sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Archie ja Cora - ja mitä sitten tapahtui

Olen usein kertonut, miten Betty-sarjassa hahmot ottavat toisinaan omia vapauksia ja vievät tarinaa aivan eri suuntaan kuin minä olen tarkoittanut. Joskus heidän itsepäisyytensä näkyy myös siinä, miten minä pääsen heidän nahkoihinsa.

Esimerkiksi Ruthista kirjoitin neljässä kirjassa, mutta en päässyt hänen lähelleen, ennen kuin hän avautui minulle toissa joulun "Ruthin kirjassa". Samalla tavalla Bettyn ja Duncanin lapsista Archie pysytteli etäisenä - tunnustan: jopa epämiellyttävänä hahmona. Vielä Koivurannan Gracen aikaan en pitänyt hänestä lainkaan.

Vasta kirjoittaessani Maailma kutsuu, Gracea tapahtui jokin muutos - Archiessako vai minussa, en tiedä. Mutta tuo "vakaa ja harkitseva", asiansa niin hyvin hoitava ja silti niin onneton nuori mies tuli minulle aivan tavattoman läheiseksi ja rakkaaksi.

Kun Facebookin Betty-ryhmässä on "roolitettu" sarjan hahmoja, Alex Pettyfer on saanut antaa kasvot Archielle, vaikka onkin hentorakenteisempi kuin millaisena itse näen tämän nuoren viikingin.
Kuvan lähde.


Enkä ollut yksin tuntemuksineni. Näin näppituntumalta tohtisin sanoa, että kaikista niistä lukuisista rakastavaisista, joihin Betty-sarjan tähänastisissa seitsemässä kirjassa on tutustuttu, Cora ja Archie ovat kaikkein suosituin pari Bettyn ja Duncanin jälkeen, elleivät jopa mene näidenkin edelle. En itsekään tiedä, mikä tähän on syynä. Bettyn ystävät -ryhmässä joku totesi, että "Archie on perinyt Duncanin parhaat puolet". Kuulemma hän alkaa lähestyä suorastaan pohjalaista hahmoa ollen melkein täydellinen, häneltä vain puuttuvat heikkoudet!



No, niinhän asia ei ole, Archiella on heikkoutensa. Mutta hänen ja Coran tiskipöydän äärestä Parnassolle noussut rakkaustarina on vienyt mukanaan myös minut, jopa niin, että pari päivää Maailma kutsuu, Grace -kirjan päättymisen jälkeen kirjoitin ensimmäiset rivit kolmanteen Grace-kirjaan, ja tarjoilin äitienpäivänä Facebook-ryhmässä siitä ensimmäisen teaserin.
 "Alice-täti hypisteli sormissaan lehtileikettä, jonka äiti oli sujauttanut silkkipaperitaskuun, sellaiseen, joissa isä säilytti negatiiveja. Vaikka ilmoitus oli ollut kaupungin lehdessä vasta edellisenä päivänä, sitä oli Koivurannassa hypistelty niin moneen kertaan, että se olisi jo alkanut hiutua ilman suojaa.

-'Kihlauksensa ovat 2.7.1934 julkaisseet autoilija Archibald Fleming ja kylmäkkö Cora MacRob', Alice-täti luki, eikä tarvittu suurtakaan mielikuvitusta, jotta hänen äänessään kuuli outoa happamuutta. -Teillä tietysti koetetaan olla moderneja, mutta mitä vikaa on sellaisissa vanhoissa hyvissä titteleissä kuin herra ja neiti? Tämä kuulostaa kauhean työväenluokkaiselta.

-Elsie-täti valitti samaa puhelimessa, äiti sanoi rauhallisesti, aivan kuin ei olisi havainnutkaan Alice-tädin ärtymystä. -Mutta
hän sentään pohjimmiltaan on iloinen pojanpoikansa puolesta.

-Hmph, mutisi Alice-täti ja viskasi silkkipaperikuoren korituolien välissä olevalle pöydälle niin huolimattomasti, että tuulenvire olisi heittänyt sen verannan lattialle, ellei äiti olisi ehtinyt ottaa siitä koppia. -Kas kun ei
runoilija!

-Sitä mielikuvaa Archie nimenomaan koetti tässä välttää, huomautti äiti ja silitteli silkkipaperikuorta sylissään kuin olisi pelännyt sen sisällön pahasti rypistyneen Alice-tädin käsittelyssä. -Sanomalehdet ehtivät kyllä vielä saada tämän uutisen selville ─ kuten silloin, kun minä…

-Hmph, sanoi Alice-täti uudestaan kuin puoleksi itsekseen. -Minä annoin Fannyn kuulla kunniansa.

-Minkä tähden? Äiti lakkasi silittämästä kuorta ja Grace painautui verannan tukipylvästä vasten, kuin olisi tahtonut piiloutua sen taakse siltä varalta, että hänet käskettäisiin tiehensä.

-Hullu tyttö! Päästi käsistään… Luovuttuaan lehtileikkeestä Alice-täti hypisteli nyt kiukkuisesti helminauhaansa. -Kai sinäkin nyt olisit mieluummin nähnyt Archien kirjoittavan runoja
Fannyn tasoisesta tytöstä kuin jostakin… Kylmäkkö! Mikä se sellainen edes on?

-Minulle riittää se
taso, joka tekee Archien onnelliseksi, äiti sanoi sillä pehmeällä äänellä, joka olisi saanut kenet tahansa Koivurannan asukkaan jo varmistamaan pakotietä."
Tästä pitkästä sitaatista käydyssä keskustelussa totesin, että olisin kyllä halunnut olla kärpäsenä katossa seuraamassa, kun Archie joutui menemään hattu kourassa Ian MacRobin eteen ja kaikkien vaiheiden jälkeen nöyrästi pyytämään tältä tämän tyttären kättä.

Välittömästi sain ehdotuksen: joulutarina!

Niin yllytyshullu olen, että minua alkoi kovasti vaivata se, mitä tapahtui heinäkuun ensimmäisen päivän illansuun ja seuraavan päivän välisenä aikana. Miten Archie sai Coran lopulta puhuttua ympäri, ja ennen kaikkea, miten tämän isän? Archie ei kovin mielellään lavertele asioistaan, kuten tiedämme, mutta nyt hän suostui yllättävän helposti kertomaan siitä yöstä, jolloin kaikki ei totisesti mennyt kuten Strömsössä, ja joka oli kovin pitkä, mutta ei järin hellä.



Tuloksena oli jälleen ns. spinoff-tarina, sivujuonne varsinaiseen kirjasarjaan. Sen tekeminen on ollut tavattoman hauskaa, mutta myös haastavaa. Tämä taitaa olla ensimmäinen kerta, kun kirjoitan tällaista kertomusta "reaaliajassa", sillä tähän asti olen tehnyt niitä menneisiin tapahtumiin. Silloin olen joutunut muistelemaan, mitä olen sen jälkeen kirjoittanut, ja miten punoisin tuon kaiken jostakusta sarjan hahmosta kertovaan erilliseen tarinaan. Mutta nyt olen tehnyt kertomusta, joka onkin jatkoa juuri päättyneeseen kirjaan, jolle taas ei vielä ole jatkoa!

Kun nuori ystävämme Archibald Fleming erinäisistä syistä johtuen istuu yksinään MacRobin tilan pihamaalla juottokaukalon reunalla ja hänellä on aikaa miettiä, hän käy läpi kulunutta kevättä ja sen tapahtumia - niitä tapahtumia, joista pääkaupungissa omiin ongelmiinsa ja iloihinsa uppoutunut Grace ei tiedä mitään. Se kaikki, mitä Archien mielessä liikkuu, toimiikin taustana tulevalle kirjalle eikä toisinpäin! Mitä kaikkea uskallan "paljastaa", mistä kertoa, kun kolmannen Grace-kirjan juoni on päässäni vielä kovin hatara? Entä jos möläytän jotakin sellaista, josta on harmia myöhemmin?

"Mutta milloin hän oli tahtonut päästä missään asiassa helpolla!" ajattelee Archie itsestään sinä kesäyönä, ja niin ajattelin minäkin, kun tarina venyi seitsemän luvun mittaiseksi.

Joulutarina-ajatuksesta tämä lähti, mutta emmehän me jouluun malta odottaa - tai en minä ainakaan. Archien ja Coran vaiheet ovat meillä kaikilla nyt tuoreessa muistissa, ja oletan, että kurkistaminen erään kuorma-auton hyttiin saattaa kiinnostaa teitäkin juuri nyt.

Kuvan lähde.


Tarinan julkaisuajankohdaksi olen saanut lukuisia toiveita, joista olen diktatorisesti valinnut yhden. Olen itse lomalla juhannusviikon, joten ehdin silloin vastailla kommentteihin, mikäli tarina sattuisi sellaisia herättämään... ;)

Kertomus, jonka työnimi on yksinkertaisesti Archie ja Cora, alkaa ilmestyä tässä blogissa lauantaina 17.6. klo 10.00 ja päättyy juhannusaattona. 

Tervetuloa kärpäseksi kattoon! Ja jos haluat taustamusiikkia tarinalle, niin sen pitää ehdottomasti jostakin syystä olla operettia. Tai ainakin minulla on pitänyt, kun olen tätä kirjoittanut.



torstai 18. toukokuuta 2017

Betty-tapaaminen 8.4.2017

Kaisan kuva

Historian toisesta Betty-tapaamisesta on vierähtänyt jo kuukausi. Pahoittelen, etten ole kirjoittanut siitä aiemmin - työasiat ja kaikki sellainen, ja lisäksi tapaamisen vaiheita on käyty ahkerasti läpi Bettyn ystävät -Facebook-ryhmässä. Nyt tuli kuitenkin toive tapaamiskuvauksesta heille, jotka eivät ole Facebookissa, joten tässä se tulee!


Kaisan kuva

Tällä kertaa siis tapaamispaikkakuntana oli sopivan keskellä maata sijaitseva Tampere. Koska sinne piti kaikkien matkustaa, tapaaminen venyi puolentoista vuorokauden mittaiseksi. Ylemmästä kuvasta näette, miltä näytti minun ja rakastavan puolison hotellihuone, kun sinne oli levittäydytty eri vuosisatojen vaatteiden kera...

Kaisan kuva

Perjantaina 7.4. kokoonnuimme osalla porukkaa etkoille Viikinkiravintola Haraldiin. Paikka valikoitui tietysti Bettyn viikinkiesi-isien vuoksi, joihin viimeistään Maailma kutsuu, Grace -kirjassa jo suoraan viitattiin. Ruoka oli erinomaista ja sitä oli riittävästi, ja seura vielä parempaa! Puhelimeni tosin eläytyi liiaksikin viikinkiaikaan ja lakkasi toimimasta - ei siis yhtään itse otettua valokuvaa, onneksi toisten laitteet toimivat!

Mallin kuva
Sinikan kuva
Sinikan kuva
Sitten hotellille ja tukkapesulle. Minullahan on tukkaa paljon, mutta se on laadultaan ohutta ja lättänää. Jos siis haluaisin pompadour-kampauksen, sen eteen pitäisi kärsiä. Sami kuulemma nukahti seuratessaan rullaamistani: "Aivan kuin olisi lampaita laskenut..."


Kaisan kuva

Tasan neljäkymmentä papiljottia siihen tarvittiin. Ja sitten sujahdin juuri lahjaksi saamaani aidon bettymäiseen flanelliyöpaitaan ja peitin "paperirullani" siveästi ihastuttavalla yömyssyllä.

Kaisan kuva
Uskotteko jos sanon, että olen harvoin nukkunut niin hyvin kuin sinä yönä pää päällystettynä papiljoteilla! Aamulla totesin, että näytän ko. rullien kanssa paremmalta kuin pää pörrössä, enkä tiedä herätinkö sen kummempaa huomiota - kaikkihan sitä nyt sifonkihuivi paplarien päälle vedettynä suuren hotellin aamiaishuoneessa syövät!

Aamiaisen jälkeen sitten kaikki sulkeutuivat huoneisiinsa pukeutumaan, kampaamaan ja meikkaamaan. Chattiketjussa vilistivät hiuslakkahätähuudot ja kuvat kehittyvistä kampauksista.

Kaisan kuva
Kaisan kuva

Ja sitten oli vihdoin se hetki, jolloin hotellissa asuvat kokoontuivat aulaan ja lähdimme kävelemään parinsadan metrin matkaa kokouspaikkaan. Oli huvittavaa huomata, miten ihmiset koettivat tuijottaa meitä niin, etteivät tuijottaisi - varmaankin luulivat polttariseurueeksi!

Mallin kuva
Mallin kuva

Kaija tuli eri suunnasta kokouspaikkaan ja otti videota meistä marssimassa Hämeenpuistossa!


Betty-teemaan sopivia kokouspaikkavaihtoehtoja olisi Tampereella ollut montakin. Ensimmäisestä ei kuitenkaan koskaan vastattu tarjouspyyntöön, joten menimme seuraavaan. Tampereen Työväen Teatterin talossa sijaitseva Puistotorni oli nappivalinta. Palvelu oli erinomaista, aivan kuin kyseessä olisi ollut suurikin konferenssi.

Kaijan kuva
Kaisan kuva

Puistotornin sisustus oli 1930-luvun tyyliä, ja huoneet ja käytävät olivat todella kauniit. Oli vähän harmillista, että päivä oli niin lyhyt (!!!!), emmekä tulleet kuvanneeksi miljöötä tarkemmin. Onneksi muutamat olivat asialla!

Mallin kuva


Meille varattu kokoustila oli täydellisen kokoinen.

Kaisan kuva
Kaisan kuva
Kaisan kuva

Joukko oli kasvanut edellisillasta, ja vaikka osittain toisemme tunsimmekin, käytiin tietysti ensin läpi esittelykierros - niin henkilön kuin hänen pukunsa. (Pyynnöstä en laita kuvien alle henkilön nimiä vaan kuvaajan.) Kuten huomaatte, puvut vaihtelivat Bettyn nuoruuden tyylista 1920-luvun tyyliin, ja vaivaa oli nähty myös asusteissa.

Mallin kuva
Mallin kuva
Mallin kuva
Mallin kuva
Etukäteen oli ollut puhe, että pukeutumisessa voisi halutessaan hakea inspiraatiota jostakusta Betty-sarjan hahmosta. Suunnattomaksi riemuksemme paikalle ilmestyi itse sisar Ruskin, tuo sydämellinen kätilö, joka kompuroi ja törmäilee - mutta ei koskaan pudottele vauvoja!

Kaisan kuva

Seuraava kuva ei ole millään tavalla lavastettu, vaan tässä esitellään pukuja - mutta jälkikäteen totesin, että tässä aivan selvästi Betty on äitinsä kanssa ilmoittautumassa Naisopistoon!

Kaisan kuva

Ja olihan paikalla tietysti itse Beverly Bisset herraseuralaisineen!
Mallin kuva
Päällyspukujen lisäksi vilauteltiin alushameita ja mamelukkeja ja sitten vähän säädyllisempiä asusteita.

Katjan kuva
Kaisan kuva
Kaisan kuva

Kuten olette jo havainneet, seurueeseen kuului myös kaksi herraa. Jotakin sarjan alkuosiin liittyvää symboliikkaa olen näkevinäni tässä kuvassa...

Kaisan kuva

Esittelyjen jälkeen jatkettiin pukulinjalla, kun Raija piti meille esityksen vuosisadan vaihteen pukeutumistyylistä autenttisten kuvien avulla. Kuvat ja Raijan selostus olivat tosi mielenkiintoisia ja herättivät keskustelua.

Kaisan kuva
Kaisan kuva

Tällä kerralla ei tapahtumaa videoitu niin tarkkaan kuin viimeksi, mutta tämä yllätysmomentti piti saada nauhalle...



Puistotorni ja TTT todella palvelivat näin hyvin: kun lauantai on esityspäivä emmekä päässeet tutustumaan puvustamoon, saimme muutamia vuosisadanvaihteen ja 1920-luvun pukuja Fanny ja Alexander ja Chicago-näytelmistä kokoustilaan hypisteltäviksi!

Kaisan kuva
Kaisan kuva
Kaisan kuva

Välillä piti syödä. Ruoka oli katettu viereiseen huoneeseen, joka ei tunnelmassaan jäänyt jälkeen kokoustilasta.

Sinikan kuva
Sinikan kuva
Kaisan kuva
Kaisan kuva

Ruoan jälkeen teimme saman, mikä Koivurannassa tehdään jouluna: soitimme Berliiniin. Ihan oikeasti! Berliiniläisessä katukahvilassa lehmusten alla istui Bettyn ystävä, jonka kanssa vaihdoimme kuulumisia - kiitos nykytekniikan, myös näimme toisemme. Ei, en tiedä, mitä teen allaolevassa kuvassa - mutta kuten näette, monet neuloivat!

Sinikan kuva
Osallistujia oli pyydetty etukäteen valitsemaan lempikohtansa Betty-sarjassa, jonka he lukisivat ääneen. Tämä oli ehkä minulle koko tapaamisen huippu. Oli koskettavaa, liikuttavaa, mykistävää, järisyttävää kuunella jonkun toisen ääneen lukemana omaa tekstiään.

Jostakin syystä (?!) moni sitaateista liittyi Duncaniin. Toinen seurueen herrahenkilöistä puuskahtikin: "Mulle briiffattiin tätä hahmoa ja sanottiin, että hän on vaatimaton!" (Erityisesti Duncanin kovin rehellinen kirje isoäidilleen sellaisine viattomine lauseineen kuin "on tunnustettava, etten minä kovin usein joudu tilanteeseen, jossa minut olisi torjuttu" herätti hilpeyttä.) Joltakin lipsahtikin: "Duncanhan on ollut nuorena aivan kuin Gordon!"

Sinikan kuva

Kahvi- ja teetarjoilun alkaessa siirryimme ajassa yli 110 vuotta taaksepäin larpin (Live Action Role Play) muodossa. Ideana on siis ottaa joku hahmo, jota "elää" - ei näyttele, koska yleisöä ei ole, vaan menee hahmon nahkoihin. Betty-larpissa elettiin Bettyn ja Rosien opiskeluaikoja, ja tytöt pitivät teekutsut Isoäidin luona. Monen sattuman summana paikalle tupsahti myös Emma Wood, joka oli aivan varma siitä, että on kihloissa Duncanin kanssa. Duncan ei ollut asiasta yhtään varma, mutta Bettyn ylämaalaisluonto nousi niin jyrkästi, että larpin lopussa Duncan oli kihloissa Emman kanssa!

Koska kaikki olivat jonakin hahmona mukana larpissa, siitä ei valitettavasti ole yhtään valokuvaa. Olikin puhe, että seuraavaan tapaamiseen pitää saada ammattikuvaaja, jolle poseerata. Nyt ryhmäkuvaan pääsivät kaikki tarjoilijan kärsivällisyyden ansiosta.



Vaatimaton seitsemän tunnin mittainen tapaaminen hujahti ohi kuin ajatus. Ja jos meitä oli tuijotettu Hämeenpuistossa Puistotorniin kävellessä, niin poistuminen paikalta vasta olikin melkoinen kujanjuoksu. Päivällä tyhjyyttään kaikuva aula oli täpötäynnä teatteriyleisöä, ja kyllä, meitä totisesti tuijotettiin, kun puikkelehdimme ulos!

Lauantai-ilta jatkui vielä osan porukan kanssa ruokailulla Plevnassa James Finlaysonin skottijuurien kunniaksi. Kuvassa Katja lukee Betty-viikkojen spesiaalitarinaa tabletilta ruokaa odotellessa...

Kaisan kuva

Mutta eihän ilonpito siihen tietysti päättynyt. Betty-tapaamisen jälkeen on Bettyn Facebook-ryhmässä syntynyt yhtä ja toista hauskaa, kun hahmoja on roolitettu oikeilla näyttelijöillä. En osaa enää ajatella Duncania kenenkään muun kuin James Nortonin...



 ...tai Fergusia kenenkään muun kuin Aidan Turnerin näköiseksi!


Jos jollekin vielä jäi epäselväksi, mitä on larppaus, niin se voi olla vaikka tätä. Betty-ryhmässä on kohta kolme viikkoa jatkunut keskustelu, jota Duncan (jota minä larppaan James Nortonilla) ja Fergus (jota Katja larppaa Aidan Turnerilla) käyvät milloin mistäkin aiheesta. Välillä mukaan on piipahtanut myös Betty, jota Johanna larppaa jostakin syystä minun kuvillani...




Vakaasti on myös päätetty, että kolmas Betty-tapaaminen järjestetään kahden vuoden kuluttua, keväällä 2019. Jos mahdollista, se on ehkä jo oikeasti viikonlopun mittainen ja paikassa, jossa voimme majoittua, ruokailla ja järjestää ohjelman ilman siirtymisiä. Suunniteltu on jo kovasti hattutyöpajaa, nekkujen keittämistä ja pähkinöiden särkemistä tulen ääressä yömyssyt päässä - tai ainakin jotakin vastaavaa.

Sydämellinen kiitos vielä kerran jokaiselle tämänvuotiseen tapahtumaan osallistuneelle! On aivan käsittämätöntä, miten ventovieraista ihmisistä voi niin nopeasti tulla niin hyviä ystäviä. Mutta niinhän Betty lumosi lähipiirinsä kirjoissakin.