tiistai 4. huhtikuuta 2017

Miten valitsette 2/14: Lainsuojaton

 
Kaukana Ylämaalla oli täysin asumattomalta näyttävä laakso. Sinne harva löysi, vaikka moni olikin siitä kuullut ─ ”ketunkolosta”, kuten Sir Kenneth Stewart oli sitä nimittänyt. Tuohon suojaisaan kolkkaan Ian Campbell oli lopulta asettunut sen jälkeen, kun oli vuosia aiemmin tullut julistetuksi lainsuojattomaksi ja menettänyt tilansa Bancan serkulleen.

Kyseinen serkku ei juuri viihtynyt tiluksillaan, mutta hänen tilanhoitajansa kuuluivat olevan sitäkin tarmokkaampia vuokrien keräämisessä ja rästeistä rankaisemisessa. Kun vielä suurin osa Bancan alustalaisista uskoi lairdinsa olevan viaton siihen hirveään rikokseen, josta tätä syytettiin, monet heistä olivat vähin äänin pakanneet omaisuutensa ja seuranneet perheineen isäntäänsä vapaaehtoiseen maanpakoon vuorille, oli heillä taakkanaan omia rikkeitä tai ei. Sittemmin joukko oli täydentynyt milloin kenelläkin, joka tahtoen tai tahtomattaan joutui vetäytymään yhteiskunnan ulkopuolelle.

Tosin Ian Royn joukkoihin ei noin vain liitytty. Hänen kerrottiin olevan käsittämättömällä tavalla selvillä kaikesta, mitä Forthin pohjoispuolella tapahtui, ja selvittävän tarkasti tulijan taustat ja vaikuttimet. Tämä olikin johtanut siihen, että tuo vuorten suojassa elävä yhteisö oli kaikella tavalla luotettava ja päämiehelleen kuolemaan asti uskollinen.

Hämyisenä kesäiltana ilmaantui solasta hevonen selässään kaunis ylämaalainen nuorukainen. Hän oli Colin Beg MacIntyre, yksi Glenmoren gillieistä, joka oli lähtenyt isäntänsä käskystä tapaamaan Ian Campbellia, jälleen kerran.

Nyt Colin tiesi jo, miten toimia. Hän oli osannut pysähtyä oikeassa kohdassa, odottaa, että aseistettu vartija ilmaantui piilostaan kysymään hänen asiaansa, ja siirtyä sitten vartiopisteeltä toiselle. Sillä Colin tiesi, että ellei hän olisi pysähtynyt, hänet olisi tietyssä vaiheessa pysäytetty vähemmän lempeästi, kuten viimeksi oli käynyt.

Nytkin Colin Beg oli vaarattomaksi havaittu, muuten hän ei olisi selviytynyt perille tähän laaksoon, jossa ei äkkiseltään olisi voinut kuvitella yhdenkään ihmisolennon elävän, saati sitten kokonaisen pienoisarmeijan. Vuorten rinteisiin oli luonto vuosituhansien aikana kaivertanut oikean luolien labyrintin, joka suojasi suurehkoa yhteisöä ja oli tarkemmin vartioitu kuin Fort Williamin varuskunta. Niinpä nyt kauempana laaksossa näkyi muutamia hevosia ja lehmiä laiduntamassa. Niitä ei olisi ollut siellä, jos Colinin saapuminen olisi antanut aihetta pienimpäänkään huoleen. Ian Royn väki katosi kaikkineen tarvittaessa kuin sumu aamun tullen.

Colin laskeutui alas oman ratsunsa selästä erään tietyn käkkyräisen koivun luona ja luovutti kaikki aseensa sgian dubhia myöten häntä vastaan tulleelle miehelle. Samalla nuorukainen mietti, miltä Bancan lairdista oli mahtanut tuntua, kun tämä oli joutunut jättämään erinomaiseksi mainitun tilansa ja pakenemaan tällaisiin oloihin lain ulkopuolelle sysättynä rikollisena, jonka kuka tahansa saisi tavattaessa rangaistuksetta surmata. Vai oliko tämä ajatellut mitään, kun oli kerran kyennyt kylmäverisesti toteuttamaan Englannissa sellaisen hirvittävän surmatyön!

Joka tapauksessa täällä Ian Roy Campbell ei ollut mikään halveksittu lainsuojaton, vaan tätä kohdeltiin edelleen lairdina, ja Colin Beg tiesi sen. Tultuaan riisutuksi aseista nuorukainen siis jälleen selvitti asiansa hyvin kunnioittavasti, kuin olisi saapunut Campbellin kartanon kynnykselle. Sen jälkeen hän odotti nöyrästi paikoillaan niin kauan, että tultiin ilmoittamaan Ian Royn ottavan hänet vastaan. Lopulta hänet opastettiin sisään hyvin piilossa olevasta luolan suuaukosta ja pitkin kiemurtelevaa, kapeaa käytävää.

Tila, johon Colin lopulta päätyi, oli ihmeellisen holvimainen, mitä hän muisti hämmästelleensä jo edellisellä käynnillään. Se oli itse ”ketunkolo”, Ian Royn nykyinen kartano. Luolassa oli muutamia yksinkertaisia huonekaluja, soihdut paloivat seiniin hakatuissa rautapidikkeissä, ja keskelle holvia rakennetussa tulisijassa loimusi komea valkea.

Toisin kuin olisi voinut luulla, savun hajuakaan ei tuntunut, sillä luolasta johtava käytävien verkosto toimi hormiston tavoin. Samasta syystä Colin tiesi sotilaiden turhaan koettaneen etsiä lainsuojattoman piilopaikkaa: vaikka etsijät olisivatkin nähneet savun nousevan, se ei koskaan ilmaantunut maan päälle sieltä, missä itse tuli oli. Nuo samat tunnelit johtivat luolasta toiseen, ja vaaran uhatessa tämän laakson asukkaat saattoivat kadota niiden suojiin. Ei siis ollut ihme, että tästä salaperäisestä laaksosta kerrottiin niin paljon tarinoita.

Mutta kaikista tarinoista huolimatta ei tulen äärestä vierastaan vastaan nouseva Ian Campbell ollut seitsemän jalan mittainen, vaikka tosin olikin pitkä ja lihaksikas, eikä Colin uskonut hänen sentään aivan paljain käsin surmanneen karhua, jonka uhkea nahka oli levitetty luolan lattialle. Ja jos Ian Roy vain yhdellä katseella saattoikin hurmata kenet tahansa naisen, tällä kertaa hän ainakin vietti iltaansa yksin.

Mutta epäilemättä Campbell oli juuri niitä miehiä, joista tuollaisia tarinoita syntyi kuin itsestään. Hänen karkea paitansa ja yksinkertainen philamórinsa varusteineen eivät erottaneet häntä kenestä tahansa kansanmiehestä, mikä varmasti oli tarkoituskin. Mutta harmaissa silmissä, niskaan nauhalla sidotussa tukassa, joka oli nuotion liekkien värinen ja antanut hänelle yleisesti käytössä olevan lempinimen, voimakkaassa vartalossa ja koko olemuksessa oli jotakin hurjaa ja hillitöntä, joka yhtä aikaa pelotti ja viehätti. Yhtäkkiä nuori Colin tuli ajatelleeksi, että Campbellissa oli jopa jotakin majesteetillista, aivan kuin tämä olisi ollut kerjäläiseksi naamioitunut kuningas.

Mies oli kolmissakymmenissä, mutta perheetön. Colin Beg, joka aikoi avioitua heti, kun saisi erään Joannan tajuamaan suunnitelman hyvät puolet, mietti, kuka tyttö lähtisikään elämään näihin oloihin lainsuojattoman kanssa ─ sillä virallisesti vihillehän tämä ei voinut lain ulkopuolella olevana mennä. Tosin tarinoiden perusteella saattoi aavistaa, ettei Ian Roy edes kaivannut avioliiton satamaan, vaan oli lemmessään yhtä levoton kuin muussakin elämässään.

-Nuori Colin MacIntyre, Campbell sanoi. -Mikä suo minulle jälleen kunnian?

-Minä tuon terveisiä Glenmoren Roderick MacLarenilta, ilmoitti Colin juhlallisesti ja kumarsi. Hän tiesi osaavansa käyttäytyä täsmälleen kaikkien Ylämaan kirjoittamattomien käytössääntöjen mukaan, ja siksi Glenmore käyttikin häntä mielellään lähettinä tällaisissa tilanteissa.

-Toivottavasti kaikki voivat hyvin Glenmoressa ─ MacLaren ─ ja hänen sisarensa?

-Erittäin hyvin, mutisi Colin Beg. Hänellä oli hämärä käsitys siitä, että Ian Royn tuodessa miehiään Glenmoren suojaksi olisi tapahtunut jotakin hämmennystä Rose-neidin ja lainsuojattoman välillä. -Neiti meni vihille viime kuussa.

-Niinkö? Välittäkää hänelle onnitteluni, sanoi Campbell, mutta ei edes kysynyt sulhasen nimeä, eikä Colin Begillä ollut aikomustakaan välittää terveisiä eteenpäin, sillä hän tiesi, miten MacLaren niihin suhtautuisi. -No, mikä asia on tällä kertaa kuljettanut nuoren miehen näin kauas Glenmoresta?

Colin rykäisi vähän, sitten hän selitti hyvin hienosti muotoillen MacLarenin pyytävän Campbellin apua Claidheimhin Kenneth Stewartin puolesta punatakkeja vastaan.

Ian Royn harmaat silmät välkkyivät, ja vähän aikaa Colin Beg ajatteli, että tämä todella muistutti kettua.

-Olen totisesti iloinen, etten kuollut eilen, Campbell virnisti. -Minulta olisi jäänyt kokematta se ilo, että joku Stewart pyytää Campbellin apua! Eukkojen juorut pitävät siis paikkansa.

-J-juorut? toisti Colin Beg hämmentyneenä. Näköjään Ian Roylla todella oli ”silmät joka kanervapensaassa”, ja ilmeisesti korvatkin.

-Ettei Claidheimh ole väleissä oman päällikkönsä kanssa. Muuten hän tuskin olisi näin epätoivoinen. Quhidder wil zie, totisesti! Mitä hän tarjoaa?

Colin hämmentyi vähän, kun Campbell käytti Appinin Stewartien tunnuslausetta ”miten valitsette” tällaisessa yhteydessä.

-Hän on avoin neuvottelulle, nuorukainen sanoi. -Hän tahtoisi tavata.

-Kovin moni tahtoo tavata minut, Ian Roy totesi kuin puoliksi itsekseen. -Aseen kera tahi ilman! Istu alas, poika. Maistaako glenmorelainen suu meikäläistä viskiä?

-Kiitos, mutisi Colin Beg, istuutui toiseen karkeatekoiseen tuoliin tulisijan edustalla ja otti vastaan tarjotun lasin. Nuorukainen tiesi, että tässä yhteisössä oltiin omavaraisia lähes joka suhteessa, myös viskin tislaamisen suhteen. Mutta hän ei halunnut edes ajatella, mistä oli peräisin se taidokkaasti hiottu lasi, johon juoma oli kaadettu. Oliko se ryöstetty, vai oliko sillä maksettu sellaisia palveluksia, joita hänetkin oli lähetetty pyytämään?

-Jos Claidheimhin Kenneth Stewart tarvitsee apua, Ian Roy jatkoi vähän uteliaana, -mitä sinä täällä teet, poika? Miksei hän lähettänyt omaa gillietään?

-Minä tiesin reitin, Colin yski. Hän oli maistanut lasistaan varomattomasti arvaamatta, että juoma oli huomattavasti väkevämpää kuin mihin hän oli kotona tottunut. Edelliskerralla häntä ei totisesti ollut pyydetty istumaan eikä hänelle ollut tarjottu mitään, joten nuorukainen toivoi Campbellin kohteliaisuuden tarkoittavan sitä, että lainsuojaton luotti häneen ja sitä kautta Glenmoreen.

Campbell naurahti, sitten hänen tummat kulmakarvansa rypistyivät tavalla, joka sai Colin Begin ajattelemaan, ettei hän totisesti tahtoisi olla tämän miehen vihollinen.

-Epäilemättä, mutta miksi Claidheimh ei lähettänyt gillietään edes mukanasi? Miksi Glenmoren MacLaren hoitaa hänen asioitaan?

Nyt Colin tajusi, mitä lainsuojaton ajoi takaa. Tämä epäili selvästi jotakin salajuonta. Vaistomaisesti Colin vilkaisi lasiaan ja huomasi miettivänsä, oliko juoma niin karvasta luonnostaan, vai oliko siihen lisätty jotakin siinä toivossa, että hän alkaisi puhua ohi suunsa. Ja oliko kaikki tuo rapsahtelu ja varjojen häilähtely vain palavista puista lähtöisin, vai seisoiko luolan takaosan pimeydessä joku vartiossa?

-MacLaren on aina tervetullut Claidheimhiin, Colin sopersi epävarmasti. Hän ei oikein tiennyt, mitä lairdin elämästä oli sopivaa kertoa Campbellille.

-Onko hän velkaa Stewartille? Onko tämä senlaatuinen mies, joka kiristää…

-Ei, kiirehti Colin Beg vakuuttamaan. -Mutta sukulaisia heistä saattaa tulla!

-Oh! Ian Roy katsoi nuorukaiseen kiinnostuneena. -Claidheimhilla on siis tytär?

Colin Beg puri huultaan muistaessaan taas, mitä Campbellista ja naisista kerrottiin.

-No, kissako vei kielesi, poika? Vastaa, kun sinulta kysytään.

-Kaksi tytärtä, mutisi Colin.

-Ja lairdisi on toisen kanssa kihloissa?

-Ei… ei vielä… mutta ehkä…

Colin parka ei tiennyt enää mitä sanoa, joten hän katsoi parhaaksi siemaista lasinsa tyhjäksi välttyäkseen puhumasta enempää, ja yski sitten tukehtuakseen, kun väkevä juoma poltti hänen sisuksiaan kuin tuli.

-Olipa syy mikä tahansa, minä ihmettelen vieläkin, miksei Stewart hoida itse asioitaan, jatkoi Ian Roy ja joi tyhjäksi oman lasinsa kuin sen sisällys olisi ollut lähdevettä. -Minä en luota mieheen, joka käyttää välikäsiä.

Colin koetti pyyhkiä huomaamattomasti silmiään, jotka juoman väkevyys oli saanut vuotamaan vettä.

-Onko se niin hämmästyttävää, hän mutisi viskin ansiosta hiukan uhkarohkeasti. -Kuka Stewart haluaisi tulla itse pyytämään apua… teiltä.

Nyt Ian Roy nauroi.

-Vihdoinkin suoraa puhetta! Minä olen siis viimeinen keino, jota Claidheimh saattaa ajatella, eikä oikeastaan saatakaan, niinkö? Ja MacLaren puolestaan koettaa puolustaa tulevan vaimonsa myötäjäisiä ja perintöä punatakkien ratsialta! Nyt tässä alkaa olla jotakin järkeä.

-Niin, mumisi Colin Beg toivoen hartaasti, ettei tieto hänen lörpöttelystään Meg-neidin suhteen menisi lairdin korviin. Tämä tuntui olevan siinä asiassa vähän herkkä.

-Hyvä, sanoi lainsuojaton ja ojensi säärensä tulta kohti. Hänellä oli kotioloissaankin kilttinsä vyöllä pitkäteräinen biodag, ja toisen polvisukan suusta pilkisti pienemmän sgian dubh’n kahva, aivan kuin hän olisi koko ajan ollut valmistautunut puolustautumaan. -Seuraavaksi voimmekin keskustella siitä, miksi minä lähtisin tapattamaan miehiäni jonkun Stewartin puolesta, joka ei siedä nähdäkään minua.

-Hän on avoin neuvottelulle, Colin toisti. -Hän… ei asettanut mitään ehtoja. Palkkion suhteen, tarkoitan.

Campbell venytteli vähän pitkää varttaan ja toi taas Colinin mieleen ketun. Sitten mies katseli hetken tulta, joka loi salaperäisiä valoja ja varjoja hänen kasvoilleen ja ylämaalaispukunsa kankaalle.

Colin koetti arvailla, mitä lainsuojattoman mielessä liikkui. Hän tiesi, ettei lairdi pitäisi häntä vastuullisena, vaikkei Campbell suostuisikaan tapaamaan Sir Kennethiä, mutta olisi silti harmillista joutua palaamaan pitkä matka kotiin tyhjin toimin.

-En ole käynyt aikoihin Appinissa, lainsuojaton äkkiä sanoi. -Se on kaunista seutua.

Tuo kuulosti niin lupaavalta, että Colin Beg aivan virkistyi.

-Claidheimh toivoo tapaamista mahdollisimman pian, hän tohti huomauttaa. -Missä te vain haluatte.

Ian Royn silmissä välähti taas.

-Hamish! hän sanoi ääntään korottaen, ja todellakin luolan seinämän varjoista ilmaantui äänettömästi partainen mies. -Vie tämä poika keittiölle ja käske antaa hänelle syötävää. Hänellä on pitkä matka takaisin, ja huomaan, että tarjoiluni oli hiukan väkevää noin nuorelle miehelle. Ja mene sitten hakemaan Dòmhnall Dhu tänne.

Colin nousi hiukan epävarmasti, sillä hänen jalkansa tuntuivat todella huterilta ja lattia keinui. Hartaasti hän toivoi, ettei kompuroisi kovin pahasti seuratessaan Hamishiksi kutsuttua soturia lähimmän käytävän suulle. Hänen silmissään suuaukkoja näkyi nimittäin olevan kaksi, ja ne menivät pahasti ristiin.

-Mitä minä… mitä minä voin sanoa, kun palaan? hän kysyi toiveikkaana, vaikka hänen kielensä tuntui olevan vähän puuduksissa.

Ian Roy katsoi taas hetken tuleen, kuin olisi käynyt neuvonpitoa jonkin näkymättömän ja äänettömän keskustelukumppanin kanssa.

-Käske lairdisi viedä Sir Kennethille sellaisia terveisiä, että huomenna auringon laskettua tulen käymään Claidheimhissa. En lupaa mitään, mutta teen matkan mieluusti vain kuullakseni jonkun Stewartin kerjäävän.

Tarina jatkuu huomenna klo 20.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti