maanantai 10. huhtikuuta 2017

Miten valitsette 8/14: Catriona valitsee

 
-Pysykää huoneissanne tänä iltana, sanoi Sir Kenneth Stewart vaimolleen ja tyttärilleen noustessaan illallispöydästä. -Ei minkäänlaisia piiloutumisyrityksiä!

Hän katsoi ankarasti Catrionaan, joka koetti näyttää siltä, kuin ei olisi ymmärtänyt mitään viittausta itseensä.

-Minkä tähden? Meg kysyi huolettomasti. -Tarkoitan, että miksi meidän pitää olla huoneissamme?

-Tapaan henkilöitä, joiden en halua tällä kertaa tapaavan teitä. Hänen isänsä siirsi nyt ankaran katseensa vanhempaan tyttäreensä. -Ei mitään yöpaitasillaan juoksenteluja!

Catriona puri huultaan miettiessään, mitä isä sanoisi, jos tietäisi Megin tehneen paljon muutakin kuin vain juoksennelleen yöpaitasillaan.

-Kas niin, tytöt, sanoi lady Isabel, -älkää kyselkö nyt turhuuksia. Pysykää huoneessanne, kuten isänne käski. Hyvää yötä.

Meg ja Catriona toivottivat vanhemmilleen säyseästi hyvää yötä ja lähtivät huoneeseensa. Mutta sinne päästyään ei kumpikaan ryhtynyt iltatoimiin. Sen sijaan Meg kiiruhti peilin luo kampaamaan hiuksiaan ja kiinnittämään pukuunsa kauniimpaa röyhelöä. Catriona puolestaan istui ikkunan luo ja katseli käsiään.

-Minä luotan siihen, että sinä sentään pidät suusi kiinni minun menoistani, Meg sanoi hiukan pisteliäästi tullessaan hakemaan korulippaastaan kaulariipusta.

-Missä sinä tapaat hänet? Catriona mutisi.

-En ainakaan metsässä! Sisaren tummissa silmissä välähti.

-Meg, anna anteeksi! Catriona sai vihdoinkin lausuttua sanat ääneen. -Minä… minä olin kateellinen. Olen sitä. Sinä olet niin onnellinen!

Meg pysähtyi koru käsissään.

-Kunpa voisinkin uskaltaa olla! hän sanoi hiljaa. -Mutta sinä olet aivan oikeassa. Eihän tästä mitään tule. Vaikka hän kuinka tahtoisi ja koettaisi järjestää ─ mutta eihän se voi onnistua. Isä naittaa minut jossakin vaiheessa, eikä hän ole varteenotettava sulhasvaihtoehto.

-Ei sen tarvitse mennä niin! Catriona huudahti. -Sinun pitää olla rohkea, Meg! Kuten olet ollut tähänkin asti. Karkaa hänen kanssaan!

-Älä ole hullu. Miten minä voisin? Isähän aikoo neuvotella…

-Isä voisi tehdä sovinnon Ardshielin kanssa, Catriona tokaisi. -Ja sinähän sanoit, että… että Ian Roy Campbell on viaton. Ehkä asiat vielä järjestyvät.

Sisar puisti hiljaa päätään, ja äkkiä Catriona näki kyyneliä tämän kauniissa silmissä.

-Ei sellaisia ihmeitä oikeasti tapahdu, hän mutisi, ripusti korun kaulaansa ja sulki lukon. -Mutta minä aion nauttia edes näistä lyhyistä hetkistä.

-Meg, sopersi Catriona ja nousi, -sano nyt, missä sinä tapaat hänet? Et kai toki ruokasalissa?

-Oh, ei! Meg punastui suloisesti. -Livahdan alakerran sivuhuoneeseen odottamaan. Hän tulee sinne heti kun pääsee isän luota. Siellä ei käy koskaan ketään, ja sinne me siirryimme… viimeksikin.

-Tarkoittaako se, Catriona jatkoi, vaikka hänen kurkkuaan kuivasi, -että hän jää tänne Ian Roy Campbellin ja gillieiden lähdettyä, vai odottavatko nämä häntä?

-Hän jää tänne, tietenkin, miksi ihmeessä Campbell häntä jäisi odottamaan! Toki se on vaarallista, mutta hän… tahtoo.

Ja Meg painoi päänsä niin ujosti, että Catriona aivan heltyi.

-Meg, minä uskon, että kaikki järjestyy! hän huudahti, hypähti pystyyn ja syleili sisartaan. -Ja minä teen kaikkeni teitä auttaakseni!

-Mutta mitä varten sinä kyselet tuollaisia? Meg tahtoi yhtäkkiä tietää, aivan kuin hänen sydämensä tila olisi tehnyt hänet tavallista herkemmäksi myös muiden tunteille. -Mitä sinä teet sillä tiedolla, jääkö Ian Roy… Oh.

He katsoivat hetken toisiaan silmiin.

-Sehän on aivan hullua, Catriona mutisi punastuvin poskin. -Tarkoitan, että hän sanoi suoraan, ettei välitä minusta!

-Eihän hän niin sanonut ─ kerroit hänen sanoneen, että…

-Sehän on sama asia! Catriona parahti. -Eihän hän olisi sanonut niin, jos merkitsisin hänelle vähääkään!

-Cat, älä ajattele noin. Minä kysyn Donaldilta…

-Ei, älä. Minä kysyn itse ─ Ian Roylta, tarkoitan.

Meg tuijotti häntä tyrmistyneenä.

-Mitä sinä puhut? Ethän sinä voi niin toimia!

-Miksen voi?

-Cat, ei sellaista tehdä. Eihän tytön sovi ─ millaisena hän sinua oikein pitäisi!

-Hän epäili jo, että ”juoksen hänen perässään”, Catriona muistutti. -Tuskin hän hätkähtää vähääkään, jos epäily osoittautuukin todeksi!

Meg katsoi häntä pitkään.

-Oletko sinä varma tunteistasi? hän kysyi. -Viimeksi, kun puhuimme asiasta…

-Silloin en tahtonut tunnustaa tätä edes itselleni, Catriona mutisi nolona. -Enkä ehkä tunnustaisi vieläkään, ellei äiti olisi pakottanut minua makaamaan sängyssä niin kauan ilman mitään tekemistä. Ehdin ajatella. Mutta kyllä, minä olen varma. Liiaksikin. Quhidder wil zie ─ ja minä olen valinnut näin.

-Catriona, sinä huomautit minulle, etten ole tavannut Donaldia kuin pari kertaa, ja miten sen perusteella voisin tuntea mitään häntä kohtaan. Meg puisti päätään. -Nyt minun on pakko kysyä puolestani…

-Älä, Catriona melkein nyyhkäisi. -Älä kysy. Ei tässä ole mitään järkeä. Ei sinunkaan tilanteessasi ole mitään järkeä!

Meg naurahti.

-Se on totta, hän myönsi. -Mutta Cat, älä tee tyhmyyksiä, minä pyydän!

-En tietenkään tee tyhmyyksiä!

-Kaikki tempauksesi tänä kesänä…

-Äh, mutisi Catriona, -se on mennyttä. Mistä me tiedämme, koska he tulevat?

-Emme tiedäkään, Meg sanoi rauhallisesti. -Meidän on mentävä odottamaan ─ ja varottava, ettei meitä nähdä.

Tytöt viipyivät huoneessaan vielä jonkin aikaa ollakseen aivan varmoja siitä, ettei äiti lähtisi enää liikkeelle, ja että palveluskunta olisi vetäytynyt levolle. Todennäköisesti isä olisi jättänyt vanhan Angusin taas ovelle, mutta toivottavasti ei ketään muuta.

Lopulta he hiipivat portaisiin ja istuutuivat rappusten mutkaan odottamaan. Aika kului hitaasti, ja tytöt säpsähtivät jokaista ääntä, joka ulkoa tai sisätiloista kuului. Catriona kaipasi äkkiä keittiöön yöksi suljetun Bobbyn seuraa, vaikka tiesikin, että koira olisi todennäköisesti paljastanut heidät.

Mutta vihdoin pääovi avautui.

Catriona oli nähnyt Ian Royn viimeksi taistelun jälkitunnelmissa, verisenä ja likaisena. Nyt hänen sydämensä hypähti, kun mies astui sisään yksinkertaisessa mutta siistissä ylämaalaispuvussaan, punainen tukka solmittuna nauhalla niskaan, lakki hiukan vinossa. Miksei hän ollut aiemmin tajunnut, miten komea mies oli? Ja Catriona huomasi ajattelevansa, että Ian Roy Campbellillä sai olla elämänhistoriassaan vaikka sata retkeä ja seikkailua, kunhan vain ─ kunhan vain tulevaisuudessa…

Samassa hän tajusi, että Meg oli noussut seisomaan. Sisar laskeutui portaat alakertaan ja käveli aulan halki kuin maailman luonnollisimpana asiana. Vasta päästessään siihen käytävään, joka johti sivuhuoneen ovelle, hän kääntyi ja katsoi Donald MacArthuriin, ja tämä hymyili ja nyökkäsi. Ian Roy vilkaisi gillieihinsä ja virnisti. Mitään ei sanottu, jottei Sir Kenneth kuulisi ääniä kirjastoon, mutta mitään ei tarvinnutkaan sanoa.

Catriona mietti silmänräpäyksen, näyttäytyisikö itsekin ─ sitten hän tajusi, että isä odotti Campbellia seurueineen. Hän ei voisi pidätellä tätä, ei varsinkaan muiden miesten nähden, niin rohkea hän ei sentään ollut.

Niinpä Catriona jäi istumaan kaiteen suojaan muistellen sitä yötä, jonka oli viettänyt palellen ja nälissään taistelua odottaen. Nyt hän ei palellut eikä ollut nälissään, mutta tunsi sydämensä takovan yhtä kovasti. Oliko Meg oikeassa ─ pitäisikö hänen peräytyä? Oli totta, ettei kunniallinen neito koskaan harkitsisikaan mitään tällaista. Hänen pitäisi olla järkevä.

Mutta hän ei tahtonut olla järkevä! Jos Meg, aina niin sieväkäytöksinen ja hieno Meg uskalsi tavata salassa ritariaan, miksi hän ei…

Pitkän ajan kuluttua kirjaston ovi vihdoin kävi, askeleet lähestyivät ja Catriona kuuli miesten puhuvan nyt keskenään matalalla äänellä. Kun nämä tulivat aulaan, Ian Roy läimäytti Donald MacArthuria hartioihin ja sanoi jotakin, josta Catriona ei saanut selvää, mutta joka sai gilliet naureskelemaan ja Donaldin näyttämään puoleksi nololta, puoleksi tyytyväiseltä. Sitten tämä katosi samaan käytävään kuin Meg äsken, ja toiset jatkoivat ulko-ovelle. Vanhaa Angusia ei näkynyt, tämä oli ehkä ulkosalla, tai sitten isä ei enää ollut nähnyt tarpeelliseksi käskeä ketään ovivahdiksi.

Catriona hypähti seisomaan.

-Ian Roy! hän huudahti äänellä, joka oli oudon epävarma.

Lainsuojaton pysähtyi ja kääntyi hitaasti, kuin ei olisi uskonut korviaan.

-Catriona-neiti, hän sanoi ja kumarsi. -Onko koiranne taas karkuteillä?

Catriona puristi porraskaidetta niin, että hänen sormiinsa koski, kuin olisi hakenut siitä kaikkea mahdollista tukea.

-Minä… haluan… puhua kanssanne.

Nyt gilliet vilkaisivat toisiinsa, mutta Catriona ei tahtonut edes aavistella, mitä nämä ajattelivat. Ian Royn ilme sen sijaan oli tutkimaton.

-Olkaa hyvä, hän sanoi.

-Kahden kesken. Catriona epäröi. Hän tajusi yhtäkkiä, että isä tulisi kirjastosta milloin tahansa, ja osoitti ruokasalin ovea. -Tuolla.

-Hyvä on, sanoi Campbell. Sitten hän kääntyi gillieihinsä päin. -Odottakaa hevosten luona. Minä en viivy kauan.

Catrionan sydän jysähti. ”Minä en viivy kauan.” Se oli yhtä paha kuin ”en ainakaan minä teidän”. Voi, kunpa hän olisi ollut järkevä ja pysytellyt yläkerrassa, kuten isä oli käskenyt! Mutta nyt se oli myöhäistä. Hän oli tehnyt valintansa, ja mies odotti häntä jo ruokasalin ovella.

Kuutamo valaisi huonetta suurten ikkunoiden läpi, kun Catriona johdatti Ian Royn sisään ja sulki oven heidän perässään. Muistot tulvivat tytön mieleen ─ illallinen taistelun aattona ─ Meg ja Donald MacArthur kuiskailemassa keskenään seinän syvennyksessä ─ suutelemassa täällä seuraavana päivänä, kun MacArthur oli tuonut hänet kotiin. Kaikki onnelliset muistot tässä huoneessa tuntuivat liittyvän Megiin. Saisiko hän täältä pelkästään nöyryytystä ja surua?

-No, Catriona-neiti, sanoi Ian Roy, ja Catriona tajusi seisseensä vaiti hyvän aikaa. -Teillä oli jotakin asiaa?

-Niin, tyttö mutisi. Hän hypisteli pukunsa nauhakoristeita, joita oli koettanut äsken yläkerrassa saada järjestetyiksi, eikä yhtäkkiä tohtinut nostaa katsettaan. Hän oli portailla istuessaan suunnitellut tarkasti, mitä sanoisi miehelle, mutta nyt hänen mielensä oli aivan tyhjä sanoista.

-Kuulkaahan, Ian Roy sanoi lempeästi, kun hiljaisuutta oli taas jatkunut hetken, -minä en mielelläni viipyisi turhan päiten…

-Ei ─ tarkoitan, että…

Catriona pakottautui nostamaan päänsä. Oli jo kyllin häpeällistä, että hän aikoi tyrkyttää itseään miehelle ─ mutta vielä häpeällisempää oli se, ettei hän nyt pystynytkään siihen.

Kuunvalo kimalteli Ian Royn plaidin soljella ja miehen punaisessa tukassa. Nyt hänellä ei ollut suurta lyömämiekkaansa, vaan tavallinen, vyöllä kannettava ─ ilmeisesti hän ei enää pitänyt Claidheimhia yhtä epäilyttävänä paikkana kuin aiemmin. Hänen harmaat silmänsä olivat tummat ja jollakin tavalla surumieliset.

Tyttö katsoi noihin silmiin. Sitten hän, edelleen mitään puhumatta, astui miehen luo, nousi varpailleen, kietoi kätensä tämän kaulaan ja suuteli tätä. Ja silmänräpäyksen hämmennyksen jälkeen Ian Roy puristi hänet syliinsä ja vastasi suudelmaan.

Tietysti Catriona oli elämänsä aikana suudellut lukemattomia kertoja ─ vanhempiaan ja sisartaan ja joskus jopa Bobby-koiraa. Mutta ne suukkoset, jollaisen hän oli nyt lainsuojattomallekin tarjonnut, eivät olleet lainkaan valmistaneet häntä siihen, millainen oikea todellinen suudelma olisi.

Koko maailma tuntui katoavan Catrionan ympäriltä, aivan kuin kivinen Claidheimhkin oli nostettu heidän yltään. Hänen jalkansa pettivät täysin ja hän olisi lysähtänyt lattialle, ellei mies olisi pidellyt hänestä niin lujasti kiinni. Hän ei kuullut, ei nähnyt, ei tuntenut mitään muuta kuin Ian Roy Campbellin käsivarret, lujan vartalon ja vaativat huulet. Eikä hän halunnut enää mitään muuta kuin olla tässä lopun elämäänsä ─ tai kuolla juuri tähän paikkaan.

-Ian, hän sopersi suu miehen suuta vasten, -ota minut mukaasi! Vie minut omaan maailmaasi!

Samassa Catriona tunsi, miten vahvojen käsivarsien ote heltisi, miten hän aivan kuin putosi kylmään todellisuuteen.

-Catriona-neiti, sanoi Ian Roy lempeästi, astuen taaksepäin mutta pitäen yhä kiinni tytöstä, kuin olisi pelännyt tämän horjahtavan ilman tukea ja ollen siinä aivan oikeassa. -Te ette nyt ymmärrä, mitä pyydätte.

-Minä rakastan sinua, Catriona nyyhkytti epätoivoisesti.

-Shh, mies kuiskasi. -Älkää puhuko sellaista.

-Se on totta!

-Shh, mies sanoi toistamiseen. -Lapsi kulta, teidän paikkanne on täällä, vanhempienne luona.

-Ei, minä tahdon…

-Ette tahdo. Nyt Ian Royn ääni oli lujempi. -Ette te tahdo lähteä mukavasta, turvallisesta kodistanne elämään, joka tarjoaa pelkkää kuolemanvaaraa joka hetki, ja jossa ollaan täysin järjestäytyneen yhteiskunnan ja sen sääntöjen ulkopuolella. Ymmärrättehän te toki, että vaikka tahtoisinkin ottaa vaimon, en voi mennä vihille, koska minua eivät koske mitkään lait.

-En minä välitä! Catriona huudahti uhmakkaasti. -Minä olen valmis elämään…

-Voi, kyllä te välitätte. Ette ehkä nyt, mutta kuukauden tai vuoden kuluttua ─ ja silloin te ette enää voi palata, sillä olette jo menettänyt kunnianne. Teidän klaaninne tunnuslause kehottaa valitsemaan, ja minä pyydän hartaasti, että nyt te valitsette viisaasti.

Mies puhui lujasti, ja hänen harmaiden silmiensä ilme oli totinen. Mutta hän piti yhä Catrionaa olkapäistä, ja hänen käsiensä kosketus antoi tytölle rohkeutta.

-Sinä suutelit minua! hän huudahti. -Miksi sinä olisit suudellut minua, ellet tahtoisi…

-Ei ole kysymys siitä, mitä minä tahdon. On kysymys siitä, että te ette saa pilata elämäänne.

-Sinulla on ollut tyttöjä, Catriona nyyhkytti, -miten paljon? Heitä sinä et ole torjunut!

-Totta, Ian Roy myönsi. -Minulla on ollut tyttöjä, enkä minä ole siitä asiasta järin ylpeä. Mutta kun elämä on yhtä piileskelyä ja pakenemista, mies ei jaksa, ellei välillä… no, ellei välillä löydä lohduttajaa, kuvitelmaa rakkaudesta. Mutta ero heidän ja teidän välillänne on se, että…

Hän epäröi ja laski sitten lopulta irti Catrionasta, kuin olisi pelännyt, että tämän koskettaminen tekisi hänestä liian heikon sanomaan sen, mitä piti.

-Ero on se, että heiltä minä en ole alunperinkään tahtonut mitään muuta kuin hetken unohdusta, hän lausui hiljaa. -Teiltä taas… Dhé, jos tilanne olisi toinen, Catriona…

Ja yhtäkkiä mies taas sieppasi tytön syleilyynsä ja suuteli häntä vielä rajummin kuin äsken, sitten päästi hänestä irti äkkinäisesti kuin hän olisi ollut kuuma kekäle ja astui ovelle.

-Minä toivon hartaasti, että isänne tulee järkiinsä Ardshielin suhteen, eikä enää tarvitse apua minulta, Ian Roy sanoi käheästi. -Silloin me emme koskaan enää tapaa. Unohtakaa minut, Catriona-neiti. Minä pyydän sitä.

Ovi avautui ja sulkeutui, ja mies oli mennyt.

Tarina jatkuu huomenna klo 20.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti