lauantai 15. huhtikuuta 2017

Miten valitsette 13/14: Kaksintaistelu

 
Juuri kun ensimmäiset Ian Royn miehistä päätyivät yläaulaan villisti puoliaan pitäen, mutta yhä edelleen perääntyen, ja kun Catriona oli jo livahtanut takaisin parven ovelle hakeakseen Megin, jotta he voisivat piiloutua minne tahansa muualle, ennen kuin pakotie menisi tukkoon, hän tajusi, että meteli oli muuttanut muotoaan. Taistelun ääniä ei kuulunut enää vain talon sisältä, vaan myös jostakin kauempaa, ja kaiken yläpuolella kaikui vanha slogan, joka oli hänelle tuttu lapsuudesta asti.

-Creag an Sgairbh!

Se oli Stewartin klaanin sotahuuto.

Stewarteja? Täällä? Catriona ei ollut uskoa korviaan. Sitten häntä kylmäsi. Oliko isä tulossa? Mutta eihän isällä ollut kovin runsaasti miehiä. Toki Claidheimhissa he olivat yhdessä Ian Royn ja MacLarenin miesten kanssa onnistuneet ajamaan pois punatakit ─ mutta entä nyt, tällaisissa oloissa, kun sotilaat olivat tavallaan kotikentällään?

Ja sittenkin hän lumoutuneena seurasi, miten äsken ylös portaita noussut punaisten takkien vuorovesi lähti aivan kuin painumaan alemmaksi, miten perääntyneet Ian Royn miehet tuntuivat saavan uutta voimaa, miten näytti siltä, kuin joku olisi alakerrassa niittänyt sotilaita sitä mukaa kuin näitä saatiin työnnettyä takaisin alas.

Catriona syöksähti parven ovelle ja siitä sisään. Meg oli noussut seisomaan ja nojautui seinään aivan kalpeana kasvoiltaan.

-Mitä se on? hän huohotti. -Kuulenko minä omiani, Cat? Onko täällä meikäläisiä?

-Isä tietysti.

-Mutta miten isä tietäisi olla täällä! Eikä hänellä ole kylliksi miehiä! Eihän…

-Meg, punatakkeja ajetaan taaksepäin, Catriona keskeytti, ennen kuin sisar ehtisi usuttaa itsensä kovin suureen paniikkiin. -Se on tärkeintä. Pysytään täällä.

Taistelu alakerrassa oli kiihtynyt, miehiä oli nyt enemmän, ja saattoi suorastaan nähdä osan olevan taisteluun vasta tulleita, niin ettei heitä painanut vielä väsymys. Sisarensa kauhistuneista kielloista huolimatta Catriona kyykistyi taas kurkistelemaan kaiteen raosta. Hän oli aivan varma, että näki vilaukselta isän ─ tuolla ainakin oli MacLaren ─ mutta oliko tuo todella…

-Cat!

Megin ääni oli muuttunut. Se oli koko ajan ollut pelästynyt, mutta nyt siinä oli paljasta kauhua. Catriona käänsi päätään.

Ian Roy Campbell ja hänen punatakkinen serkkunsa kävivät kaksintaistelua alhaalta ruokasalista parvelle johtavissa kapeissa portaissa. Ian yritti estää kapteenia pääsemästä ylöspäin, mutta tämä kävi päälle niin raivoisasti, että lainsuojaton joutui antamaan periksi porras portaalta.

Miksi Ian taisteli niin heikosti? Catriona oli nähnyt tämän Claidheimhin taistelussa ja tiesi heti, että jotakin oli vialla. Ianin käsivarret olivat vahvat, vaikkei hänellä ollutkaan nyt kauheaa lyömämiekkaansa vaan se lyhyempi, ilmeisesti juuri sisätiloissa käytävää taistelua ajatellen valittu. Silti hänen olisi pitänyt kyetä helposti pitämään puolensa.

Ja silloin tyttö tajusi, että Ian oli haavoittunut. Tämän paita oli verestä märkä ─ miehen oli täytynyt saada syvä haava oikeaan kylkeensä. Joka kerran, kun hän nosti miekkaansa, hänen kasvonsa vääntyivät irvistykseen.

Catriona nousi ja perääntyi Megin luo. Jos Robert Campbell pääsisi tänne, jos tämä löytäisi heidät, kaikki olisi hukassa. Heidän pitäisi paeta.

Samassa hän näki, miten Ian vaihtoi lennossa miekan vasempaan käteen. Tyttö oli kuullut kerrottavan, että taitavimmat miekkailijat saattoivat tehdä niin, mutta ei ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Hän ei tiennyt, osasiko edes Ardshiel, jota pidettiin Ylämaan parhaana miekkamiehenä, vaihtaa kättä. Vasemmalla kädellä lyödyt iskut hankaloittivat vastustajan asemia, mutta toisaalta vasenkätinen miekkailija ei pystynyt suojaamaan itseään yhtä hyvin kuin oikeakätinen.

Hetken näyttikin siltä, kuin Ianin temppu olisi tasannut voimasuhteet, sillä Robert Campbell joutui astumaan yhden tai kaksi rappusta alaspäin. Mutta sitten punatakki hyökkäsi taas niin hurjasti, että Ian, jonka kaikkia liikkeitä haavan kipu näytti heikentävän ja hidastavan täysin riippumatta siitä, millä kädellä hän miekkaili, joutui perääntymään.

Kauhistuneiden tyttöjen katsellessa Ian astui taaksepäin, selvästi luullen olevansa jo ylhäällä parvella ─ mutta hänen takanaan olikin vielä yksi porras, hän kompastui siihen, menetti tasapainonsa, horjui epätoivoisesti ja romahti selälleen parven lattialle. Ja Robert Campbell hyökkäsi häntä kohti miekka pistoasennossa.

Catriona ei ehtinyt edes ajatella mitään, kun hän juoksi. Hän ehti väliin viime hetkessä ja sai miekallaan lyötyä punatakin miekkaa niin, että se lipsahti sivuun eikä lävistänyt Iania. Uusi taistelukumppani hämmensi kapteenia niin, että tämä otti taas askeleen taaksepäin, mutta naurahti sitten huvittuneena.

-Kappas vain, Catriona-neiti, hän sanoi hengästyneenä. -Olenkin aina pitänyt tämänkaltaisista sotasaaliista.

Ja hän löi taas miekallaan kaikin voimin, niin että Catrionan oli pidettävä molemmin käsin kiinni omastaan, ja sittenkin tyttö tiesi, ettei pystyisi pitämään puoliaan kovin kauan. Mutta samassa hän ennemmin tajusi kuin kuuli Ianin päässeen jaloilleen takanaan ja väistyi juuri, kun tämän miekka kilahti vasten kapteenin miekanterää.

-Hänestä pysy erossa! Ian sähähti serkulleen.

Punatakki naurahti taas. Hän vaikutti uupuneelta, mutta silti suorastaan näki, miten hän nautti tilanteesta.

-Suloinen tyttö sinulla tälläkin kertaa. Älä turhaan esittele meitä, me olemme jo tutustuneet, oikein läheisesti ja erittäin miellyttävästi.

Catriona ei ollut uskoa korviaan. Oliko kapteeni seonnut? Ja samassa hän tajusi punatakin vain koettavan saada Ianin menettämään malttinsa. Vanha Angus oli sanonut, että maltin menettäminen oli pahin virhe, jonka miekkaillessa saattoi tehdä. Jos menetti malttinsa, ei enää keskittynyt eikä muistanut suojautua.

Epäilemättä Ian Roy oli saanut aikoinaan saman neuvon, kuka ikinä hänet miekkailemaan olikin opettanut. Mutta nyt hän ei näyttänyt muistavan sitä. Miehen kasvot vääntyivät ja hän kävi kapteenin kimppuun ennemmin raivolla kuin taidolla, ja juuri sitä punatakki oli odottanut.

-Se ei ole totta! huusi Catriona. -Ian, se ei ole totta! Hän ei ole koskenut minuun! Hillitse itsesi!

-Kunhan sinä olet poissa tieltä, minulla ja pikku hempukallasi on taas oikein mukavaa yhdessä, kapteeni jatkoi härnäämistään. -Haluatko tietää, missä hänellä on syntymämerkki?

-Ian, hän valehtelee! Catriona parahti. -Keskity, älä kuuntele häntä!

Tyttö puristi hengästyneenä omaa miekkaansa. Hän tiesi joutuvansa sekaantumaan pian uudelleen taisteluun, sillä raivostunut Ian alkoi menettää asemiaan. Mutta jo äskeisen kokemuksen perusteella tyttö tiesi myös, ettei hänen voimillaan juurikaan vastustettu kapteenin kaltaista vahvaa ja taitavaa miekkailijaa.

Juuri sillä hetkellä toinen vahva ja taitava miekkailija juoksi ylös portaita tullakseen apuun. Se oli Charles Stewart, eikä Catriona ehtinyt edes hämmästyä sitä, että Ardshiel oli paikalla, vaikkei isän pitänyt olla tämän kanssa puheväleissä. Mutta ennen kuin Appinin klaanin päämies ehti parvelle asti, Ian löi niin lujasti, että miekka kimposi kapteenin kädestä ja tämä horjahti vasten portaiden kaidetta.

-Ian, älä! Catriona tajusi, että raivon sokaisema lainsuojaton aikoi surmata taistelukumppaninsa siihen paikkaan. -Ian, anna hänen elää! Ellet sinä anna hänen elää, hän ei voi tunnustaa rikoksiaan! Hän on ainoa, joka voi hankkia sinulle vapautuksen!

-Pikku neiti on oikeassa, huohotti kapteeni, eikä Catriona ollut enää varma, oliko tämän katseessa enemmän pelkoa vai pahuutta. -Pikku neiti on hyvin järkevä. Minä olen tullut sen jo huomaamaan.

-Ian! Catriona piteli kaikin voimin lainsuojatonta, joka tuntui olevan nyt sokea ja kuuro kaikille järjen varoituksille ja oli jälleen vähällä käydä serkkunsa kimppuun. -Ian, etkö sinä käsitä, että hän koettaa tarkoituksella ärsyttää sinua! Hänellä ei ole mitään tekemistä minun kanssani, ymmärrätkö?

-Voi miten minun tekisikään mieleni tehdä teistä hakkelusta, Ardshiel sanoi inhoten ja painoi miekankärjellään kapteenin kaulaliinaa tavalla, joka sai miehen nielaisemaan hiukan vaikeasti. -Jos vain olisin ehtinyt aiemmin ─ ja ellette nyt olisi siinä aseettomana ja ellei teitä tosiaan tarvittaisi elossa… Will, Dugald! Tulkaa tänne ja viekää tämä roisto jonnekin, missä minun ei tarvitse katsella häntä.

Ian Roy pudotti yhtäkkiä aseensa, horjahti ja putosi polvilleen parven kaidetta vasten.

-Näytä! Catriona polvistui hänen viereensä ja repäisi miehen revenneen paidan lopullisesti halki. Ian Royn oikeassa kyljessä oli todellakin syvä, runsaasti vuotava haava.

Jossakin tuolla alhaalla oli joku parturi tai välskäri, joka osasi sitoa haavoja. Mutta Ianin ei voinut antaa odottaa ilman mitään ensiapua, mies oli selvästi menettänyt jo liiaksi verta. Catriona veti ylös ratsastuspukunsa helman ja repäisi ylimmästä alushameestaan kangasta niin paljon kuin irti sai.

-Catriona… Ian mutisi, ja hänen vasemman kätensä vapisevat sormet hyväilivät tytön poskea. -Sinun tilallasi minä… laittaisin sen koiran vihdoin liekaan. Se alkaa aiheuttaa… häiriötä.

-Ole alallasi, suupaltti. Minä en totisesti anna sinun kuolla käsiini nyt, Catriona sanoi kipakammin kuin aikoikaan, sillä hän pelkäsi koko ajan purskahtavansa järkyttyneeseen itkuun.

Mies naurahti ja irvisti sitten, kun Catriona painoi haavaa lujasti kangasmytyllä tyrehdyttääkseen verenvuodon. Meteli alhaalla alkoi vaimeta. Sotilaat olivat jääneet alakynteen ja heitä riisuttiin aseista. Ardshielin kutsumat Dugald MacColl ja Will Stewart olivat tulleet portaisiin ja tarttuivat kapteeni Campbelliin.

-Odottakaa! Ian äkkiä huudahti heikosti ja koetti nousta pystyyn, mutta huvenneet voimat ja Catrionan tiukka ote pitivät hänet sittenkin lattialla. -Odottakaa! Siltä varalta, että kuolen, minun pitää kysyä häneltä jotakin.

Miehet vilkaisivat epäröiden päällikköönsä, mutta Ardshielin nyökätessä pysähtyivät vankinsa kanssa.

-Robert, sanoi Ian tuskaisasti, -mitä varten? Sen minä tahdon tietää. Emmekö me olleet kuin veljiä?

Kapteeni hymähti katkerasti. Hän oli kadottanut tekotukkansa taistelun tiimellyksessä, ja vaikka hänen punaiset hiuksensa oli leikattu lyhyiksi, toisin kuin Ianilla, Catrionaa puistatti yhtäkkiä näiden kahden serkuksen tavaton yhdennäköisyys. He todella olivat kuin veljiä, kuin saman miehen kaksi puolta. Toinen oli valinnut yön ja toinen päivän, toinen varjon ja toinen valon.

-Veljiäkö! toisti Robert Campbell halveksivasti. -Meidän isämme olivat veljiä, kaksoisveljiä ─ mutta minun isäni menetti kaiken vain sen tähden, että lapsenpäästäjän mukaan sinun isäsi syntyi muutamaa hetkeä ennen häntä! Niiden muutaman hetken tähden sinä perit kaiken ─ Bancan ─ maat ─ alustalaiset…

-Minä tiedän tuon kaiken… ja minä tiedän senkin, että niiden muutaman hetken tähden… isäni huolehti aina omantunnontarkasti veljensä hyvinvoinnista… ja käski minun tehdä samoin sinun suhteesi, Ian Roy huohotti. Hänen tuntui olevan vaikea puhua. -Puuttuiko sinulta koskaan mitään? Eivätkö Bancan ovet olleet sinulle aina auki?

-Olisikin ollut vain talo ja tavara! Mutta niiden mukana sinä tunnuit saavan pelkkää onnea ja auringonpaistetta. Sinulta onnistui kaikki! Viljelykset, kaupat, naissuhteet. Se oli sietämätöntä!

-Robert, jos sinä vihaat minua noin… mitä varten sinä et tappanut minua… vaan ne viattomat majatalossa?

Kapteeni naurahti.

-Mitäkö varten? Sitä varten, että sinulla on yhdeksän henkeä kuin kissalla! Luuletko, etten yrittänyt päästä sinusta eroon? Muistatko, kun harjoittelimme esteitä, ja satulavyösi petti kesken hypyn? Muistatko, kun olimme metsällä ja aseesi ei toiminutkaan uroshirven hyökätessä? Siitä kaikesta sinä selvisit, aivan kuin olisit noiduttu. Minä ajattelin, että kruunun kaulakiikku tekee sinusta selvää ─ mutta sinun onnettoman piti päästä pakoon. Ja nyt, tänään…

Yhtäkkiä kapteeni katsoi Catrionaan pistävästi.

-Ellei tuo hempukka olisi sekaantunut asiaan, minä olisin vihdoin tänään saanut sinut hengiltä!

Catriona vapisi järkytyksestä niin, että tuskin pystyi painamaan Ianin haavaa. Hän ei ollut koskaan elämässään kohdannut tällaista vihaa.

-Mutta sinähän sait Bancan, Ian mutisi. -Etkä ole asunut täällä. Et sen vertaa, että… olisit muistanut rinteen luolasta asehuoneeseen johtavan salakäytävän. Olin aivan varma, että olisit… tukkinut sen tai asettanut vartijan! En ollut uskoa silmiäni, kun saimme vain… kävellä luolasta sisään.

Nyt Catriona tajusi, miten ylämaalaiset olivat päässeet yllättäen kartanoon, ja mitä varten hän ei ollut nähnyt ikkunastaan mitään liikettä talon yläpuolella.

-Itse et muistanut, että näissä portaissa on kolmekymmentäyksi askelmaa, ei kolmeakymmentä ─ näin kyllä, että laskit mielessäsi! kapteeni tuhahti. -En minä Bancaa itsessään mihinkään tarvitse. Minä tarvitsen sen tuotot. Olen pystynyt ostamaan vasta kapteeninviran, mutta minä en totisesti aio jäädä kapteeniksi enkä suorittaa komennuksia tässä surkeassa maanääressä enempää kuin on pakko!

-Nyt riittää, keskeytti Ardshiel. -Viekää hänet, minä en jaksa enää kuunnella.

-Ja hakekaa välskäri! Catriona huudahti. -Haava pitää ommella. Sinä et olisi saanut viivyttää hoitoasi noin, Ian. Sinä vuodat verta koko ajan.

-Minä menen, sanoi Ardshiel itse ja kiiruhti alas portaita Dugaldin, Willin ja näiden tiukasti välissään kuljettaman kapteenin jäljessä.

Ian huokasi ja nojautui taas kaiteeseen. Hän oli niin kalpea, että Catrionan sydän vavahti. Milloin Ian oli haavoittunut? Kauanko hän oli vuotanut?

-Anna minä välillä.

Se oli Meg. Sisar oli taistelun tauottua lyyhistynyt parven seinänviereen itkemään sekä järkytyksestä että helpotuksesta, mutta alkoi nyt olla entisellään, eikä edes kalvennut nähdessään, miten Catrionan käsissä oleva kangasmytty oli värjäytynyt punaiseksi. Sen sijaan hän puolestaan repi nyt kaitaleita omasta alushameestaan.

-Ei, minä tahdon. Catriona otti vastaan puhtaan kankaan, mutta ei väistynyt Ianin viereltä. -Huolehdi sinä hänestä.

Ja pieni hymy häivähti Catrionan huulilla, kun Meg punastui somasti Donald MacArthurin harppoessa portaita ylös. Nähdessään seurueen Donald ei tuntunut tietävän, kenen luo ensin tulisi, haavoittuneen lairdinsa vai Megin.

-Älä törmäile, Dòmhnall Dhu, Ian Roy mutisi, ja hänenkin suupielensä värähti vähän. -Minua et voi auttaa, ellet ole… sitten viime näkemän oppinut… ompelemaan haavoja. Niin että keskity sinä… suutelemaan tyttöä!

Tottelevaisesti Donald MacArthur teki kuten käskettiin. Eikä Catriona voinut olla tämän kaiken keskelläkään hiukan huvittumatta portaita seuraavaksi nousevan isänsä ilmeestä, kun tämä näki molemmat parvella olevat parit. Mutta koska tyttö ei ollut sydämetön, hän oli jonkin verran pahoillaan isän kintereillä seuraavan Roderick MacLarenin selvästä järkytyksestä tämän tajutessa, kenen sylissä hänelle luvattu morsian oli.

Samassa noita sinä päivänä kovalla koetuksella olleita portaita kiiruhti ylös se välskäri, joka oli sitonut Catrionan haavan Claidheimhin taistelun jälkeen. Ulkomuodostaan päätellen hän oli ollut soturin ominaisuudessa mukana tässäkin kahakassa, joka alkoi nyt olla kokonaan hiipunut. Catriona mietti, mitä sotilaille tehtäisiin. Vaikka olihan tässä talossa huoneita vangeille!

-Väistäkääpä, neiti, sanoi välskäri kohteliaasti, ilmeisesti lainkaan tunnistamatta Catrionaa taannoiseksi haavoittuneeksi ”pojaksi”. -Aijai, tämä vaatii neulaa ja lankaa.

-Niin minäkin arvelin, Catriona sanoi ja siirtyi kuuliaisesti pois tieltä, mutta ei sen kauemmas kuin Ianin toiselle puolelle.

-Haluatko viinaa? välskäri tiedusteli päämieheltään.

-En, tämä riittää, Ian Roy mutisi ja puristi Catrionan käden kämmenensä sisään. -Miten paha se on?

-Paha, tokaisi välskäri, joka ei selvästi uskonut potilaiden turhaan rauhoitteluun. -Ilman neitiä olisi päästy maahanpanijaisiin.

-Ainakin kuolen Bancassa, Ian Roy mutisi, kun välskäri avasi nahkaisen tarvikelaukkunsa ja veti esiin neulan ja lankarullan.

-Tässä joudeta kuolemaan, ilmoitti Donald MacArthur reippaasti, vaikka hänen vihreät silmänsä olivat huolestuneet. -Häitäkin järjestettävänä!

Hän katsoi Megiin, ja Catriona vilkaisi taas isäänsä ja MacLareniin, jotka näyttivät entistä järkyttyneemmiltä, ja sitten tyttö huokasi. Mitä Ian olikaan sanonut siitä, ettei lainsuojattomana voinut mennä edes naimisiin? Mutta eikö nyt, kun Robert Campbell oli käytännössä tunnustanut heidän kuultensa… Jos Ian vain pysyisi hengissä!

Samassa mies retkahti hänen syliinsä.

-Taju meni, ilmoitti välskäri melkein hilpeästi ja sulki toisen silmänsä nähdäkseen paremmin pujottaa langan neulansilmään. -On aina hyvä, kun se tapahtuu ennen toimenpidettä, silloin minä saan työrauhan.

Tarina jatkuu huomenna klo 20.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti