tiistai 3. tammikuuta 2017

Joulun 2016 kertomus 11/12

 
-Voi sentään, sanoi rouva Dennieston hurskaasti, -niin ikävä päätös nuoren tytön toiveille!

-M-mitä? äännähti rouva Pepdie, joka olisi selvästi toivonut tapaavansa kenet tahansa toisen Glen Longin naisista kylänraitilla, mutta ei ollut keksinyt mitään tekosyytä, jonka turvin kiiruhtaa nopeasti tiehensä rouva Denniestonin iskiessä häneen kyntensä.

Rouva Dennieston järjesteli shaaliaan ja loi salakavalan katseen tien yli. He olivat melkein pappilan kohdassa, joulukuun ilta oli laskeutumassa sinisenä kylän yli, ja MacCollin mökin ikkunassa paloi valo.

-Nooooo, hän äännähti venyttäen viattomasti, -minä en tiedä, mikä oli lopulta syy siihen, että nuori Elizabeth vietti kuukausia Kuusikukkulalla ─ mutta varmastikaan hän ei kuvitellut palaavansa sieltä kotiin tuolla tavoin häntä koipien välissä!

-Hänhän oli siellä Jenniferin seuralaisena, rouva Pepdie mutisi onnettomana, sillä hän ei pitänyt juoruilusta. -Minä ymmärrän sen hyvin! Miten järkyttävä kevät ja kesä tyttöparalle ─ ja koko perhe aivan kuin eristäytyi maailmasta sen jälkeen ─ sellainen ei tee hyvää nuorelle tytölle, enkä yhtään ihmettele, että he halusivat Jenniferille ikäistään seuraa.

-Jenniferille? hymähti rouva Dennieston ja kohotti kulmakarvojaan. -Minä kylläkin kuulin, että MacCollin tyttö oli pitänyt seuraa aivan jollekulle muulle kuin Jenniferille!

-No varmaankin hän oli ilona koko perheelle ─ Bessie on hyvin herttainen!

-Ilona, todellakin! Rouva Denniestonin ääni oli inhottava. -Miestä hän oli siellä metsästämässä, sikäli kuin hullussa Christopherissa on paljon metsästämistä… Morag Bell kertoi, että tyttö oli roikkunut päivät pitkät pojan kintereillä, aivan ujostelematta! Elopellolla ja tallissa ja joka paikassa, ettei tämä vain pääse livahtamaan hänen käsistään. Täysin sopimatonta naisihmiselle!

-En minä nyt tiedä, rouva Pepdie puuskahti, -minä autoin isää usein maatöissä tyttönä!

Rouva Dennieston tuhahti.

-Sehän on aivan eri asia, auttaa omaa isäänsä, kun veljiä ei ole! Mutta Kuusikukkulalla ei luulisi naisväen joutuvan moiseen ─ elleivät sitten ehdottomasti tahdo syystä tai toisesta. Ja mehän tietysti arvaamme, minkä tähden nuori Elizabeth sitä niin kovin tahtoi.

-Minun pitäisi oikeastaan mennä, huomautti rouva Pepdie päättäväisesti. Mutta rouva Dennieston tarttui hänen käsivarteensa ja puristi sitä katsoen häneen kiiluvin silmin kuin haaskalintu.

-Minä olen aina tiennyt, että Mary MacCollissa on jotakin omituista, hän melkein kuiskasi. -Mutta en ennemmin ollut ymmärtänytkään, millaisia taka-ajatuksia hänellä voi olla. Olisihan se komeaa saada tyttö tuosta mökistä Kuusikukkulan emännäksi!

-No, rouva Pepdie huomautti, -olisiko se niin ihmeellistä? Bessie on hyvin suloinen tyttö.

-Sitä hän kyllä on. Ja sitä mieltä nuori Christopherkin tuntuu olleen. Ainakin Moragin mielestä.

-Hyvä tavaton, toivottavasti Alison Stewart antaa tytölle lähtöpassit välittömästi, jos tämä kulkee ympäri julistamassa tuolla tavalla isäntäväkensä asioita!

-Morag oli vain hyvin tyrmistynyt, rouva Dennieston huomautti moraalisen närkästyksen vallassa. -Että sillä tavalla, ja keskellä päivää!

-Mitä niin?

Rouva Pepdie parka punastui tajutessaan, että oli mennyt ansaan. Hänen tarkoituksensa ei ollut suinkaan ollut yllyttää rouva Denniestonia entisestään.

-Hm, rouva Dennieston äännähti pahansuovasti. -Nuori Chris oli ollut aivan hillitön ─ kuten tietysti arvata saattaa. Hän ei ollut kestänyt muutamaa tuntia erossa tytöstä, vaan oli syöksynyt sisään pellolta kesken työpäivän savisena kuin ojamies ja syleillyt Bessietä keskellä ruokasalia ─ suudellut tämän käsiä, saatatko kuvitella!

Ja rouva Dennieston värisi inhosta, aivan kuin olisi ollut paljon säädyttömämpää suudella jonkun käsiä kuin mitään muuta ruumiinosaa.

-Ei siis ihme, että tyttö on nyt ollut kuin maansa myynyt, kun hänet laitettiin talosta ulos, rouva jatkoi. -Palasi illan pimeydessä, jottei kukaan huomaisi mitään ─ tavaratkin tuotiin perässä. Niin häpeällistä! Mehän voimme vain aavistaa, mitä on tapahtunut.

Rouva Pepdie ryhdistäytyi.

-Niin, hän sanoi, -me voimme vain aavistaa ─ jos sitäkään. Ja mikäli minä olen vilaukselta Bessie MacCollin nähnyt, hänen katseensa on nykyään sellainen, etten koskaan ilkeäisi kulkea ympäriinsä levittämässä hänestä ilkeitä huhupuheita. Ei, en tiedä, mitä on tapahtunut, eikä minun tarvitsekaan ─ ei myöskään sinun, Kitty! Joulu on ylihuomenna, ja sinä ilkeät…

Rouva Denniestonin ilme muuttui hänen puhuessaan yhä loukkaantuneemmaksi, mutta valitettavasti rouva Pepdie ei päässyt nuhdesaarnassaan loppuun asti, sillä kylätietä lähestyi kaupungin suunnasta ratsain nuori mies, joka tervehti rouvia ja nousi sitten satulasta MacCollin mökin luona.

-Ohhoh, rouva Dennieston suipisti suutaan ja unohti täysin saamansa moitteet, -Archie Davidson! Enpä olisi uskonut hänen tyytyvän toisten hylkäämiin. Komea hevonen, aivan kuin…

-Minun todella pitää nyt mennä, rouva Pepdie ilmoitti päättäväisesti ja marssi tiehensä miettien, pitäisikö hänen käydä antamassa pastorille vihjeitä tulevan saarnan tarpeellisesta aiheesta.

Samaan aikaan Archibald Davidson koputti MacCollin mökin oveen. Hän oli pitkä, komea nuorukainen, jolla oli kastanjanruskea tukka ja kirkkaat silmät.

-Päivää, rouva MacColl, hän sanoi, kun Bessien äiti avasi oven. -Olisikohan Bessie tavattavissa?

-Minä… minä katson, rouva MacColl vastasi vaisusti, aivan kuin olisi ollut epävarma siitä, oliko Bessie paikalla pienessä keittiön ja kahden kamarin kokoisessa mökissä. Hän meni keittiöön, jossa tyttö valoi joulukynttilöitä. -Bes, sinulle on vieras.

-Mitä? Bessien käsi vavahti niin, että kuumaa talia roiskui pöydälle. -Kuka?

-Archie Davidson.

-Archie?

-Menisit nyt, lapsi kulta. Et sinä voi piileskellä koko maailmalta lopun elämääsi. Minä hoidan nämä kyllä loppuun.

Bessie vavahti uudestaan sitä muistikuvaa, jonka äidin sanat toivat hänen mieleensä. Vastentahtoisesti hän irrotti esiliinan vyötäisiltään, pesi kätensä ja silitti hiuksiaan. Hän ei olisi tahtonut tavata ketään, mutta ehkä Archiella olisi jotakin aivan muuta asiaa kuin...

-Päivää, Bes, nuori mies sanoi iloisesti Bessien astuessa kamariin. -Minä tuon sinulle terveisiä Chrisiltä. So so, ei noin!

Hän ehti viime hetkessä tarttua Bessietä ranteesta ja pidättää tätä, kun tyttö oli juoksemassa tiehensä, aivan kuin Christopher Stewartin nimikin olisi säikyttänyt häntä.

-Bessie, ole nyt järkevä! Archie veti hänet lähemmäksi. -Sinä et tapaa ketään ─ Jennie sai tulla täältä pois tyhjin toimin, ja Alison-täti myös. Kuuntele edes minua!

-Mitä sinä tahdot? Bessie sopersi ja tuijotti takan kipinäsuojusta.

-Mitä varten sinä et halua puhua Chrisin kanssa?

-Eihän hän halua puhua minun kanssani!

-Älä nyt ole lapsellinen. Kun sinä säntäsit kukkulalta alas kuin mielipuoli, etkä ole tahtonut tavata hänen sisartaan tai äitiään tai näköjään minuakaan, mitä mahdollisuuksia hänellä olisi? Sinä säikytit heidät kaikki aika tavalla karkaamisellasi. Chris ehti pelätä, että olet pudonnut pimeässä suonsilmäkkeeseen.

Bessie kietoi käsivartensa ympärilleen kuin häntä olisi palellut. Hän oli juossut todellakin pois Kuusikukkulalta sinä sateisena iltana silmittömästi, mutta tajunnut järkytyksensä keskelläkin, että Chris saisi hänet nopeasti kiinni tiellä. Niinpä hän oli pujahtanut talon lähellä kasvavaan metsään ja piileskellyt siellä, pimeässä ja sateessa, kunnes oli ollut varma, että oli harhauttanut Chrisin jäljiltään.

Ja samaan aikaan hän oli kuitenkin lapsellisesti kuvitellut, että Chris sittenkin tulisi hänen perässään kylään, vaatisi saada tavata Bessien, pakottaisi äidin päästämään hänet sisään, ja sitten sanoisi rakastavansa häntä.

Mutta Chrisiä ei ollut näkynyt. Vain Jennie ja sitten tämän äiti olivat käyneet ovella, ja heitä Bessie oli kieltäytynyt sinnikkäästi tapaamasta. Jos Chris rakastaisi häntä, tämä tulisi itse ─ ja ellei rakastanut, Bessiellä ei ollut mitään syytä puhua tästä kenenkään muun kanssa.

-Miten… Bessie sopersi. -Miten Chris… otti sen?

Hän ei ollut kuullut mitään siitä, mitä Kuusikukkulalla olisi tapahtunut hänen pakonsa jälkeen. Kauheimmissa mielikuvissaan hän näki Chrisin laittavan koko talon matalaksi raivonpuuskassaan, tai ehkä repivän seinältä jonkin vanhan teräaseen ja ryhtyvän epätoivoiseksi. Vaikka miksipä Chris ryhtyisi epätoivoiseksi, sillä eihän tämä rakastanut häntä.

Ja olisihan tuollaisesta riehumisesta tietysti tihkunut tietoja kylään ─ ellei muuten, niin tuon viheliäisen Moragin suosiollisella avustuksella! Vaikkei Bessie käynyt kylällä, hän aavisti kyllä, mitä siellä puhuttiin hänen äkkinäisestä ja salaperäisestä kotiutumisestaan. Rouva Dennieston oli varmaankin elementissään, se vanha lohikäärme!

-Hyvin rauhallisesti, Archie sanoi ja katsoi tyttöön tutkivasti. -Hän ei ole paljon puhunut sen jälkeen.

-Eikö hän… raivostunut?

-Ei. Hän oli täysin rauhallinen. Minä en ole koskaan nähnyt häntä niin rauhallisena. Sitä on kauheata katsoa, Bes. Hän on täysin kylmä ja tyyni, aivan kuin… Aivan kuin hän nyt olisi vaihdokas! Bessie, minä en kestä nähdä ystävääni sellaisena. Hänen sydämensä on särkynyt, ja jäljellä on pelkkä tyhjä kuori!

-Miksei hän sitten…

Bessie punastui ja peitti kasvonsa. Hyvä tavaton, jos Archie kertoisi kaiken heidän tapaamisestaan Chrisille, hän ei todellakaan tahtonut tämän saavan sellaista kuvaa, että Bessie kerjäsi jotakin!

-Miksei hän sitten tule, niinkö? Tapaisitko sinä hänet, jos hän tulisi? Lupaisitko, Bes? Sitä sekä Alison-täti että Jennie olisivat sinulta kysyneet.

-En tietystikään! Eihän minulla ole mitään syytä tavata häntä.

-Bessie, hän rakastaa sinua. Archie katsoi tyttöön vakavana.

-Ei hän niin sanonut!

Bessie ei ollut aikonut lipsauttaa sitä. Hän tajusi kuulostavansa typerältä, lapselliselta ja säälittävältä. Punastuen hän käännähti katsomaan ikkunasta ulos joulukuun iltapäivään, jonka sini alkoi taittua tummaan samettiin.

-Eikö sanonut? Minulle hän ei ole muusta puhunutkaan ─ silloin kun ylipäätään puhuu mistään ─ kuin siitä, miten rakastaa sinua! Archie astui lähemmäksi. -Bessie, miksi hän olisi kosinut sinua, ellei rakastaisi sinua?

-Siksi, että hän tarvitsee minua! Bessie kääntyi taas Archien edellä poispäin niin, ettei tämä nähnyt hänen kyyneleisiä silmiään. -Ettei hän selviä yksin! Että minun pitää olla hänen ─ lapsenpiikansa, katsoa, ettei hän taas riehaannu!

-Niinkö hän sinulle sanoi?

-Kutakuinkin.

Archibald Davidson oli hyvin järkevä nuori mies, ja hän ymmärsi kyllä, milloin oli sopiva hetki päättää keskustelu.

-Vai niin, hän sanoi miettiväisesti. -Vai niin hän kutakuinkin sanoi. No, minun pitää mennä, olen tulossa kaupungista ja viivyin turhan kauan, äiti huolestuu kohta. Saatatko minut ovelle, Bessie?

Bessie ei tiennyt, ollako enemmän helpottunut siitä, että Archie lähti, kuin onneton siitä, ettei tämä tuon enempää vaivautunut puolustelemaan Chrisiä. Vaikka mitäpä puolustelemista tässä olisi ollut. Olisihan Chris tullut itse, jos hänellä olisi todella ollut asiaa!

Ulko-ovesta tulvahti kylmää talvi-ilmaa, kun Bessie jäi kynnykselle katsomaan, miten Archie meni hevosensa luo. Sitten hän rypisti kulmiaan.

-Hyvä tavaton, hän huudahti ja katsoi eläintä tarkemmin, -onko se ─ sehän on aivan kuin…

-Se on Tähti, sanoi Archie tyytyväisenä noustessaan satulaan ja taputti kauniin eläimen kaulaa. -Eikö se ole komea?

-Mistä sinä ─ miten sinä…

-Fort Williamissa oli tänään kruununhuutokauppa. Tiesin, että tämän hinta nousee korkeaksi, mutta halusin sen. Olen aina vähän kadehtinut sitä Chrisiltä.

-Miten sinä saatat! Bessie parahti, -miten sinä ilkeät

-Hyvää joulua, Bessie. Archie kosketti hatunlieriään, käänsi hevosen ja ratsasti tiehensä taakseen vilkaisematta.

Rouva MacColl kuuli keittiöön vieraan lähtevän. Kun Bessie ei kuitenkaan lainkaan palannut, hän meni vähän ajan kuluttua eteiseen ja löysi tyttärensä istumassa itkien matalalla jakkaralla.

-Mitä nyt, Bessie? hän kysyi sekä pelästyneenä että helpottuneena siitä, että tyttö edes itki. Tämä oli kotiin palattuaan ollut kylmä kuin kivi.

-H-hänellä on Tähti! Bessie sopersi ja hautasi kasvonsa äitinsä esiliinaan. -Archiella! H-hän on ostanut Tähden ─ miten hän saattaa! Miten hän voi viedä sen Chrisiltä!

Äiti tuuditteli tyttöä ja suuteli hänen tukkaansa. Sitten hän sanoi varovasti:

-Sinäkin taisit viedä jotakin Chrisiltä, kultaseni. Enemmän kuin hevosen.

-Se ei ole totta!

-Rakkaani, sen perusteella, mitä Alison Stewart minulle puhui ─ ja mitä Jennie parka…

-Mitä minä välitän heidän puheistaan! Bessie nyyhkytti. -Eihän Chris ole sanonut mitään!

-Lapsi kulta, sekä rouva Stewart että Jennie molemmat nimenomaan pyysivät Chrisin puolesta, että tämä saisi tulla puhumaan kanssasi. Mutta kun et halunnut tavata heitäkään, miten sitten Chrisiä? Väkisinkö tämän pitäisi tulla? Heittää ovi saranoiltaan, kuten hän kuuluu joskus tehneen kotonaan?

Bessie punastui ja oli iloinen siitä, ettei äiti voinut nähdä hänen kasvojaan esiliinan poimuista. Hän ei tahtonut tunnustaa itselleenkään, että oli juuri sitä toivonut. Koetettuaan kuukausien ajan saada Christopher Stewartin rauhoittumaan ja oppimaan itsehillintää hän ei nyt toivonut muuta kuin että nuorukainen vaatisi häntä omakseen vaikka väkisin ─ jos kerran muka häntä rakasti!

-Bessie, äiti sanoi vakavasti ja nosti hänen kasvojaan, -sinä olet niitä harvoja, jotka eivät ole pelänneet hänen raivoaan. Mitä varten sinä pelkäät hänen rakkauttaan?

-Eihän hän… ei hän ole sanonut rakastavansa minua!

-Shh, äiti hyssytteli lempeän moittivasti. -Pitääkö sinulle sanoa kaikki? Etkö sinä ymmärrä mitään muuten? Anna hänelle mahdollisuus, Bessie.

-Miten muka! Eihän hän ole tullut tapaamaan minua! Bessie alkoi uudestaan itkeä. -Ja nyt Archiella on Tähti! Edes hän ei välitä Chrisistä!

Tarina jatkuu huomenna klo 12.00. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti