keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Miten valitsette 3/14: Neuvottelu

 
-Oi Meg! Eikö se ole! huudahti Catriona Stewart suorastaan lentäessään huoneeseen.

-Mitä on tapahtunut? sisar kysyi harmissaan, sillä Catrionan huuto oli pelästyttänyt hänet ja hän oli pistänyt neulalla sormeensa.

-Oi Meg! Catriona pyörähti muutaman kerran ympäri, mutta rauhoittui lopulta ja saattoi selittää: -Juuri tuotiin sanaa, että Ian Roy Campbell tulee yöllä keskustelemaan isän kanssa!

-Vai niin, vastasi Meg.

-Vai niin! matki Catriona. -Eikö sinulla ole mitään muuta sanottavaa? Hän on Ylämaan kuuluisin lainsuojaton!

-Emmehän me häntä näe. Hän tapaa vain isän.

-Niinhän sinä ehkä ajattelet, Catriona tokaisi.

-Cat, ole ihmisiksi, sisar sanoi varoittavasti. -Minä huomaan, että suunnittelet typeryyksiä. Pidä ainakin suusi kiinni! Isä saati Campbell itse tuskin tahtovat, että huhuilet lainsuojattoman käynnistä pitkin käytäviä.

-Älä ole niin ollaksesi! Catriona tuhahti. -Kyllä minä tiedän, mitä teen. Tule, Bobby!

Ja hän livahti koiran kanssa ovesta takaisin portaisiin jättäen Megin puistelemaan päätään sisarensa levottomuudelle.

Sinä iltana Sir Kenneth hätisti perheensä levolle ajoissa ja jäi itse kirjastohuoneeseen odottamaan vierastaan. Roderick MacLaren oli tarjoutunut tulemaan hänen tuekseen, mutta siitä Stewart oli kieltäytynyt. Vaikkei Colin Beg MacIntyre ollut sentään kaikkea Campbellin luona keskusteltua paljastanut, oli hän antanut varovasti ymmärtää, että olisi viisainta, jos Sir Kenneth puhuisi tästä lähin itse puolestaan.

Vihjauskin siihen suuntaan, että hän olisi käyttäytynyt jotenkin pelkurimaisesti antaessaan MacLarenin lähettää oman gilliensä puhuttelemaan lainsuojatonta, oli saanut Stewartin raivostumaan ja torjumaan kaikki ehdotukset neuvotteluavun käytöstä. Hän oli komentanut omatkin gilliensä pois. Vain vanha Angus piti ulkona vahtia johdattaakseen Campbellin vaivihkaa sisälle, mikäli tämä todella tulisi.

Ilta oli jo pimennyt yöksi ja Sir Kenneth alkoi epäillä Campbellin puhuneen omiaan luvatessaan saapua, kun kirjastohuoneen ovi vihdoin avautui.

-Vieras, lairdi, sanoi vanha Angus mitään nimiä käyttämättä.

Nähdessään tulijat Sir Kenneth äännähti harmistuneesti. Hän oli olettanut Ian Royn saapuvan yksin ─ mutta tällä oli mukanaan samanlainen seurue kuin jos mies olisi tehnyt kohteliaisuusvierailun entisinä aikoina Bancan lairdina. Toki Sir Kennethin oli myönnettävä, että tuossa asemassa olevan miehen olikin järkevää pitää mukanaan aseistettua vartiota, mutta silti häntä ärsytti se itsevarma tapa, jolla lainsuojaton astui hänen luokseen ja tervehti.

-Oletin, että me keskustelemme kahden kesken, lipsahti Stewartilta.

Ian Roy kohotti tummia kulmakarvojaan.

-Mistään sellaisesta ei ollut puhetta, enkä näe sitä tarpeelliseksi, hän huomautti. -Donald MacArthur tässä on lähin mieheni, enkä katsonut järkeväksi lähteä syvälle Appiniin ilman muutamia ylimääräisiä miekkakäsiä.

Sir Kenneth tuhahti ja mulkaisi gillieitä, jotka olivat asettuneet oven molemmin puolin aivan kuin vartioon ─ mutta oliko heidän tarkoituksensa valvoa, ettei kukaan pääsisi sisään, vai pikemminkin huolehtia siitä, ettei kukaan pääsisi ulos, sitä ei Stewart osannut arvata.

Sen sijaan tummaverinen Donald MacArthur, jonka Ian Roy oli esitellyt lähimmäksi miehekseen, seisoi rauhallisena lairdinsa lähellä. Mutta Sir Kenneth näki, että nuoren miehen vihreät silmät liikkuivat ympäri huonetta, ja tajusi, että tämä oli oppinut seuraamaan jatkuvasti ja joka paikassa ympäristöään ja varomaan mahdollisia väijytyksiä.

-Tässä talossa te olette täysin turvassa, Sir Kenneth huomautti vähän loukkaantuneena siitä, että lainsuojattomien joukko tuntui niin kovin varautuneelta hänen kartanonsa suojissa.

-Sen minä tiedän, vastasi Ian Roy rauhallisesti. -Ette kai kuvittele, että olisin tullut sisään tekemättä ensin vähän kartoitusta?

Yhtäkkiä Sir Kenneth ei halunnut kysyä enempää. Häntä ei laisinkaan huvittanut tietää, miten, milloin tai kenen avulla tuollainen ”kartoitus” oli tahty Claidheimhissa, joka sentään oli hänen talonsa, ja jonka kaikista tapahtumista hän tahtoi itse olla selvillä.

Campbell irrotti selästään claymorensa, ojensi sen ja molemmat vyöllään olleet pistoolit MacArthurille ja istuutui pyytämättä mukavaan tuoliin, aivan kuin hän olisi ollut kartanon isäntä. Sir Kenneth tunsi epämiellyttävästi, että tämä hampaisiin saakka aseistautunut vieras testasi häntä, kokeili, miten pitkälle saattoi häntä ärsyttää esiintymällä talossa kuin kotonaan.

-Minä kuulin Glenmoren MacLarenin sanansaattajalta, että olette epätoivoinen, Ian Roy ilmoitti suorasukaisesti. -Monenlaista minulle on ehdotettu näinä vuosina, mutta ei vielä koskaan aseen nostamista kenenkään Appinin Stewartin puolesta!

Hän vaikutti huvittuneelta, ja Sir Kenneth pakotti itsensä pysymään levollisena. Äkkiä hän katui, ettei ollut sittenkin sallinut Roderick MacLarenin olla läsnä. Tämä oli toiminut Campbellin kanssa ennenkin, osasi asettaa sanansa aina taiten eikä hermostunut vähästä.

-Minä ajattelen väkeäni, Stewart sanoi ankarasti. -En voi sallia punatakkien käydä heidän kimppuunsa, mutta omat mieheni eivät riitä näitä vastaan.

-Niin, sen minä tiedän, sanoi Campbell, ja taas Sir Kennethiä ärsytti tämän ylimielisyys. Miten niin lainsuojaton tiesi? Mistä tämä tiesi mitään hänen asioistaan! -Mutta onhan teillä koko klaani takananne, ja mahtava Ardshiel sitä komentamassa!

Donald MacArthur, joka seisoi nojaten lairdinsa lyömämiekkaan, äännähti tavalla, joka kertoi hänen pidättelevän nauruaan. Sir Kenneth tunsi punastuvansa. Koko Ylämaako jo oli kuullut…

-Te ja joukkionne näköjään jo tiedätte kaiken, joten turha minun on enempää kertoakaan, hän puuskahti. -Puhutaan sitten suoraan. Mitä te tahdotte maksuksi siitä, että tuotte miehenne puolustamaan Claidheimhia?

Ilme Ian Royn kasvoilla muuttui äkkiä. Hänen katseensa terävöityi, hän sieppasi vyöltään pitkäteräisen biodaginsa ja ponnahti pystyyn.

-Minä taisin erehtyä, kun tämän ainoan kerran luotin Stewartiin, hän ärähti ja harppasi kirjaston ikkunan luo. -Kuka siellä?

Sir Kenneth ehti tuskin tajuta, että lähes maahan asti yltävän ikkunaverhon alta pilkistivät jonkun kengät, kun Campbell jo tarttui paksuun verhoon ja riuhtaisi sen sivuun kohottaen puukkonsa.

-Oh! parahti Catriona.

Tyttö oli pujahtanut kirjastohuoneeseen sen ollessa tyhjä ja kärsivällisesti piilotellut verhon takana nähdäkseen edes vilahdukselta kuuluisan lainsuojattoman. Tämän ilmaannuttua paikalle tyttö oli kurkkinut verhon suojista jännittyneenä ja lumoutuneena ja unohtanut täysin, ettei uudin peittänyt hänen kengänkärkiään.

Niinpä Catriona nyt seisoi siinä, kädet pelästyksestä suulle nostettuina, yrittäen ottaa askeleen taaksepäin, mutta epäonnistuen, sillä kiviseinä oli liian lähellä. Ja Ian Roy Campbell katsoi häneen harmailla silmillään, joiden kylmyys katosi vähitellen, niin kuin graniitti lämpenee auringonpaisteessa, ja laski hitaasti alas puukkonsa.

-Vai tällaisia vakoojia, hän lopulta naurahti.

-Catriona! puuskahti Sir Kenneth. -Mitä sinä teet täällä!

-Minä… Minä tahdoin… Tyttö puri huultaan, ja tumma puna kohosi hänen poskilleen. Kauhukseen hän ei saanut katsettaan irti lainsuojattoman silmistä. Miehen ilme muuttui huvittuneeksi, ja samalla sittenkin jollakin tavalla ─ niin, Catriona parka vapisi ajatellessaan, että tämä oli nyt se katse, josta kerrottiin tarinoita, ja jota ei yhdenkään naisen sanottu voivan vastustaa.

-Ulos täältä! hänen isänsä melkein karjaisi. -Niin kuin olisit jo!

Campbell astui sivuun, ja Catriona juoksi huoneen halki ja ulos ovesta kuin takaa-ajettuna.

-Teidän tyttärennekö? kysyi lainsuojaton ja sujautti puukon tuppeen. -Ette esitellyt meitä. Hyvin epäkohteliasta, sanoisin.

-Hänen kanssaan teillä ei ole mitään tekemistä! ilmoitti Sir Kenneth päättäväisesti. -Palataan asiaan. Mitä te tahdotte palkkioksi?

Ian Roy hymyili. Donald MacArthur pyöritteli silmiään ja oven molemmin puolin seisovat gilliet vilkaisivat toisiinsa ja virnistivät. Sir Kenneth näki kaiken tämän, eikä hän tarvinnut kummoistakaan mielikuvitusta tajutakseen vihjaukset tyttärensä suuntaan.

-Katsotaan, sanoi Ian Roy huolettomasti havaitessaan, että hänen isäntänsä alkoi näyttää siltä, kuin olisi kärsinyt pahanlaatuisesta ruokamyrkytyksestä. -Ensiksi minun pitää tietää, mihin olen pääni työntämässä. Punatakkeja, sanoitte. Paljonko? Milloin? Missä?

Sir Kenneth pakotti taas itsensä rauhalliseksi ja kertoi kaiken sen, mitä oli MacLarenilta kuullut. Vain punatakkien johtajan nimen hän jätti mainitsematta, kuten nuori Glenmore oli neuvonut. Vähitellen hän huomasi rauhoittuvansa, kun Campbellkin käyttäytyi asiallisesti, kyseli järkeviä kysymyksiä ja vaikutti olevan tosissaan asian kanssa.

-No, Dòmhnall Dhu, mitä sinä sanot? lainsuojaton sitten kysyi kääntyen Donald MacArthurin puoleen, joka oli seissyt vaiti koko keskustelun ajan vaikuttaen enemmän aseenkantajalta kuin neuvottelukumppanilta. -Lähdemmekö me kokeilemaan, vieläkö saamme punatakin jyvälle?

-Se nyt tietysti riippuu siitä palkkiosta, huomautti MacArthur totisena.

Ian Roy nauroi ja Sir Kenneth mulkaisi häntä.

-Minä maksan kyllä rahassa mitä pyydätte, Stewart ärähti.

-Älkää nyt hätäilkö, minä en ole edelleenkään lupautunut mihinkään, huomautti Campbell. -Donald on oikeassa. Minun pitää hyötyä tästä jotakin. Paljon, itse asiassa. Pahimmassa tapauksessa tästä tulee täydellinen katastrofi.

-Paljonko? ähkäisi Sir Kenneth.

Ian Roy meni Donald MacArthurin luo, ja miehet puhuivat hetken päät yhdessä niin matalalla äänellä, ettei Sir Kenneth saanut mitään selvää siitä, mistä he keskustelivat, vaikka koetti höristää korviaan.

Vihdoin lainsuojaton kääntyi.

-Olen mukana, hän sanoi lyhyesti. -Tuon seitsemänkymmentä miestä, joista kaksikymmentä musketööriä.

Sir Kenneth huokasi syvään, kuin olisi pidätellyt hengitystään tähän asti.

-Se… se kuulostaa hyvältä, hän mutisi, sillä jotenkin hän ei saanut suutaan muodostamaan sanaa ”kiitos”.

-Tässä ehtoni, Campbell sanoi. -Me taistelemme vain Claidheimhin mailla. Emme lähde takaa-ajoon emmekä seuraa, jos taistelu siirtyy jonkun toisen alueelle. Minä en tahdo ylimääräistä kinaa kenenkään kanssa, varsinkaan Appinissa.

-Tietysti, tietysti, vakuutti Sir Kenneth.

-Mieheni ottavat käskyjä vastaan minulta. Vain minulta. Kukaan muu ei sekaannu siihen.

-Ei tokikaan!

-Jos tilanne alkaa kääntyä meitä vastaan, me vetäydymme ja katoamme keneltäkään kysymättä. Minä en uhraa turhan päiten yhtään miehistäni.

-Tietenkään ette!

-Ja mitä palkkioon tulee… Ian Royn katse terävöityi. -Teillä on hyvät asevarastot tässä talossa ja alustalaistenne olkikatoissa. Runsaasti vahvasti rasvattuja ranskalaisia musketteja ja teräviä miekkoja.

Sir Kenneth avasi suunsa tiukatakseen, mistä hänen vieraansa muka tiesi mitään hänen asekätköistään, mutta ymmärsi sitten olla kysymättä. Näköjään Ian Roy Campbell tiesi kaikesta kaiken.

-Minä tahdon kolmekymmentä muskettia, jatkoi lainsuojaton. -Kaksitoista ruutinassakkaa. Kaksikymmentä paunaa kuulia. Kaksikymmentä miekkaa. Etukäteen luovutettuna miehille, jotka lähetän niitä noutamaan.

Stewart kalpeni.

-Oletteko te hullu! hän puuskahti. -Kolmekymmentä muskettia! Sehän tekee…

-Se tekee minun tietojeni mukaan suunnilleen neljänneksen varastoistanne, ilmoitti Campbell tyynesti. -Mutta ellette halua maksaa, voitte tietysti koettaa pärjätä omin voimin ─ tai Ardshielin avulla! Quhidder wil zie? Miten valitsette!

Sir Kenneth näytti siltä kuin saisi halvauksen. Hän oli vuosien ajan vaivojaan säästämättä hankkinut ja kätkenyt hyvän joukon laittomasti maahan tuotuja aseita siltä varalta, että vuoden viisitoista kapina toistuisi, mutta tällä kerralla onnekkaampana, ja Stuart-suku tarvitsisi puolustajia. Juuri näiden aseiden löytymistä ja joutumista punatakkien käsiin hän pelkäsi, mutta ei totisesti ollut koskaan voinut aavistaa, että joutuisi luovuttamaan niistä osan jollekulle lainsuojattomalle, saati että hänen klaaninsa vanhaa tunnuslausetta käytettäisiin kiristyskeinona tällaisessa yhteydessä.

-Roisto! hän sähisi.

Ian Roy kohautti olkapäitään ja virnisti.

-Niinhän se sanovat minusta, hän tokaisi. -Tuomioistuinta myöten!

-Te Campbellit olette kaikki samanlaisia! Ei ole mitään väliä sillä, onko teillä verhonanne tartani vai punainen takki, yhtä pesunkestäviä roistoja koko klaani täynnä! Jos minä rupean jakelemaan suurella vaivalla hankittua asevarastoani teille, sehän olisi sama kuin jos ojentaisin sen Robert Campbellille ja hänen sotilailleen lahjapaketissa!

Jo ennen kuin sai lauseen loppuun Sir Kenneth tajusi paljastaneensa jotakin sellaista, josta oli ollut tarkoitus vaieta. Ian Royn pää kohosi, hänen harmaat silmänsä tummuivat ja hänen kätensä hapuili vaistomaisesti taas puukon kahvaa. Donald MacArthur ryhdistäytyi ja hänen tuuheat kulmakarvansa rypistyivät, ja ovella seisovat gilliet vilkaisivat toisiinsa.

-Robert Campbell? toisti Ian Roy äänellä, joka oli kireä vihasta. -Hänkö tänne on tulossa?

-Näin olen kuullut, Sir Kenneth mutisi lyhyesti.

-Ja milloin ajattelitte mainita minulle siitä?

-En pitänyt sitä tarpeellisena, tokaisi Sir Kenneth. -Tarkoitan, että… ymmärtääkseni te ette ole klaaninne kanssa kovinkaan erinomaisissa väleissä!

-Ian, sanoi Donald MacArthur hiljaa ja ojensi kätensä kuin tarttuakseen lairdiaan käsivarresta, -rauhoitu.

Lainsuojaton veti syvään henkeä.

-Vielä yksi ehto, hän sanoi käheästi. -Robert Campbell on minun. Minä haluan hänet käsiini elävänä.

-Ian, toisti MacArthur levottomasti.

Sir Kenneth tunsi typerää voitonriemua havaitessaan, että lainsuojattoman ylimielisyys oli vihdoinkin murtunut ja että tämä oli noin tavattoman kiihtynyt. Syytä hän ei osannut arvata ─ vaikkei Ian Roy ollutkaan suosiossa klaaninsa keskuudessa, olisi luullut hänen välttävän tilannetta, jossa joutui taistelemaan omaa serkkuaan vastaan, niin Bancan tilan isäntä kuin tämä nykyään olikin ─ mutta olisi tahtonut hieroa käsiään yhteen mielihyvästä. Jos Campbellilla olisi henkilökohtainenkin syy käydä punatakkeja vastaan, tämän joukot eivät ehkä ”perääntyisi ja katoaisi” niinkään helposti.

-Toki, hän sanoi suopeasti. -Tehän olette sukuakin.

Ian Roy näytti hetken siltä, kuin olisi taas aikonut temmata esiin puukkonsa ja tällä kertaa käydä sen kanssa Stewartin kimppuun, mutta sitten hän hillitsi itsensä ja hymähti.

-Aivan kuten te Ardshielin kanssa, lainsuojaton tokaisi.

Piikki osui ja Sir Kenneth melkein irvisti. Hän oli kuvitellut viimeinkin pääsevänsä antamaan Campbellille sanan sanasta, mutta oli taas jäänyt alakynteen.

-No, asia on nyt selvä, jatkoi Ian Roy rauhallisesti, aivan kuin hänen äskeinen kiihtymyksensä olisi ollut ohimenevä mielenhäiriö. -Minä olen mukana näillä ehdoilla. Käskekää MacLarenin lähettää nuori Colin tuomaan sanaa, kun on aika kokoontua.

-Tietysti, mutisi Sir Kenneth, joka ei oikein tiennyt, olisiko hänen pitänyt vihdoin muotoilla jonkinlainen kiitos vai ei. Mutta se tuntui edelleen ylivoimaiselta Campbellia kohtaan, ja niin hän vain nyökkäili ja mutisi jotakin ystävälliseksi katsottavaa.

Sen kummemmin hyvästelemättä Ian Roy kääntyi ja meni ovelle. Toinen hänen gillieistään pujahti edeltä, aivan kuin ─ ja varmasti nimenomaan ─ varmistaakseen, ettei käytävässä ollut vihollisia tai ansoja.

-Ian. Donald MacArthur harppasi lairdinsa vierelle heidän päästyään ulos kirjastosta. -Sinun ei pitäisi sekaantua tähän, jos Robert on mukana. Sinä et ajattele silloin selkeästi.

-Minä olen luvannut itselleni, että joskus vielä saan hänet käsiini, ja silloin…

-Ian, ei näin. Kahden kesken, mutta ei näin. Sinä vaarannat miehet vihassasi. Vetäydy tästä. Nyt sinä tiedät, että hän joka tapauksessa on näillä main. Mutta vetäydy tästä taistelusta. Tämä vaatii selkeää päätä.

-Minä olen odottanut kaikki nämä vuodet, että kohtaan hänet! Et kai todella kuvittele, että nyt jänistäisin?

-Ei se ole jänistämistä! Mutta jos sinä otat päämääräksesi hänet…

-Epäiletkö sinä minun kykyjäni? tiuskaisi Ian Roy ja pysähtyi käytävässä niin äkisti, että hänen perässään kulkeva gillie oli vähällä tallata hänen kantapäilleen. -Väitätkö sinä, että minä en pysty johtamaan miehiä, kun tiedän, että hän on toisella puolen?

-Ei ole mitään hävettävää siinä, vaikket pystyisikään! Kaiken sen jälkeen…

-Dòmhnall Dhu, minä yleensä kuuntelen sinua, mutta nyt sinä puhut päättömiä!

He olivat saapuneet kartanon aulaan, jossa vanha Angus odotti saattaakseen vieraat ulos ovesta. Donald MacArthur vaikeni, koska ei selvästi halunnut Claidheimhin väen kuullen käsitellä enempää tätä asiaa. Mutta Ian Roy pysähtyi ja vilkaisi portaikkoon, joka alkoi aulasta ja teki sitten mutkan matkallaan toiseen kerrokseen.

-Hyvää iltaa, neiti, hän sanoi. -Toivottavasti en pelästyttänyt teitä äsken.

-Catriona-neiti, hush! puuskahti vanha Angus ja huitaisi, aivan kuin olisi hätistänyt Bobbya.

Catriona nykäisi niskaansa.

-Minä jäin… katsomaan, onko koira täällä, hän mutisi. Juostuaan ulos kirjastosta hän oli pysähtynyt hengästyneenä portaisiin, eikä ollutkaan sitten saanut enää itseään liikkeelle. Hän tahtoi vielä ─ niin, hän tahtoi vielä nähdä Campbellin.

-No, oliko se? tiedusteli Ian Roy, ja hänen katseensa lipui Catrionan yli tavalla, joka sai tytön taas punastumaan. -Verhon takana se ei ollut.

-Ian, anna olla. Me tulemme vielä takaisin, niinhän sinä päätit, Donald mutisi. -Minä haluan nyt pois täältä. Olemme viipyneet jo liian kauan.

-Catriona, täälläkö sinä olet!

Joku laskeutui rappusia kynttilä kädessään. Se oli Meg, joka oli herännyt unestaan, havainnut sisarensa olevan poissa ja lähtenyt pahoin aavistuksin tätä etsimään.

-Minä tulen! Catriona käännähti ja riensi ylöspäin, mutta liian myöhään. Meg oli jo tullut esiin portaiden mutkasta.

-Sisarenneko? tiedusteli Ian Roy kohteliaasti. -Hyvää iltaa, neiti.

-Oh! Meg koetti vetää hartiahuiviaan suojakseen. Hän ei ollut lainkaan aavistanut joutuvansa yöpaitasillaan niin monen miehen silmien eteen.

-Minä tulen heti nukkumaan. Älä katso heitä. Catriona kietoi kätensä Megin ympäri. -He ovat roistoja. Eivät sen arvoisia, että puhuisimme heille!

Ian Roy naurahti.

-Kauniita unia, neidit, hän sanoi ja painoi lakin punaisille hiuksilleen. -Mennään. Donald, nukutko sinä silmät auki?

-Ei, mutisi Donald MacArthur hätkähtäen. -Ei. Mennään.

Tarina jatkuu huomenna klo 20.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti