keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Miten valitsette 10/14: Banca

 
Voi kunpa Meg hillitsisi itsensä, oli Catrionan ensimmäinen ajatus. Kunpa sisar ei osoittaisi pienelläkään äänellä tai eleellä, että sen enempää tilan kuin miehenkään nimi merkitsisi heille mitään! Kunpa Meg olisi vaiti!

-Hyvää iltaa, sir, Catriona sanoi itse ääneen ja pakotti kasvoilleen pienen hymyn. -Olen pahoillani, että me tunkeudumme tällä tavalla…

-Kuten näette, sanoi kapteeni viitaten sotilaisiin, -tässä talossa ei ole liiaksi naisellista suloutta. Olette hyvin tervetulleita, jos voin jotenkin olla teille avuksi.

Catriona järjesteli ohjaksia käsissään. Hänen oli pakko esittäytyä, sanoa jokin nimi. Ja mistä hän sanoisi heidän tulevan? Tarpeeksi kaukaa, ettei kapteeni lähettäisi ketään viemään sanaa ─ mutta tarpeeksi läheltä, jotta kertomus huviratsastuksesta olisi uskottava. Hiljaisuus oli venynyt jo liian pitkäksi, Meg katsoi häneen kauhistuneena ja hän saattoi vain toivoa, että mies pitäisi heidän outoa käytöstään uupumuksen aiheuttamana.

-Minä olen Catriona Montgomery, hän lopulta käytti äitinsä tyttönimeä. -Tässä on sisareni Margaret.

-Neidit. Mies kosketti hatunlieriään, eikä Catriona voinut olla ajattelematta, että jos tämä oli juonittelija ja murhaaja, hänellä oli sellaiseksi täydelliset käytöstavat.

-Lähdimme pienelle ratsastusretkelle ennen illallista, kuului yhtäkkiä Megin kirkas ääni. -Mutta pimeys yllätti meidät, emmekä löytäneet enää takaisin.

Catriona vilkaisi sisartaan ällistyneenä. Hän oli kuvitellut joutuvansa sepittämään yksin kaiken ja vielä valvomaan, ettei Meg paljastaisi mitään vaarallista. Sisaressa taisi olla enemmän sisua kuin hän oli koskaan aavistanutkaan!

-Kahdestaan? sanoi Robert Campbell lempeän moittivasti. -Teidän olisi pitänyt ottaa mukaan maaston tunteva palveluspoika.

-Kovin typerää meiltä, myönsi Meg ja näytti katuvaiselta.

Mies ei kysynyt, mistä he olivat lähteneet. Catriona huokasi helpotuksesta. Mihinkään sellaiseen ei pitänyt yrittää vastata, mitä ei kysytty! Sitä tietysti kysyttäisiin myöhemmin, mutta hän ehtisi miettiä jotakin siihen mennessä.

-Kas niin, sanoi Campbell ja tarttui Catrionan ratsun suitsiin, -neidit sallinevat minun nyt tarjota teille vaatimattoman majani suojan. Pahoittelen sitä, että olot eivät täällä ole sellaiset kuin mihin olette varmaankin tottuneet ─ olen ollut paljon poissa, ja nytkin talo on ennemmin sotilasleiri ─ mutta teen parhaani.

-Kiitos, sanoi Catriona, -me olemme hyvin kiitollisia!

Hän tarttui miehen käteen ja antoi tämän auttaa itsensä alas satulasta nähdessään, että eräs Campbellin lähemmäs viittaama sotilas huolehti Megistä ja tämän hevosesta.

-Hieno ratsu ja hienot varusteet, sanoi Campbell, taputti eläimen lapaa ja katsoi tarkkaan koristeellista naistensatulaa. -Varmistan, että hevosista pidetään huolta.

Catriona mutisi taas kiitoksen. Vasta laskeuduttuaan satulasta hän oikein tunsi, miten väsynyt oli, aivan liian väsynyt minkäänkaltaiseen näyttelemiseen. Mutta heidän oli pakko saada suoja yöksi niin, ettei Campbell tulisi koskaan tietämään, keitä he olivat ja minne he olivat matkalla.

Kapteeni ojensi Catrionankin hevosen suitset sotamiehelle ja antoi tälle määräyksiä. Sitten hän lähti johdattamaan sisaruksia pääovelle. Pihalle leiriytyneet sotilaat väistyivät kohteliaasti heidän edestään, mutta silti Catrionaa värisytti pahaenteisesti. Sehän oli typerää! Mitä syytä heillä olisi pelätä?

Heidän päästessään sisään suureen aulaan Campbell viittasi palvelustyttöä ottamaan tyttöjen viitat. Vasta pudottaessaan sen harteiltaan Catriona muisti, että hänellä oli vyöllään pistooli, sama, joka hänellä oli ollut mukana taistelussa. Vaikka he eivät olleet voineet ottaa mitään matkatavaroita, etteivät tallirengit olisi kotona alkaneet epäillä, hän ei ollut sentään tohtinut lähteä matkalle ilman asetta.

Ja ennen kuin hän ehti edes ajatella, miten saisi pistoolin kätketyksi Robert Campbellin silmiltä, hän tajusi tämän huomanneen sen.

-Ohhoh, mies sanoi hymyillen. -Kovin hyvä varustus pienelle ratsastusretkelle ennen illallista!

-Minä… ammun mielelläni pilkkaan, Catriona änkytti.

-Eikö se ole kauheata! Meg yllätti sisarensa jo toisen kerran olemalla heti mukana leikissä. -Niin epänaisellista! Koetin estää häntä ottamasta tuota kauheaa kapinetta riesakseen, mutta hän on niin jääräpäinen!

-Jos teillä on aikaa viipyä, voisin pyytää kersanttiani näyttämään teille muutamia hyviä tähtäysvihjeitä, Robert Campbell lupasi.

Hän ei vieläkään kysynyt, mistä he tulivat ja pitäisikö jonnekin lähettää sanaa. Catriona tunsi epämiellyttävän väristyksen, mutta pakotti itsensä hymyilemään.

-Se olisi oikein mukavaa, hän sanoi, ja Meg huokasi liioitellusti, aivan kuin olisi ollut aiheeseen läpeensä kyllästynyt.

-Käykää peremmälle, mies samassa jatkoi kohteliaasti. -Kuten sanottua, talo on varustettu nyt paremminkin sotilasleiriksi ruokalistaa myöten, mutta vaatimattomat antimeni ovat teille tarjolla.

Molemmat tytöt vakuuttivat kiitollisuuttaan tämän vieraanvaraisuuden johdosta ja seurasivat isäntäänsä aulasta suureen ruokasaliin.

Catriona ei voinut olla katselematta uteliaana ympärilleen. Tässä talossako Ian Roy Campbell oli syntynyt ja kasvanut? Rakennus oli vanhempi kuin Claidheimh, siinä oli outoa vuosisataista juhlavuutta, mutta samalla jotakin ystävällistä, aivan kuin se olisi nähnyt liian paljon voidakseen arvostella ketään. Kaikkialla tosin oli jonkinlainen surumielinen laiminlyönnin leima. Meghän oli sanonut, ettei Robert Campbell juuri viihtynyt tilallaan.

Ruokasali oli moninverroin suurempi kuin Claidheimhissa. Sen katosta roikkui paksujen kettinkien varassa raskaita takorautaisia kynttiläkruunuja, joista osassa kynttilät oli sytytetty. Huoneessa oli kaksi suunnattoman pitkää pöytää, joista toiselle oli katettu pari lautasta ja vaatimaton illallinen. Ylhäällä huoneen kivisiä seiniä kiersi puinen parvi, jonne johtivat kapeat portaat, ja tuon parven seinät oli peitetty koristeellisiin asetelmiin ripustetuin miekoin ja kilvin. Tämä huone oli tehty suurille vierasjoukoille, joille haluttiin muistuttaa, että talossa riitti asevoimaa näytille asti.

-Saanko esitellä luutnantti Aidan O’Callaghanin, sanoi Robert Campbell. -Olimme juuri käymässä myöhäiselle illalliselle, joten neidit eivät olisi voineet tulla parempaan aikaan. Catriona ja Margaret Montgomery.

Ystävällisen näköinen nuori upseeri nousi pöydän äärestä ja tuli tervehtimään heitä.

-Kapteeni tässä juuri ehti pahoitella minulle karua illallista, hän sanoi huvittuneena, -ja seuraavassa hetkessä hän sormia napsauttamalla hankkii meille näin viehättävää ruokaseuraa! Meitä irlantilaisiakin pidetään noitina, mutta edes me emme pystyisi tähän.

-Minä pitäisin kapteeni Campbellia ennemmin pelastavana enkelinä kuin noitana, Meg lateli suloisesti hymyillen. -Niin ystävällistä tarjota meille suojaa!

-Tämä on hieno paikka, Catriona jatkoi nopeasti, ennen kuin kumpikaan miehistä ehtisi kysyä, mitä varten he ylipäätään suojaa tarvitsivat. -Talo on tietysti ollut suvullanne vuosisatoja?

Hän osoitti kysymyksen kapteenille, joka antoi juuri palvelusväelle käskyjä illallispöydän kattauksen täydentämisestä. Tämän otsa rypistyi kevyesti.

-Niin on, mies vastasi oudon lyhyesti. -Olkaa hyvät, käykää istumaan. Saatte aivan kohta syötävää.

Hiukan huvittuneena Catriona havaitsi, että irlantilainen luutnantti oli välittömästi Megin mustien silmien lumoissa. Ilmeisesti tämän komennus Ylämaalla oli ollut pitkä ja ikävä, ja naisseura todella enemmän kuin tervetullutta. Catriona itse koetti pitää yllä keskustelua kapteeni Campbellin kanssa niin vaarattomista aiheista kuin mahdollista. Se vaati melkoisia ponnisteluja, sillä tyttö alkoi olla todella uupunut, ja ateria, joka oli ehkä lajeiltaan vaatimaton mutta laadultaan tukeva, väsytti häntä entisestään.

-Montgomeryn neitien on päästävä nyt lepäämään, sanoi kapteeni Campbell, kun Catriona oli epätoivoisesti mutta huonolla menestyksellä koettanut tukahduttaa haukotuksen. -Olemme kovin itsekkäitä, kun pidättelemme heitä, O’Callaghan.

-Se on totta, luutnantti sanoi katuvana. -Toivottavasti teillä ei ole aamulla kovin kiire pois! On niin mukava saada sivistynyttä keskusteluseuraa.

-Kiitos, mutta me emme tahdo olla vaivaksi, Meg sanoi suloisesti. -Jos vain saamme jostakin jonkin nurkkauksen yöksi.

-Minä saatan teidät yläkertaan, sanoi kapteeni Campbell ja johdatti heidät aulaan. -Menkää vain edeltä, kysyn vielä jotakin O’Callaghanilta.

Meg ja Catriona lähtivät nousemaan leveitä kiviportaita. Catriona oli nyt niin uupunut, ettei osannut ajatella mitään muuta kuin vuodetta ─ vaikka se olisi pelkkä laveri tai olkikupo, hän nukkuisi tänä yönä makeammin kuin koskaan.

-Neiti Stewart!

Samassa silmänräpäyksessä, jolloin sekä Meg että Catriona vaistomaisesti ja mitään ajattelematta käänsivät päätään, he tajusivat menneensä lankaan. Alhaalla aulassa seisoi pilkallisen näköisenä kapteeni Campbell, joka ei suinkaan ollut mennyt keskustelemaan luutnantti O’Callaghanin kanssa, vaan antanut heidän nousta muutaman portaan ja sitten kutsunut heitä nimellä. Heidän oikealla nimellään.

Seuraavassa hetkessä mies oli harpponut tyttöjen luo, siepannut aseen Catrionan vyöstä ja vetänyt esiin omansa.

-Sillä tavalla, hän sanoi halveksivasti. -Olisitte edes yrittäneet. Eteenpäin siitä.

-M-mutta… miten… Catriona tuijotti kauhistuneena pistoolin piippuun, joka osoitti heitä. Hän ei voinut ymmärtää, mistä punatakki oli saanut tietää, keitä he olivat. Ja vaikka olisikin, Stewart oli täällä niin tavallinen nimi, ettei sen olisi pitänyt aiheuttaa minkäänlaista aseella uhkailua.

-Kun seuraavan kerran koetatte esiintyä tuntemattomina, jättäkää sukuvaakunalla koristellut satulat kotiin, tokaisi Campbell. -Kuvitteletteko tosiaan, etten minä olisi tunnistanut Claidheimhin merkkiä!

Meg ja Catriona katsoivat kauhistuneina toisiinsa. Eivät he olleet edes ajatelleet, että tapansa mukaan tallirengit olivat satuloineet ratsut naistensatuloilla, joiden koristeiksi oli pakotettu Claidheimhin vaakuna. Nyt Catriona tajusi, miksi punatakki oli katsonut hevosten varusteita niin tarkasti.

-O’Callaghan! kapteeni huusi. Ruokasaliin jäänyt luutnantti tuli aulaan ja näytti lievästi sanoen järkyttyneeltä nähdessään kapteenin osoittamassa aseella vieraita, joiden kanssa oli äsken niin kodikkaasti aterioinut. -Nämä neidit ovat Sir Kenneth Stewartin tyttäriä.

-Sen Stewartin? luutnantti puuskahti, ja hänen ilmeensä muuttui entistä järkyttyneemmäksi, erityisesti hänen katsoessaan Megiin.

-Sen Stewartin, joka järjesti meille taannoin selkäsaunan. Ehkäpä hän vielä katuu sitä. Kapteenin harmaat silmät olivat pistävät. -Nyt, arvon neidit ─ yläkertaan. Saatte totisesti yösijan.

Meg puristi Catrionan kättä niin kovaa, että siihen koski, ja katsoi sisareensa kauhusta kalvenneena. Catriona pakotti itsensä levolliseksi, nyökkäsi Megille ja lähti nousemaan portaita. Heidän oli paras olla nyt tottelevaisia.

He pääsivät yläaulaan, ja punatakki ohjasi heitä aseellaan viitaten kohti raollaan olevaa ovea. Luonnollisesti Catriona kuvitteli miehen sulkevan heidät samaan huoneeseen, mutta järkytyksekseen hän tajusi, ettei niin ollut. Campbell sysäsi Megin tylysti sisään, vetäisi oven kiinni ja väänsi avainta lukossa.

-Mitä te ─ minne te ─ minä tahdon sisareni luo! Catriona huudahti.

-Olkaa vaiti. Kapteeni tarttui häntä kipeästi käsivarresta. -Eteenpäin.

Toinen ovi avautui, Catriona tönäistiin yhtä tylysti huoneeseen ja lukko rapsahti hänen takanaan.

-Päästäkää minut ulos! Catriona huusi ja syöksyi takomaan ovea, mutta se oli paksua tammea eikä olisi hievahtanut, vaikka kokonainen komppania sotilaita olisi hakannut siihen nyrkkejään.

Tämähän oli hirvittävää! Mitään tällaista hän ei ollut osannut edes aavistaa! Aivan villinä kauhusta tyttö katseli ympärilleen.

Hän oli sinänsä viehättävässä kamarissa, josta tosin näki, ettei sitä ollut siivottu aivan hiljakkoin. Syvennyksessä oli vuode ja sitä vastapäätä raskas vanha vaatekaappi.

Ja niiden välissä ulkoseinällä oli pöytä, ja pöydän yläpuolella ikkuna!

Catriona juoksi pöydän luo, kurottautui sen yli, käänsi kahvasta ja veti auki raskaat lyijypuitteiset ikkunaruudut. Mutta kurkotellessaan katsomaan ulos kuutamoon hän näki, ettei sitä kautta ollut pakenemista. Pudotus alas kivimuuria kohti oli hirmuinen, ja seinä niin sileäksi hakattu, ettei sitä pitkin voisi kiivetä. Hän oli täydellisessä ansassa.

Tarina jatkuu huomenna klo 20.

1 kommentti: