välistä.

Miksi siis juuri minä olin se, joka kulki tarjottimen tai puhtaiden lakanoiden kanssa niin usein juuri yksityishuoneen ovesta? En muista siihen pyrkineeni — aluksi.

Mutta joka kerta hän puhutteli minua. Kysyi säästä, tai jotakin ruoasta, tai pyysi kipulääkettä, tai jonkin kirjan, sillä sanomalehdet oli kielletty häneltä. Jos tein huoneessa jotakin, mikä kesti pidempään (aloin pitää siitä lattiasta!), hän kertoi itsestään ja kodistaan, ja se oli oikeasti kauhean mielenkiintoista. Enhän minä ollut koskaan tavannut ketään saksalaista saati juutalaista, enkä tiennyt, millaista elämä Berliinissä on!

Ja kun hän kyseli minusta ja elämästäni, ei siinä edelleenkään ollut mitään, minkä olisi pitänyt huolestuttaa minua, vaan se oli sellaista tavallista rupattelua, mitä minä ehtiessäni harrastin kaikkien potilaiden kanssa heitä virkistääkseni. En minä nähnyt mitään syytä murjottaa hänelle puhumattomana. Tietysti minä pidin varani, sillä ajattelin hänen nimenomaan koettavan puhua minua puolelleen, mutta kun keskustelunaiheet olivat täysin vaarattomia, lakkasin pian jännittämästä.

Minun kävi häntä sääliksi, kun hän makasi siinä useammasta kohdasta paketoituna, ja hänellä oli selvästi kipuja, ja hän oli vieraassa maassa, vaikka kuinkakin oli itse sinne pyrkinyt ja epäilemättä pahoissa aikeissa. (Ei, Bobby, minä en kysynyt häneltä silloin enkä ole kysynyt nyt, miksi hän oli tullut, minkä määräyksen oli saanut ja minne oli matkalla, kun moottori petti. Enkä aio kysyäkään. En tahdo tietää.)

Ja — no, Bobs, onhan minulla silmät päässä. Ei meillä kenelläkään sotavuosina niin paljon silmänruokaa kotirintamalla ollut, että jos mies onnistuu näyttämään Tuhannen ja yhden yön prinssiltä Fort Williamin kaupunginsairaalan pyjamassa, olisin sankarillisesti kyennyt olemaan katselematta häntä. Ehkä, jos sydämessäni olisi jo ollut joku — mutta ei ollut.

Pian oli.

Se kävi niin vähitellen, kuin salaa. Ensiksi puhuttiin säästä ja sairaalan toimista ja arkielämästä täällä ja Berliinissä, ja sitten alettiin puhua kaikenlaisesta muusta. Huomasin viivytteleväni huoneessa yhä pidempään, ja niinhän siinä kävi, että lopulta unohdin itseni. Meillä vain oli niin paljon puhuttavaa, ja sitten minä tulin istahtaneeksi vuoteen laidalle, enkä ollenkaan tajunnut ajan kulua, ennen kuin sisar Lister ammahti sisään kuin Paksun Bertan suusta ja suunnilleen yhtä tuhovoimaisenakin.

No, kuten tiedät, minä jouduin sitten pesulaan. Kiitos sisar Listerille siitä, ettei hän julkisesti kertonut tekemisistäni, vaan otti mieluummin niskaansa työtoverieni nurjan suhtautumisen, kun minua ”syyttä” niin rangaistiin! Muistatko, miksi koetin hillitä Sinun ja Floran ja muiden ystäviemme moitteita sisar Listeriä kohtaan? Kyllä, siihen oli syy, että jouduin pois osastolta. Mutta rakas ystävä, miten minä olisin voinut sanoa sen! Miten olisin edes osannut!

Sillä vasta pesulassa minä tajusin, mitä tuo mies oli alkanut minulle merkitä. Kun en enää päässytkään edes kerran päivässä tapaamaan häntä ja vaihtamaan vaikka vain muutamaa sanaa, elämä tuntui synkeältä ja pimeältä. Ikävöin häntä, ikävöin niin, että tulin melkein kipeäksi. Hän oli ensimmäinen mies, ainoa mies, joka oli saanut minut tuntemaan niin, ja nyt en enää koskaan näkisi häntä! En koskaan enää saisi kuulla hänen ääntään, en tuntea hänen sametinmustien silmiensä katsetta, joka hämmensi minua niin oudosti.

En kestänyt sitä. En kerta kaikkiaan kestänyt! Siksi keksin juonen. Tunsin hyvin sairaalan aikataulun, tiesin, milloin huoneissa ei olisi hoitohenkilökuntaa. Ja tiesin, että kodinturvajoukkojen keski-iän ylittäneet herrat piipahtivat tämän tuosta kylpyhuoneessa. Odotin kulman takana — olin työasussani, eikä kukaan kiinnittänyt  minuun huomiota eikä havahtunut ihmettelemään, miksen ollut lähtenyt kotiin, kun työvuoroni pesulassa oli päättynyt — ja sopivassa raossa pujahdin sisään.

Se oli vavisuttava hetki, Bobs. Hän makasi katselemassa ulos ikkunasta, mutta kuullessaan oven käyvän käänsi päätään ja katsoi minuun. Ja yhtäkkiä tajusin, ettei minulla ollut mitään pätevää tekosyytä olla siinä. En ollut tuomassa tai viemässä tarjotinta tai lakanoita tai siivousvälineitä tai mitään muutakaan. Seisoin vain ovella ja aloin punastua hitaasti, sillä tajusin hänen toki arvaavan, miksi olin tullut.

Silmänräpäyksen verran aioin kääntyä takaisin — mitä olin oikein ajatellut nöyryyttäessäni, tyrkyttäessäni itseäni näin, sillä hänhän nauraisi minulle, eihän hän voisi tehdä muuta, kun en ole vähääkään kaunis enkä viehättävä ja silti kuvittelin hänen näköisensä miehen kiintyvän minuun! — mutta kuulin oven takaa tohtorin ja sisar Kinnardin äänet.

En voinut poistua huoneesta, minun piti odottaa. Voisi siis sanoa, etten ehkä olisi nyt tässä, jollei Fergus-setä olisi juuri silloin pysähtynyt oven taakse puhumaan jonkun potilaan veriarvoista ja olisin päässyt livahtamaan tieheni!

Sen sijaan astuin eteenpäin, vieläkään mitään sanomatta. Felix kohottautui, vaikka hänen vammansa aiheuttivat hänelle kipua.

Bobby, koko sinä aikana, jolloin olin käynyt siinä huoneessa luvallisesti ja asialla, me emme olleet puhuneet mitään tunteikasta. Vain kaikenlaista sellaista, mitä hyvät tuttavat puhuvat, mutta ei mitään herkempää, ei mitään, minkä perusteella kumpikaan olisi voinut edes aavistaa toisen tuntevan yhtään lämpimämmin.

Ja siltikin minä menin vaieten yhä lähemmäksi, ja hän, myöskään mitään sanomatta, ojensi toisen kätensä ja  tarttui hellästi niskaani ja veti päätäni alaspäin, kunnes huulemme painuivat yhteen, kuin se olisi ollut maailman luonnollisin asia.

Eihän se sellainen ollut, Bobby! Niin kuin tiedät, vain Alistair oli siihen mennessä suudellut minua. Mutta se oli ollut pojan suudelma, ei miehen, kuten tämä. Se oli ollut ehkä jännittävää, mutta vähän kiusallista — tämä oli ihmeellistä, tämä vei voiman jaloistani, tämä hävitti kaikki ajatukseni, kaikki epäilykseni, kaikki pelkoni.

Kun hän laski minut, putosin istumaan vuoteen laidalle ja sain tuskin hengitetyksi.

Hän sanoi pelänneensä, että minut oli ajettu sairaalasta, kun olin jäänyt kiinni, enkä koskaan enää tulisi hänen luokseen. Kerroin pesulasta ja siitä, miten olin livahtanut sisään, ja hän naurahti ja sanoi minua pikku vakoojattareksi.

”Miksi sinä tulit?” hän sitten kysyi.

Miksikö! Mitä olisin voinut siihen sanoa sen jälkeen, kun olin antanut hänen suudella itseäni?

Totuuden.

”Minä en voinut elää ilman sinua”, sopersin.

”Minä olen vihollinen”, hän sanoi hiljaa. ”Minusta ei koidu sinulle mitään hyvää.”

”Sinusta ei voi koitua minulle mitään pahaa”, vastasin.

Katsoimme toisiamme. Sitten hän tarttui taas niskaani lempeällä otteellaan, jota hän vielä nykyäänkin käyttää tahtoessaan suudella minua, ja minä kiedoin käteni hänen ympärilleen niin varovasti kuin saatoin, etten satuttaisi häntä, ja me suutelimme toisiamme, aivan kuin olisimme nähneet siihen saakka nälkää.

Ja kun vihdoin koetin irrottautua vapisevana ja onnesta melkein tiedottomana, hän puristi minut rintaansa vasten murtuneista kylkiluistaan huolimatta ja kuiskasi korvaani saksaksi jotakin — en ymmärtänyt niitä kolmea sanaa, mutta sittenkin tajusin, mitä hän tarkoitti, miten olisin voinut olla tajuamatta!

Ja minä vastasin omalla kielelläni.

Seuraavina viikkoina minä elin vain niistä hetkistä, jotka onnistuin viettämään hänen luonaan. En surrut ankeaa työtä pesulassa, en murehtinut sotauutisia, en välittänyt mistään muusta kuin siitä, että sain tavata häntä. Tietysti pelkäsin jääväni kiinni, sillä riski oli suuri, ja lisäksi olin lipsauttanut jotakin Bettyn kuullen ja hän selvästi epäili.

Mutta samalla aivan kuin leijuin kaiken huolen ja murheen yläpuolella, suojassa ja turvassa, hänen rakkautensa varjelemana. Ja minun rakkauteni tuntui parantavan häntä paremmin kuin mikään hoito sairaalassa, sillä kuulin tohtorin sanovan ylihoitajattarelle, ettei ole koskaan nähnyt noin pahasti loukkaantuneen potilaan pääsevän jaloilleen niin nopeasti.

Tietysti minun olisi pitänyt käsittää, että mitä paremmin hän toipui, sitä lähemmäksi tulisi se hetki, jolloin hänet luovutettaisiin viranomaisille. Mutta sittenkin, kun kuulin rouva Lowryn puhuvan siitä Bettylle Ewanin ja Floran häissä…

Miten minä olisin voinut antaa sen tapahtua!

Tietysti tiesin, että hän aikoi yrittää pakoon. Se on sotilaan ensimmäinen velvollisuus vangiksi jouduttuaan, niinhän Duncankin oli meille kertonut. Mutta tiesin senkin, ettei hän onnistuisi yksin. Hän tarvitsi vaihtovaatteita ja jonkun, joka auttaisi hänet matkaan.

Eikä ollut ketään muuta kuin minä. Eikä minulla ollut mitään muuta vaihtoehtoa.

Myöhemmin, paon paljastuttua, Betty syytti minua maanpetturiksi. Varmaan sellainen olenkin. En tiedä. Mutta onko pahempi olla uskollinen rakkaudelle kuin karttaan piirretylle valtakunnalle? Olisiko minun pitänyt hylätä hänet silloin, kun hän tarvitsi minua?

Kun olimme sinä yönä päässeet ulos sairaalasta ja kaupungista ja jätin hänelle hyvästejä metsikössä, josta kääntyy polku alas sillan yli nummelle — tiedäthän, siitä lähtee oikotie ylös järvelle ja pohjoiseen, sillä siihen suuntaan hänen piti päästä, niin hän sanoi, enkä minä kysynyt enempää — minä pelkäsin kuolevani. Siihen asti olin vain keskittynyt suunnitelmaani askel kerrallaan, mutta kun se oli nyt ohi, kun hän seisoi siinä oudon näköisenä niissä Duncanin vaatteissa, jotka häntä varten olin Koivurannasta ottanut, nojaten Bettyn polkupyörään, tajusin, että eroaisimme.

Enkä voinut tietää, tapaisimmeko koskaan enää.

Hän vakuutti vakuuttamasta päästyään minulle, että tulisi takaisin, kun sota olisi ohi. Hän palaisi, hän noutaisi minut Berliiniin, me menisimme naimisiin ja hän auttaisi minua eteenpäin näyttelijänurallani. Hän pelkäsi, etten uskoisi häntä, että ajattelisin hänen vain puhuvan päätäni pyörälle, vetävän minua nenästä, mutta minä uskoin joka sanan. Tiesin, että hän tarkoitti totta.

Hän tulisi, jos — jos vain selviytyisi pakomatkastaan ja sitten sodasta!

Ja sinä kesäyönä, taivaanrannan alkaessa vaaleta, me suutelimme toisiamme vielä kerran, epätoivoisesti, kuin hukkuvat. Sitten katsoimme toisiamme yrittäen kumpikin painaa mieleemme toisen kasvonpiirteet. Minä olisin tahtonut antaa hänelle kuvani, mutta hän kielsi, koska se toisi minulle vaikeuksia, jos hän jäisi kiinni. Hän olisi tahtonut antaa minulle kaulastaan pienen kultaisen Daavidin tähden, mutta minä kielsin, koska taikauskoisesti ajattelin hänen tarvitsevan sen suojakseen.

Sitten hänen kätensä liukuivat ympäriltäni, hän tarttui pyöränsarviin, katsoi vielä kerran minuun. Ja minä pakotin itseni hymyilemään, näyttelijä kun olen, ja toivotin hänelle turvallista matkaa. Hänkin nyökkäsi ja hymyili, ja sitten hän nousi satulaan, polkaisi pyörän vauhtiin ja lasketti polkua alas sillalle, hiukan epävarmasti, sillä hänen voimansa olivat heikentyneet sairaalassa ollessa, eikä hänen toinen polvensa ollut vielä kunnossa.

Jäin puiden keskelle seisomaan. En tahtonut ajatella, minne hän oli menossa, missä täällä oli paikka, josta hän saattoi hakea apua ja turvaa, miten hän saattaisi yrittää meren yli takaisin mantereelle. En tahtonut ajatella, etten huomenna tapaisikaan häntä, kuten kuluneina viikkoina joka päivä, etten enää saisi kertoa hänelle asioita enkä kuunnella hänen ääntään enkä tuntea hänen suudelmiaan enkä olla hänelle gelibteh, millä nimellä hän oli minua kutsunut.

Seisoin siinä ja pakotin itseni olemaan ajattelematta yhtään mitään, tuntematta yhtään mitään. Sitten palasin takaisin tielle, istuuduin sitä reunustavalle kiviaidalle ja katselin, kun aurinko nousi. Maailma oli kaunis, niin kaunis! Ja minä sain kuitenkin rakastaa ja olla rakastettu, vaikka emme koskaan enää tapaisikaan!

Päätin, että tyytyisin siihen. En vaatisi muuta. Mutta uskoisin ja luottaisin, että jos Jumala antaisi hänen selviytyä kaikista ajan vaaroista, hän palaisi, hän tulisi hakemaan minua.

Jos olisin silloin tiennyt, että kolme vuotta ja neljä kuukautta myöhemmin istun ranskalaisessa hotellissa hänen vaimonaan, kuuntelen hämärässä hänen rauhallista hengitystään, odotan aamua ja junaa, joka vie meidät Berliiniin… Ehkä minun olisi ollut helpompi kestää tämä aika.

Sillä vaikka uskoin ja luotin, voimani olivat joskus aivan lopussa. Betty ja rouva Wallace, jotka tiesivät kaiken, mutta suojelivat minua ja vaikenivat tekemisistäni, koettivat taivuttaa minua suopeaksi Neilille. He antoivat ymmärtää, että olin typerä ja narrattava uskoessani saksalaisen puheisiin, että tämä oli kietonut minut pikkusormensa ympäri pelkästään paetakseen. Minä tiesin, ettei se ollut totta, mutta sittenkin — voi Bobby, miten monta kertaa olin vähällä uskoutua Sinulle!

On vielä eräs asia, jonka sain kuulla vasta nyt Felixiltä. Kerron sen Sinulle, koska luotan Sinuun, sillä tästä ei ole tarpeen puhua monestakaan syystä. Se, että Duncan pääsi pakenemaan jäätyään vangiksi silloin, kun kaikki luulivat hänen kaatuneen, on Felixin ansiota. He tapasivat saksalaisten linjojen takana, ja Felix tunnisti hänen nimensä minun kertomusteni perusteella, tajusi, kuka hän oli — ja vuorostaan järjesti hänet pakoon, maksoi velkansa.

Hän oli käskenyt Duncanin sanoa minulle terveisiä, mutta sitä tämä ei tehnyt. En voi moittia Duncania siitä, vaikka hiljaa itsekseni mietinkin, miten paljon helpompi minun olisi ollut kestää, jos olisin saanut kuulla, että Felix oli selviytynyt, että hän oli omiensa joukossa, että hän oli elossa, että hän muisti minut (aivan kuin olisin sitä epäillyt — mutta joskus, kun väsyin ja aamuyö oli pimeä ja uneton…). Käsitän kuitenkin, miksi Duncan vaikeni. Hänkin tarkoitti hyvää ja luuli tekevänsä oikein.

Halusin kirjoittaa Sinulle tästä kaikesta, Bobby, koska en tullut kotona kertoneeksi Sinulle yksityiskohtaisesti sitä, mitä tapahtui. Tai, paremminkin, en pystynyt kertomaan. Pelkäänpä pyyhkineeni silmiäni yöpaidanhihaani tätä kirjoittaessani, niin kauniin kipeitä nämä muistot ovat — sittenkin, vaikka nyt me saamme elää onnellisina yhdessä elämämme loppuun asti!

Sillä kaiken tämän kestettyäni minä kestän kyllä tulevankin, ainakin koetan, oli se mitä tahansa! Tiedän, ettemme me aina voi olla näin lapsellisen onnellisia, että vaikeuksia tulee, kun kahdesta näin erilaisesta kulttuurista tulevat ihmiset koettavat asettua yhteen, mutta minä tahdon ponnistaa kaikki voimani, kuten sotavuosina!

Sinä kysyit viime kirjeessäsi, puhummeko me Felixin kanssa pelkästään maallisista asioista, vaiko myös uskonnosta, ja eikö minua häiritse se, ettei hän ole kristitty. Kyllä, kyllä me puhumme, ja itse asiassa Felix kysyi minulta samaa asiaa. Hän taitaa pelätä, että ensihuuman jälkeen ja varsinkin vieraassa maassa tämä asia nousee meidän väliimme.

”Minne sinä menet, sinne minäkin menen, ja sinun Jumalasi on minunkin Jumalani”, siteerasin.

Felix tietysti tunnisti sitaatin Ruutin kirjasta ja näytti sekä helpottuneelta että liikuttuneelta. Samalla hän vakuutti, ettei kukaan perheessä kiellä minua harjoittamasta kristinuskoa eikä vaadi minua osallistumaan juutalaiseen hartaudenharjoitukseen, ellen itse tahdo. Minä ilmoitin, että jos olisin vähänkään epäillyt hänen aikovan kieltää minua harjoittamasta omaa uskoani, hän olisi saanut vapaasti juosta itsekseen maistraattiin, mutta että hyvin mielelläni tutustuisin hänen uskoonsa.

(Älä hiisku tästä rouva Wallacen kuullen, Bobs, ettei hän ala murehtia minun kääntyvän juutalaisuuteen!)

Sitten kysyin, eikö häntä ja hänen perhettään häiritse, kun en minä ole kunnon juutalaistyttö.

”Äitini äiti oli kristitty, joten se skandaali on suvussa jo käsitelty”, hän virnisti ja vakuutti, ettei seka-avioliitto ole Saksassa mitään outoa.

Mutta tietystikään tämä ei ole asia, joka on sivuutettavissa näin kevyesti. Me keskustelemme tästä varmasti vielä monta kertaa, jos emme itsemme, niin mahdollisten lastemme kohdalla. Minä haluan tietysti, että heidät kastetaan, mutta entä jos Felix ei tahdo?

Älä pelästy, Bobby. En minä tällaisia asioita päivät pääksytysten mieti. Kunhan nyt yön pimeydessä ajatukseni vaeltelevat levottomasti ja näköjään välillä kääntäen hopeavuorauksen sijasta pilven harmaan päällisen esiin.

”Puhutaan” siis jostakin hauskemmasta, kuten Sinusta! Voi Bobs, kunpa olisin kyllin lähellä voidakseni oikein kunnolla kiusoitella Sinua. Olen tainnut virnistellä itsekseni aika tavalla lukiessani viimeisimpiä kirjeitäsi.

Oi, kuinka viattomasti Sinä kirjoitat siitä, miten Neil saattaa Sinut kirkosta tai pysähtyy puhelemaan kanssasi kaupungilla! Emme me ole enää lapsia, Bobs. Nappaa hänestä kiinni heti kun voit! Minä luulen, että te sovitte oikein hyvin yhteen. Ja mitäkö minulla on asiaan sanomista? Bobs, tyhmeliini, ellet nyt ole huomannut, niin minä olen naimisissa. Minä en sano yhtään mitään, paitsi onneksi olkoon!

No, mutta vakavasti: tee Neil onnelliseksi ja anna hänen tehdä Sinut onnelliseksi. Ehkä sen kaiken piti mennä näin? Eihän Will voisi tahtoa, että olisit loppuelämäsi yksin, Sinä, joka on kuin luotu vaimoksi ja äidiksi!

Ja mitä tulee suunnitelmaasi, josta kirjoitit, innostuin siitä valtavasti. Ajatella, että kun minä seuraavan kerran tulen käymään kotona — sillä kai minä sentään vielä joskus tulen vierailulle — voin tavata Sinua omassa ihastuttavassa kahvilassasi! Mikä loistava ajatus. Nyt kun on rauha, ihmiset tahtovat nauttia elämästä ja hemmotella itseään, ja monelle hotelli on siihen tarkoitukseen liian kallis. Mutta kun Sinä laitat pystyyn kahvilan ja sisustat sen niin herttaisesti kuin vain osaat ja tarjoilet siellä ihastuttavia leivonnaisiasi, asiakkaiden täytyy suorastaan vyöryä sisään!

Voi Bobby, nyt minä alan taas ikävöidä, kun ajattelen, miten voisimme puhua tästä kaikesta kasvotusten, tehdä suunnitelmia ja kehittää ajatustasi yhdessä eteenpäin. Mutta onneksi ovat edes nämä kirjeet, ja — no, kysypä Neililtä neuvoa, hän osaa varmasti auttaa! (Voisinpa nähdä ilmeesi nyt! Lyön vetoa, että punastut.)

Mutta nyt kello on paljon, ja minun on oikeasti käytävä levolle, sain sitten unta tai en. Toivottavasti Sinä nukut hyvin, kultaseni. Muista minua iltarukouksessani ja toivota meille turvallista matkaa.

 Oma Ruthisi.

Tarina jatkuu huomenna klo 10.00.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti