keskiviikko 11. tammikuuta 2017

Panttivanki 7/12

 

Varhain seuraavana aamuna uupunut hevonen ylitti kukkulaa selässään tyttö, joka piteli suitsista kouristuksenomaisesti pysyäkseen satulassa. Missä hän oli? Kaikki vuoret olivat samanlaisia, kaikki purot yhtä kiemurtelevia, kaikki järvet yhta suuria! Ja aurinko alkoi nousta ─ milloin takaa-ajajat saavuttaisivat hänet!

Tuossa oli taas yksi puro. Isabel puoliksi liukui, puoleksi putosi hevosen selästä ja talutti sen juomaan. Sitten hän istuutui rannalla kasvavan koivun luo, hautasi kasvot pukunsa helmaan ja nukahti.

Hän heräsi siihen, että tunsi jonkun olevan vierellään. Luomet olivat raskaat eivätka tahtoneet avautua, mutta sitten hän huudahti. Callum MacRob oli kyykyllään hänen vieressään, tummat kulmakarvat synkästi rypistyneinä.

-Sassenach, hän murahti. -Mitä te tehdä täällä?

Silloin jokin ratkesi Isabelin sisällä ─ jokin, joka oli pitänyt hänet pystyssä nämä päivät.

Hän kiersi kätensä Callumin kaulaan ja purskahti niin katkeraan itkuun, että hevonen, joka oli asettunut makuulle ruohikkoon, säpsähti. Callum piti tyttöä olkapäistä ja antoi hänen itkeä, ja Isabel rukoili, että kyyneleet eivät koskaan loppuisi. Mutta ne loppuivat, ja hän kohotti niiskuttaen kasvojaan. Callumin kasvot olivat lähellä, hyvin lähellä…

-Minä rakastan sinua, Callum, Isabel kuiskasi, ja auringonsäteet kimalsivat hänen silmissään.

Mies töykkäsi hänet takaisin koivun juurelle, nousi ja ajoi hevosen pystyyn. Sitten hän tarttui sen suitsiin ja tuli takaisin.

-Nousta selkään, hän murahti.

Isabel tuijotti ällistyneenä. Hän tiesi että rakkaudentunnustuksiin voitiin suhtautua monella tavalla ─ mutta Callumhan käyttäytyi kuin häntä olisi verisesti loukattu! Eiko hän ymmärtänyt?

-Mutta…

-Hiljaa. Te puhua liikaa. Callum tarttui äkkiä Isabelia vyötäisistä ja melkein heitti tämän satulaan. -Te ‘Ille an Uamhin mailla, te tavata ‘Ille an Uamh.

Hän otti suitset ja lähti taluttamaan hevosta pitkin puron vartta ilmeisesti välittämättä lainkaan siitä, pysyiko Isabel selässä vai ei.

Olikin ihme, ettei tyttö pudonnut. Hänen kätensä olivat hervottomat yön ratsastuksen jälkeen, ja askeinen omituinen kohtaus oli vienyt hänestä lopunkin voiman. Isabelia itketti, mutta hän ei tahtonut itkea enää Callumin nähden. Miehen musta tukka kiilsi auringossa, kun hän käveli hevosen vieressa ylämaalaisen kevyin, joustavin askelin.

Noin tunnin kuluttua he laskeutuivat lopulta solaa pitkin alas Glen Uamhiin. Isabel näki Lochmórin säteilevän aamuauringossa ja kuuli tuttuja äänia ─ koirien haukuntaa, gaelinkielista puhetta, säkkipillinsoittoa.

-Mylady! Se oli Alec Stewart, joka kiiruhti ulos Lochmórin etuovesta. -Miten te...

-Minä… Isabel lehahti hehkuvan punaiseksi. Taivas varjelkoon, eihän hän voinut mennä ja sanoa ‘Ille an Uamhille tahtoneensa Callumin luo. Mitä ihmettä hän keksisi?

Samassa Callum sanoi jotakin gaeliksi. Puna Isabelin poskilla syveni, jos mahdollista. Nyt ─ nyt mies paljastaisi kaiken ─ kohta päällikkö räjähtäisi nauramaan, kertoisi tarinan kaikille tuttavilleen hyvänä kaskuna ─ se leviäisi Fort Williamiin ─ Isabel naurettaisiin sielta ulos!

Alec Stewart ei nauranut.

-Lapsi parka, hän sanoi. -Miten kauan ehditte harhailla eksyksissä, ennen kuin Callum löysi teidät? On vaarallista lähteä yksin ratsastamaan Ylämaalla, vieraalle on maasto kaikkialla samanlaista.

Isabel räpäytti silmiään käsittämättä ensin lainkaan, mistä oli kysymys. Hän vilkaisi Callumiin, joka silitti hevosen turpaa. Oliko Callum MacRob parempi herrasmies kuin yksikään niistä, jotka Isabel oli tuntenut Lontoossa? Ne miehet eivät olisi jättäneet käyttämättä tilaisuutta hyväkseen!

-Olette varmaan nälkäinen. Tulkaa, vaimollani on juuri aamiainen valmiina, ja Catherine riemastuu nähdessään teidät. Syötte ja lepäätte, Callum saattaa teidat Fort Williamiin huomenaamulla, kun olette taas kunnossa.

Isabel värähti. Huomenaamulla ─ vain kaksikymmentäneljä lyhyttä tuntia samassa laaksossa tuon miehen kanssa. Nöyrästi hän kuitenkin seurasi Alec Stewartia Lochmóriin, vastaili hiljaisesti Margaret-rouvan kysymyksiin ja toivoi, että hänen masentunutta ilmettään pidettäisiin väsymyksen aiheuttamana.

Väsynyt hän olikin, ja oli autuaallista laskeutua vierashuoneen vuoteeseen ─ ei sivusiiven huoneeseen, vaan toiseen, pienempään. Tyttö makasi hiljaa, unelmoiden vähän sekavia, mutta niin suloisia unelmia, kunnes lopulta sulki silmänsä ja nukkui. Armelias kohtalo ei antanut hänen nähdä tällä kertaa edes unia.

Isabel heräsi hätkähtäen ulkoa kuuluvaan meteliin. Aurinko paistoi lämpimästi sisään huoneeseen, ja kiiruhtaessaan ikkunaan hän näki ylämaalaisten juoksevan aseineen edestakaisin. Mitä oli tapahtunut? Hän avasi vierashuoneen oven ja kuuli salista Alec Stewartin äänen kovana ja käskevänä. Sitten kuului Callum MacRobin ääni, ilmeisesti puolustellen, ja päällikkö vastasi raivoissaan. Isabel puikahti käytävään, ja hiipi salin ovelle.

Miehet huomasivat hänet yhtä aikaa. Callum punehtui, päällikkö astui Isabelin eteen. Mutta Margaret-rouva ehti ensin, kiersi kätensä tytön ympäri ja sanoi nuhdellen:

-Alec, muista, että olet sentään herrasmies.

-Olen herrasmies milloin tahansa, mutta tämä lemmenkipeä lunttu...

-Alec!

-Ole vaiti. Miksi te valehtelitte, mylady ─ tai paremminkin, annoitte Callumin valehdella puolestanne’?

-Valehdella...? toisti Isabel voimattomana.

-Älkää näytelkö typerää! Oletteko toitottanut Fort Williamissa tätä ”rakkauttanne” johonkuhun ylämaalaiseen?

Isabel alkoi itkeä Margaret­-rouvan olkapäätä vasten.

-Siis olette. Päällikkö levitti käsivartensa. -Loistavaa, kerrassaan suurenmoista! Nyt nämä teidän miellyttävät punatakkinne ovat saaneet päähänsä, että teidät on ryöstetty ─ meidän toimestamme! He piirittävät juuri Glen Uamhia ─ kuka heidät ohjasi tänne? Olitteko houkutuslintu?

-En, en, vannon etten ollut! Isabel parahti.

-Ja sinä, päällikkö jatkoi edelleen englanniksi ja osoitti Callumia sormellaan kuin olisi aikonut lävistää tämän, -sinä, prinssi hurmaava, totisesti, en tiedä mitä...

-Lopettakaa! huusi Isabel rukoilevasti. -Eihän se ollut hänen syynsä, vaan minun… Antakaa minun mennä sotilaiden luo, he jättävät teidät rauhaan jos…

-Jättävät rauhaan, niin! Me olemme saaneet asua rauhassa laaksossamme vuosia, se on suojannut meitä kapinan ja rauhan aikana, koska olemme aina onnistuneet eksyttämään sotilaat taistelemalla jossakin muualla kuin kotiovellamme ─ mutta tästä lähtien punatakit tietävät tämän paikan ─ he voivat hyökätä tänne milloin vain ─ ja se on teidän syynne!

-Nyt sinä lopetat, Alec, tiuskaisi hänen vaimonsa. -Lapsihan on aivan poissa tolaltaan. Anna hänen nyt palata kotiin, niin asiat selviävät varmasti.

-Olkoon sitten. Menkää. Ja muistakaa, jos yksikin hius taittuu yhdenkään minun alustalaiseni päästä...

Isabel ei kuullut lauseen loppua; hän juoksi helmojaan kannatellen pitkin käytävää, ulos ovesta ja kohti solaa. Äkkiä hän kuuli askeleita takaansa; se oli Callum, joka nopeasti saavutti liikuntaan tottumattoman tytön.

-Paras ottaa hevonen, mies sanoi tyynesti. -Syyttää me hevosvaras muuten.

-Callum, älä sinäkin ─ minä en tarkoittanut ─ en kuvitellut ─ voitko sinä antaa anteeksi? Isabel nyyhkytti.

-Odottaa tässä, minä hakea ratsu. Callum kääntyi kohti talleja.

Kukkulalta kuului laukauksia, Callum tuntui viipyvän ikuisuuden. Lopulta hän kuitenkin palasi Isabelin ratsun kanssa ja auttoi tytön selkään.

-Mennä nyt. Paras ettei palaa.

Romaaneissa sanottiin, että jonkun ”sanat viilsivät kuin veitsi”. Isabel ei ollut tajunnut sitä aiemmin, mutta nyt hän tunsi, että Callumin sanat viilsivät kuin ─ ei veitsi, ei, kuin kaksiteräinen lyömämiekka. ”Paras ettei palaa” ─ ei ollut mitään toiveita, hän oli ollut mieletön, täysin järjetön...

Ratsastettuaan solan suulle Isabel näki kukkulanrinteelle järjestäytyneen punatakkisen komppanian.

-Seis! hän huusi. -Lopettakaa! Hän kannusti hevostaan ja ratsasti rinnettä alas.

-Isabel! Oletko kunnossa? Päästivätko ne sinut? Miten ne roistot… Lordi Loudoun auttoi tyttärensä satulasta ja kapteeni Peafield kiiruhti kysymään, oliko mylady kunnossa.

-Isä... lopettakaa tuli heti… eivät he ole tehneet mitään… Minä karkasin itse.

-Sinä teit mitä? kysyi lordi.

-Karkasin… miehen luo, jota rakastan. Isabel tunsi, että kyyneleet olivat taas tulossa.

-Mitä tapahtui? lordi kysyi kylmästi.

-Hän… lähetti minut pois. Isä, saanko minä tulla kotiin! Isabel painautui isänsä syliin ja tunsi häpeävänsä niin, ettei voisi enää koskaan katsoa ketään silmiin.

Tarina jatkuu huomenna klo 12.00.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti