perjantai 7. huhtikuuta 2017

Miten valitsette 5/14: Rintamassa

 
Catriona juoksi kuutamossa varmoin ja tottunein askelein. Hän oli elämässään juoksennellut niin paljon Claidheimhin alueella, että osasi kaikki polut ja rinteet ulkoa, vaikka nykyään äiti ei enää antanutkaan hänen vaellella yhtä vapaasti kuin lapsena.

Oli oudon kevyttä ja helppoa juosta, kun monet pitkät hameenhelmat ja korsetti eivät olleet kiusaamassa, eikä tukka hiostanut niskaa. Voisipa hän aina pukeutua tällä tavoin! Toisaalta tytölle liian pitkä miekka hakkasi hänen säärtään joka askeleella ja pistooli painoi vyössä, mutta ne olivat sivuseikkoja.

Ylämaalaisten soihdut eivät enää palaneet, mutta kuutamossa Catriona näki, että rivistöt olivat istuallaan. Punatakit eivät siis olleet vielä lähellä. Miehet olivat asettuneet harjanteen taakse, joka punatakkien pitäisi ylittää päästäkseen kylään ja sitä kautta kartanoon. Paikka oli nerokas, sillä laaksosta nousevat sotilaat olisivat kuin tarjottimella, kun taas puolustajat pääsisivät hyökkäämään yllättäen. Catriona koetti olla pohtimatta, oliko Ian Roy Campbell suunnitellut rintaman.

Tyttö tiesi, ettei voisi soluttautua Claidheimhin miesten joukkoon. Nämä tunsivat kaikki toisensa, ja pahimmassa tapauksessa tunnistaisivat hänetkin. Glenmoren miehiä taas oli paikalla niin vähän, että he huomaisivat heti riveihinsä pyrkivän oudon soturin. Jäljelle jäi siis vain Campbellin suuri miesjoukko, vaikka Catrionaa puistattikin ajatella, että hän taistelisi tuon inhottavan roiston riveissä.

Hiljaa kuin varjo tyttö pujahti taaimmaisten miesten lomasta. Hän ei enää juossut, vaan koetti harppoa miesmäisin askelin ja sen näköisenä kuin olisi menossa viemään viestiä tai toimittamaan jotakin muuta asiaa. Miehet istuivat pienissä ryhmissä, eikä kukaan katsonut häntä epäluuloisesti.

Vähitellen Catriona uskoi soluttautuneensa tarpeeksi syvälle miesjoukkoon. Puolihuolimattomasti hän istuutui erään ryhmän lähelle niin, että ei ollut suoraan kasvokkain kenenkään kanssa. Yö oli jo pitkällä, ja koska nuotioita ei ollut, vilunväristykset saivat tytön kietomaan plaidin paremmin ympärilleen.

Miehet puhelivat keskenään hiljaisella äänellä. He eivät vaikuttaneet erityisen jännittyneiltä, lähinnä valppailta, paitsi ne, jotka nukkuivat tartaniinsa kääriytyneinä kuin olisivat olleet oman kotilietensä ääressä. Catrionaakin alkoi vilusta huolimatta nukuttaa ja hän koetti katsella ympärilleen pysyäkseen virkeänä.

Vasta nyt hän havaitsi, että aivan lähellä oli pieni ratsuosasto. Tässä oudon rauhallisessa joukossa se oli ainoa levoton ryhmä, sillä ratsastajat tekivät lyhyitä lenkkejä pitääkseen hevoset lämpiminä.

Äkkiä Catriona näki hevosen selässä miehen, joka oli päätään pidempi muita. Kun ratsastaja kääntyi, tyttö tajusi, että se oli Ian Roy Campbell itse. Miten tämä uskalsi olla niin selvästi näkyvissä, hänethän ammuttaisiin heti kun…

Catriona puri hammasta. Mitäpä häntä liikutti, miten Campbellin kävi. Toivottavasti hän voisi jossakin vaiheessa sittenkin siirtyä Claidheimhin joukkoihin.

Yö kului hitaasti, ja aamun koittaessa sumu nousi kostuttamaan odottavan joukon vaatteita. Catriona paleli niin, että hänen hampaansa löivät loukkua. Hän ei ollut koskaan tajunnut, että kesällä saattaisi olla näin kylmä ─ tai näin nälkä, sillä hän ei ollut ymmärtänyt varata evästä mukaansa, eikä voinut pyytää leipää lähellä istuvilta ruokailevilta miehiltä, jottei olisi herättänyt liikaa näiden huomiota.

Vasta kun sumu alkoi hälvetä, miesjoukossa syntyi liikettä. Lähetin nähtiin tulevan ratsain harjanteen yli, ja Catriona näki, että isä meni tätä vastaan. Yhtäkkiä tyttö tunsi suurta halua juosta isän luo, mutta sitähän hän ei voisi tehdä. Isä oli kieltänyt häntä tulemasta paikalle.

-No niin, pojat, kuului Ian Royn kantava ääni, -laittakaapa liikettä luihinne, jos aiotte ehtiä kotiin päivälliselle.

Miehet alkoivat nousta pystyyn, kiinnittää yön aikana ympärilleen kietomiaan plaideja olkapäälleen, jottei hulmuava kangas olisi tiellä, hakata käsiään yhteen lämmetäkseen, tarkastaa aseitaan. Catrionakin nousi, mutta hän oli niin kylmän kohmettama, että horjahti ja tukea saadakseen vaistomaisesti tarttui erään miehen käsivarteen.

-Anteeksi! hän sopersi, kun mies käännähti katsomaan, kuka hänestä otti kiinni.

-Kuka sinä olet? mies kysyi ja katsoi Catrionan hentoa olemusta, vierailla väreillä kudottua tartanikangasta ja sieviä kasvoja.

Miten hölmö hän oli ollut kuvitellessaan, etteivät kaikki Campbellin miehet yhtä lailla tuntisi toisiaan! Juuri heidänhän täytyi tietää täsmälleen, kuka oli ystävä ja kuka ei! Catriona astui taaksepäin ja vilkuili ympärilleen miettien, miten pääsisi pujahtamaan tiehensä, kun jostakin kaukaa alkoi kuulua rumpujen pärinää, ja sitten huudettiin:

-Paikoillenne!

Syntyneessä liikehdinnässä Catrionan onnistui livahtaa kauemmaksi. Hän koetti hakea paikkansa miesjoukossa mahdollisimman luontevasti ja vilkuilla salaa ympärilleen nähdäkseen, mitä hänen kuului tehdä.

Rumpujen pärinä voimistui. Vasta nyt Catriona käsitti, että se ei kuulunut ylämaalaisten joukoista, vaan harjanteen takaa, laaksosta. Punatakit olivat todella tulossa.

Oli vaikeata arvella, odotettiinko hetkinen vai pidempään, sillä jollakin tavalla Catriona tunsi menettäneensä ajantajunsa täysin. Hän näki, että Ian Roy oli ratsastanut aivan joukkojensa eteen ja puhui eturivin miehille. Isää tai MacLarenia tyttö ei enää nähnyt.

Yhtäkkiä kaikki aivan kuin ryhdistäytyivät. Miekat vedettiin esiin, kilvet nostettiin käsivarrelle. Vasta nyt Catriona tajusi, ettei hänellä ollut lainkaan kilpeä. Hän ei ollut koskaan käyttänyt kilpeä miekkailuharjoituksissa, eikä ollut tajunnut, että taistelussa se olisi välttämätön.

Eturivissä seisovat musketöörit tiivistivät rivinsä, etenivät harjanteen laelle ja heittäytyivät makuulle. Sitten he tähtäsivät, ja laakson yli kaikui korviahuumaava pamaus. Tyttö ei nähnyt, mitä tapahtui, mutta rummutus ei lakannut.

Säkkipilli ulvahti, ja sitten kuului Campbellin ääni:

-Cruachan!

-Cruachan! karjuivat rivistöt Catrionan molemmin puolin, ja samassa miehet lähtivät hyökkäykseen, kaikki paitsi musketöörit, jotka jäivät lataamaan aseitaan liittyäkseen iskuun sen jälkeen.

Suunnitellessaan osallistumista taisteluun Catrionalla oli ollut sen kulusta hyvin hatara kuva. Hän oli olettanut, että kaikki kävisi suunnilleen yhtä siististi kuin hänen miekkailuharjoituksensa kartanon tallipihalla vanhan Angusin kanssa. Hän ei ollut ollenkaan käsittänyt, millaista oli hyökätä päin todellista vihollista, ja millaista oli joutua lähitaisteluun.

Tyttö olisikin ehkä viimeisessä silmänräpäyksessä vetäytynyt, mutta hän ei enää voinut. Sotahuudon ja säkkipillinsoittajan aloittaman hurjan melodian rohkaisemat miehet ryntäsivät eteenpäin harjanteen yli, ja he tempasivat mukaansa myös Catrionan kuin väkevä keväinen virta. Tyttö ei voinut muuta kuin juosta mukana.

Kaiken muun ohella Catriona ei ollut ottanut huomioon sitäkään, että miekkailuharjoituksissa hänen tavoitteensa ei ollut surmata ketään tai välttyä tulemasta surmatuksi. Tilanne oli aivan toinen nyt. Yhtäkkiä tyttö tajusi olevansa silmäkkäin kookkaan punatakin kanssa, joka kohotti pistimensä iskuun.

Catrionan ensimmäinen ajatus oli kääntyä ja paeta henkensä edestä. Mutta lähitaisteluun päässyt ylämaalaisten joukko painoi häntä vain yhteen suuntaan, eteenpäin, kohti sotilaita. Ja niin tyttö heilautti miekkaansa epätoivoisesti ja todennäköisesti vastoin kaikkia Angusin salonkimiekkailutaidon opetuksia.

Tyttö kuuli sotilaan karjahtavan, ja jotakin lämmintä roiskahti hänen kasvoilleen. Pyyhkäistessään poskeaan Catriona näki kätensä muuttuvan punaiseksi. Oliko hän osunut mieheen pahasti? Mitä hän oikein täällä teki? Mitä hän oikein oli kuvitellut tekevänsä? Mistä hän oli saanut päähänsä, että pärjäisi taistelussa?

Mutta tässä hän nyt oli, ja jos hän aikoi joskus vielä palata kotiin yhtenä kappaleena, hänen oli selviydyttävä.

Catrionan onneksi tungos hänen ympärillään kävi niin pahaksi, että se tavallaan suojasi häntä iskuilta, ja muutamat vanhemmat miehet tulivat hänen eteensä kuin kilveksi ─ joku jopa tönäisi häntä taaksepäin ilmoittaen, että ”sinun ikäisesi poika joutaa kuolla myöhemminkin”. Niinpä hän lähinnä vain ajelehti joukon mukana.

Tunnelma kävi jollakin tavalla unenomaiseksi. Hirvittävä meteli, johon sekoittui säkkipillin vinkuna, sotilasrummun pärinä, aseiden kalahtelu ja miesten huudot, turrutti Catrionan niin, ettei hän enää ajatellut yhtään mitään. Ylämaalaisten rintama liikkui yhteisessä rytmissä, aivan kuin se olisi ollut yksi elävä ja hengittävä olento, ja kuljetti Catrionaa mukanaan kuin lastua laineilla.

Tämän painajaisen keskellä Catriona ei enää tiennyt, mistä oli tulossa ja mihin suuntaan hyökkäämässä, missä oli koti ja mihin oltiin pyrkimässä. Ja sitten toisaalta hän hahmotti asioita tavattoman terävästi. Nostaessaan katseensa hän näki, että Ian Roy Campbell taisteli kauempana sinnikkäästi ratsain tietään eteenpäin, kohti punatakkikomppanian upseerien asemapaikkaa, ja mietti, miksi tämä sinne pyrki. Mutta samassa mies joutui kääntämään suuntansa sivuun sotilaiden ankaran vastarinnan vuoksi ja katosi tytön näkyvistä.

Yhtäkkiä Catriona tajusi olevansa taas kasvotusten punatakin kanssa ja kohotti hammasta purren miekkansa, mutta liian myöhään. Sotilaan miekka heilahti ilmassa, ja viiltävä kipu poltti Catrionan vasemmassa käsivarressa. Sitten punatakin ilme muuttui hämmästyneeksi ja hän putosi polvilleen ja sitten kasvoilleen samalla, kun hänen rintamuksensa värjäytyi punaiseksi luodin osuttua siihen.

Catriona ei tiennyt, kuka ympärillä taistelevista oli havainnut tilanteen, ampunut ja pelastanut hänen henkensä. Hän ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt tehdä kädelleen, joka vuosi verta ja jossa kipu sykki jokaisella sydämenlyönnillä. Mutta sen hän tajusi, että oli haavoittuessaan pudottanut miekkansa, ja se oli jo hävinnyt jonnekin sotilassaappaiden ja ylämaalaiskenkien alle. Hänellä oli aseenaan enää pistooli, joka pitäisi ladata joka laukauksen jälkeen ja josta ei siis tällaisessa hässäkässä ollut apua muuten kuin äskeisen kaltaisissa hätätilanteissa.

Tämän jälkeen Catriona ei ollut aivan varma siitä, oliko tajuissaan, vai heittelehtikö hän tiedottomana miesjoukon mukana niin kovassa puristuksessa, ettei päässyt kaatumaan ja tallautumaan miekkansa tavoin miesten jalkoihin. Maailma oli kummallisen punaisen sumun peittämä ja kipu niin kova, että se tukahdutti kaikki muut tuntemukset alleen.

Ja sitten Catriona avasi silmänsä. Taistelun mekkalaa ei enää kuulunut, eikä taivas ollut savun, vaan harmaiden pilvien ja muutamien kuusenoksien peitossa.

-Sillä tavalla, sanoi hänen vieressään kyyryssä oleva mies, joka kokosi nahkaiseen laukkuunsa sidontatarvikkeitaan. -Tervetuloa takaisin, poika.

-M-mitä… Catriona nousi istumaan, vaikka vieras mies koetti estää. Ällistyneenä hän katseli paljaita polviaan, veristä ja repeillyttä ylämaalaispukuaan ja vasenta käsivarttaan, jota kiersi side. -Missä…

Samassa hän muisti. Ja ensimmäiseksi hän kosketti päätään. Lakki oli paikallaan ─ se ei ollut pudonnut, vaikka hänet oli ilmeisesti kannettu taistelukentältä pois. Hänen pitkä tukkansa oli yhä piilossa, ja ilmeisesti hän oli muuten kyllin törkyinen, niin ettei tämä välskäri ollut huomannut epäillä mitään.

-Miten ─ kuinka kävi? hän sopersi.

-Punatakit livistivät tiehensä häntä koipien välissä, sanoi mies hyväntuulisesti ja sitoi kiinni nahkaisen tarvikelaukkunsa. -Pärjäätkö sinä, poika? Minulla olisi muitakin hoidettavia enemmän kuin tarpeeksi.

-Pärjään ─ pärjään tietysti. Odottakaa! Tyttö ojensi tervettä kättään. -Missä minä olen?

-Missäkö? Ian Royn leirissä Ben Sian takana.

-Ben Sian takana? toisti Catriona, mutta välskäriä huudettiin kauempaa, ja mies lähti häntä kuulematta kiiruhtamaan seuraavan haavoittuneen luokse.

Miten ihmeessä hän oli päätynyt Ben Sialle? Sehän oli aivan toisessa suunnassa kuin Claidheimh! Hän oli kuvitellut, että Campbellin joukot vetäytyisivät taistelun jälkeen Claidheimhiin, ja hän voisi silloin livahtaa tiehensä…

Catriona voihkaisi, kun kipu lävisti taas hänen kätensä. Hän muisti punatakin, jota oli ammuttu, ja punatakin, jota oli itse lyönyt miekallaan, ja hän tunsi kasvojensa ihon yhä paikoin kiristävän miehen kuivuneesta verestä, ja yhtäkkiä hänen vatsansa kääntyi ympäri ja hän antoi ylen kuusen juurelle.

-No, poika, voitko sinä huonosti?

Joku kumartui hänen ylitseen. Catriona pyyhki suutaan paidanhihaan ja nosti katseensa ─ ja laski sen taas nopeasti. Mies oli toinen Ian Roy Campbellin gillieistä, jotka olivat kahdesti käyneet tämän mukana Claidheimhissa. Miksi tämä ei voinut pysytellä lairdinsa kintereillä vaan kuljeskeli tällä tavalla ympäriinsä! Mutta varmaankaan mies ei tunnistaisi häntä.

-Ota tästä. Se auttaa.

Mies ojensi hänelle kenttäpulloa, josta uhosi väkevä haju.

-Ota pois vain! Vatsasi rauhoittuu, mies jatkoi, kun Catriona käänsi päänsä. -Ensimmäinen taistelu ottaa aina koville. Sinä totut kyllä.

-Kiitos, Catriona mutisi ja otti vihdoin tarjotun pullon. Vaikka hän maistoi varovasti, juoman polttavuus sai hänet yskimään ankarasti. Neste korvensi hänen kurkkuaan kuin tuli, mutta vatsaan päästyään se todellakin teki hänen olonsa oudolla tavalla paremmaksi ja melkein välittömästi laimensi myös käden kipua.

Ojentaessaan viskiä takaisin Catriona piti yhä katseensa maassa, mutta ei huomannut, että hänen paidanhihansa valui kyynärpäähän ja paljasti hänen kapean, valkean käsivartensa. Ja yhtäkkiä mies tarttui siihen raudanlujalla otteella.

-Kuka sinä olet? mies kysyi, eikä äskeisestä lempeydestä ollut enää vähääkään jäljellä. -Et ole meidän joukoistamme. Meikäläiset eivät ole noin kapoisia ja valkohipiäisiä!

-Minä olen… ollut vasta vähän aikaa mukana, Catriona mutisi.

Mutta samassa miehen toinen käsi tarttui hänen leukaansa ja nosti hänen kasvojaan.

-Ei voi olla totta, gillie mutisi. Sitten hän vielä katsoi Catrionaa päästä varpaisiin, kuin olisi sittenkin toivonut ymmärtäneensä väärin. -Ei voi olla totta.

Ja ennen kuin Catriona ehti tehdä tai sanoa mitään, mies oli siepannut pois hänen syvälle päähän painetun lakkinsa, ja tytön mustat kiharat putosivat alas tämän hartioille.

-Hamish! gillie huusi jollekulle. -Mene hakemaan Ian Roy. Sano, että tulee niin kuin olisi jo. Meillä on ongelma.

Tarina jatkuu huomenna klo 20.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti