maanantai 28. joulukuuta 2015

Joulun 2015 kertomus 5/9

Berliinissä marraskuun 5. päivänä 1919

Bobby kulta!

Kiitos kirjeestäsi, joka löysi tänään perille luokseni läpi kaikkien mutkien, joita sekä posti että ihmiset kokevat tähän kaupunkiin tai täältä pois pyrkiessään! Et voi arvata — tai ehkä voitkin — miten tuttu käsialasi ja englanniksi kirjoitettu kirje minua ilahduttivat. En ole vielä saanut tänne muita kirjeitä, ja odotan kipeästi viestejä kotoa.

Tai ei tietysti kotoa. Skotlannista. Tämähän on nyt minun kotini.

Matka sujui turvallisesti ja kohtuullisen mukavasti kaikista pysähdyksistä ja tarkastuksista huolimatta. Aloin turtua katseille, jotka eivät totisesti saksalaisten puolelta ole yhtään sen hienotunteisempia kuin kotimaassakaan, päinvastoin ehkä vielä vihamielisempiä. Kuten aavistinkin, ei ole helppoa tulla voittajakansan edustajana hävinneeseen maahan!

Jännitin siis aika tavalla kaikista Felixin vakuutuksista huolimatta sitä, miten hänen perheensä ottaisi minut vastaan. Olenhan kaikkea sitä, mitä he eivät ole, aina vaatimatonta syntyperääni myöten!

Kun juna alkoi lähestyä Berliiniä, ja sade piiskasi vaunun ikkunoita, ja oli pimeää ja myöhä ja minua väsytti, olisin katunut katkerasti lähtöäni — ellei Felix olisi pitänyt kättäni omassa lämpimässä kädessään. Sillä mitä minä voisin katua, kun saan olla Felixin kanssa!

Kun sitten astuimme sisään Blumenthalien asuntoon, totisesti tunsin itseni siksi pieneksi Ruth Weilsoniksi, jonka Betty talutti kauan sitten kesäisenä iltapäivänä rouva Wallacen eteen virttyneessä leningissä ja kauheissa kenkärajoissa. Mutta aivan kuten rouva Wallace otti silloin minut siipiensä suojaan omalla karulla tavallaan, sain nytkin kokea olevani tervetullut, todella tervetullut.

Lea-täti, Felixin äiti, syleili tietysti ensiksi poikaansa, joka oli ollut kesästä asti poissa. Mutta sitten hän kääntyi minuun päin, tarttui käsiini, katsoi minua päästä varpaisiin — mutta ystävällisesti, ei arvostellen, vaan aivan kuin tahtoen oppia tuntemaan minut — ja sanoi jotakin, josta en ymmärtänyt sanaakaan. Sitten hän suuteli minua molemmille poskille, ja Felix tulkkasi, että hänen äitinsä toivotti minut tervetulleeksi perheeseen.

Sitten käsiini tarttui ja poskiani suuteli Otto-setä, Felixin isä, ja sanoi jotakin, josta en edelleen ymmärtänyt sanaakaan. Ja taas Felix tulkkasi, että minut toivotettiin tervetulleeksi perheeseen.

Onneksi sentään Esther, Felixin sisar, osaa hiukan englantia. Ei paljon, sillä hän oli neljäntoista, kun sota alkoi, ja ymmärrettävistä syistä hänen kieliopintonsa päättyivät siihen, kun brittiläinen kotiopettaja poistui maasta. Nyt hän on yhdeksäntoista ja unohtanut suunnilleen kaiken, mitä on joskus osannut, mutta minä olen kiitollinen niistä vähäisistä fraaseistakin, joita Felixin ei tarvitse tulkata.

Ehkä tämä kaikki on edelleen vain kohteliaisuutta, ehkä se on vain pintaa, mutta mitä minä välitän, kunhan se vain vaikuttaa aidolta! Ja jotenkin minusta tuntuu, että tervetulotoivotukset olivat aitoja. Että täällä minua ei katsottu, vaan otettiin vastaan avosylin sen tähden, että olen Felixin vaimo. Blumenthalit tuntuvat vähät välittävän kansallisuudestani tai uskonnostani niin kauan kuin Felix on kanssani onnellinen.

Ensimmäisestä illasta en muista paljon. Ruokapöytä oli katettu, ja istuin mukavalle tuolille, ja ympärilläni sorisi tuo vieras saksan kieli, kun kaikki kyselivät Felixiltä kuulumisia, ja minä istuin hiljaa paikallani ja koetin syödä.

Mutta sitten havahduin huudahteluun ja Estherin heleään nauruun ja siihen, että Felix piteli minua tuolilla, sillä totisesti, olin nukahtanut istualleni ja melkein pudonnut lattialle! Ja Lea-täti sanoi jotakin, ja Felix selitti äitinsä olevan pahoillaan, kun he eivät olleet ymmärtäneet, miten väsynyt olin, ja että huoneemme olivat valmiina.

Nyt olen sitten koettanut vähitellen opetella uuden kotimaani ja uuden perheeni tavoille. Tiedän, että keittäjättären nimi on Hulda ja sisäkön Ulrike, ja että kummankaan kanssa ei totisesti olla niin läheisissä väleissä kuin Koivurannassa rouva Wallacen kanssa. Sillä jos tämä tietää arvonsa, sen totisesti tietävät myös Hulda ja Ulrike, jotka osoittavat sen tarvittaessa muillekin, kuten ulkomaalaisille miniöille, jotka heittäytyvät liian tuttavallisiksi (olisin halunnut olla avuksi ja viedä lautaspinon keittiöön).

Tiedän, että tässä perheessä noudatetaan vanhoja hyviä sivistyneen saksalaisperheen tapoja, vaikka kultareunaisille posliinilautasille nostetaan tarjoiluvadeista päivä toisensa perästä lähinnä hapankaalta ja perunaa, ja vaikka Huldan koko aika menisi ruokaa etsiessä ja jonottaessa, ellei hän olisi antanut sitä tehtävää veljentyttärelleen, joka juoksee kaupasta ja jonosta toiseen hänen puolestaan ja saa siitä hyvästä lämpimän aterian kerran päivässä keittiössä.

Tiedän, että Otto-setä on yksi saksalaisen elokuvataiteen uranuurtajista, ja että sodan aikana Blumenthal-yhtiö teki aktiivista ”tiedotusta”, kuten propagandaa täälläkin kutsuttiin, tuottamalla useita, ilmeisesti varsin tehokkaita ja suosittuja alkukuvia Saksan keisarikunnan sotilaallisesta menestyksestä ja valtakunnan tulevista loiston vuosista elokuvateattereihin, ja että kaikessa hiljaisuudessa Otto-setä on edelleen hyvin uskollinen keisarilliselle suvulle.

Tiedän, että Lea-täti kuuluu moniin yläluokan naisten järjestöihin, jotka puuhaavat keittotarjoilua varattomille ja sotainvalideille ja muuta hyväntekeväisyyttä tässä maassa, joka koettaa vasta vähitellen nousta kontalleen sodan jälkeen — seisomisesta ei voi vielä puhua. Inflaatio on heittänyt kaikki hinnat pilviin, ja vaikka tässä paremman väen monikerroksisessa talossa vettä tulee useimmiten, lämmitys ei läheskään aina toimi. Ei se kuitenkaan ole sen kummallisempaa kuin kotona sota-aikaan, ja olen jo tottunut hyytäviin suihkuihin ja jääkylmiin pattereihin.

Tiedän, että Esther on tyypillinen yhdeksäntoistavuotias, joka haaveilee sulhasista ja uusista puvuista ja kaikesta siitä turhanaikaisesta ja ihanasta, minkä menetti, kun on tyttövuotensa elänyt sota-aikaa. Voi, miten minä ymmärrän häntä, ja miten toivon, että hän saa vielä nauttia nuoruudestaan!

Tiedän, että tämä asunto on tänä asuntopulan aikana kohtuuttoman suuri vain meitä viittä varten, ja että tänne olisi epäilemättä sijoitettu alivuokralaisia, ellei Blumenthalin nimi olisi tullut niin arvostetuksi sekä filmiyhtiön sota-ajan toiminnan että Felixin lentäjänuran vuoksi. (En ole oikein tajunnutkaan, miten menestynyt hän on ollut lentäjänä, ennen kuin löysin vahingossa rasiallisen hänen kunniamerkkejään, kun etsin kirjoituspöydän laatikoista kynänteriä. Harmikseni hän kieltäytyi kertomasta tarkemmin niiden alkuperästä — tunnistin rasiasta rautaristin, mutta Felix tuntuu suhtautuvan siihenkin yhtä vastahakoisesti kuin Duncan Viktorian ristiinsä! Miehet ovat joskus omituisia.)

Joka tapauksessa siis asunnossa riittää tilaa yllin kyllin, niin että minua melkein nolottaa. Felixin kanssa olemme jopa saaneet kaksi huonetta aivan omaan käyttöömme! Nukumme hänen makuuhuoneessaan, ja viereiseen arkihuoneeseen on tuotu kirjakaappi minun tavaroilleni ja tauluja otettu seiniltä, jotta minä voin ripustaa tilalle mukanani tuomiani kuvia, ja Lea-täti oli pyytänyt Felixiä kysymään, haluaisinko tähän ”oleskeluhuoneeseemme” toisenlaiset lepotuolit tai uuden maton tai jotakin sellaista. En tietenkään halua! Tämäkin on jo aivan liikaa.

Se on toki Lea-tädiltä kauniisti ajateltu. Minun ei tarvitse olla päivisin yksin, ellen tahdo, mutta voin vetäytyä omaan rauhaani, jos tahdon. Ja kun Felix tulee iltaisin kotiin, hän voi vaihtaa kuulumisia vanhempiensa ja sisarensa kanssa, mutta myös viettää iltaa kahden kanssani. Ja ruoka on aina pöydässä ja huoneet siistit ja pyykit puhtaat, ilman että minun tarvitsisi opetella silmänräpäyksessä, miten kaikki se Saksassa tapahtuu.

Salaa epäilenkin, että tämä on myös juoni: meille koetetaan järjestää kaikki mahdollisimman mukavaksi, jotta emme hätäilisi oman asunnon etsimisessä. Minusta on suloista ja vähän huvittavaakin nähdä, miten Felixiä hänen perheessään palvotaan, ja miten tietämätön hän itse tuntuu siitä olevan. Kuka tahansa muu olisi jo hemmoteltu pilalle sellaisella huomiolla!

Tällaista kaikkea sitä tulee kummasti tietämään, vaikka ei ymmärrä, mitä ympärillä puhutaan. Felix tietenkin kääntää minkä ehtii, mutta hän on ollut poissa pitkiä päiviä, sillä Blumenthal-yhtiöiden uutta elokuvaa, ensimmäistä oikeaa koko illan elokuvaa sitten aselevon koetetaan saada alkuun — on pula filmistä ja valoista ja mistä ikinä sitten onkin, sillä ainahan on pula kaikesta. Felix sai hankittua joitakin käytettyjä lamppuja ja muuta tavaraa Englannista, mutta ne juuttuivat tulliin, ja Otto-setä käy siellä riitelemässä päivittäin, vaikka muuten hän koettaakin jättää yhä enemmän vastuuta yhtiön asioista Felixille.

Niin että kotona olemme päiväsaikaan lähinnä vain Lea-täti ja minä sekä Esther, milloin hän ei ole jossakin ystävättäriensä kanssa, ja sitä hän on usein nyt, kun vihdoinkin saa olla nuori. (Minä epäilen vahvasti, että kaikki ne, joiden seurassa hän on, eivät ole ystävättäriä, ellei saksattarilla ole aivan tavaton parrankasvu, jos ymmärrät mitä tarkoitan, Bobby! Mutta olen päättänyt ansaita kälyni luottamuksen, enkä onneksi osaisikaan kieliä ymmärrettävästi Lea-tädille ja Otto-sedälle eräästä viiksekkäästä nuorukaisesta, jonka näin odottavan Estheriä kadunkulmassa, kun katselin ulos makuuhuoneen ikkunasta.)

Olen itse noudattanut Felixin ohjetta, enkä ole vielä liikkunut kovin paljon asunnon ulkopuolella. Ei sillä, että olisin halunnutkaan. Berliini on valtava kaupunki, joka ei ole tosiaankaan vielä rauhoittunut sodan ja vallankumouksen ja kaiken levottomuuden jäljiltä, ja köyhyys ja kurjuus on paikoin melkein käsinkosketeltavaa.

Pari kertaa olen lähtenyt Lea-tädin tai Estherin seurassa ostoksille, mutta vaikka he pitävät minusta hyvää huolta, tunnen oloni avuttomaksi ja pelästyneeksi maailmassa, jossa kukaan ei ymmärrä minua enkä minä ymmärrä ketään. Ja tietysti minun on pitänyt käydä Felixin kanssa poliisiasemalla lupa-asioideni vuoksi, mutta se on vain kiusallista ja nöyryyttävää.

Silti jo haaveilen siitä ajasta, jolloin tämä olisi todella kotikaupunkini, jossa osaisiin kulkea pelkäämättä eksymistä. Sillä tämä kaupunki on nykytilanteesta huolimatta kaunis, niin sanoinkuvaamattoman kaunis komeine taloineen ja leveine katuineen ja puistoineen! Edinburgh mahtuisi varmaankin muutamaan kortteliin täällä, eikä edes Lontoossa, tai siinä vähässä, mitä siitä tulin muutaman viikon aikana näkemään, ollut sellaista ihmeellistä lumoa kuin tässä vanhassa sivistyskaupungissa.

Mutta toistaiseksi minun Berliinini rajoittuu vielä kotitaloon, sen sisäpihaan ja muutamiin lähikatuihin. Koetan vakuuttaa itselleni, että tilanne muuttuu vähitellen, mutta myönnettävä on, että välillä tämä tuntuu raskaalta.

Niin kuin tiedät, minä olen haaveillut näyttelijättären urasta siitä hetkestä pitäen, jolloin Claymuirin koulussa sain ensimmäiset kokemukseni esiintymisestä. Mutta kun joutuu näyttelemään päivät pitkät — sillä näyttelemistähän se on, kun koetamme Lea-tädin kanssa ymmärtää toisiamme lähinnä elekielellä — se alkaa käydä voimille. Lea-täti ja Otto-setä eivät kumpikaan puhu englantia, vaikka taloudessa oli niin kauan englantilainen kotiopettaja, ja kuten sanottu, Estherin kielitaito on myös hyvin vajavainen.

Ensimmäisinä iltoina Felixin tullessa kotiin taisin roikkua hänessä kuin pikkulapsi. Tahdoin puhua jonkun kanssa, tahdoin ymmärtää jonkun puhetta, koska minusta tuntui, kuin olisin joutunut eristetyksi koko maailmasta. Ja Felix koetti kestää pälpätykseni ja vaatimukseni, vaikka hän oli väsynyt ja olisi tietysti tahtonut vaihtaa edes kaksi sanaa perheensäkin kanssa ja vähän rauhoittua työpäivän jälkeen, ennen kuin raahasin hänet meidän oleskeluhuoneeseemme ja kieltäydyin päästämästä häntä enää pois, jotta hän ei puhuisi kenenkään muun kanssa kuin minun.

Onneksi pian järkiinnyin. Olen itse osani valinnut, olen tiennyt, mihin tulen, vaikkakaan en tietysti täysin käsittänyt, millaista elämä vieraassa maassa on. (Kuvittelin kai lähinnä kaiken täällä olevan vähän kuin olisin muuttanut Englantiin, jossa sinällään jo olisi kylliksi eksotiikkaa.) Olen aikuinen ihminen, eikä kenenkään muun velvollisuus ole järjestää minun elämääni. Se on aivan omalla vastuullani.

Minä saan kuitenkin elää tavattoman turvatussa ja ylellisessä kuplassa, kaikesta hapankaalista ja boilerin jatkuvasta rikkoontumisesta huolimatta, sillä inflaatiota tai ei, on Blumenthaleilla niin vakaat olot sukupolvien ajalta, että meillä on toisinaan vain ”hieman kiusallista”, kuten Lea-täti kuulemma sanoo. Enkä minä välitä vähääkään ruoan yksipuolisuudesta tai kylmistä huoneista, sillä monilla tässä kaupungissa tilanne on paljon pahempi.

Se on vain materiaa. Sillä ei ole mitään merkitystä, niin kauan kuin syön hapankaalini ja perunani samassa pöydässä Felixin kanssa ja käperryn hänen kainaloonsa iltaisin, kun lämpöpatterit vain paukahtelevat kuin henkeään haukkoen ja huone viilenee.

Mutta myönnettävähän on, että kaikkeen siihen, mikä minua täällä on odottanut, en sittenkään ollut valmistautunut. Yksi suuri järkytys on ollut tämä täydellisen tarpeettomuuden tunne. Sillä kaikkien näiden vuosien jälkeen, jolloin olen saanut tuntea itseni niin välttämättömäksi sairaalassa ja Koivurannassa ja isänmaassani, on hirvittävää olla täysin hyödytön. Hulda katsoi minua kuin mielenvikaista, kun koetin hiipiä keittiöön ollakseni avuksi jossakin, missä tahansa. Ja Lea-täti oli hyvin hienotunteisesti pyytänyt Felixiä sanomaan minulle, että tässä taloudessa palvelusväki hoitaa sellaiset tehtävät, kun pesin vähän pikkupyykkiä aikani kuluksi.

Felix toki huomauttaisi tähän, että hän tarvitsee minua, mutta eihän tässä ole kyse sellaisesta, niin kuin hän tietysti ymmärtää. Niinpä hän on luvannut, että järjestää minulle roolin seuraavaan yhtiön filmiin, sillä tämän nyt kuvattavan roolitus oli sovittu jo kesällä ennen hänen lähtöään. Tuntuu aivan uskomattomalta, että todellakin saisin kokeilla näyttelemistä elokuvassa!

Olemme jo piipahtaneet elokuvastudioilla, mutta vain lyhyesti, sillä Felixillä on todella ollut kiire. Olen kuitenkin nähnyt suuret hallit, joihin lavastetaan mikä milloinkin tarpeen on, ja suuren puvustamon ja varastot ja toimistot. Olen saanut jopa seurata vähän aikaa kuvauksiakin, jotka valoineen ja kameroineen ja klaffipoikineen ja ohjaajan käskyineen saivat minut aivan pyörälle päästäni. Tähän asti olen näytellyt vain näyttämöllä, yhteen suuntaan, elävälle yleisölle. Mahdanko koskaan oppia näyttelemään kameroiden kylmille silmille, jotka kuvaavat minua milloin miltäkin taholta!

Mutta minä haluan oppia, minun täytyy oppia, sillä onhan tämä mahdollisuus sellainen, josta en kotona tohtinut edes haaveilla! Sitä ihmettä jaksan siis odottaa, mutta sittenkin kärsin siitä, etten voi tehdä mitään hyödyllistä työtä, kun en osaa kieltä.

Sen tähden olenkin päättänyt, että käytän tämän ajan opiskeluun.

Ensiksikin opiskelen ihmistyyppejä. Jos minä kerran aion näytellä jatkossakin — ja jos oikeasti aion tehdä sen ehkäpä vielä valkokankaalla ilman, että Blumenthal-yhtiössä kuiskaillaan nuoren johtajan hankkineen vaimonsa rooliin, vaikkei tällä ole lahjoja enempää kuin puuhevosella — minun on opittava ihmisistä. Ja milloin oppisin heistä paremmin kuin nyt, kun sanat eivät häiritse!

Minä katselen Lea-tätiä ja Otto-setää ja Estheriä ja Ulrikea (ja Huldaakin, vaikka häntä harvoin näkee keittiön ulkopuolella, enkä ole enää tohtinut tunkeutua hänen valtakuntaansa ilman hyvin pätevää asiaa). Seuraan heidän keskusteluitaan ja tekemisiään ja koetan saada sanoja ymmärtämättä selville, mistä puhutaan, millä mielellä kukin on ja minkä tähden.

Suosittelen, Bobby, kokeile sitä itsekin joskus! Se avaa silmiä yllättävästi, kun näkee, miten pienillä eleillä ihmisen mielialan voi paljastaa! Tiedän täsmälleen, miten Esther nykäisee niskaansa, kun hänen äitinsä nuhtelee häntä liiallisesta ulkona juoksemisesta, ja miten Lea-täti huokaa, kun Otto-setä ripottelee tupakantuhkaa matoille, ja miten Ulrike takanapäin pyörittelee silmiään saatuaan käskyjä, jotka hänen mielestään selvästikin todistavat niiden antajan järjettömyydestä, sillä hän on aika jääräpäinen ja mielestään tietää kaiken paremmin kuin isäntäväkensä.

Jos minusta joskus tulee tähti, Bobby — mitä nyt en tietysti tosissani usko, mutta haaveillahan aina saa — se on totisesti näiden päivien ansiota!

Mutta en minä tietystikään aio täällä olla kielitaidottomana yhtään pidempään kuin on aivan välttämätöntä. Ja siksi olen ottanut päivärytmiini asiallisemmatkin oppitunnit kuin lähimmäisteni vakoilemisen ja tuijottamisen. (Lea-täti sai minut kerran kiinni, kun keskityin liiaksi hänen seuraamiseensa, ja näytti siltä, kuin olisi vähän huolestunut.)

Felix kysyi tässä eräänä päivänä, haluanko hänen koettavan kysellä minulle saksan kielioppia ja sanakirjaa, jos sellaisia jostakin löytyisi, mutta kieltäydyin sanoen, että minulla on jo kaikki tarpeellinen.

Sillä olen totisesti iloinen, etten totellut Bettyä sinä keväänä, jolloin hän joutui sairaalaan tulkiksi, kun Felixiä kuulusteltiin. Hänhän etsi tuolloin esiin vanhan saksankirjansa, jonka sairaalasta tullessaan käski minun heittää keittiön lieteen (en tiedä miksi, koska minähän en ollut nähnyt vielä Felixistä vilaustakaan), mutta vähin äänin kätkin sen huoneeseeni. Niinä vuosina, jolloin en tiennyt mitään Felixin kohtalosta, lohdutin pahimman epätoivon hetkillä itseäni koettamalla lukea kirjaa ja muistella Felixin ääntä.

Kirja on toki vanhanaikainen, kirjaimellisesti toisesta maailmasta, mutta eihän kieli niin nopeasti muutu, vaikka esimerkkilauseet olisivatkin vähän hupsuja nykyihmiselle. Olen alkanut opetella asioita järjestelmällisesti, niin vaikeaa kuin se onkin ilman opettajaa. Mutta osaan jo sanoa aamuisin guten Morgen ja jotakin tarjottaessa danke schön ja muuta yksinkertaista. Ja joskus osoittelen esineitä kuin lapsi, ja Lea-täti ja Esther sanovat, mitä ne ovat saksaksi.

Mutta ääntämiseni on kammottavaa (en koskaan enää naura Felixin joskus vähän koomiselle englannille!), ja sekoitan jatkuvasti artikkelit, niin että sanojen merkitys muuttuu, ja sanavarastoni on yksivuotiaan tasolla. Enkä ymmärrä mitään! Vaikka saisinkin kasattua yksinkertaisen lauseen kysyäkseni Ulrikelta, onko minulle postia, en ymmärrä hänen vastauksestaan sanaakaan, jos hän sanoo yhtään mitään muuta kuin ja, Frau Ruth tai nein, Frau Ruth.

En kuitenkaan anna periksi. Olen päättänyt oppia. Bobby, eihän saksa voi olla niin vaikeaa, pikkulapsetkin oppivat sitä täällä!

Leikki sikseen, mutta minä puren hammasta ja luen ja kyselen ja osoittelen ja matkin muiden sanoja ja ääntämystä. Jos kova työ mitään auttaa, minä totisesti opin puhumaan vielä niin täydellistä saksaa, ettei kukaan voi enää puheeni perusteella arvata syntyperääni eikä käyttää minusta nimityksiä, joita kuulin käydessäni toissapäivänä kaupungilla ja jotka saivat Lea-tädin punastumaan ja melkein sieppaamaan minut perässään toiselle puolelle katua, ja joita Felix kieltäytyi minulle selittämästä illalla kotiin tultuaan, kun niiden merkitystä kysyin. Arvaan siis, mitä ne olivat. Mutta minä olen naimisissa saksalaisen kanssa ja minusta tulee niin saksalainen kuin vain on skotille mahdollista.

Voi Bobby, minä suorastaan näen kauhistuneen katseesi! Sinä suloinen isänmaallinen pikku tyhmeliini. En minä tarkoita sitä, mitä Sinä nyt ajattelet. Tietysti minä tulen aina muistamaan, kuka olen ja mistä olen. Mutta nyt on rauha, Bobby! Ehkä sotaa ei olisi koskaan edes tullut, jos me ylipäätään opettelisimme paremmin toistemme kieltä ja kulttuuria? Siinä ei voi olla mitään väärää ja epäisänmaallista!

Kulttuurista puheenollen, olen nyt päässyt näkemään sapatin viettoa sivistyneessä juutalaiskodissa. Vaikka Lea-täti ja Otto-setä ovat hienoja ja joskus vähän ollakseen, he ovat hyvin hurskaita. Tietysti en (taaskaan) mitään ymmärrä, mutta Felix on selittänyt minulle asioita, ja minusta on kaunista istua mukana kuuntelemassa siunauksia ja katsomassa kynttilöiden sytytystä ja muuta, ja yritän noudattaa sapattisääntöjä ainakin sen verran, etten loukkaisi ketään.

Synagogaan en ole vielä lähtenyt, mutta rabbi on käynyt tervehtimässä meitä ja osoittautunut vallan hauskaksi ja vilkkaaksi olennoksi, jonka kanssa hartaasti toivon pääseväni vielä joskus puhelemaan yhteisellä kielellä. Ja ei, rakas Bobby, ennen kuin kysyt: en ole vielä käynyt myöskään kristillisessä kirkossa. Jossakin kohtuullisen lähellä on kuulemma sekä katolilainen että luterilainen kirkko, mutta kun en kuulu kumpaankaan kirkkokuntaan, enkä sielläkään ymmärtäisi puhetta, en ole vielä rohkaistunut kylliksi.

Mutta Bobby, vaikka tämä kirje on pitkä kuin nälkävuosi ja vaikka se ehkä ei ole täynnä sellaista onnea kuin odotit, minä koetan olla reipas. Sillä minä olen onnellinen. Kun vain saan olla Felixin kanssa, olen onnellinen! Kotiudun kyllä, ja opin kieltä — minun on pakko oppia — ja kaikki järjestyy.

Anteeksi, että niin itsekkäästi puhun tässä vain itsestäni. Kirjoita minulle, rakas ystävä, ja ole täsmälleen yhtä itsekäs! Minä niin tahtoisin tietää, mitä sinulle kuuluu.

Oma Ruthisi.

Tarina jatkuu huomenna klo 10.00.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti