lauantai 31. joulukuuta 2016

Joulun 2016 kertomus 8/12

 
-Minusta on kauhean hauskaa, että sinä olet täällä, Jennifer Stewart sanoi suorasukaisesti. -Niin että jos Chrisin hölmöilyistä pitää jotakin hyvää keksiä, se olet sinä.

Bessie hymyili arasti purkaessaan tavaroitaan. Hän ei ollut aivan varma siitä, mitä itse ajatteli muutostaan tähän suureen taloon epämääräiseksi ajaksi. Hän ei edes tarkkaan tiennyt, millaisen ”tarinan” rouva Stewart oli lopulta laittanut liikkeelle hänen tulostaan Kuusikukkulalle.

Rouva Stewart oli sanonut, että hän saisi nukkua Jenniferin kanssa tämän kamarissa, suuressa yläkerran päätyhuoneessa. Se oli viehättävä huone, joka oli kalustettu arvokkain vanhanaikaisin huonekaluin, ja siinä oli kaksi suurta ikkunaa, joista toinen antoi puutarhaan, toinen vuorille. Ikkunoiden pienet, lyijypuitteiden rajaamat ruudut olivat vanhaa puhallettua lasia, joka kupruil saaden maailman näyttämään yhtä aikaa todelta ja sadulta. Ikkunaruutujen edustoilla oli vanhanaikaiset ikkunalaudat, joilla olisi hyvin mukava istua ja katsella ulos.

Chris oli päässyt vankilasta edellisenä päivänä. Tähti oli viety pois ja herra Stewart ilmeisesti hoitanut muut määrätyt korvaukset. Itsekseen Bessie ajatteli, että tämä toivottavasti velkoisi ne ajan myötä pojaltaan. Eihän Chris koskaan oppisi mitään, ellei…

-Näytä! Jennifer hypähti ylös vuoteeltaan ja tuli katsomaan pientä rasiaa, jonka Bessie oli ottanut tavaroistaan. Hän säilytti siellä vähäisiä hiusnauhojaan ja niitä muutamaa vaatimatonta korua, jotka oli vuosien mittaan saanut lahjaksi tädeiltään. -Voi miten sieviä! Tämä ruskea nauha varsinkin, se sopii hiuksiisi täydellisesti.

-Niin… niin minustakin, Bessie sopersi punastuen.

Jennifer oli Bessietä vain vuoden vanhempi, mutta lapsuudessa tuo yksi vuosi oli merkinnyt tavattoman paljon, eivätkä he olleet koskaan tulleet oikein läheisiksi ystäviksi. Siksi Bessietä olikin jännittänyt se, miten Jennifer hänen saapumiseensa suhtautuisi, tai miten uskottavaa kenenkään mielestä olisi se, että hän asettuisi Kuusikukkulalle Jenniferin ”seuraksi”.

Mutta Jennie oli osoittautunut jo varsin herttaiseksi ja ystävälliseksi. Nytkin hän nauhoja ihailtuaan laski kätensä Bessien käsivarrelle ja sanoi vakavasti:

-Kiitos, että tulit. Kiitos, että haluat auttaa häntä.

-En minä tiedä, voinko auttaa häntä, Bessie vastasi yhtä vakavasti. -Hänen täytyisi auttaa itse itseään. Missä hän on nyt?

-Heinäpellolla. Hän katosi sinne eilen heti tultuaan, kävi yöllä kotona nukkumassa ja lähti aamulla taas, vaikka kaste oli vielä maassa. Ja isä sanoi, että hän pysyy varmuudeksi kaukana pellolta, ellei sade pahasti uhkaa. Jennie näytti onnettomalta. -Mutta Bessie, eihän Chris voi lopun elämäänsä vältellä kaikkia ihmisiä vain siksi, ettei kuohahtaisi! Emmehän me voi sulkea häntä komeroon ja olla koskaan puhuttelematta häntä!

Äkkiä Bessie huomasi toivovansa, että Kuusikukkulalla olisi suuria ja mukavia komeroita.

-Mistä… mistä oli kysymys silloin keväällä? hän kysyi äkkiä. Asia oli vaivannut häntä monta kuukautta. -Silloin, kun onnettomuus tapahtui?

Jennifer tuhahti.

-Voi, se oli niin typerää ─ kuten joka kerta! Chris oli käynyt katsomassa alankopeltoa, jonne lumi ja vesi tahtoo aina kasaantua, ja tuli sen tiedon kanssa, että pelto on tulvinut ja siinä on jää päällä ─ että tulee jääpolte ja kevätviljasta ei saada mitään. Ja sitten hän alkoi puhua isälle jostakin uudesta keksinnöstä, salaojitus vai mikä se oli, en minä ymmärtänyt muuta kuin että siinä tehdään laudasta putkia ja laitetaan maan alle, vaikka en kyllä käsitä miten ne sinne saataisiin… No, joka tapauksessa Chrisin mielestä se auttaisi estämään veden seisomisen pellolla, mutta isä ei innostunut yhtään, hän sanoi, että uusmuotisista keksinnöistä on yleensä vain harmia, ja että terve nuori mies joutaa kuokkia ojaa siinä kuin edellisetkin sukupolvet.

-Niin? Bessie sanoi odottavasti, kun Jennifer vaikeni. Eihän tarina voinut tuohon päättyä.

-Siinä se oli. Silloin Chris taas räjähti ja säntäsi tiehensä, ja lopun sinä tiedätkin.

-Voi taivas! Bessie putosi istumaan vuoteelle, joka oli leveämpi ja upottavampi kuin mihin hän oli kotona tottunut. -Tuollaisen asian tähdenkö hän…

-Käsitätkö sinä nyt? Jennie sanoi, ja hänen siniset silmänsä kyyneltyivät. -Koskaan ei voi tietää! Toisena päivänä hän olisi voinut ottaa sen aivan hyvin ja pilailla isän kanssa ojankaivuusta. Mutta nyt hän vain sattui olemaan toisella päällä.

Bessie nielaisi. Ja hänenkö kuviteltiin voivan olla avuksi? Se oli aivan mahdotonta. Voi, mitä varten äiti oli puhunut hänet ympäri ─ mitä varten hän oli tullut!

Koko iltapäivän tyttö tunsi olonsa hyvin kiusaantuneeksi. Hän ei tahtonut osata olla jouten, vaan olisi mieluiten tehnyt jotakin hyödyllistä vaikkapa keittiössä, sillä jo lyhyen aikaa talossa oltuaan hän havaitsi, ettei Kuusikukkulalla ollut kunnollista palvelustyttöä.

Tietystikään hän ei sanonut asiasta mitään, mutta joko Jennie osasi lukea ajatuksia, tai sitten Bessien ilme Moragin tarjoaman mauttoman ja vetisen keiton ääressä oli liian paljastava.

-Ei meillä kukaan pysy palveluksessa, Jennie sanoi lounaan jälkeen, kun tytöt auttoivat korjaamaan pöydän ruokasalissa. -Kun Chris ensimmäisen kerran räjähtää, arimmat lähtevät ─ ainakin, jos jotakin menee rikki. Rohkeammat kestävät kaksi tai kolme kertaa. Eräs kesti viisi, mutta hänelle oli liikaa se, kun Chris löi tuolista jalat irti vasten hiiliastiaa.

Pöytä tyhjennyttyä Bessie kysyi arastellen rouva Stewartilta jotakin työtä, mutta tämä taputti hänen kättään ja sanoi, että hänen ei toki tarvinnut nähdä vaivaa minkään ”turhan” suhteen, vaan että hänen pitäisi tehdä olonsa mukavaksi. Bessie ei tohtinut sanoa tuntevansa olonsa nimenomaan epämukavaksi, kun joutui kuluttamaan aikaansa puolituttujen seurassa voimatta tehdä mitään sellaista, minkä tiesi osaavansa, ja odottamaan Chrisiä, jonka suhteen ei ollut ollenkaan varma osaavansa tehdä yhtään mitään.

-Minä näytän sinulle taloa, Jennie sanoi ja työnsi kätensä hänen kainaloonsa.

Retkeily vanhan rakennuksen monissa huoneissa ja kerroksissa saikin ajan kulumaan nopeammin. Jennie osasi kertoa paljon tarinoita esivanhemmistaan, joiden muotokuvia oli kirjastohuoneen seinällä, ja salakäytävistä ja papinkomeroista, ja ullakolla olevista salaperäisistä kaapeista ja arkuista.

Suuren hallin seinällä oli aseita, vanhoja miekkoja ja kilpiä ja taistelukirveitä ripustettuina koristeelliseen asetelmaan, ja sitten sivummalla, helpommin otettavissa, muutama nykyaikainen metsästyskivääri.

-Miten… Bessieltä lipsahti, ennen kuin hän ehti nielaista lauseen lopun. Hän ei ollut todellakaan ajatellut kysyä asiasta ja toivoi, ettei Jennie ymmärtäisi, mitä hän oli ollut vähällä sanoa.

Mutta tämä ymmärsi.

-Miten Chris ei ole vielä keihästänyt ketään, niinkö? hän kysyi levollisesti. -Isä on antanut pultata kaikki teräaseet seinään kiinni ─ näethän, tuossa menee rautaholkki miekan kädensijan ympäri. Ja tämä lienee ainoa talo sadan mailin säteellä, jossa ei ole valmiiksi ladattua tuliasetta helposti saatavilla. Patruunat ovat isällä lukkojen takana. Chris metsästääkin mieluiten yksinään eikä seurueessa, hän… kai pelkää vähän itsekin. Hän ei ole hullu, Bessie, ymmärräthän, hän ymmärtää kyllä…

-Minä en ole koskaan ajatellut, että hän olisi hullu, Bessie sanoi melkein moittivasti.

Jennie huokasi.

-On niitäkin, jotka ajattelevat siten, hän mutisi.

Illallisen jälkeen rouva Stewartilla oli Jennielle asiaa, ja niin Bessie pääsi pujahtamaan yksinään ulos verannalle käsityön kanssa, joita onneksi oli varannut useita mukaansa. Ilta-aurinko kultasi vanhojen pihakuusten oksistoja, ja alhaalla kukkulan juurella pilkotti kylän taloja. Hän juoksisi tästä kotiin kymmenessä minuutissa. Voi, kunpa hän voisikin tehdä sen! Kunpa hän ei olisi luvannut äidille, että viipyisi ainakin jonkin aikaa!

Hän näki Chrisin palaavan pellolta heinäkuormalla Sandie-rengin kanssa ja ajavan ladolle. Aikojen päästä, kun kuorma oli purettu, Sandie talutti hevoset talliin ja Chris tuli pihan poikki ripein askelin. Bessie ajatteli, että se oli osa Chrisin viehätystä, tämän nopeat ja napakat liikkeet ─ ja sitten hän muisti taas, miksi oli siinä, ja huokasi. Chris oli paitahihasillaan ja juuri niin törkyinen kuin heinäpellolla vietetyn päivän jälkeen vain oli mahdollista. Hänen toinen kätensä oli siteessä, jonka alkuperän Bessie arvasi, sillä hän oli kuullut Chrisin ”räjähtäneen” vankilassakin.

Nuorukainen näki varmasti tytön istuvan verannalla, mutta ei vilkaissutkaan tähän noustessaan portaat ja mennessään sisään. Bessie tunsi punastuvansa. Hän ei tiennyt, mitä rouva Stewart oli selittänyt hänen läsnäolostaan Chrisille, vai oliko selittänyt yhtään mitään. Jos Bessien pitäisi selittää, hän ei ainakaan tietäisi mitä sanoa!

Vähän ajan kuluttua ovi kävi taas ja Chris tuli verannalle. Hän oli siistiytynyt, mutta käden sidettä ei ollut vaihdettu.

-Vai niin, nuorukainen sanoi uhmakkaasti ja retkahti toiseen korituoliin. -Sinä olet tullut minulle lapsenpiiaksi.

-Minä en tiedä sellaisesta, Bessie vastasi koettaen estää ääntään värähtämästä. -Sinähän olet minun käsittääkseni aikuinen.

Chris naurahti kitkerästi.

-Milloin tuo side on vaihdettu? Bessie jatkoi ja laski käsityön syliinsä.

-Vaihdettu? Ei sitä ole vaihdettu. Äiti koetti touhuta siitä jotakin eilen, mutta minä… sanoin, ettei siitä tarvitse välittää.

Sanaa sanomatta Bessie nousi ja lähti yläkertaan hakemaan pientä lääkelaukkua, jonka hänen äitinsä oli pakannut mukaan. Tyttö varautui siihen, että veranta olisi tyhjä hänen palatessaan, mutta Chris istui yhä paikallaan ja tuijotti synkin silmin kaukaisuuteen.

-Tämän täytyy olla kipeä, Bessie huomautti kääriessään pois likaisen rievun, jonka alta paljastui hyvässä tulehtumisen alussa oleva haava. -Sinun ei pitäisi tehdä likaista työtä tällaisella kädellä.

Chris ei sanonut mitään, eikä hän edes vavahtanut, kun Bessie puhdisti haavan ja sitoi sen uudelleen. Tyttö mietti itsekseen, mitä mahtoi tarkoittaa viikko vedellä ja leivällä jalkaraudoissa. Millaista se ikinä olikin, sen vaikutus Chrisiin ei ollut selvästikään ollut toivottu, mikäli tuomari oli uskonut saavansa parannusta aikaan.

-Kiitos, nuorukainen sentään murahti, kun Bessie sulki lääkelaukkunsa. -Sinä olet huomattavasti näppärämpi kuin vankilan välskäri.

-Äiti on opettanut minua, vastasi Bessie tyynesti ja istuutui taas. -Onneksi olet nyt kotona, tuo haava vaatii seuraamista.

-Onneksi! Chris äännähti. -Mitä onnea siinä on? Parempi, kun olisin painunut suoraan helvettiin.

-Christopher!

-Älä hurskastele. Mitä minä täällä teen? Mitä minulla tehdään missään? Jos olisinkin ─ jos olisinkin kaatunut Tähdellä tuolla mutkassa ja taittanut niskani ─ se olisi ollut kaikkien etu!

-Lakkaa puhumasta tuollaisia, tyttö huudahti. -Sinä tiedät, ettei se ole totta. Isäsi ja äitisi ja sisaresi…

-Mitä iloa minusta heille on! Chris heitti päätään taaksepäin kuin villi hevonen. -Pelkkää harmia ja häpeää! Palvelustyttömme kuulemma sanoi lapsuudessani, että minä olen vaihdokas, jonka ilkeät keijukaiset ovat jättäneet talon oikean pojan tilalle, ja alan uskoa siihen itsekin, sillä miksi muuten…

-Tuollaista minä en rupea kuuntelemaan, Bessie napautti. -Jos sinusta kerran on vain harmia ja häpeää, ehkä voisit miettiä, mitä tekisit asian eteen.

-Mitä minä sen eteen voisin tehdä!

-Hillitä itsesi. Sinä pystyt siihen. Minä olen nähnyt.

He tuijottivat hetken toisiaan, Bessie haastavasti ja Chris uhitellen. Sitten Chris käänsi katseensa, nousi korituolista ja istuutui verannan kaiteelle Bessietä vastapäätä.

-Ne veivät Tähden, hän mutisi, aivan kuin lause olisi ollut ymmärrettävä jatko äskeiseen keskusteluun.

Bessie huokasi.

-Se oli vain hevonen, hän sanoi kuivasti muistellessaan, miten tuskallisesti rouva Murray oli koettanut keväällä liikkua katkenneella jalallaan.

-Se ei ollut ”vain hevonen”! Se oli… se oli ainoa, joka ymmärsi minua.

-Miten niin ymmärsi?

-Minä puhuin sille, Chris mutisi. -Se kuunteli.

Bessie rypisti kulmiaan. Olivatko kylän naiset sittenkin oikeassa? Oliko Chris mielenvikainen? Ja yhtäkkiä hän tunsi taas pelkoa. Oliko täällä vaarallista?

-En minä ole sekaisin, nuorukainen sanoi. -Sitä sinä nyt ajattelet, näen sen kyllä. Tietysti se oli vain hevonen. Mutta jollakin tavalla minusta tuntui, että se käsitti minua paljon paremmin kuin useimmat ihmiset. Se ei koskaan pelännyt minua, vaikka… vaikka olisin ollut millaisella päällä.

Chris katseli kauas yli laaksossa lepäävän kylän.

-Olen pahoillani, että äiti sotki sinut tähän, hän sanoi kuin itsekseen. -Minä en olisi tahtonut sitä. On kyllin surullista, että Jennie joutuu kärsimään. Hänellä pitäisi olla jo kosijoita, mutta kuka mies kosii tyttöä, jonka veljen maine…

-Sinä voit vielä palauttaa sen maineen.

Chris naurahti katkerasti.

-Minä toivon, että seuraavalla kerralla tapahtuu jotakin ─ minulle, tarkoitan. Äiti ja isä ja Jennie surevat hetken ja ovat sitten helpottuneita. Koko kylä on helpottunut. Kaikkien elämä jatkuu onnellisena, ja minua voidaan muistella toisinaan lempeästi, kuten vainajia kuuluu.

-Lopeta tuo, Bessie tiuskaisi. -Se on raukkamaista ja itsekästä puhetta, enkä minä tahdo kuulla sellaista!

-Älä sitten kuuntele! Sinä et käsitä minua, kukaan ei käsitä! Mene tiehesi ja ole tyytyväinen, mitä varten sinä ylipäätään…

-Chris, Bessie sanoi lujasti.

Nuorukainen veti syvään henkeä, kuin joku olisi iskenyt häntä palleaan.

-Anteeksi, hän sopersi. -Anteeksi. Se oli tulla taas. Tässä on mennyt monta päivää ─ viimeksi vankilassa minä…

Hän vilkaisi sidottua kättään.

-Ei siellä ollut niin paha kuin luulisi, hän mutisi. -Tarkoitan, että tiesin olevani turvallisesti säilössä ─ en pystyisi vahingoittamaan itseäni enkä muita ─ vartijoita oli selvästi varoitettu, eivätkä he tulleet lähelle saati juuri edes puhutelleet minua. Olisin voinut olla siellä pidempään. Ehkä minun pitäisikin olla.

-Christopher Stewart, sanoi Bessie, -ellet sinä lakkaa heti paikalla noista suunnitelmistasi, joissa milloin heittäydyt kuolemaan, milloin järjestät itsesi vankilaan lopuksi ikääsi, minä kyllästyn.

Yhtäkkiä Chris nauroi. Bessie tajusi, ettei ollut kuullut tämän nauravan montakaan kertaa lapsuuden jälkeen. Nauru tuli jostakin syvältä, voimakkaana ja lämpimänä, aivan kuin hillittömällä Christopher Stewartilla olisi sittenkin ollut viimeisenä komentajanaan sydän.

-Mitä sinä aiot nyt tehdä? Chris kysyi melkein uteliaasti. -Laitatko minulle suitset ja pidät niistä kiinni, kun alan vikuroida?

-En minä tiedä, Bessie vastasi rehellisesti. -En nimittäin usko vähääkään siihen, että minä edelleenkään voisin tehdä yhtään mitään.

-Teithän sinä äskenkin. Chris katsoi häneen miettiväisenä. -Miltä se tuntuu?

-Mikä?

-Kun hallitsee toista ihmistä.

Hän sai Bessien punastumaan.

-En minä… Mitä sinä höpsit!

He katsoivat taas toisiinsa, mutta nyt Bessie tunsi oudosti olevansa alakynnessä, ja lopulta hänen ruskeat silmänsä väistivät Chrisin kiinteää katsetta.

-Joko sinä söit illallista? hän mutisi. -Äitisi lupasi, että sitä pidetään sinulle lämpimänä.

Tarina jatkuu huomenna klo 12.00.  
 

perjantai 30. joulukuuta 2016

Joulun 2016 kertomus 7/12

 
Kesäilta ikkunoiden takana oli ihanimmillaan, mutta yhtä hyvin ulkona olisi voinut levittäytyä marraskuun pimeys, kun Bessie istui äitinsä kanssa keittiön pöydän ääressä.

He olivat molemmat yhä järkyttyneitä päivän tapahtumista, joita varmaankin parhaillaan kerrottiin yhä värittyneempinä versioina pitkin kylää niille onnettomille, jotka eivät olleet syystä tai toisesta päässeet omin silmin näkemään, miten ”Stewartin hulttio piti hevostaan tärkeämpänä kuin ihmistä” ja miten ”Stewartin hulttio oli vähällä tappaa Charles Murrayn” ja miten ”Stewartin hulttiota ei toivottavasti koskaan enää päästetä vapaaksi”.

Bessie ei tiennyt, oliko monikin salissa olijoista tajunnut hänen huutaneen Chrisille, saati että huuto oli estänyt nuorukaista tekemästä hirveitä asioita. Hän saattoi tuskin uskoa itsekään, että niin oli tapahtunut. Olisiko Chris edes kuullut häntä siinä metelissä ja siinä mielentilassa? Ja entä jos oli ─ eikö se ollut jotakin kammottavaa ja pelottavaa? Miten hänellä olisi saattanut olla Chrisiin valta, jota ei ollut kenelläkään muulla?

Äiti oli ollut niin kultainen. Lohdutellut häntä, keittänyt hyvää teetä, tiputtanut siihen uutetta, joka helpotti hänen päänsärkyään, hieronut lempeästi hänen hartioitaan. Eikä hän kysynyt mitään, vaikka Bessie näki, että äidin mielessä liikkui monenlaista.

Samassa oveen koputettiin.

-Voi, ei avata! Bessie kuiskasi. -Jos se on rouva Dennieston, minä ─ minäkään en kohta vastaa teoistani!

-Höpsis, äiti sanoi toruen. -Tietysti me avaamme, kun kerran olemme kotona. Tällaisena iltana sen täytyy olla joku, jolla on erittäin tärkeää asiaa.

Hän meni ovelle, ja Bessie kuuli keittiöön, miten hän huudahti hämmästyneenä, ja sitten hän puhui jonkun kanssa, ja sitten suuremman kamarin ovi kävi. Tyttö huokasi helpotuksesta. Sen täytyi olla joku, joka tuli hakemaan äidiltä apua hammassärkyyn tai lapsen vatsavaivoihin. Tosin yleensä äiti toi tällaiset ihmiset keittiöön, jossa lieden ylle pingotetuissa naruissa roikkui kuivattuja yrttinippuja, mutta ehkä tulija halusi ensin keskustella vaivastaan rauhassa.

Vähän ajan kuluttua äiti ilmestyikin ovelle.

-Mitä minä annan? Bessie kysyi nousten ilahtuneena, kun saisi tehdä jotakin hyödyllistä. -Onko se hammassärky vai päänsärky?

-Sydänsärky, äiti sanoi puoleksi itsekseen. -Ei, kultaseni, ei sillä tavalla! hän jatkoi, kun Bessie oli jo ottamassa käteensä rautaheinänippua. -Tule.

-M-mutta…

-Tule nyt. Se on Alison Stewart. Hän tahtoo puhutella sinua.

-Rouva Stewart? Bessie parahti. -Mitä varten?

-Tule nyt, kultaseni. Kuuntele, mitä hänellä on sanottavana.

Äiti tarttui Bessien käsipuoleen ja melkein pakotti tämän mukanaan kamariin.

Siellä istui Chrisin äiti, viehättävä ja hienostunut nainen, joka todellakin näytti siltä, kuin olisi kärsinyt pahimmanlaatuisesta sydänsärystä ─ mutta ei sellaisesta, mihin rautaheinäkään olisi auttanut.

-Bessie, hän sanoi ja ojensi molemmat kätensä, eikä Bessien auttanut muuta kuin mennä tervehtimään, vaikka häntä hävetti kauheasti tämänpäiväisen käräjäepisodin jälkeen.

-Olen ─ olen hirveän pahoillani, hän sopersi. -Minä en tarkoittanut kaikella kertomallani, että…

-Tiedän, kultaseni, minä tiedän. Sinä teit juuri niin kuten pitikin. Rouva Stewart taputti hänen kättään. -Ilman sinua…

Hän vilkaisi äitiin, joka nyökkäsi.

-Bessie, kultaseni, minulla olisi sinulle pyyntö. Hyvin suuri pyyntö, joka… Rakas lapsi, Chris kertoi minulle eilen jotakin. Jotakin siitä, miten…

Rouva Stewart epäröi, aivan kuin olisi vielä miettinyt, saattaisiko sanoa ääneen asiansa, vai pidettäisiinkö häntä hulluna.

-Bessie, minä olen lähes täydet kaksikymmentä vuotta koettanut rauhoittaa poikaa, saada hänet oppimaan itsehillintää, ajattelemaan tekojensa seurauksia ─ enkä minä ole onnistunut. Ja nyt hän sanoi, että sinä… Että sinä osaat käsitellä häntä!

-Käsitellä? Bessie toisti kauhistuneena. Se kuulosti siltä, kuin hän olisi huumannut Chrisin turraksi jollakin äidin rauhoittavalla yrtillä.

-Hän kertoi, mitä tapahtui Murrayn tilalla silloin keväällä, ja mitä tapahtui seuraavana päivänä kirkolla ─ miten sinä sait estetyksi häntä räjähtämästä, kuten hän sitä kutsuu. Minä en uskonut sitä, se kuulosti… se kuulosti liian mahdottomalta minun poikani kohdalla. Mutta tänään käräjäsalissa minä itse näin ja kuulin, miten sinä estit häntä ─ ilman sinua hän olisi taittanut Charlie Murraylta niskat. Sinä pelastit Murrayn hengen ja Chrisin hengen.

-En minä… minä vain… Bessie soperteli onnettomana ja koetti vetää kättään pois rouva Stewartin käsistä, mutta turhaan.

-Bessie, äiti sanoi lempeästi, -rouva Stewart tahtoo pyytää sinulta jotakin. Minä toivon, että sinä kuuntelet, ennen kuin sanot mitään.

-Alan lähti takaisin kaupunkiin, rouva Stewart kertoi vavahtavalla äänellä. -Hän koettaa saada Chrisin ulos sakoilla, mutta todennäköisesti se ei onnistu ─ ja ehkä pojalle tekee hyvääkin istua tyrmässä jonkin aikaa miettimässä tekojaan ─ mutta kun hän pääsee pois, kun hän tulee taas kotiin…

Huoneessa oli hetken hiljaista, vain äidin ja isän häälahjakello, jonka äiti veti joka lauantai-ilta, raksutti hiljalleen ikkunoiden välisellä seinällä.

-Bessie, minä pelkään. Ja minä tiedän, että Alan pelkää, vaikkei hän sitä sano, sillä hän koettaa olla minulle tukena. Jos poika tekee seuraavalla kerralla jotakin itselleen ─ tai jollekulle muulle ja sitä kautta itselleen… Bessie, voitko sinä auttaa?

-Miten niin minä? tyttö parahti.

Nyt rouva Stewart tarttui hänen molempiin käsiinsä ja puristi niitä.

-Vain sinä osaat ”käsitellä” häntä, kuten hän sanoo. Tule meille! Tule meille ja viivy jonkin aikaa, ole hänen seurassaan, rauhoita häntä!

Bessie huudahti kauhistuneena ja koetti tempoa itseään irti, mutta äiti kietoi käsivartensa hänen ympärilleen.

-Rauhoitu, kultaseni, hän kuiskasi. -Kuuntele.

-Me laitamme liikkeelle täsmälleen sellaisen tarinan kuin sinä haluat, rouva Stewart melkein parahti. -Että tulet ompelemaan meille ─ että tulet Jenniferille toveriksi ─ mitä ikinä tahdot meidän kertovan ihmisille ─ kunhan tulet!

-Mutta enhän minä voi muuttaa häntä, ei kukaan voi muuttaa toista ihmistä!

-Minä en enää tiedä mitä tekisin! Ja nyt rouva Stewart päästi otteensa ja purskahti itkuun. -Minä olen rukoillut ihmettä, minä olen puhunut hänelle järkeä, minä olen koettanut tarttua häneen, kun hän ”räjähtää”. Mikään ei auta. Jos on pienikin mahdollisuus, Bessie, että sinä saisit hänet oppimaan itsehillintää ─ voitko sinä olla auttamatta meitä?

-Minä en tahdo! Bessie huudahti kauhuissaan.

-Me puhumme tästä, äiti sanoi yhtäkkiä rouva Stewartille ja puristi Bessietä sylissään. -Me puhumme tästä, ja palaamme asiaan.

Rouva Stewart otti esiin nenäliinansa, kuivasi kyyneleensä ja nousi.

-Minä tiedän pyytäväni paljon, ehkä mahdottomia, hän sanoi ja koski hellästi Bessien poskeen. -Enkä minä tahdo lahjoa sinua. Mutta minä lupaan, että… Suo anteeksi, Mary, että mainitsen asiasta, mutta minä tiedän, ettet kieri rahassa. Minä lupaan, että mikäli Bessie vain suostuu, Alan ja minä emme salli teidän kummankaan koskaan joutua minkäänlaiseen puutteeseen, ja että Alan katsoo teidän etuanne kaikessa, missä tarvitaan, kuin olisitte samaa perhettä.

-Me palaamme asiaan, äiti toisti lempeästi.

Rouva Stewartin mentyä Bessie putosi istumaan tuoliin, josta tämä oli juuri noussut.

-Eihän minun tarvitse, äiti! hän parahti. -Enhän minä voi!

Äiti istuutui toiseen tuoliin ja laski kätensä lempeästi hänen olalleen.

-Todellako sinä voisit olla auttamatta heitä, kun he sitä pyytävät? hän kysyi moittien.

-Miten minä heitä auttaisin! Jos olenkin muutaman kerran saanut Chrisin hillittyä ─ mutta enhän minä häntä hallitse, eihän se ole mahdollista, miten…

-Bessie, äiti keskeytti, -kuuntele minua. Joskus kahden ihmisen välinen henkinen suhde on todella vahva, ja silloin tällainen on mahdollista. Minä tiedän, että hän on katsellut sinua, ja minä tiedän, että sinä olet katsellut häntä.

-Äiti! Bessie huudahti kauhistuneena.

-Ei puhuta siitä sen enempää, rakkaani. Se ei kuulu tähän. Nämä ovat niitä asioita, joista me emme päätä itse. Jumala päättää. Mutta muista, että Jumala myös antaa meille lahjoja, joskus hyvin erityisiäkin, joita tarvitsemme, jotta kaikki järjestyisi Hänen suunnitelmansa mukaan.

-Ei kai rouva Stewart todella usko, että minä…

-Sinä olet hänen ainoa toivonsa. Vaikket pystyisi tekemään mitään, jo se, että joku välittää, että joku edes yrittää ─ se auttaa häntä kestämään. Ethän sinä voi viedä äidiltä hänen ainoaa toivoaan?

Bessie pyyhki silmiään.

-En tietystikään, hän mutisi. -Tietysti… minä menen.

Tarina jatkuu huomenna klo 12.00. 

torstai 29. joulukuuta 2016

Joulun 2016 kertomus 6/12

 
Viikot kuluivat, kevät sulatti kohmettuneen maan ja muuttui vihdoin hehkuvaksi, säteileväksi kesäksi. Rouva Murrayn jalka parani vähitellen, ja rouva MacCollin suureksi iloksi näytti siltä, kuin hän olisi saanut lastoitettua sen niin hyvin, ettei tämä ontuisi jatkossa juuri lainkaan, vaikka tietysti tämän oli käytettävä keppiä vielä niin kauan, että jalka vahvistuisi.

Silti onneton tapaus pysyi päällimmäisenä puheenaiheena Glen Longissa. Vaikka rouva Murray itse oli hartaasti rukoillut miestään suostumaan sopimiseen, oli herra Murray ollut heltymätön, ja niinpä Christopher Stewart olisi Fort Williamin kesäkäräjillä syytettynä varomattomasta ajamisesta ja vakavan ruumiinvamman tuottamisesta.

Neiti Elizabeth MacColl oli kutsuttu käräjille silminnäkijätodistajaksi. Bessiestä tuntui, että hän oli käynyt mielessään läpi tuon huhtikuisen iltapäivän tapahtumat niin moneen kertaan, ettei enää osaisi todistaa niistä yhtään mitään. Entä jos rouva Murray oli sittenkin liukastunut? Tiet olivat tuolloin vielä iljanteiset. Entä ellei hevonen tönäissytkään häntä? Entä jos hän puhuisi valan velvoittamana valheellisesti?

Stewarteja ei kylässä juuri näkynyt. Alan Stewart kävi välttämättömillä asioilla, mutta Alison-rouva ja Jennifer eivät saapuneet enää kirkkoonkaan joka sunnuntai. Mitä taas tarinan roistoon tuli, Christopher kuului raivanneen koko kevään uutta peltomaata hartiavoimin ja pysytelleen kaukana kaikista ihmisistä.

Bessie ei tahtonut tunnustaa itselleenkään ikävöivänsä Chrisiä ja heidän pieniä kohtaamisiaan kylällä. Vaikka hän koetti muistuttaa itseään nuorukaisen epätoivotuista luonteenpiirteistä, hän ei voinut sittenkään ajatella tästä kuin hyvää. Olisi ollut niin mukava vaihtaa entiseen tapaan muutama sana, tai edes ohimenevä katse ─ vaikka hän ei saanut tietysti ajatella sellaista. Christopher olisi käräjillä syytettynä, ja hänen oli kerrottava, mitä oli nähnyt, eikä säälittävä tätä vähääkään.

Äiti ei onneksi ollut kysynyt mitään enempää niistä kummallisista kohtauksista Murrayn tilalla ja kirkolla. Bessiestä alkoi tuntua, että hän oli kuvitellut kaiken. Tottahan ihmisen täytyi iän myötä oppia hillitsemään käytöstään ─ juuri niin oli Chrisille käymässä, eikä hänellä ollut asian kanssa mitään tekemistä. Miten ihanaa olisi, jos Chrisistä tulisi samanlainen kuin isästään, niin rauhallinen ja tyyni, ja kaikki arvostaisivat häntä, eikä edes rouva Dennieston puhuisi hänestä pahaa!

Käräjäpäivän aamuna äiti ja Bessie pukeutuivat hyvin huolellisesti. Äiti oli ommellut Bessielle kesäksi uuden kirkkoleningin, joka oli vaaleanruskeaa ohutta villaa. Röijyn kauniisti poimutettua miehustaa koristivat suklaanruskeat nauhat, ja hameosan laajat helmat laskeutuivat lukuisien tärkättyjen alushameiden yli täsmällisesti rypytettyinä. Röijyn laajoista hihoista pilkistivät paidan väljät hihat, joiden kalvosimia kiersi tytön itsensä virkkaama pitsi.

Äiti auttoi häntä kampaamaan hiuksensa tasaisesti päätä myöten ja kihartamaan latvat hiilihangon avulla kiiltäviksi korkkiruuvikiharoiksi. Äkillisestä mielijohteesta ─ ja tietenkin vain sen tähden, että se sopi niin hyvin puvun väreihin, ei mistään muusta syystä ─ Bessie sitoi hiuksiinsa sen nauhan, jonka oli saanut Chrisiltä. Äiti ei onneksi kysynyt, mistä se oli lähtöisin, hän toivottavasti luuli sen olleen Lily-tädin jouluksi lähettämässä paketissa, jossa oli ollut monenlaisia sieviä pieniä asioita.

Sitten Bessie asetti varovasti päähänsä hatun, jonka oli itse muodistanut viimekesäisestään. Se oli olkea, ja vuori oli samaa kangasta kuin puku, ja hatun kaareva lieri kehysti hänen kasvojaan aivan täydellisesti. Hansikkaat hän oli virkannut itse samasta ohuesta langasta kuin hihojen pitsin.

-Sinä olet hyvin sievä, kultaseni, äiti sanoi ja suuteli häntä. Äidillä oli vanha kesäpukunsa, mutta Bessie oli virkannut hänellekin uudet hansikkaat ja vaihtanut hänen hattunsa vuorin ja somisteet. -Eikä sinulla ole mitään pelättävää. Sinä et ole tehnyt väärin ketään kohtaan.

He pääsivät kaupunkiin Clarken perheen kyydissä, sillä Ebenezer Clarkenkin piti todistaa käräjillä tässä samassa asiassa. Kyyti ylipäätään ei olisi ollut ongelma, sillä koko kylä tuntui olevan matkalla käräjille. Äiti oli sanonut pahoillaan, että monet tuntuivat olevan vahingoniloisia, ja että ”rotat ryömivät koloistaan” tällaisissa tilanteissa. Bessie ymmärsi, mitä hän tarkoitti. Vaikka Stewartit olivat yleisesti pidettyjä, yhtäkkiä ihmisistä tuntui paljastuvan jokin salattu kateus, joka nyt purkautui huonosti peiteltynä vahingonilona.

Käräjäsali olikin niin täynnä, että kaikki eivät päässeet edes istumaan. Bessielle oli varattu istumapaikka lähes eturiviin, lähelle vielä tyhjää syytetyn penkkiä.

Hänestä oli kiusallista kulkea ihmisjoukon läpi, varsinkin, kun hän näki naisten katsovan pukuaan ja arvasi näiden pohtivan mielissään ja ehkä myöhemmin ääneenkin, miten leskivaimo MacCollilla oli varaa pukea tyttärensä sillä tavalla. Aivan kuin hyvä maku ja ompelutaito olisi ollut kiinni varallisuudesta! Ja sitä paitsi äiti oli saanut pukukankaan lahjaksi rouva Thomsonilta, jonka kaksoset oli ollut auttamassa maailmaan.

Onneksi äiti sai tulla hänen mukanaan ja istua hänen vieressään. Bessie puristi tätä lujasti kädestä. Hän ei ollut tottunut näkemään kerralla näin paljon ihmisiä.

Samassa ihmisjoukko kohahti, ja Bessie arvasi Chrisin astuneen ovesta. Tämä käveli salin halki sivuilleen vilkaisematta, pää pystyssä. Hänellä oli uusi vihreä hännystakki ja kermanväriset housut ja kiiltävät mustat saappaat, ja hänen vaaleat kiharat hiuksensa laskeutuivat siististi kammattuina korvien päälle, vaikka ne yleensä roikkuivat hiukan huolimattomasti hänen ohimoillaan. Ilmeisesti rouva Stewart oli samaa mieltä äidin kanssa siitä, että siisti ulkoasu edisti menestystä oikeussalissa.

Bessie ei ollut milloinkaan ollut käräjillä, vaikka niistä paljon puhuttiinkin. Aluksi hoidettiin useita pitkästyttäviä siviilioikeusasioita, sali kävi kuumaksi ja Bessietä alkoi haukotuttaa. Paitsi että asiat olivat outoja ja vieraita, käräjät käytiin englanniksi. Bessie ymmärsi kieltä kohtuullisen hyvin, mutta olisi ollut helpompi seurata kaikkea keskustelua gaeliksi, jota kotikylässä puhuttiin.

Hän mietti, miltä Chrisistä tuntui istua eturivissä ja odottaa vuoroaan, ja miten kauan lautamiehet jaksaisivat olla tarkkaavaisia, vai tahtoisivatko nämä vain saada päivän nopeasti päätökseen, eivätkä keskittyisi kuuntelemaan, mistä oli kysymys.

Sitten, vihdoinkin ja samalla melkein liian nopeasti, käräjätuomari ilmoitti, että käsiteltäisiin rikosoikeudellinen asia, ja luki Christopher Stewartin syytteen. Seuraavaksi hän pyysi eteen Elizabeth MacCollin.

Äiti puristi rohkaisevasti Bessien kättä, kun tämä pujotteli helmojaan kannatellen tungoksen lomitse tuomarinpöydän luo ja laittoi kätensä oikeudenpalvelijan tuoman Raamatun päälle. Hänelle oli neuvottu etukäteen, miten tuomaria oli puhuteltava, ja että hän saisi rauhassa miettiä vastauksiaan, mutta hän koki silti olonsa epävarmaksi ja onnettomaksi. Entä, jos hän unohtaisi, mitä jokin tärkeä sana oli englanniksi? Entä, jos hän ei saisi kerrotuksi kaikkea kyllin selkeästi? Oli kauheata seistä siinä täpötäyden salin edessä ja tuntea kaikkien katseet ─ ei vähiten Chrisin, johon hän ei tohtinut vilkaistakaan.

-Kertokaapa meille, neiti MacColl, sanoi tuomari, -mitä tapahtui Glen Longin kylässä lauantaina, huhtikuun kahdentenakymmenentenä päivänä tätä kuluvaa vuotta?

Bessie kertoi. Hän kuvasi, kuinka oli laassut kotinsa portaita ja nähnyt rouva Murrayn tulevan melkein vastapäätä sijaitsevasta pappilasta. Sitten hän kertoi havainneensa, kuinka joku tuli ratsain hirvittävää vauhtia kylän halki, ja hevosen mentyä rouva Murray oli maannut ojassa ja valittanut jalkaansa.

-Onko tämä mainittu rouva Murray tässä huoneessa? tuomari kysyi.

-On, teidän armonne, Bessie vastasi, kuten häntä oli neuvottu.

-Osoittakaa hänet.

Bessie osoitti rouva Murrayta, joka nyökkäsi hänelle lempeästi ja kiusaantuneena.

-Tunnistitteko te ratsastajan?

Tyttö hengähti.

-Minä… en ehtinyt nähdä häntä, hän sopersi.

Sali kohahti. Kaikki olivat ilman muuta pitäneet selvänä, että Bessie oli nähnyt kaiken.

-Mistä te sitten päättelette tietävänne, kuka hän on?

-Hän… Bessie ei tohtinut edelleenkään vilkaista Chrisiin. -Hän tuli ylhäältä Kuusikukkulalta. Ja minä tunnistin hevosen.

-Näittekö te sen hevosen myöhemmin samana päivänä?

Voi, miksi piti esittää tuollaisia kysymyksiä!

-Hän… hän tuli takaisinpäin käymäjalkaa, kun… me autoimme rouva Murrayn vaunuihin, jotta hän pääsisi kotiin, Bessie sopersi.

-Kuka se oli?

-Christopher Stewart.

-Osoittakaa hänet, jos hän on tässä huoneessa.

Bessien käsi vapisi, kun hän osoitti Chrisiä. Tämä istui polvi toisen päällä, kädet ristissä rinnalla, jähmettynein kasvoin.

-Oletteko te varma, neiti MacColl, että hevonen kaatoi rouva Murrayn? kysyi tuomari.

Tätä kysymystä Bessie oli pelännyt, tätä asiaa hän oli pyörittänyt mielessään viikkoja. Kunpa hän olisi ollut tarkkaavaisempi ─ tai vähemmän tarkkaavainen! Mitä hän oikein sanoisi? Voisiko hän syyttää Chrisiä? Olisiko se oikein?

-Neiti MacColl, tuomari sanoi, -vastatkaa kysymykseen.

Bessien huulet vapisivat, kun hän kuiskasi:

-Kyllä, minä olen varma, että hevonen kaatoi rouva Murrayn.

-Voitte mennä paikallenne, neiti MacColl.

Siinäkö se kaikki nyt oli? Bessie pujahti onnettomana äidin viereen. Nytkö tulisi tuomio?

Niin vähällä toki ei päästy. Seuraavaksi kutsuttiin todistamaan ensin Abraham Brown ja sitten Ebenezer Clarke, jotka molemmat olivat Bessien jälkeen ehtineet rouva Murrayn luo. Kumpikin sanoi myös tunnistaneensa hevosen ja nähneensä sen hurjan vauhdin, mutta he olivat huomanneet rouva Murrayn kaatumisen vasta sitten, kun onnettomuus oli jo tapahtunut, eivätkä voineet vuorenvarmasti sanoa, että ratsastaja oli syypää, vaikka niin vahvasti arvelivatkin.

Bessie oli helpottunut siitä, ettei äitiä kutsuttu sanomaan mitään. Sen sijaan Fort Williamin lääkäri, joka oli todella käynyt katsomassa rouva Murrayta tämän ollessa vielä keppiensä varassa, kertoi todenneensa, että tämän jalka oli ollut poikki, mutta siinä vaiheessa jo paranemassa.

Vihdoin tuomari kysyi, oliko syytetyllä mitään sanottavaa puolustuksekseen tai oliko tämä hankkinut puolustusasianajajaa, joka puhuisi, ennen kuin lautamiehet käsittelisivät asiaa. Chris nousi seisomaan ryhdikkäänä, kumarsi vähän ja sanoi:

-Ei mitään, teidän armonne. Jään oikeuden käsiin.

Sali kohahti taas.

-Kylläpä sitä nyt ollaan nöyrää, kuului rouva Dennieston mutisevan jossakin taaempana. -Toivottavasti lautamiehet eivät mene lankaan!

Vaistomaisesti Bessie käännähti luodakseen rouva Denniestoniin vihaisen katseen, mutta äiti tarttui häntä ranteesta lujalla otteella. Voi, miten ihmiset saattoivat! Eiväthän he voineet iloita siitä, että Chris saisi tuomion! Jos kerran rouva Murray itse, ainoa, jota tämä todella koski, ei olisi tahtonut käräjille lainkaan…

Lautamiehet eivät tarvinneet pitkää aikaa päätöksensä pohtimiseen. Christopher Stewart todettiin syylliseksi kaikkiin syytöskohtiin, hänet tuomittiin maksamaan rouva Murraylle huomattava korvaussumma, ja ”vahingontekoväline” eli hevonen määrättiin takavarikoitavaksi kruunulle.

Chris, joka oli kuunnellut tuomiota taas seisaaltaan, mutta nyt pää painuneena ja yhä kalpeammaksi muuttuen, nosti päänsä.

-Ei! hän parkaisi. -Te ette voi viedä hevosta!

-Lisäksi sakot oikeuden vastustamisesta, tuomari ilmoitti ja löi nuijansa pöytään. -Kruununpalvelijat huolehtivat takavarikon ensi tilassa. Seuraava asia.

-Ei! Chris toisti. -Minä en luovu Tähdestä!

Ennen kuin kukaan tajusikaan, hän oli tuomarinpöydän luona.

-Ei hevosta! Minä maksan ─ minä maksan vaikka kaksinverroin ─ mutta älkää viekö hevosta!

-Nuori mies, tuomari ärähti, -minä annan kohta pidättää teidät!

-Mitä oikeutta tämä on olevinaan! Chris pyörähti ympäri ja osoitti herra Murrayta. -Tuo ahne roisto vain tahtoo nöyryyttää minua, hän…

-Pidä suusi, pojannulikka! huusi herra Murray ja nousi hänkin pystyyn. -Tuollainen pentu, joka ei osaa nenäänsä itse niistää, kuvittelee voivansa kohdella ihmisiä miten tahtoo ─ mutta minä totisesti pidän huolen, että…

-Hiljaa! huusi tuomari ja hakkasi nuijallaan pöytää. Koko sali oli epäjärjestyksessä.

Silloin Chrisin silmissä välähti, hän syöksähti yli ensimmäisten penkkien, tarttui herra Murrayta rinnuksista ja nosti tämän ilmaan kevyesti kuin räsynuken ─ selvästikin aikeenaan paiskata tämä seuraavassa hetkessä niskoilleen lattialle.

-Chris, älä!

Bessie tajusi olevansa pystyssä ja huutavansa vasta, kun kuuli oman äänensä. Hän ojensi käsiään metelöivän, täysin sekaisin olevan salin yli, aivan kuin olisi tahtonut tarttua nuorukaiseen, rauhoittaa tätä ja pelastaa herra Murrayn.

Äkkiä Chris hellitti otteensa ja hänen kätensä valahtivat sivulle, niin kuin sätkyukolla, jonka narut joku katkaisee. Herra Murray putosi takaisin istuimelleen henkeään haukkoen, ja kun poliisiviranomaiset tarttuivat Chrisiin, tämä ei vastustellut yhdelläkään liikkeellä.

-Nuori mies! tuomari huusi sekä närkästyneenä että kauhistuneena. -Oikeuden halventamisesta saatte olla viikon vedellä ja leivällä jalkaraudoissa! Viekää hänet! Ja nyt minä vaadin hiljaisuutta, tai annan tyhjentää salin!

Bessie kuuli metelin yli jonkun kirkaisevan ─ sen täytyi olla Jennifer Stewart, joka istui vanhempineen taaempana. Sitten hän kuuli jonkun alkavan itkeä suureen ääneen, sen täytyi olla Chrisin äiti. Mutta Chris katsoi Bessieen, suoraan tämän silmiin, niin kauan kuin pystyi, kun hänet talutettiin pois.

Tarina jatkuu huomenna klo 12.00. 

keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Joulun 2016 kertomus 5/12

 
Sana levisi nopeasti. Seuraavana päivänä jumalanpalveluksen päättyessä Glen Longin kirkossa ei siellä ollut yhtäkään ihmistä, joka ei olisi jo kuullut, mitä rouva Murraylle oli tapahtunut ja kenen syytä se oli. Lisää kuiskuttelua aiheutti se, että seurakuntalaisten suureksi hämmästykseksi herra Murray saapui nuorempien lastensa kanssa kirkkoon ─ ja kyläläisten vielä suuremmaksi hämmästykseksi myös Kuusikukkulalta tultiin.

-Luulisi heidän nyt sen verran häpeävän, mutisi rouva Brown rouva Davidsonille väen purkautuessa ulos kirkosta. -Minä en ilkeäisi naamaani näyttää kylässä, jos meidän Angusimme olisi käyttäytynyt sillä tavalla!

-Mutta eikö sentään ole hyvä, että hän tulee kirkkoon, lempeä rouva Davidson koetti rauhoitella. -Tarkoitan, että hän varmaankin rukoilee voimaa parannukseen, ja…

-Hän voi rukoilla vaikka päivät pääksytysten, mutta minusta ei näytä vähääkään siltä, että edes Jumala voisi hänelle mitään! puuskahti rouva Brown saaden lähellä kulkevan pastorskan rypistämään kulmiaan. -Poika on riivattu, sano minun sanoneen. Toivottavasti hänet suljetaan jonnekin lopullisesti, ennen kuin hän tappaa itsensä tai jonkun muun!

Pastori Cameron, joka oli ovella hyvästelemässä seurakuntalaisiaan, pysäytti ohi kulkevan herra Murrayn.

-Toivottavasti vaimonne voi jo paremmin, hän sanoi ystävällisesti. -Ehtisittekö keskustella vähän aikaa?

Charles Murray näkyi tienneen odottaa tätä kysymystä. Hän komensi lapset keskenään kotiin ja jäi itse kirkon seinustalle sellaisen synkän tyytyväisyyden vallassa, joka lohduttaa kovia kokenutta, mutta oikeuden toteutumiseen uskovaa miestä. Ja kun pastori sitten esitti saman kysymyksen myös Alan Stewartille ja tämän pojalle, herra Murray näkyi ryhdistyvän.

-Hänhän suorastaan nauttii tilanteesta, Bessie mutisi äidilleen.

-Et saa sanoa niin, äiti nuhteli lempeästi. -Totta kai herra Murray tahtoo oikeutta. Kyllä minäkin olen sitä mieltä, ettei nuori Christopher saa enää tästä tempustaan päästä kuin koira veräjästä.

Bessie huokasi. Hänen kävi äkkiä sääliksi rouva Stewartia ja Jenniferiä. Nämä kävelivät kirkkopihan läpi sivuilleen vilkaisematta, tuskin ketään edes tervehtien, ja kiipesivät rattaisiin odottamaan perheen miehiä tuijottaen yhä eteensä melkein lasittunein katsein. Näytti siltä, kuin he olisivat uskoneet voivansa välttyä kaikkien huomiolta, kunhan eivät itse vain kiinnittäisi kehenkään huomiota.

-Mennään käymään isän haudalla, Bessie ehdotti, aivan kuin he eivät olisi aina menneet sinne kirkon jälkeen. Yhtäkkiä häntä vain kauhisti ajatus siitä, että äiti ehkä juuri tällä kerralla haluaisikin lähteä suoraan kotiin, eikä Bessie saisi tietää, mitä oikein tulisi tapahtumaan.

George MacCollin hauta sijaitsi lähellä kirkon sisäänkäyntiä. Kivi olisi jo aikaa sammaloitunut, ellei hänen leskensä olisi säännöllisesti puhdistanut sitä. Kylällä puhuttiin joskus, että Mary MacColl ei ollut aivan normaali. Hän oli jäänyt leskeksi hyvin nuorena pienen lapsen äitinä, ja olisi ollut enemmän kuin luonnollista mennä uusiin naimisiin, varsinkin, kun ehdokkaita kyllä oli ollut. Kuka nyt uhraisi elämänsä kuolleen miehen muistelemiseen ja ravaisi ehtimiseen hautausmaalla, kun olisi mahdollista saada itselleen ja tyttärelleen uusi huoltaja!

Itsekseen Bessie ei osannut päättää, olisiko toivonut isäpuolta vai ei. Monissa asioissa hän tiesi joutuneensa vuosien mittaan äidin kanssa altavastaajaksi, kun heidän puoliaan ei ollut pitämässä ketään miespuolista sukulaista. Äiti oli syntyjään Obanista asti, hänen vanhempansa eivät enää eläneet, eikä hänellä ollut veljiä, vain kaksi sisarta, jotka olivat tahoillaan naimisissa.

Mutta että joku olisi tullut isän tilalle ─ sen isän, jonka kuvan Bessie oli mielessään luonut kaikkien äidin kertomusten perusteella. Joku ventovieras! Sehän olisi ollut aivan mahdotonta.

Ja heillä oli äidin kanssa niin mukavaa. He saivat sisustaa kotinsa halunsa mukaan ja järjestää ruokailunsa ja pyykinpesunsa ja kaiken elämisensä juuri niin kuin itse tahtoivat, ilman, että olisi tarvinnut ottaa huomioon kaikessa perheenpään mukavuus, kuten muissa perheissä. Joskus Bessie mietti, tahtoiko hänkään lopulta naimisiin. Jos hän vain voisi elättää itsensä, olisiko helpompi olla asettumatta miehen määräysvaltaan?

Mutta jostakin syystä tuo vallankumouksellinen ajatus ei tuntunutkaan enää houkuttelevalta sinä sunnuntaipäivänä kirkkomaalla. Ennen kuin Bessien mieleen pääsi muita, levottomampia ajatuksia, hän kyykistyi ja koetti varovasti kaapia pois hautakiven eteen kasautunutta sohjoa, jotta aurinko saisi mahdollisimman pian nostatettua siihen uuden pehmeän ruohon. Kohta olisi taas kesä, ja he voisivat tuoda isälle kukkia. Äiti kertoi isän pitäneen kukista ja tuoneen niitä usein hänelle.

Tuntui siltä, ettei muillakaan ollut kiirettä kotiin kirkolta. Epäilemättä asiaan vaikutti se, että kaikki tahtoivat tietää, miten Christopher Stewartin kävisi. Saisiko pastori herra Murrayn suostumaan sovintoon, vai tulisiko tästä käräjäjuttu? Jälkimmäisiä ei Glen Longissa ollut useinkaan lukuunottamatta tavanomaisia lainhuuto- ja muita siviilioikeusasioita, ja se tietäisi jännitystä kyläläisten yksitoikkoiseen elämään.

Luonnollisesti pastori oli tarkoittanut viedä kiistakumppanit mukanaan pappilaan ja käydä keskustelun siellä, suljettujen ovien takana. Mutta Charles Murraylla ei ilmeisesti ollut mitään sitä vastaan, että asiasta puhuttaisiin julkisesti ─ mitä julkisemmin, sen parempi. Ja niin Bessie ja hänen äitinsä kuulivat puuhaillessaan, miten äänet kohosivat kirkon sisäänkäynnin luona.

Bessie nousi levottomana pystyyn. Kunpa Chris olisi vaiti ja antaisi isänsä puhua ─ kunpa hän ei kiivastuisi, vaikka herra Murray epäilemättä tekisi kaikkensa saadakseen sen tapahtumaan, sillä sehän vain todistaisi Chrisiä vastaan!

-Ellei tätä kirottua nulikkaa saateta edesvastuuseen… karjui herra Murray vähät välittäen siitä, että oli melkein Herran huoneen kynnyksellä.

Alan Stewart sanoi jotakin tyynnytellen ja rauhoittavasti, kuten hänen tapansa oli, mutta selvästikään hänen puheellaan ei ollut kiivastuneeseen herra Murray’iin toivottua vaikutusta.

-Minä en totisesti suostu mihinkään sovinnontekoon! Minä vaadin hänelle rangaistusta ankarimman jälkeen! Ja jos hän vielä tappaa jonkun ja päätyy hirteen, minä olen eturivissä ja taputan käsiäni!

Bessie henkäisi kauhistuneena. Hän oli niin lähellä, että näki välähdyksen Chrisin sinisissä silmissä. Tämä räjähtäisi ─ juuri niin kuin herra Murray oli toivonutkin ─ tämä tekisi kohta jotakin, joka ei vähääkään häntä tässä tilanteessa auttaisi, vaan tekisi kaikesta vielä pahempaa ─ voi, mitä varten tämän piti olla sellainen!

Ja Bessie katsoi suoraan nuorukaiseen pelästyneenä, silmät suunnattomiksi laajenneina, vähät välittäen siitä, huomaisiko joku kirkkopihassa parveilevasta kylänväestä sen, ja mitä siitä ajateltaisiin.

Yhtäkkiä hän tajusi, että myös Chris katsoi häneen, ja sitten nuorukainen veti terävästi henkeä, ja välähdys tämän silmistä katosi. Chris näytti itsekin vähän säikähtäneeltä, mutta vielä enemmän hämmentyneeltä, aivan kuin olisi ihmetellyt, mitä oikein tapahtui.

Nyt pastori Cameron sai suunvuoron, laski rauhoittavasti kätensä herra Murrayn olkapäälle, puhui vakavasti herra Stewartille ja sitten Chrisille.

-Ensimmäinen kerta, kun minä näen tuon hullun pojan hillitsevän itsensä, tokaisi rouva Dennieston, joka oli ilmaantunut haudalle. -Ehkä hänellä sittenkin on toivoa. Ja sinä se vain jaksat kulkea täällä!

Puheenaiheen vaihdos oli niin äkillinen, että rouva MacColl räpäytti silmiään, sitten hän naurahti.

-George on täällä, hän sanoi yksinkertaisesti. -Tai oikeammin se, mitä hänestä on jäljellä. Koska en vielä pääse tapaamaan hänen sieluaan toiseen maailmaan, tapaan hänet haudalla.

-Hmh, sanoi rouva Dennieston vähän epäluuloisesti.

Hän oli aina ollut sitä mieltä, että Mary MacColl oli outo kaikkine yrtteineen ja rohtoineen ja hautausmaalla juoksemisineen, mutta pastori oli vain nauranut, kun hän oli koettanut vihjata tälle epäilyksistään. Nauranut! Nythän se nähtiin, miten kävi, kun ei asiaa otettu vakavasti. Rouva Dennieston ei tosin olisi osannut kysyttäessä oikein määritellä, miten rouva Murrayn onnettomuus ja Mary MacCollin oudot tavat liittyivät yhteen, mutta jotakin tekemistä niillä varmasti oli toistensa kanssa.

-Mennään, Bessie, äiti sanoi lempeästi, kosketti isän hautakiveä, kuin olisi jättänyt tälle jäähyväiset, ja työnsi sitten kätensä Bessien kainaloon.

-Toivottavasti se ei ole tytölle kovin kiusallista, rouva Dennieston korotti ääntään heidän peräänsä. -Todistaminen, tarkoitan! Minun nuoruudessani kunnon tytöt eivät sekaantuneet mihinkään sellaiseen. Sitä paitsi minä kuulin tytön kävelleen kotiin Murraylta nuoren Christopherin seurassa. Haluatko sinä enää edes todistaa häntä vastaan, pikku Elizabeth?

Äiti katsoi Bessieen terävästi, ja tyttö punastui. Hän ei ollut hiiskahtanut äidille mitään saattajastaan ─ miksi, sitä hän ei ymmärtänyt, sillä yleensä hän ei koskaan salannut äidiltä mitään, eikä toki ollut tehnyt mitään pahaa kävellessään Chrisin kanssa Murraylta kylään.

-Hän tuli Murraylle sopiakseen ja palasi yhtä matkaa minun kanssani, tyttö sopersi.

-Koettiko hän taivutella sinua luopumaan…

-Ei! Bessie puisti päätään niin hurjasti, että hänen vanhan talvihattunsa hiukan kulunut samettiruusu heilahti. -Ei mitään sellaista! Hän halusi vain saattaa minut kotiin.

-Vai niin, sanoi äiti hiljaa. -Entä mitä äsken tapahtui?

-Äsken?

-Te katsoitte toisiinne ja olitte molemmat kuin aaveen nähneitä.

Voi, miksi äidin pitikin olla niin tarkkakatseinen! Bessie oli luullut tämän keskittyneen puhdistamaan isän hautakiveä.

-Minä en tiedä, hän sopersi. -Minä en tiedä, äiti! Samoin kävi jo eilen. Minä näen, että hänen luontonsa nousee ─ hän itse sanoo, ettei ehdi ajatella mitään, ei hillitä itseään, kun se tapahtuu ─ mutta kun minä katsoin häneen eilen ja tänään, hän ─ äiti, se on pelottavaa!

-Mikä niin?

-Hän… hän rauhoittuu. Eihän kukaan ole koskaan saanut häntä rauhoittumaan, ei edes hänen oma äitinsä!

Bessien ääni vapisi ja hänen oli räpyteltävä silmiään, jotta kyyneleet eivät valuisi alas poskille. He ohittivat Kuusikukkulan rattaat ja nyökkäsivät rouva Stewartille ja Jenniferille, vaikka nämä edelleen koettivat näyttää jäniksiltä, jotka painavat päänsä pensaaseen ja uskovat olevansa piilossa koko maailmalta.

-Vai niin, äiti sanoi hiljaa. -Vai niin siinä kävi.

-Mitä se on, äiti!

-Mennään kotiin juomaan teetä, äiti sanoi, aivan kuin ei olisi kuullutkaan Bessien kysymystä, ja taputti hänen kättään.

Tarina jatkuu huomenna klo 12.00. 

tiistai 27. joulukuuta 2016

Joulun 2016 kertomus 4/12

 
-Voi, älkää! Bessie huudahti kauhistuneena. -Hän tulee varmasti hyvissä aikeissa!

Charles Murray mulkaisi tyttöä.

-Tämänpäiväisen jälkeen?

-Hän ei varmasti tahallaan… Bessie hypisteli tiskivadin reunaa onnettomana. -Älkää ainakaan aiheuttako enää enempää vahinkoa!

-Älä sinä tyttö tule minua neuvomaan siinä, miten minä omassa talossani esiinnyn! herra Murray ärähti.

Andy tuli sisältä haulikon kanssa, eikä ollut pientäkään epäilystä siitä, etteikö Christopher Stewart olisi heti pihaan tullessaan nähnyt, millä mielellä häntä oltiin vastassa. Hän oli näköjään ehtinyt käydä kotonaan ja pukeutua paremmin säätä vastaavasti, ja Bessie toivoi, että hevosparkakin oli saanut ruokaa ja huolenpitoa.

-Herra Murray ─ Bessie. Chris tervehti heitä satulasta ja hyppäsi sitten maahan. -Miten… rouva voi?

-Ja sekö teitä kiinnostaa, tiuskaisi herra Murray. -Vaivauduitte turhaan tänne asti. Haastemies löytää teidät kyllä kotoakin!

Chris punastui.

-Niin varmaan, hän sanoi, -mutta minä…

Hän epäröi ja vilkaisi Bessieen. Miksi tyttö sattuikin olemaan siinä! Olisi ollut paljon helpompaa, jos tämä ei olisi seissyt kuuntelemassa.

-Minä tahtoisin sopia, hän sanoi. -Korvata aiheuttamani vahingon.

-Korvata! herra Murray pärskähti. -Sen te kyllä pääsette tekemään. Pastorin mukaan saatte vuorenvarmasti tuomion ankarimman jälkeen.

Mitään sellaisia terveisiä ei pastori Cameron ollut suinkaan herra Murraylle lähettänyt, pikemminkin Bessie oli pastorin kehotuksesta puhunut koko käräjöintimahdollisuudesta hyvin varovaisesti. Pastori oli sanonut, että aikoi koettaa saada asian tälläkin kerralla sovitelluksi tullessaan herra Murrayta tapaamaan. Mutta näköjään sovinto ei ensimmäisenä ollut Charles Murrayn mielessä.

-Minä maksan kyllä kaikki kulut… ja ylimääräistä, jos on tarpeen. Chris puri huultaan. -Jos haluatte, haen tohtorin kaupungista.

-Tohtorin! Saako tohtori minun vaimoni jalan ehjäksi, mitä?

-Ja minä voin järjestää talousapua…

-Minulla on tyttäriä sitä varten!

-Herra Murray, minä olen äärimmäisen pahoillani tapahtuneesta. Minä maksan mitä te tahdotte. Chris veti lompakon esiin. -Mitä te vain tahdotte!

-Mitäkö minä tahdon, hä! Herra Murray astui lähemmäksi haulikko tanassa. -Jos minä olisin kuin eräät, jotka tekevät mitä tahtovat, ampuisin teiltä pään irti, senkin nuori hunsvotti! Ja menisin laulaen hirteen!

-Herra Murray! Bessie puuskahti. -Älkää puhuko tuollaisia! Ja minä pyydän, laittakaa ase pois, ennen kuin tapahtuu lisää vahinkoja.

-Vahinkoja! Vai sitä se olikin, vahinko vain! Sellaisia vahinkoja sitä tuollaisille herroille tapahtuu, ja rahalla niistä selvitään, niinkö? No, tästä te ette selviä. Tämä tyttö tässä näki kaiken, ja hänen todistuksensa perusteella te saatte ansionne mukaan!

Bessie puri huultaan. Voi, kunpa hän ei olisikaan nähnyt kaikkea!

-Painukaa tiehenne! herra Murray jatkoi ja astui vielä lähemmäksi, niin että hevonen kävi levottomaksi. Se ei pitänyt tuosta vihaisesta miehestä ja tämän kädessä olevasta uhkaavasta esineestä. -Pois minun mailtani!

Silloin tapahtui jotakin hyvin outoa. Bessie näki, että Chrisin silmät välähtivät ─ ja aivan kuin joku olisi sen hänelle sanonut, tyttö tajusi, että tämä oli taas räjähtämässä, ja että nyt seuraukset voisivat olla hirvittävät, sillä epäilemättä herra Murrayn haulikko oli ladattu.

Bessie ei ehtinyt oikeastaan edes ajatella mitään, kun hän jo kuuli oman äänensä huudahtavan kauhuissaan ja moittivasti:

-Chris!

Välähdys Christopher Stewartin silmissä sammui, aivan kuin Bessien huuto olisi tukahduttanut lähes ruutiin asti ehtineen liekin. Nuorukainen veti henkeä syvään ja hämmentyneenä. Koskaan aiemmin hän ei ollut viime tingassa saanut itseään hillityksi tällä tavalla. Tilanne oli niin outo, että hän otti vaistomaisesti askeleen taaksepäin herra Murrayn edellä, nosti rauhoittavasti kätensä ja kiepautti sitten itsensä takaisin satulaan.

-Hyvä on, hyvä on. Minä en häiritse teitä enempää. Oletko sinä lähdössä kotiin, Bessie? Tähti jaksaa kyllä kantaa meidät molemmat.

-Kiitos, mutta minä kävelen, Bessie sanoi tiukasti, joskin hiukan vapisevalla äänellä.

Hän ei tiennyt, kummasta oli enemmän pelästynyt: siitäkö, mitä oli ollut vähällä tapahtua, vaiko siitä, mitä oli tapahtunut. Samalla hän kuitenkin käytti tilaisuutta hyväkseen ja pujahti sisälle tiskivateineen. Se tärisi hänen kädessään niin, että kolisi hyllyä vasten, kun hän laittoi sen paikoilleen kaappiin.

Miten kauheata, jos Chris olisi tehnyt jotakin herra Murraylle! Mutta mitä oikeastaan oli tapahtunut? Totta kai Christopher Stewartia oli koetettu hillitä tuhat kertaa aiemminkin, eikä kukaan ollut siinä onnistunut, ei edes hänen äitinsä eikä sisarensa, jotka nykyisin kuulemma tällaisissa tilanteissa noudattivat herra MacTavishin keinoa eli ”käänsivät selkänsä ja toivoivat parasta”. Miksi ihmeessä Chris olisi kuunnellut häntä, ventovierasta! Pihalla tapahtunut oli sattumaa.

Toivottavasti nuorukainen oli jo mennyt, kun hän lähtisi kotiin. Eihän Bessie voinut suostua tämän tarjoukseen ─ vaikka olisikin ollut niin suloista saada ratsastaa Chrisin kanssa ─ ja mahtoiko pyyntö tarkoittaa sitä, että Chris… Tyttö tunsi kasvojaan alkavan kuumottaa, kun hän nopeasti siisti keittiön, antoi vanhimmille tytöille ohjeita sekä äitinsä että talouden hoidossa ja kävi katsomassa rouva Murrayta, joka alkoi vähitellen heräillä.

-Äiti tulee käymään pian, Bessie sanoi. -Ja muistakaa, että jos jalka alkaa puutua, lasta pitää heti ottaa pois ja hakea äiti. Tytöt tietävät, miten antaa teille kipulääkettä.

Rouva Murrayn vuolaiden kiitosten saattelemana Bessie pujahti kamarista ja puki päällysvaatteet ylleen. Samassa herra Murray tuli itsekseen mutisten sisään, ja tyttö huokasi helpotuksesta. Chris oli selvästi mennyt tiehensä. Hän saisi kävellä rauhassa kotiin ─ eikä hän päästäisi mieleensä yhtään ainoaa levotonta ajatusta, vaikka kevätilta ulkona olisi miten kuulas!

Bessie lähti reippaasti matkaan. Hän käveli hyvin mielellään, ainakin tällaisina iltoina, jolloin sää oli ehkä kylmä mutta kirkas ja koko maailma alkoi hiljentyä pyhän viettoon.

-Etkö sinä todella halua ratsastaa?

Bessie oli hypätä ulos nahoistaan, niin äkkinäisesti Chris oli hevosensa kanssa hänen vierellään. Missä nuorukainen oli odottanut häntä? Tähti oli kovin kaunis hevonen, tyttö ajatteli koettaen päättäväisesti olla suomatta ajatustakaan ratsastajalle.

-Tule. Chris ojensi hansikoitua kättään vetääkseen hänet ylös satulaan.

-Minä kävelen, Bessie sanoi päättäväisesti.

Nuori mies pysäytti hevosen ja liukui alas sen selästä. Hän oli kaikissa liikkeissään tavattoman nopea.

-Sitten minäkin kävelen, hän ilmoitti.

-Mitä varten?

-En toki jätä sinua yksin ─ alkaa olla myöhä.

-Kiitos, minä tunnen kyllä tien.

-No, Chris sanoi miettiväisesti, -joka tapauksessa minä kait aiheutan vähemmän vahinkoa, jos kävelen, vai mitä?

-Kuinka sinä saatat pilailla…

-En minä pilaile! Loukkasiko hän todella itsensä minun takiani? Vannon, etten nähnyt häntä!

-Sitä minä en epäile, Bessie sinkautti ja nosti takinkauluksensa pystyyn suojaksi viimaa vastaan. -Siinä vauhdissa! Entä, jos tiellä olisi ollut leikkiviä lapsia?

Nuorukainen vaikeni, ja vilkaistessaan tätä sivusilmällä Bessie näki hänen kalvenneen.

-Minulla oli… erimielisyyttä isän kanssa, Chris sanoi puolustellen. -Minä… yritän silloin lähteä aina pois.

Tyttö vavahti muistaessaan tarinan Alan Stewartin loukkaantumisesta.

-Ihmisen pitää oppia hillitsemään itsensä, hän sanoi opettavaisesti. -Mitä siitä tulisi, jos me kaikki riehuisimme miten haluamme!

-Et kai sinä kuvittele, että minä haluan sitä, Bessie! Chris voihkaisi. -Mutta minä en ehdi ajatella, minä tunnen vain, miten sisälläni aivan kuin räjähtää, kaikki mustenee, ja sitten ─ sitten minä olen jo tehnyt jotakin kauheaa. Minä olen koettanut päästä siitä eroon, minä olen tehnyt kaikkeni, mutta mikään ei auta. Minä en ehdi muistaa mitään hyviä päätöksiäni, kun se tapahtuu!

-Hyvä puolustuspuhe, Bessie sanoi kuivasti. -Tekee varmasti lautamiehiin vaikutuksen.

-Älä! Chris tarttui häntä vaistomaisesti olkapäästä, ja tyttö lähestulkoon hypähti taaksepäin. -Pelkäätkö sinä minua?

-Miksen pelkäisi! Jos sinä kerran voit tehdä aivan mitä tahansa ehtimättä edes ajatella. Bessien ruskeat silmät katsoivat häneen syyttävinä. -Sellaiset ihmiset viedään yleensä houruinhoitolaan.

-Ehkä minutkin pitäisi viedä sinne! Chris sanoi epätoivoisena. -Paitsi että äsken… Kun sinä kielsit minua…

-Minä en ole ainoa, joka sinua on koettanut aikojen mittaan kieltää!

-Et, ja siksi se olikin… Chris järjesteli suitsia kädessään keskittyneesti, aivan kuin tehtävä olisi vaatinut hänen kaiken huomionsa. Sitten hän katsoi Bessieen melkein ujostellen, vaikkei yleensä ujostellut ketään, nuoria naisia varsinkaan. -Sinä olet… erityinen tyttö.

-Toivottavasti sinä et koeta imarrella minua, koska tiedät, että jos herra Murray vie asian käräjiin, minä todistan, Bessie töksäytti. Äskeinen kohtaus pihalla vavisutti häntä vieläkin, eikä hän tahtonut puhua siitä enempää.

-En tietystikään! Millaisena sinä minua oikein pidät? Minä toivon tietenkin hartaasti, että asia saataisiin soviteltua ─ äidin ja isän tähden ─ mutta itseni puolesta otan kyllä vastaan sen rangaistuksen, joka määrätään, mikäli niin käy. Bessie, katso minuun, älä pelkää minua! Minä en kestä ajatella, että sinä pelkäät minua.

Bessie ei sanonut mitään, vaan astui kauemmaksi tien toiseen laitaan ja jatkoi siinä matkaansa. Hän kuuli Christopherin huoahtavan, mutta ei vilkaissutkaan tähän. Voi, mikä sotku tästä tulikaan!

Ja sittenkin ─ miten oudolla tavalla hyvältä tuntui kävellä siinä, kuulla Chrisin saappaiden narahtelu aivan lähellä, aavistaa tämän katsovan häntä, vaikka tyttö itse piti katseensa tiukasti taivaanrannassa. Hän oli kiitollinen hatustaan, jonka lierit suojasivat hänen kasvojaan sivultapäin, ja vasusta, jonka kantaminen antoi hänen vapiseville käsilleen tekemistä, vaikka se tärisi melkein kuin tiskivati äsken.

He kävelivät koko loppumatkan vaieten, kumpikin ajatuksissaan. Kylään kääntyvässä risteyksessä Bessie mutisi hyvän yön toivotuksen ja kiiruhti yksin eteenpäin. Hän ei vilkaissut kertaakaan taakseen eikä nähnyt, että nuori mies ja hevonen seisoivat kauan risteyksessä katselemassa hänen jälkeensä, aivan kuin olisivat koettaneet pelkästä hänen olemassaolostaan hakea voimaa ja lohdutusta.

Tarina jatkuu huomenna klo 12.00.  
 

maanantai 26. joulukuuta 2016

Joulun 2016 kertomus 3/12

 
Bessie puuhaili Murrayn tilan keittiössä. Rouva Murraylle huolta aiheuttanut leipätaikina oli vaivattu ja valmiit leivät kypsyivät uunissa, ja tyttö kuori perunoita valmiiksi seuraavan päivän sunnuntaipäivällistä varten.

Heidän saapumisensa oli luonnollisesti herättänyt suurta hämmennystä ja säikähdystä koko perheessä. Mutta kun pappilan renki ja herra Murray olivat kantaneet rouva Murrayn vuoteeseen, Bessie oli nopeasti keksinyt kaikille lapsille tärkeää puuhaa, käynyt itse toimeen ja vaunujen lähdettyä saanut herra Murrayn puhuttua hakemaan sopivia oksia, joista veistää vaimolleen kainalosauvat.

Nyt rouva Murray jo nukkui kamarissa, sillä äidin rauhoittavat rohdot tepsivät aina. Hän voisi paljon paremmin herättyään. Bessie hyräili itsekseen ja pudotti viimeisen perunan kylmään veteen. Sitten hän pyyhki kätensä esiliinaan, jonka oli löytänyt keittiön naulasta ja kietaissut eteensä, ja huokasi syvään.

Voi, millainen lauantai-ilta tästä tulikaan! Ja hän kun oli ajatellut, että siivouksen tehtyään hän ehtisi viimeistellä uuden kirkkohattunsa huomiseksi, ja sitten he istuisivat äidin kanssa takkatulen ääressä ja puhelisivat. Äiti kertoisi isästä, joka oli kuollut kuusitoista vuotta aiemmin, Bessien ollessa vain puolentoista vuoden ikäinen, mutta josta Bessiellä oli mielessään kuva, aivan kuin maalaus, joka perustui äidin lukemattomiin tarinoihin. Se ei ollut sama, kuin jos isä olisi elänyt ─ se ei ollut sama, kuin jos hänellä olisi ollut tästä oikeita muistoja ─ mutta joskus sekin riitti, kun oli oikein ikävä.

Ja nyt sitten hän joutuisi viettämään koko illan Murraylla, ja kotiin palattua olisi liian myöhä koskea sen enempää hattuun kuin kuulla tarinoitakaan, ja niin hän saisi mennä huomenna kirkkoon vanhassa kuluneessa talvihatussaan, vaikka oli jo huhtikuu!

Vaikka tietysti oli lapsellista surra sellaista, kun rouva Murray parka olisi rampa monta viikkoa, ehkä jopa koko elämänsä, riippuen siitä, miten hyvin äiti oli saanut luun asetettua. Ja kaikki tämä tapahtui vain siksi, että Chris oli taas raivostunut jostakin jollekulle!

Mikä onneton poika. Bessie kävi käsiksi tiskeihin. Hän oli toki aina ollut tietoinen Chistopher Stewartin pahasta sisusta, kuten koko kylä. Tyttö oli istunut aikoinaan tankkaamassa numeroita ja aakkosia seurakunnanvanhin MacTavishin johdolla yhdessä Chrisin ja tämän sisaren Jenniferin ja muiden kylän lasten kanssa. Tosin Bessie oli Kuusikukkulan lapsia jonkin verran nuorempi, eikä ollut paljonkaan leikkinyt näiden seurassa. Mutta hän muisti, että Chris oli useamman kerran lähtenyt tuvasta ovet paukkuen, kun herra MacTavish oli sanonut hänelle jotakin poikkipuolista.

Jos kyseessä olisi ollut kuka tahansa muu kylän pojista, seuraamukset tällaisesta käytöksestä olisivat tietysti olleet hirveät ensiksi MacTavisheilla ja sitten kyseisen pojan kotona ─ mutta kukaan ei oikein tuntunut tietävän, miten Chris Stewartia olisi pitänyt kohdella.

Bessie oli kuullut rouva Denniestonin sanovan, että jopa ankara herra MacTavish pelkäsi Chrisiä. Kylällä kiersi epämääräinen tarina siitä, miten Kuusikukkulan Alan Stewartille oli haettu lääkäri, oikea lääkäri Fort Williamista, koska hän oli kaatunut ja lyönyt päänsä ja ollut vähällä kuolla, ja että Chris oli tapaukseen jollakin tavalla sekaantunut. Niinpä Chrisin mielenosoituksellisiin poistumisiin kiinnitettiin niin vähän huomiota kuin suinkin, ja kun opetuksen väliajoilla poikien kesken syntyi nujakoita, herra MacTavish ei koskaan mennyt väliin, mikäli Chris oli osallisena, vaan ”käänsi selkänsä ja toivoi parasta”, kuten äidillä oli tapana pisteliäästi huomauttaa, kun hänet kutsuttiin paikkailemaan syntyneitä kolhuja.

Bessien oli kyllä myönnettävä, että herra MacTavish ei ollut suhtautumisessaan yksin. Kaikki muutkin hiukan pelkäsivät Chrisiä.

Tämä keksi hauskimmat leikit, ei koskaan sallinut ketään kiusattavan, piti aina sanansa ja hyvin mielellään jakoi tovereilleen siitä ylimääräisestä hyvästä, mitä asema Kuusikukkulan ainoana poikana hänelle soi, oli kyse sitten makeisista tai taskurahoista.

Mutta samalla Chris oli, kuten Bessie oli kuullut herra Pepdien sanovan takanapäin, ”kuin ruutitynnyri, jota voi hyvissä kuivissa olosuhteissa säilyttää täysin turvallisesti pitkäänkin, mutta joka räjähtää pienestäkin kipinästä ja hävittää silloin ympäriltään kaiken”.

Eikä kukaan voinut etukäteen ennustaa, mikä kulloinkin olisi se ”kipinä”, joka saisi Chrisin räjähtämään.
Poika kesti toisinaan hyvinkin rajua kiusoittelua ja pilaa ja vain nauroi mukana, mutta sitten jokin muiden mielestä kovin vähäinen erimielisyys aiheutti hirvittävää jälkeä.

Kuten nyt vaikka keskustelu siitä, pitäisikö kirkon matto uusia vai ei! Bessie ei ollut nähnyt kuuluisaa kynttilänjalkakohtausta, sillä he olivat äidin kanssa poistuneet kirkosta ensimmäisten joukossa käydäkseen isän haudalla, mutta hän uskoi hyvin, että Chris oli tehnyt sen mitä kerrottiin. Mistä tämä lienee tänään suuttunut niin pahanpäiväisesti, että oli ratsastanut kylän halki kuin takaa-ajettu ─ ja palatessaan ollut lauhkea kuin lammas! Se oli pelottavaa.

Toivottavasti asia ei sentään menisi käräjille. Bessietä vavisutti ajatella, että hän joutuisi todistajaksi. Ja uskottaisiinko nuoren tytön todistusta ylipäätään, jos vastassa olisi vaikutusvaltaisen suvun miespuolinen jäsen? Hän tiesi, ettei äiti haluaisi hänelle sellaista kiusallista huomiota. Ehkä asia sovittaisiin hiljaisuudessa. Niin oli sovittu kuulemma moni muukin asia ─ kirkon uuden matonkin maksaisi Chrisin isä. Nyt pastori oli lähettänyt Bessiellä herra Murraylle sellaisia terveisiä, että hän tulisi maanantaina puhumaan asiasta. Tänä pyhänä Murrayn tilalta tuskin lähdettäisiin kirkkoon.

Minkähänlaista olisi elää sellaisissa oloissa, joissa rahalla selvisi kaikesta! Bessie huokasi vähän. Eihän äidiltä ja häneltä puuttunut mitään, sitä hän ei voinut väittää. Heillä oli muutamia kanoja ja yksi lehmä, ja äiti ompeli ihmisille ja auttoi pidoissa, jos tarvittiin, kuten Bessiekin. Sairaanhoidosta äiti ei koskaan ottanut rahaa, sillä hän sanoi, ettei toisten hädällä saanut ansaita. Mutta monet, jotka olivat saaneet avun äidin rohdoista ja siteistä, tahtoivat myöhemmin muistaa häntä jollakin sopivalla lahjalla. Ja isän jäljiltä heidän pieni soma mökkinsä oli velaton ja vielä hyväkuntoinen, eikä Bessie ollenkaan epäillyt, etteikö remontin tarpeen ilmentyessä kylästä löytyisi auttavaisia käsiä sitä tekemään.

Mutta siltikin hänen tuli kyllä käyttäytyä ihmisiksi. Jos hän kulkisi ympäri särkemässä tavaroita ja satuttamassa ihmisiä, asiaa ei taatusti sovittaisi rahalla ─ eikä Bessie olisi sitä halunnutkaan!

Hän nosti leivät uunista ja peitteli ne jäähtymään koettaen hakea iloa keittiöön leviävästä herkullisesta tuoksusta. Tyttö ei tahtonut oikein itselleenkään myöntää, että hänen surullinen mielialansa ei johtunut pelkästään rouva Murray -paran kohtalosta tai pilalle menneestä lauantai-illasta, vaan myös jostakin muusta.

Tietysti kaikki kylän tytöt enemmän tai vähemmän salaisesti ihailivat Christopher Stewartia. Tämä oli komea, ja kohtelias, ja hauska, eikä hänen tenhoaan suinkaan himmentänyt vuosisatainen sukutila, jonka hän isänsä jälkeen saisi haltuunsa. Uskaliaimmat tytöistä antoivat mahdollisuuksien mukaan hyvinkin suorasukaisesti ymmärtää, ettei Chrisin huomio olisi ollut heille vastenmielistä, ujoimmat tyytyivät haaveilemaan hänestä kaikessa hiljaisuudessa.

Mutta totta oli, Bessie ajatteli, että samalla hekin kaikki hiukan pelkäsivät Chrisiä. Komea ulkomuoto ja varakkuus ei paljon lohduttaisi, jos mies saattoi milloin tahansa raivostua käsittämättömällä tavalla. Nuorukaisen ei tosin kouluaikojen jälkeen tiedetty useinkaan lyöneen ketään. Mutta Kuusikukkulan kovin usein vaihtuvien palvelustyttöjen toisinaan turhankin kerkeällä avustuksella kylälle levinneet tarinat lattiaan viskotuista astioista ja saranoiltaan paiskotuista ovista olivat omiaan hillitsemään romanttisimmankin neidon unelmia.

Bessie ei olisi milloinkaan tunnustanut kenellekään, että kuvitteli Chrisin katselevan itseään enemmän kuin muita. Hän oli muutaman kerran kirkossa vilkaissut käytävän yli ─ tietysti aivan vain sattumalta ja täysin ilman mitään kirkkoon sopimattomia ajatuksia, pelkästään niskaansa verrytelläkseen pitkän saarnan aikana ─ ja kohdannut nuorukaisen katseen. Ja vaikka Bessie oli aina nopeasti ja säädyllisesti painanut päänsä alas, hänelle oli jäänyt sellainen vaikutelma, että Chris oli ilahtunut hänen katseestaan.

Useamman kerran Chris oli pyrkinyt kylällä hänen puheisiinsa. Kerran Fort Williamista palatessaan hänellä oli jopa ollut Bessielle samettinen hiusnauha, täsmälleen sitä suklaanruskeaa, joka parhaiten kävi yhteen tytön tukanvärin kanssa. Ja Bessie tiesi kyllä, että Kuusikukkulalla, kuten muuallakin Glen Longissa, äitiin suhtauduttiin hyvin arvostavasti tämän parantajantaitojen vuoksi. Hän ei saattanut ajatella, että Chrisin vanhemmillakaan olisi mitään sitä vastaan, että…

Tyttö veti äkkiä syvään henkeä kuin kieltääkseen itseään pääsemästä ajatuksen loppuun. Hyvä tavaton, mitä hän oikein päästi mieleensä! Eihän sellaista saanut ajatella, ei voinut ajatella. Siitä ei tulisi mitään. Ei tuollaisen räjähtelevän, itsekkään, ajattelemattoman miehen kanssa! Chris tekisi äkkipikaisuuksissaan vielä jotakin kauheaa, joka veisi hänet hirteen, tapasi rouva Dennieston sanoa. Tänään se oli ollut jo kyllin lähellä.

Samassa Murrayn lapset pyrähtivät keittiöön. He olivat Bessien määräysten mukaisesti tomuttaneet ja pesseet huoneet, hakanneet polttopuita ja nostaneet vettä, ja kohta koti olisi valmis sunnuntaiksi. Bessie uskoi, että seuraavana päivänä rouva Murray jo pystyisi olemaan sen verran pystyasennossa, että voisi neuvoa ruuanlaitossa ja muussa, vaikka ei itse mitään pystyisikään tekemään.

Hänen oli kohta aika lähteä kotiin. Ehkä hän ehtisi vielä vähän työskennellä hatun parissa, ennen kuin aurinko laskisi ja äiti huomauttaisi, että pyhä oli alkanut, eikä enää ollut sopivaa tehdä muuta kuin aivan välttämätöntä työtä. Tyttö tarttui tiskivatiin ja meni reippaasti ulos ovesta heittääkseen pesuveden pois.

Herra Murray tuli navetasta sopivasti, ja hänellä oli maitosangon ohella kädessään kaksi pitkää ja tukevaa, siistiksi vuoltua oksanhaarukkaa vaimoaan varten. Hienoa, Bessie voisi antaa hänelle viimeiset ohjeet ja lähteä.

Samassa herra Murray pysähtyi ja kääntyi katsomaan tielle, ja Bessie seurasi hänen katsettaan. Joku lähestyi ratsain.

-Andy! huusi herra Murray vanhimmalle pojistaan ovesta, jonka Bessie oli jättänyt auki. -Tule hakemaan maito ja äitisi kepit ja tuo samalla minun haulikkoni. Nopeasti.

Tarina jatkuu huomenna klo 12.00. 

sunnuntai 25. joulukuuta 2016

Joulun 2016 kertomus 2/12

 
Kaukana Fort Williamiin johtavalla tiellä kaunis hiirenharmaa tamma asteli käymäjalkaa takaisin Glen Longin kylää kohti. Sen kupeet kiilsivät hiestä, ja valkoinen vaahto pursui sen kuolainten lomasta.

Hevosen selässä istui paitahihasillaan ja paljaspäin nuori mies täysin tietämättömänä siitä, miten vakavan keskustelun aiheena oli parhaillaan kotikylänsä pappilassa. Hän oli itsekin hikinen ja hengästynyt mielipuolisen ratsastuksensa jälkeen, ja nyt hän katseli ympärilleen, aivan kuin olisi kävellyt unissaan ja havainnut herätessään ällistyksekseen olevansa jossakin muualla kuin omassa vuoteessaan. Niin kävi aina, kun hän räjähti ─ ympäröivä maailma katosi hetkeksi, ja sitten hän havahtui ja joutui tarkastelemaan tuhoja, joita ei tiennyt aiheuttaneensa.

Isä oli ollut taas täysin mahdoton tänään. Miten kauan tämä oikein haluaisi pitää yksinään tilan ohjat käsissään? Mitä varten tämä ei antanut hänen päättää mistään? Se oli aivan kuin kiusantekoa: sopivissa tilanteissa muistettiin aina mainita, miten Kuusikukkula jäisi hänelle, miten hän jatkaisi suvun perinteitä ─ ja silti hän ei saanut tehdä pienintäkään tilaan liittyvää päätöstä itse, vaan kaikessa oli noudatettava isän mieltä!

Hän oli varmaankin jälleen hermostunut turhasta. Mutta tällä kerralla hän ei ainakaan ollut aiheuttanut aineellista vahinkoa, kuten joku päivä sitten kirkossa. Christopher Stewart punastui vähän muistaessaan, miten oli hermostunut sen saitaakin saidemman MacDonaldin ukon jankkaamiseen, ja seuraavassa hetkessä hän oli jo tarttunut jonkun esi-isänsä satoja vuosia aiemmin kirkkoon lahjoittamaan lattiakynttelikköön, joka seisoi aina ovipielessä valaisemassa sisäänkäyntiä. Ennen kuin itsekään tajusi, hän oli iskenyt kynttelikön lattiaan sellaisella voimalla, että palavien kynttilöiden tali oli roiskunut pitkin poikin ja muutama kynttilänsija vääntynyt rumasti. Onneksi kynttilät olivat sentään sammuneet liikkeen voimasta, niin ettei hän ollut sytyttänyt kirkkoa tuleen.

Häntä alkoi paleltaa, sillä ilma oli todellakin raaka. Tässä säässä ei ollut järkevää tehdä pitkiä ratsastusmatkoja takitta ja hatutta, ellei halunnut kuolemantautia. Mutta hän oli kimpaantunut isään ja tämän kivikautisiin mielipiteisiin, syöksynyt ulos talosta ja suoraan talliin. Hän oli vasta neljännestuntia aiemmin palannut kotiin käytyään katsomassa alankopellon tilannetta, eikä Sandie ollut vielä ehtinyt riisua Tähdeltä satulaa. Niinpä hevosparka oli joutunut lähtemään saman tien uudelle matkalle, ja vielä sellaista vauhtia.

-Anteeksi, Tähti, hän mutisi, kumartui satulassa ja painoi kasvonsa hevosen harjaan, niin että nuorukaisen vaaleat kiharat ja hevosen hopeanväriset harjakset sekoittuivat yhteen. -Minä en ole ansainnut sinua.

Tähti värisytti sieraimiaan, aivan kuin olisi halunnut vastata, että tunsi kyllä isäntänsä eikä ottanut asioita niin hevoskohtaisesti. Mutta Chrisin tuntoon pisti hänen taputtaessaan eläimen hiestynyttä lapaa. Tähti oli loistoyksilö, hän oli maksanut siitä sievoisen summan Fort Williamin markkinoilla viime syksynä, eikä todellakaan tahtonut ajaa sitä kuoliaaksi tällaisten raivonpuuskien vuoksi.

-Mennään kotiin, hän sanoi. -Kuulemaan isän saarnaa, arvatenkin. Mutta minä koetan hillitä itseni tällä kertaa. Minä lupaan, että ainakin koetan.

Hevonen nosti kaulansa kaarelle, aivan kuin se olisi nyökännyt hyväksyvästi tälle ehdotukselle.

-Lapsena minä toivoin, että pystyisin pakenemaan äkkipikaisuuttani, Chris jatkoi puhelemista ─ itselleen vai hevoselle, hän ei tiennyt oikein itsekään. -Sen tähden minä juoksin itseni joskus henkihieveriin. Vanhempana aloin ratsastaa. Mutta tiedätkö, Tähti, pian minä huomasin, että se ei auta. Ihminen ei pääse pakoon sellaista, mikä on hänessä sisällä.

Ratsu ei ottanut tähän asiaan kantaa, vaan asteli tasaisesti eteenpäin.

-Ainakaan minä en enää lyö ihmisiä kovin usein, nuorukainen sanoi kuin puolustautuen lausumattomilta syytöksiltä. -Muutaman vuoden iässä kuulemma löin silloista palvelustyttöämme niin, että mursin häneltä hampaan, kun hän kielsi minulta jotakin. Sitä en muista. Mutta sen sijaan…

Christopher vavahti, epäröi hetken, mutta jatkoi sitten, aivan kuin olisi tahtonut tunnustaa hevoselleen kerralla kaiken.

-Sensijaan muistan lopun elämääni, miten kahdeksanvuotiaana löin takaisin, kun isä antoi minulle remmiä kiivettyäni katolle, vaikka se oli kiellettyä. Ilmeisesti iskuni tuli hänelle yllätyksenä, sillä sain hänet horjahtamaan, hän kompastui matonreunaan ja kaatuessaan löi päänsä takanreunukseen ─ minä olisin voinut tappaa hänet, Tähti!

Hevonen päristeli moittivasti.

-Minä en voi sille mitään, Tähti! Minä en ehtinyt ajatella, en tajunnut itsekään, mitä tein, ennen kuin oli liian myöhäistä.

Tähti luimisti korviaan, aivan kuin ei olisi täysin uskonut tätä selitystä.

-Mutta silloin minä pelästyin. Olin vain pieni poika, mutta muistan, miten pelästyin. Tohtori haettiin Fort Williamista asti, ja hän sanoi, että jos isku olisi osunut vähänkin lähemmäs ohimoa… Sen jälkeen minä olen koettanut olla lyömättä ketään, jos vain voin. Tartun mihin tahansa muuhun, kynttelikköön tai suitsiin! Mutta aina minä en onnistu siinäkään.

Ja Chris taputti taas huoahtaen Tähden lapaa.

-Minä teen paljon hyviä päätöksiä, lukemattomia hyviä päätöksiä, hän mutisi. -Sataan laskemisesta ja sellaisesta. Mutta kun sitten joku asettuu poikkiteloin, minä ─ minä en edelleenkään ehdi ajatella! Tarvitsisin vain silmänräpäyksen, mutta minulla ei koskaan ole sitä silmänräpäystä, sitä ei anneta minulle, en saa sen vertaa armoa, vaikka miten rukoilisin, kaikki vain mustenee ja sitten… Mitähän täällä tapahtuu?

Hän oli kuin huomaamattaan saapunut kylään ja näki vaunut pappilan portin edessä. Mutta kyytiin ei noussut pastori itse, vaan kaksi kylän miestä oli käytännöllisesti katsoen kantamassa niihin naishenkilöä, jonka ympärillä hääri muita naisia.

Äkkiä joku joukosta huomasi hänet, ja kaikki aivan kuin jähmettyivät. Chris tunsi taas epämiellyttävän väristyksen, vaikkei nyt oikein tiennyt, mistä se johtui.

Pastori Cameron tointui ensimmäisenä ja astui häntä vastaan.

-Kuulin ikäviä uutisia, herra Stewart, hän sanoi. -Huomasitteko äsken, että rouva Murray olisi osunut tiellenne?

Chris aikoi vaistomaisesti kohottaa hattuaan, sitten hän tajusi olevansa paljain päin ja värähti taas, nyt vilusta.

-Rouva Murray? hän toisti hämillään tunnistaessaan naisen, joka oli autettu makuulle vaunujen istuimelle. Pappilan renki oli lähdössä ajuriksi, ja rouva Murrayn seuraksi vaunuihin kiipesi nuori tyttö, joka nosti naisen lastoitettua jalkaa varovasti ja asetti sen alle tyynyn. Rouva Murray voihkaisi, vaikka tytön otteet olivat hyvin lempeät ja taitavat.

-Rouva MacColl arvelee, että rouva Murrayn jalka on poikki. Pastori rypisti kulmiaan. -Laukkaava hevonen kaatoi hänet ojaan.

Chris kalpeni.

-Minä en… minä en huomannut mitään, hän mutisi toivoen, että pastori sittenkin selittäisi tarkoittaneensa jotakin muuta laukkaavaa hevosta.

-Tapauksella on todistaja, pastori huomautti. -Neiti MacColl näki kaiken.

Nyt Chris vasta katsoi tarkemmin vaunuihin kiivennyttä tyttöä, joka puuhaili edelleen auttaakseen rouva Murrayn mahdollisimman mukavaan asentoon matkaa varten, eikä luonut nuoreen mieheen katsettakaan. Tytön kiiltävä kullanruskea tukka oli kahdella paksulla palmikolla, ja Chris tiesi, että tällä oli kirkkaat ruskeat silmät ja pitkät ripset, vaikka ne olikin häneltä nyt mielenosoituksellisesti kätketty. Mutta hän oli katsellut Bessie MacCollia kylliksi kirkossa ja kylällä tietääkseen täsmälleen, miten herttainen ja hilpeä tämä saattoi olla.

Chris hyppäsi alas hevosen selästä ja meni vaunujen luo.

-Rouva Murray, hän sanoi hämillään, -minä… minä olen kauhean pahoillani.

Se kuulosti typerältä hänen omissa korvissaan, ja epäilemättä myös rouva Murrayn ja Bessien korvissa, sillä nämä vilkaisivat toisiinsa.

Sitten rouva Murray järjesteli hiukan hänen päälleen levitettyjä vällyjä, kuin olisi hakenut niistä rohkeutta, ja totesi:

-Tietysti on oltava kiitollinen, että olen vielä hengissä.

-Ei sekään niin sanottua ollut! Nyt Bessie katsoi Chrisiin, mutta hänen kasvoillaan ei ollut jälkeäkään herttaisuudesta eikä hilpeydestä. -Hän olisi voinut lyödä päänsä tai taittaa niskansa.

Ajatus, muisto, sai Chrisin vavahtamaan.

-Mitä minä voin tehdä? hän kysyi nopeasti. -Haenko lääkärin kaupungista? Voinko järjestää apua?

-Hän saa jo apua, Bessie ilmoitti tylysti.

Samassa rouva MacColl tuli tien yli. Hän oli käynyt kotona hakemassa tyttärensä päällysvaatteet.

-Kas niin, Bessie, hän sanoi Chrisiin katsomattakaan, -takkisi ja hattusi. Lähetä vaunut heti pois, jotta voit viipyä aivan niin kauan kuin tarve vaatii. Minä hoidan kyllä lauantaityöt.

-Pitääkö sinun kävellä takaisin, Bessie? Chris kysyi. -Minä voin hakea sinut.

-Kiitos, Bessie sanoi tiukasti, -mutta minä pidän kävelemisestä. Onko siinä kaikki, äiti?

Rouva MacColl ojensi tyttärelleen vasun ja selitti jotakin siellä olevista, kipua lievittävistä rohdoista. Sitten pappilan renki maiskautti hevoselle, vaunut lähtivät liikkeelle ja Chris jäi seisomaan hämmentyneenä paikalleen. Äkkiä hän tunsi Tähden koskevan turvallaan olkapäätään, kuin hevonen olisi tahtonut kysyä, olisiko mitenkään mahdollista pian päästä tallin lämpimään.

-Mennään, nuorukainen mutisi ja aikoi nousta satulaan.

Samassa Abraham Brown rykäisi ja katsoi pastoriin, joka näytti kiusaantuneelta.

-Niin, pastori sanoi pahoittelevalla äänellä, -tietysti pitää puhua herra Murrayn kanssa siitä, tahtooko tämä sopia asian muuten, mutta jos ei, niin pelkäänpä, että tästä taitaa tulla käräjäjuttu.

-Käräjäjuttu? Chris toisti. -Enhän…

Hän aikoi sanoa, ettei ollut aiemminkaan joutunut aikaansaannoksistaan käräjille, mutta ymmärsi sentään vaieta. Sellainen kommentti ei olisi tehnyt tässä tilanteessa mitenkään hyvää vaikutusta.

-Minä tietysti korvaan kaiken rouva Murraylle, hän sen sijaan sanoi nopeasti, tuli vilkaisseeksi Abraham Brownin ilmettä ja jatkoi kuin sen myötä täydelliseen rehellisyyteen pakotettuna: -Tarkoitan, että isä korvaa.

-Tietysti me toivomme, että herra Murray suostuisi sovintoon, pastori sanoi nopeasti. Hän ei todellakaan toivonut käräjäasioita seurakuntaansa, joka oli yleensä suhteellisen rauhallinen.

-Minä en toivo sitä, sanoi Ebenezer Clarke. -Emme me muutkaan pääse kuin koira veräjästä, jos käyttäydymme…

Hän ei lopettanut lausettaan, mutta sai äänensävyllään Chrisin punastumaan. Tämä ei sietänyt Ebenezeriä, joka tuntui pitävän monissa asioissa itseään muita parempana, eikä laiminlyönyt tuoda asiaa julki.

-Minä keskustelen herra Murrayn kanssa, Chris sanoi terävästi ja nousi satulaan.

-Älkää vain menkö käymään siellä, pastori sanoi nopeasti, -antakaa minun puhua hänen kanssaan ensiksi, ehkä voimme…

Mutta Christopher Stewart ei enää kuullut. Hän ei hyvästellyt läsnäolleita miehiä eikä vilkaissutkaan näihin päin. Sen sijaan hän oli painanut taas pohkeensa hevosen kylkiin ja meni jo kaukana, melkein kylästä ylös kukkulalle kääntyvässä tienristeyksessä asti.

Tarina jatkuu huomenna klo 12.00. 

lauantai 24. joulukuuta 2016

Joulun 2016 kertomus 1/12

 
Hevonen tuli kukkulanrinnettä alas niin villiä laukkaa, että pöly nousi sen takana ilmaan kuin pilvenpatsas ja melkein himmensi kirkkaan huhtikuisen taivaan. Kuka tahansa olisi saattanut ajatella eläimen pillastuneen, ellei olisi ehtinyt havaita, että ratsastaja sen selässä pikemminkin yllytti kuin hillitsi ratsua.

Vauhti oli niin kova, että vielä osittain jäisen tien mutkassa suuntaa muuttaessaan hevonen lähestulkoon menetti tasapainonsa. Kuin ihmeen kaupalla se pysyi lopulta jaloillaan, mikä pelasti ratsastajan hengen, sillä tuollaisessa vauhdissa kaatuminen hevosen kanssa olisi melko varmasti murtanut hänen niskansa.

Uhkaava onnettomuuskaan ei hillinnyt ratsumiestä, joka kumartui matalampaan hevosen kaulaa vasten ja painoi kannuksensa eläimen kylkiin, vaikka kylä oli jo aivan lähellä ja ihmisiä liikkeellä asioillaan näin lauantai-iltapäivänä ennen pyhään hiljentymistä. Hevosen vauhti kiihtyi yhä, sen kaviot eivät tuntuneet enää koskevan lainkaan maahan, vaan se liisi eteenpäin kuin siivillä.

Rouva Murray astui juuri ulos pappilasta, jossa oli käynyt suorittamassa papinmaksuja. Hän nosti shaalin päänsä yli ja kietoi sen tiukasti harteilleen, sillä huhtikuinen päivä oli hyytävä huolimatta auringosta, joka oli saanut lumen sulatetuksi pois suojaisimmilta seinustoilta.

Kiiruhtaessaan pappilan portista rouva Murray oli jo ajatuksissaan kotona, jossa monet tekemättömät työt odottivat, ennen kuin lepopäivä koittaisi. Hän ei katsonut sen tarkemmin ympärilleen, jotta ei törmäisi kehenkään tuttavaan ja jäisi suustaan kiinni, vaan ehtisi nopeasti kotiin.

Koska Glen Longin kylässä liikuttiin tuolloin 1850-luvun taitteessa yleensä nopeimmillaankin vaunuhevosten vauhtia ja vastaantulijaa väistettiin aina kohteliaasti, ei ollut mitään syytä erityisemmin varoa tielle tulemista. Rouva Murray käveli reippaasti lähes keskitietä, kuten kaikki tekivät välttääkseen reenjalasten syövyttämät epätasaiset, jäiset urat tien reunassa.

-Varokaa! huusi tien toiselta puolen nuori tyttö, joka oli lakaisemassa kotinsa portaita.

Hänen varoituksensa tuli kuitenkin liian myöhään. Rouva Murray ehti kyllä juuri ja juuri nähdä hirvittävää vauhtia lähestyvän ratsukon, mutta ei enää väistää suuntaan tai toiseen. Ratsu töytäisi hänet kumoon ja jatkoi matkaansa kadoten Fort Williamiin kääntyvälle tielle.

Tyttö heitti pois luutansa ja juoksi helmojaan kannatellen tien yli.

-Miten teidän kävi? Satutitteko itsenne? hän huudahti kauhistuneena nähdessään, että aina punaposkinen rouva Murray makasi puoleksi ojassa kasvot lumivalkoisina.

-Oh… Rouva Murray avasi silmänsä ja irvisti. -Minun jalkani!

-Älkää liikkuko, tyttö kehotti, riisui nopeasti hartiahuivinsa ja kääri sen naisen pään alle. -Minä haen apua!

Hänen ei kuitenkaan tarvinnut lähteä mihinkään, sillä parikin kylän miehistä kiiruhti jo heitä kohti.

-Kuka se oli! puuskutti paikalle hölkyttävä Abraham Brown, joka asui suurehkoa tilaa kauempana, mutta oli hänkin ollut kylällä asioillaan.

-Kuusikukkulan hullu poika tietysti, vastasi Ebenezer Clarke, joka ei itsekään ollut vielä iällä pilattu. -Minä olen sanonut, että hän tappaa vielä jonkun, ellei häntä saada kuriin!

-No, minua hän ei onnistunut tappamaan, rouva Murray mutisi ja kohottautui tytön tukemana varovasti istumaan. -Kiitos, Bessie kultaseni. Mutta jalkani taisin loukata aika pahoin. Oih!

-Me viemme teidät pappilaan, sanoi Abraham Brown päättäväisesti, aivan kuin olisi juuri keksinyt loistavan keinon saada vastinetta papinmaksuilleen.

Mökistä, jonka portaita tyttö oli laassut, tuli nyt nainen vasun kanssa. Paikalla olijat antoivat hänelle nöyrästi tilaa, sillä Mary MacColl oli tunnettu parantaja ei vain Glen Longissa, vaan lähiseuduillakin.

-Te ette vie häntä yhtään mihinkään, ennen kuin olen tutkinut hänet, rouva MacColl ilmoitti tuimasti. Sitten hän katsoi nuhdellen tyttäreensä. -Bessie, miksi sinä annoit hänen nousta istumaan!

-Hän valittaa jalkaansa, ei päätään! tyttö vastasi puolustellen.

-Siitä huolimatta. Hän saattoi saada aivotärähdyksen. Rouva MacColl kumartui tutkimaan rouva Murrayta, joka vakuutti paksun shaalin suojanneen hänen päätään kaatuessa, mutta parahti kivusta, kun toisen jalan alle rumasti vääntyneeseen oikeaan nilkkaan koskettiin. -Minä pelkään, että tämä on poikki.

-Ei se voi olla, rouva Murray puuskahti ja jatkoi, aivan kuin asiat olisivat jotenkin liittyneet yhteen, -minulla on leipätaikina kotona nousemassa!

-Teidän leipänne leipoo kyllä nyt joku muu, rouva MacColl sanoi. -Hyvä on, uskon, että häntä on turvallista liikuttaa. Paras on viedä hänet sisälle pappilaan, jotta saan tutkia jalan kunnolla ja lastoittaa sen.

Abraham Brown ja Ebenezer Clarke tottelivat nöyrästi ja kantoivat potilaan sisään pappilan keittiön ovesta säikäyttäen pahanpäiväisesti palvelustytön, joka oli valmistamassa päivällistä. Bessie juoksi edeltä hakemaan pastori Cameronin puolisoa, joka onneksi oli hyvin tarmokas ja aikaansaapa nainen eikä hätkähtänyt vähästä.

Ei siis mennyt aikaakaan, kun arkihuoneen sohvasta oli tehty sairasvuode ja rouva Murray asetettu siihen niin varovasti kuin suinkin. Rouva MacColl kävi nyt tutkimaan tarkemmin kovia kokenutta jalkaa ja antoi määräyksiä tyttärelleen, joka tottuneesti auttoi äitiään hoitotoimenpiteissä, eikä ujostellut pyytää pastorin rouvalta mitä tarvittiin.

Miehet vetäytyivät nopeasti ulos tuosta naisten valtakunnaksi muuttuneesta huoneesta ja melkein törmäsivät pastori Cameroniin, joka tuli työhuoneestaan tiliensä äärestä metelin houkuttelemana.

-Hyvä tavaton! hän puuskahti kuultuaan varsin elävästi ja vain hieman liioitellen esitetyn kuvauksen onnettomuudesta. -Ette kai te tosissanne väitä, että nuori Christopher ajoi hänet kumoon tahallaan?

-Tahallaan tai ei, sanoi Abraham Brown, -mutta eipä hän tehnyt elettäkään väistääkseen, saati pysähtynyt katsomaan, miten kävi.

-Minä luulen, ettei hän edes nähnyt kenenkään olevan tiellä, huomautti Ebenezer Clarke. -Sellaisessa vauhdissa sekä miehen että hevosen täytyy olla käytännössä sokeita.

-Mistä lie taas noin kovasti ottanut itseensä, jatkoi herra Brown. -Siihen ei tosin paljon tarvita, kuten pastori ja jokainen tässä kylässä hyvin tietää!

Pastori tiesi kyllä ja huokasi syvään. Tämä ei ollut ensimmäinen ja tuskin valitettavasti myöskään viimeinen kerta, jolloin Kuusikukkulan nuori isäntä oli raivostunut aivan silmittömästi ─ mikä yleensä aiheutui jostakin pikkuseikasta ─ ja sen jälkeen esiintynyt täysin holtittomasti. Tosin näin pahaa jälkeä hän ei ollut saanut aikaan sen jälkeen, kun oli vuosia sitten kuulemma... Pastoria puistatti hänen muistaessaan tapauksen.

-On kauheata katsoa hienon suvun rappiota, hän sanoi mietteissään. -Tarkoitan, että hänen isänsähän on aina ollut hyvin arvostettu ─ ja käsittääkseni lukuisat sukupolvet ennen tätä.

-Isoisäni on kertonut paljon oman isoisänsä kokemuksista vuoden neljäkymmentäviisi kapinassa, huomautti Ebenezer Clarke. -Isoisän isoisä taisteli Prestonpansista Cullodeniin Kuusikukkulan Robert Stewartin komennossa, jonka rautaisia hermoja kuulemma itse Charlie-prinssikin esikuntineen arvosti. Jos tämä olisi räjähdellyt joka asiasta kuin tuleen heitetty ruuti, niin…

Ja nuori Clarke puisti päätään, aivan kuin osoittaen, miten vielä paljon huonommin jakobiittien olisikaan siinä tapauksessa saattanut käydä.

Abraham Brown ajatteli asiaa suorasukaisemmin.

-Poika on hullu, hän tokaisi. -Tai riivattu. Toivottavasti hän tappaa itsensä tuolla riehumisellaan mahdollisimman pian, jotta talo menisi hänen sisarelleen Alanin jälkeen. Jennifer on aivan toisenlainen luonteeltaan, ja ottanee myös täysijärkisen miehen. Surullista tietysti, ellei Kuusikukkulalla enää asu Stewarteja, mutta tässä tapauksessa se on kaikille eduksi.

-Herra Brown, sanoi pastori nuhdellen, -tuollaista teidän ei pidä toivottaa kenellekään. Meidän velvollisuutemme kristittyinä on ehdottomasti rukoilla pojan puolesta, jotta hän oppisi hillitsemään itsensä. Ja myös hänen vanhempien puolesta, joiden täytyy olla tuskallista katsoa tällaista menoa ─ vaikka en voikaan olla miettimättä, olisivatko he kasvatuksellaan voineet pelastaa jotakin.

-Poika on hemmoteltu pilalle, ilmoitti Ebenezer Clarke sillä lujalla varmuudella, jonka vain täydellinen tietämättömyys lastenkasvatuksesta saattoi naimattomalle nuorelle miehelle antaa. -Jos hän olisi saanut kylliksi kuritusta pienenä, ei nyt oltaisi tässä.

Samassa arkihuoneen ovi kävi, ja pastori käännähti toivoen selvästikin keskustelun käyvän vähemmän tuomitsevaksi.

-Kas, rouva MacColl! Miten potilaamme jaksaa? Onko jalka todella poikki?

-Kyllä se on, rouva MacColl vastasi pahoillaan. -Mutta nilkka on nyt lastoitettu, ja uskon, että luu on jotakuinkin tilassaan. Ontuvaksi hän kyllä jää, tietysti, ja kestää aikansa, ennen kuin jalka kantaa. Olisiko mahdollista saada hänelle hevoskyyti kotiin? Bessie lähtee hänen mukaansa auttaakseen perheen alkuun tässä tilanteessa. Onneksi Murraylla on jo sen ikäisiä tyttäriä, että nämä kyllä pystyvät hoitamaan talouden, kunhan heitä neuvoo.

-Niin, sanoi Ebenezer Clarke, -Bessiehän näki koko tapauksen. Ajattelin vain, että kai tästä tulee käräjäjuttu? Silloin tarvitaan todistajaa.

-Totta, havahtui Abraham Brown, joka ei koskaan laiminlyönyt mahdollisuutta puhua taloudellisista seikoista. -Rouva Murraylle kuuluu korvauksia onnettomuudesta ─ ja nuorelle Christopherille se on opiksi.

-Minä en tiedä, ottaako hän opikseen mistään, Ebenezer Clarke pisti väliin. Hän selvästi nautti päästessään kerrankin tasavertaisena mukaan vanhempien miesten keskusteluun.

-Luulisi sentään julkisen häpeän jotakin vaikuttavan! Poikaa on tähän asti silitelty liiaksi myötäkarvaan. Hän kuvittelee kai omistavansa koko kylän ja voivansa tehdä mitä tahtoo, aivan kuin eläisimme vielä klaaniaikaa! Abraham Brown puisti päätään. -Isien pahat teot nousevat aina jossakin esiin. Robert Stewart saattoi sata vuotta sitten olla rautahermoinen sotilas, mutta mitä minä olen kuullut hänen isoisästään Douglasista, joka eli 1600-luvun lopulla…

-Herra Brown, läsnä on naisia, sanoi pastori niin nopeasti, että hän selvästikin oli tietoinen kaikkien Douglas Stewartista kerrottujen tarinoiden sisällöstä.

-Suokaa anteeksi, rouva MacColl ─ en tarkoittanut järkyttää teitä, herra Brown sanoi nolona.

Mary MacColl kätki hymynsä, jotta ei puolestaan järkyttäisi näitä huolehtivaisia herroja paljastamalla, että oli sairaanhoitokierroksillaan moneen kertaan kuullut kaikki kylällä kiertävät kertomukset Kuusikukkulan suvusta.

-Minä en kovin mieluusti näkisi Bessietä käräjillä, hän sein sijaan sanoi. -Se ei ole kunnon tytön paikka! Mutta siitä olen samaa mieltä, että nuori Chistopher pitää saada rauhoittumaan, ennen kuin hän todella tappaa jonkun ja järjestää itsensä hirteen.

-Siihen ei paljon tarvita, että hänen käy huonosti, Ebenezer Clarke huomautti. -Pastori muistaa, miten hän käyttäytyi viime hartauskokouksen jälkeen.

-Niin, pastori sanoi surullisena, -ja sentään tuli vain vähän erimielisyyttä siitä, uusitaanko kirkonkäytävän matto vai ei. Nuoren Christopherin mielestä se olisi tarpeen, mutta kun Will MacDonald oli sinnikkäästi sitä mieltä, että uusi matto olisi seurakuntalaisten varojen tuhlausta…

He vaikenivat kaikki hetkeksi, aivan kuin olisivat tunteneet yhteistä häpeää yhden seurakunnan jäsenen käytöksestä.

-No, pastori jatkoi sitten vähän pirteämmin, -nyt me saamme uuden maton. Seurakunnanvanhin MacTavishin vaimo teki kuulemma kaikkensa, mutta sittenkin osoittautui täysin mahdottomaksi saada vanhasta matosta pois talitahroja, joita roiskui kynttilöistä, kun nuori Christopher iski sen suuren lattiakynttelikön kaikin voimin lattiaan. Hänen isänsä lupasi hoitaa asian.

-Ihme, että Alan Stewartin talous kestää kaiken sen, mitä hän joutuu pojan puolesta maksamaan, Abraham Brown huomautti miettiväisesti. -Hän joutuu kohta myymään maata, jos tämä peli jatkuu.

Hienotunteisuudesta herra Brownia kohtaan pastori yskähti vähän, Ebenezer Clarke katseli kiinnostuneena pappilan katon koristekaiverruksia ja rouva MacColl järjesteli tavaroita vasussaan. Koko kylä tiesi Abraham Brownin havittelevan erästä Kuusikukkulaan kuuluvaa niittyä itselleen, mutta tämä itse ehdottoman viattomana julisti aina pitävänsä yhdeksännen käskyn ja loukkaantui syvästi, jos joku vihjasikin muuta.

-Minä en käsitä tuollaista luonnetta, Ebenezer Clarke sitten mutisi. -Jos me kaikki raivostuisimme yhtä silmittömästi yhtä turhista asioista, mitä tästä maailmasta tulisi!

-Minun käy häntä sääli, sanoi pastorin rouva, joka tuli parahiksi eteiseen autettuaan Bessietä antamaan rouva Murraylle kipua lievittävää yrttijuomaa. -Hänen täytyy itsekin kärsiä luonteestaan. Mutta minä uskon ja toivon, että iän myötä hän tasoittuu. Onhan hän sentään vasta kahdenkymmenen.

-Hm, sanoi Abraham Brown epäilevästi. -Kahdenkymmenen ikäisen miehen pitäisi olla jo… mies. Mutta korvauksiin palatakseni ─ pastori ottanee viedäkseen asiaa eteenpäin?

Pastori Cameron nyökkäsi vastahakoisesti.

-Minä en tietysti nähnyt tapausta, hän mutisi. -Mutta täytyyhän oikeuden toteutua.

Tarina jatkuu huomenna klo 12.00.

torstai 22. joulukuuta 2016

Täydellisesti yllätettynä

”On harmi, että kamerani ei ollut mukana, sillä ilmeeni mahtoi olla näkemisen arvoinen. Lähetti, nuori poika, repesi ensimmäisenä nauruun, ja poispäin kääntyneen radistin hartiat tärisivät. Sitten luutnantin ilme silisi kuin taikaiskusta ja hänkin alkoi nauraa.
‘No nyt on nähty sekin ihme, että Fleming menee sanattomaksi’, hän virnisti." 
(Betty ja myrskyn vuodet, luku 20: Kotoisia päiviä)

Kuten tiedätte, olen ajatusmaailmaltani aika visuaalinen - näenhän kirjoittaessani kirjankin tapahtumat filminä päässäni. Tauluja meillä ei silti erityisen paljon ole, koska seinätilan täyttävät kirjahyllyt, minkä lisäksi meillä on muutamia enoni maalaamia tauluja ja olemme aina käyttäneet rahamme johonkin muuhun kuin taiteen ostamiseen. Mutta on muutamia tauluja, jotka puhuttelevat minua voimakkaasti.



Yksi niistä on Juhani Palmun Lauantaiehtoo. Muistan nähneeni sen ensimmäisen kerran ehkä joskus 1990-luvulla, ja rakastuin välittömästi. Kuvassa nuori tyttö istuu kuutamoisena lauantai-iltana katselemassa ulos ikkunasta autiolle kartanolle - joku saattaa nähdä hänen yllään körttipuvun ja käsissä Siionin virret, mutta minä näin ennen kaikkea haikeuden, odotuksen, aran toivon siitä, että joku tulisi.

Kuva kosketti minua, koska näin siinä myös hyvin paljon itseäni. Sitä ei kuitenkaan myyty julisteena, enkä opiskelijana todellakaan voinut hankkia vedosta. Postikorttina kuvan sentään jostakin löysin. Tästä kuvasta tuli jossakin yhteydessä tänä syksynä puhe omalla Facebook-seinälläni, ja taisin vihjata vitsinä, että jos joku miettii minulle joululahjaa, Lauantaiehtoo ei olisi huono vaihtoehto.

Muutama viikko sitten esittelin Bettyn ystävät -ryhmässä Stewartin (!) makeistehtaan toffeerasiaa. Tällöin ystäväni Marja-Leena eli Malli laittoi kaikessa viattomuudessa viestiä ja pyysi, että kävisin ostamassa hänelle pari karamellipurkkia lapsenlapsia varten. Sovimme, että Malli hakisi toffeet meiltä kotoa aatonaattona, kun olen vapaalla. Sitten hän kuitenkin kysyi, onnistuisiko niiden hakeminen tänään työpaikaltani, kun perjantai ei mitenkään sovi.

Tänään pakersin töiden kimpussa, kun yhtäkkiä havahduin ja katsoin kelloon: noin paljon jo, toivottavasti Malli muistaa tulla hakemaan toffeensa! Hetken kuluttua hän tupsahtikin toimistoni ovelle. Ihmettelin vähän, kun hän ei ollut päällysvaatteissa eikä muutenkaan sen näköinen, että olisi tullut suoraan ulkoa toimistooni kirjakaupan yläkertaan (!!), mutta kaivoin heti toffeerasiat esiin.

"Nyt sinun pitää lähteä päiväkävelylle", ilmoitti Malli. Oletin, että hänellä on autossa minulle joku joulupaketti, ja lähdin mukaan - mutta emme menneetkään rappusiin, vaan käytävää pitkin työpaikkani kokoushuoneeseen.

Se oli niitä tilanteita, joista isäni tapaa sanoa, että "aivan kuin unesta heräsin". Ensin näin, että paikalla oli luonnollisesti Mallin puoliso. Sitten näin, että paikalla oli myös Tarja, ja ajatukseni löivät aivan tyhjää.

Ja sitten tajusin, että yksi seinällä olleista tauluista oli otettu alas, ja sen tilalle oli ripustettu Lauantaiehtoo. Malli selitti, että joukko Bettyn ystäviä ja minun ystäviäni oli halunnut tämän taulun yhteistuumin lahjoittaa.

"Mitä? Minulleko?" Kuvan otti Malli.

Minulla on raivostuttava taipumus itkeä suuttuessani, mutta sen verran kovapäinen olen, että liikutuksesta itken äärimmäisen harvoin. Nyt itkin. Ja menin aivan puhekyvyttömäksi. Tarjaa harmitti, kun hän ei ollut ottanut videota sisääntulostani - kukaan ei enää jälkikäteen usko, että minä mykistyisin täysin, kuten Duncan rintamalla kesällä 1915! Mutta niin kävi.

Tässä jo hymyilyttää. Pidän käsissäni "lahjakirjaa" jossa ovat kaikkien osallistujien nimet, mutta teksti ei tahtonut näkyä. Kuvan otti Tarja.

Voin vakuuttaa, etten koskaan unohda tuota hetkeä, niin totaalisen yllätetyksi tulin, minä, joka niin rakastan yllätyksiä! Selvisi, että toffeet olivat olleet vain tekosyy tavata, ja että luovuttajat olivat sisään tullessaan hyssytelleet, kun heitä oli koetettu neuvoa minun huoneeseeni, ja sen sijaan pyytäneet tyhjää huonetta.


Kun en tiennyt, haluatteko koko nimänne julkisuuteen, laitoin teidät sydänsateeseen.

Kiitos, ystävät. KIITOS. Shokki on aika lievä sana kuvaamaan tunnetilaani. Luovutusseremonian jälkeen työkaverit pahoittelivat, kun ei talossa ollut tarjolla mitään kahvia ja suklaata väkevämpää - ilmeisesti olin sen näköinen, että rouva Wallacen "järkyttävien tilanteiden varalta" pitämä pullo olisi tullut tarpeeseen!

Malli, minä ja Tarja, joka oli pukeutunut oikeaoppisesti Stewartien väreihin. Kuvan otti Kalervo.

Malli kertoi ryhtyneensä heti Facebook-päivitykseni jälkeen etsimään Lauantaiehtoota. Hän oli ollut yhteydessä jopa itseensä Juhani Palmuun, joka oli tiennyt, että vedos numero 63/250 oli vapaana, ja se oli löytynytkin Tori.fistä. Vihdoin taulu oli päätynyt Mallin sisarelle Helsinkiin, mistä Malli oli raahannut sen junassa mukanaan. Minä puolestani sain nyt niin täyden palvelun, että kuvien oton jälkeen katsoin vierestä, kun taulu käärittiin uudestaan kuplamuoveihin, joista se oli otettu, ja kuljetettiin minun autooni kotimatkaa odottamaan.


Taulu on saatu turvallisesti kotiin, ja laaduntarkastajat varmistavat, että se on todella aito Palmu. Lasissa ei ole vikaa, siitä vain heijastuvat joulukuusen valot sekä näköjään myös kuvaaja itse....

Kyllä veti nöyräksi. Paniikissa aloin heti miettiä, ovatko teidän joulupakettinne ollenkaan tämän arvoisia ja pitääkö ne kirjoittaa uudelleen! Ystävät, tämä on liikaa. Ihan oikeasti.

Kun ajoin iltapäivällä töistä kotiin aloittamaan pientä joululomastani, autoradiosta kuului melkein neljä vuotta sitten kuolleen sisareni lempijoululaulu Maa on niin kaunis, taulu matkasi etuistuimien takana jalkatilassa ja ajattelin teitä - ja vähältä piti, etten taas itkenyt. Lauantaiehtooseen tuli nyt aivan uutta symboliikkaa. Tyttö ehkä istuu yksin, mutta minä sain taulun suurelta ystävien joukolta. En olisi koskaan arvannut Bettyn maailmaa luodessani, mihin se minut kuljettaa.

Taulu ei ole lopullisella paikallaan tässä, mutta tuossa seinällä sattui olemaan tukeva koukku, johon sen uskalsi ripustaa siksi aikaa, kunnes poraamme vähän seinää.

Vähäisenä kiitoksena siis saatte joulupaketteja tässä blogissa jouluaatosta klo 12 alkaen. Sitä odottaessa vielä yksi Bettyn jouluun sopiva sävel, jota ei valitettavasti löydy YouTubesta, mutta tästä linkistä pitäisi kaikkien halukkaiden päästä Spotifyyn kuuntelemaan Hannu Jurmun äänite Wilho ja Impi Siukosen laulusta Tulo vanhaan kotiin. Kuunnelkaa tarkasti sanoja!

Pian on joulu!