sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Archie ja Cora, 2/7: Naftanhajuinen autonhytti

-Puhutaan.

Archie veti käsijarrun päälle ja mietti silmänräpäyksen ajan, lukitsisiko ovet, ettei Cora livahtaisi tiehensä, niin säikähtäneeltä tämä näytti. Sen sijaan nuorukainen kuitenkin avasi kuljettajan puoleisen ikkunan. Lämpimän kesäillan tuoksut ja lintujen liverrys toivat hänen mieleensä hajanaisia säkeitä, mutta hän karkotti ne rajusti pois. Tänä iltana ei syntyisi runoa. Ehkä ei koskaan enää.

-Minä haluan kotiin, Cora sanoi vähän avuttomasti.

Archie ei vastannut, vaan otti ajurintakkinsa ja heitti sen istuimen selkänojan yli takana olevaan kapeaan tilaan, jossa hän säilytti työkaluja. Hän tunsi tarvetta repiä jollakin konkreettisella tavalla alas sen muurin, joka tuntui oudosti kasvaneen hänen ja tuon suloisen olennon välille, vaikka he istuivat niin lähellä toisiaan.

Sitten hän tarttui päättäväisesti Coran molempiin kapeisiin ranteisiin, vaikka tyttö koetti kiskoa itseään irti, aivan kuin olisi yhtäkkiä alkanut pelätä Archieta.

-Minä haluan kotiin, tyttö sopersi taas, ja hänen tummat silmänsä laajentuivat kauhusta.

-Cora, Archie sanoi lujasti, -tulitko sinä todella takaisin vain kertomaan koulunkäynnistä ja työnhausta?

-Minä tulin kotiin tapaamaan äitiä ja isää ja Arthuria ja siskoja ja…

-Älä höpise äidistäsi ja isästäsi ja Arthurista ja siskoistasi! He kyllä pärjäävät. Cora, minä kysyin sinulta jotakin loppiaisaattona. Minun puoleltani ei mikään ole muuttunut, päinvastoin. Entä sinun?

-Älä, Cora sopersi ja käänsi päänsä pois, kun ei voinut kätkeä kasvojaan käsiensä ollessa Archien tiukassa otteessa.

Archie epäröi, sitten hän sanoi nöyremmin:

-Cora, minä olen pahoillani.

Ilmeisesti tyttö oli odottanut jotakin muuta, sillä hän kääntyi hämmästyneenä nuorukaista kohti.

-Pahoillasi?

-Kaikesta. Kirjasta. Archie epäröi taas. -Minun ei olisi pitänyt antaa julkaista sitä ─ ainakaan minun ei olisi pitänyt laittaa siihen omistusta. Anna anteeksi. Minä tarkoitin ─ minä tahdoin vain ─ halusin kertoa sinulle. Pelkäsin, että luulisit minun hylänneen sinut. Tahdoin kertoa sinulle ja koko maailmalle, että...

-Älä, Cora keskeytti ja koetti tempoa itseään irti. -Archie, älä!

-Cora, minä kai sentään olen ansainnut puheenvuoron kaiken sen jälkeen… Archie puri huultaan. -Sen jälkeen, kun olen juossut perässäsi puolen maan halki.

-M-mitä? Cora ällistyi niin, että aivan kuin vahingossa lakkasi riuhtomasta. -Miten niin?

-Tulin sinun perässäsi Edinburghiin. Heti tammikuussa. Kun sinä katosit. Minä… minä laitoin maat ja taivaat sekaisin selvittääkseni, mihin olet joutunut.

-Niin mutta äitisi lupasi kertoa sinulle, kunhan… minä olisin lähtenyt.

Archie tunsi punastuvansa. Yhtäkkiä hän muisti sen tammikuun aamun selkeämmin kuin olisi tahtonutkaan, varsinkin omien typeryyksiensä osalta.

-Minä en jäänyt kuuntelemaan häntä, nuorukainen mutisi. -Sinun äidiltäsi kuulin, että olet Edinburghissa. Hyppäsin junaan. Ja etsin sinua koko päivän.

-Mitä? Coran silmät laajenivat.

Archie hengähti syvään. Cora ei tiennyt. Cora ei todellakaan tiennyt. Miten olisi voinutkaan!

Yksi Kirjeitä rakastetulle -kirjan ensimmäisistä runoista oli syntynyt sen kauhean päivän jälkeen, ja monet kriitikot olivat maininneet sen olevan kokoelman symbolisimpia ja moderneimpia suljettuine ovineen, kulkijan nielevine katuineen ja pimeään syöksyvine junineen. Archie ei ollut edes taitavimman toimittajan kynsissä tunnustanut, että runossa ei ollut mitään symbolista, vaan että jokainen ”viiltävä askel, joka murskaa sydämeni sirpaleet katukiveykseen” ja kaikki ”autiomaan tyhjyys tuhansien kulkijoiden keskellä” oli todella koettua. Mutta eihän Cora voinut aavistaa…

-Minä etsin sinua koko päivän, Archie toisti. Ja sitten hän kertoi kaiken, alkaen aamusta, jolloin Cora ei ollut ilmaantunutkaan enää Koivurantaan, ja päätyen siihen hetkeen, jolloin hän palasi Fort Williamiin ja joutui astumaan isän eteen.

Sen hän jätti kertomatta, että oli ollut jo aivan varma isän lyövän häntä, niin raivoissaan tämä oli ollut hänen katoamistempustaan, vaikka äiti oli koettanut kaikkensa rauhoittaakseen tilannetta. Ne isän käyttämät nimitykset, joita Archie oli joutunut kuuntelemaan, polttivat hänen korviaan vieläkin. Mutta hän oli seissyt vaiti, purrut huultaan ja antanut haukkua itseään, vaikka olikin ensimmäisen kerran tajunnut, miksi Stuart silloin kauan sitten oli käynyt isään käsiksi.

Eikö isä todella ymmärtänyt ─ isä, joka oli ollut niin käsittämättömän ymmärtäväinen silloin, kun Fanny oli antanut hänelle rukkaset! Eikö isän ollut tarvinnut aikoinaan tehdä mitään sen eteen, että oli saanut äidin? Vai oliko hän tehnyt ainoastaan vakaasti harkittuja ja järkeviä asioita? Ei se kyllä hopeahäissä siltä ollut kuulostanut.

Ja silloin Archie oli yhtäkkiä muistanut, että isoäiti oli puhunut jotakin epämääräistä New Yorkista ja isän sairaalasta karkaamisesta, ja kun isän oli täytynyt välillä silmänräpäykseksi vaieta hengittääkseen, nuorukainen oli maininnut asiasta kuin ohimennen. Niin käsittämättömältä kuin se oli tuntunutkin, isä oli lakannut huutamasta hänelle ja enää vaisusti mutissut jotakin, ja äiti alkanut yskiä, ja haukkumasaarna oli päättynyt siihen.

-Äidiltä? kuiskasi Cora.

-Mitä? Archie havahtui ikävistä muistoistaan.

-Sinä sanoit, että kuulit minun äidiltäni… Coran tummat silmät laajentuivat.

Uusi häpeällinen muistikuva vyöryi Archien yli. Miten hän oli saattanut yhden vuorokauden sisällä sotkea kaiken niin täysin!

-Minä… etsin sinua ensin kotoasi, hän mutisi.

-Meiltä?

-Teiltä, tietysti. Mistä muualta? Totta kai minä kuvittelin, että… että sinä olet siellä. Kotonasi. Kun et tullut meille.

Vasta nyt Archie tajusi, että Cora oli aivan lumivalkoinen.

-Tietävätkö äiti ja isä, että… että… me… sinä…

-Näin minä oletan, sen jälkeen kun… Archie siristi silmiään. -Etkö sinä todella tiennyt, että… eikö äitisi kertonut?

-Milloin hän olisi kertonut! Enhän minä ole käynyt kotona!

-Cora, älä yritä uskotella minulle, ettet ole pitänyt mitään yhteyttä vanhempiisi puoleen vuoteen!

Jo ennen kuin pääsi lauseen loppuun, Archie tajusi, ettei hänen olisi pitänyt sanoa sitä. Tumma puna nousi Coran poskille, silmissä välähti, ja tyttö riuhtaisi itsensä irti sellaisella voimalla, että ellei Archie olisi viime hetkessä ehtinyt hellittää otettaan, hän olisi satuttanut Coraa.

-Eivät kaikki perheet ole sellaisia kuin sinun ─ ei kaikilla ole aikaa istua kirjoittelemassa kirjeitä sinne ja tänne ─ ja luuletko sinä, että isällä on pennyäkään ylimääräistä postimaksuihin!

-Cora, minä en tarkoittanut sitä sillä tavalla, Archie sanoi hätääntyneenä.

-Et tietenkään! Cora nykäisi niskaansa niin, että somasti vinoon asetettu pieni hattu heilahti. -Ethän sinä osaa ajatella, ettei kaikkien elämä ole sellaista kuin sinun, ethän sinä tarkoita mitään, kun pidät omaa elämääsi jonkinlaisena mittapuuna, ethän sinä ymmärrä, millaista joillakin ihmisillä on!

-Cora, puuskahti Archie, -minä en ole tuollainen! Mikä sinua oikein vaivaa?

Cora lysähti yhtäkkiä kasaan ja käpertyi istuimen nurkkaukseen, aivan kuin olisi tahtonut piiloutua Archielta ja tämän myötä koko maailmalta.

-Anteeksi, hän mumisi. -Minä en tajunnut, että se olisi… näin vaikeaa.

-Mikä niin?

-Paluu! Nyt Cora nosti kasvojaan ja katsoi häneen silmillä, joiden tummaa kirkkautta Kirjeitä rakastetulle -teoksessa verrattiin ikiaikaisten vuorenhuippujen heijastukseen ylämaajärvessä. -Oli niin… turvallista olla poissa.

-Turvallista? Minä en ymmärrä, Cora. Pelkäätkö sinä minua? Anteeksi, en tarkoittanut säikyttää sinua, minäkin olen vähän hermostunut ja…

-Minä pelkään itseäni. Ja sinua. Ja kaikkea. En minä osannut arvata, että sinä olisit se, johon minä asemalla ensimmäiseksi törmään. Ja että sinä… käyttäytyisit niin kuin käyttäydyit. Minä olin koettanut ajatella asioita hyvin järkevästi, ja sitten ─ sitten sinä tempasit minut ilmaan enkä minä enää tiennyt mistään mitään!

Archie tunsi ärtymyksen nousevan, mutta pakotti itsensä rauhalliseksi. Vaikkei tämä nyt mennyt ollenkaan niin kuin hän oli ajatellut, hän ei tahtonut pahentaa tilannetta säikyttämällä tyttöä vielä entisestään.

-Minä en tiennyt… mistään, Cora kuiskasi. -Tarkoitan, että sinä olisit käynyt… meillä tai Edinburghissa. Minä kirjoitin kotiin pari kertaa, ja äiti lähetti pari postikorttia ja kertoi, että he ovat terveitä.

-Hyvä on, Archie vastasi, edelleen pakotetun rauhallisesti. -Unohdetaan nyt tämä keskustelu kirjeenvaihdosta. Minä vain tahdoin sinun tulevan tietämään, että… että teen vuoksesi mitä vain. Minä toivoin sinun jo tietävän sen. Tarkoitan, että… sitä varten minä lähetin ne runot kustantajalle. Kun en saanut sinuun muuten yhteyttä. Ei minulle annettu mitään osoitetta edes postikortteja varten.

Cora painoi vaistomaisesti takintaskuaan, aivan kuin varmistaakseen, että jokin arvokas oli siellä tallella.

-Sinun ei olisi pitänyt, hän mutisi. -Mitä ihmiset sanovat! Sinun perheesi ─ ja kaikki! Kirjoitat sellaisia runoja! Ihmiset alkavat kuvitella ─ että kun sillä tavalla katosin ─ etkö sinä ajatellut ollenkaan mainettasi!

-Minun maineellani ei ole mitään merkitystä, puuskahti Archie tuskastuneena. -Ja ihmiset puhuvat joka tapauksessa! Jos olisimme menneet kihloihin loppiaisena, he olisivat puhuneet. Kun sinä katosit kaupungista, he puhuivat. Kun minä syöksyin perääsi, he puhuivat. Kun minä kirjoitin runokirjan, he puhuvat.

Cora työnsi käden taskuunsa ja veti kirjan esiin. Hän piti sitä käsissään, katseli sitä ja silitteli sen kantta, kuin se olisi ollut elävä olento, jonka kanssa hän olisi oppinut käymään luottamuksellisia ja lohdullisia keskusteluja.

-Minä muistan, kun… eräänä päivänä tulin tunneilta asuntolaan ja valvoja sanoi, että minulle on paketti, hän kuiskasi kuin itsekseen. -Paketti! Keneltä muka? Väitin, että on tapahtunut erehdys, varsinkin, kun hän sanoi, että sen oli tuonut joku vanha rouva. Enhän minä tunne Edinburghista ketään vanhaa rouvaa!

Archien kovia kokenut sydän läikähti lämpimästi. Isoäiti.

-Mutta täytyihän minun uskoa, kun kuoressa oli minun nimeni, jatkoi Cora hiljaa. -Olin niin utelias, että avasin sen heti siinä, käytävässä… Enkä ymmärtänyt aluksi mitään. En yhtään mitään.

He olivat taas hetken vaiti.

-Sitten kun minä ymmärsin… Cora nielaisi. -Minä en ollut uskoa. Että se olit sinä… että se kaikki… minusta… meistä… Miten sinä teit jotakin sellaista!

-Anteeksi, Archie änkytti taas.

-Ei, en minä sitä! Nyt Cora katsoi häneen. –Tarkoitan, että miten sinä osasit? Jokainen sana ja rivi, se oli… juuri niin kuin minä olin tuntenut ja ajatellut, mutta en minä osaisi muotoilla sitä niin! Minä luin ja luin, koko yön, yhä uudestaan ja uudestaan… Archie, minä…

Tyttö vaikeni, ja Archie vavahti. Mitä Cora oli aikonut sanoa? Mitä ”minä”?

Hän epäröi. Yhtäkkiä ratkaisun hetki tuntui liian kauhistavalta kohdata. Entä jos Cora sanoisi, ettei vastaisi hänen tunteisiinsa? Miten hän koskaan selviäisi siitä? Olisi sittenkin helpompi jatkaa tätä kiertelyä asian ympärillä.

Mutta milloin hän oli tahtonut päästä missään asiassa helpolla!

-Cora, Archie sanoi ja tarttui tyttöä olkapäistä, nyt hellemmin kuin äsken. -Naftanhajuinen autonhytti ei taatusti ole sellainen paikka, josta kuvittelin löytäväni onneni. Mutta en minä kyllä kuvitellut, että se löytyisi tiskialtaan äärestä keittiöstäkään. Minä en kuvitellut enää mitään, olin luopunut toivosta kaiken suhteen, onnen ja koko elämän tarkoituksen ─ kunnes sinä tulit, sinä suloinen, reipas, rohkea, ihana tyttö!

-Archie, älä, Cora kuiskasi, mutta tuijotti nuorukaisen sinisiin silmiin kuin lumottuna.

-Sinä sanoit talvella, että rakastat minua. Sen lauseen varassa minä olen jaksanut, odottanut, toivonut, tehnyt kaikkeni. Kaikkeni, Cora! Vastaa minulle: ovatko sinun tunteesi muuttuneet? Jos ovat, minä en koskaan enää häiritse sinua tällä asialla. Mutta jos eivät…

Vähän aikaa vain peipponen jossakin männyn oksistossa tohti rikkoa hiljaisuuden. Sitten Cora kuiskasi niin hiljaa, että Archie tuskin kuuli:

-Miten ne olisivat voineet muuttua? Miten ne koskaan voisivat muuttua?

-Jos näin on, tulethan sinä nyt minun vaimokseni?

Se oli kovin yksinkertainen ja töksähtävä kosinta, Archie tiesi sen itsekin. Mutta hän ei kyennyt korulauseisiin. Taitavia säkeitä sorvaava runoilija oli kadonnut, jäljellä oli autonkuljettaja, joka oli suunniltaan kauhusta sen mahdollisuuden suhteen, että tyttö vastaisi kieltävästi.

-Miten minä voisin! Cora nyyhkytti. -Sinun vanhempasi järjestivät minulle ammatin ─ he kai tarkoittavat, että minä hankin työpaikan, enkä…

Nyt ei Archie ehtinyt hillitä itseään, vaan jysäytti nyrkillään autonrattia niin, että Cora huudahti pelästyksestä.

-Vanhempani! nuorukainen ärähti. -Minun vanhempani! Voi jospa…

Hän puri huultaan ja pakotti alas sanat, jotka oli tiuskaisemassa. Oli pelottavaa, miten hyvin hän oli alkanut ymmärtää Prinssiä tämän kevään aikana.

-Cora, Archie jatkoi pakotetun rauhallisesti. -Ensiksi sinä torjuit minut, koska olit meillä palveluksessa. Nytkö sinä torjut minut, koska et ole meillä palveluksessa? Minä ymmärtäisin tuollaisen juonittelun kenen tahansa toisen tytön kohdalla, mutta en sinun!

-En minä juonittele!

-Vastaa sitten niin kuin todella tahdot vastata! Unohda vähäksi aikaa minun vanhempani!

-Entä minun? Archie, oletko sinä ajatellut loppuun asti, mitä se merkitsisi, jos… Tiedäthän sinä, mistä oloista minä tulen, ja millainen isä on!

-Sinun isällesi minä kyllä pärjään, Archie mutisi ja hieraisi vaistomaisesti rystysiään. -Kyllä, minä olen ajatellut. Ehkä se tulee sinulle yllätyksenä, mutta tänä keväänä minä olen ajatellut erittäin monia asioita.

Oli taas hetken hiljaista. Sitten Archie kääntyi uudestaan Coraa kohti.

-Kyllä minä tiedän, ettei siitä tule helppoa, hän sanoi suoraan. -Kyllä minä tiedän, että ihmiset puhuvat. Mutta minä en välitä. Minä luovun kaikesta, jos se auttaa, jos se saa sinut lopettamaan tuon estelyn. Minä tulen vaikka isällesi rengiksi, jos…

-Archie, älä ole hullu, Cora mutisi, ja hänen suupielensä värähti. -Et sinä tekisi mitään sellaista. Tai jos tekisit, niin puolen vuoden kuluttua meidän tilamme olisi kukoistava ja isä velaton!

Archie naurahti.

-Oletko sinä siitä niin varma? hän kysyi itsekin hämmästyen sitä, että kykeni laskemaan leikkiä tässä tilanteessa. -Entä, jos minä vain kirjoittelisin runoja ja…

-Archie.

Cora ojensi kapean kätensä ja kosketti Archien poskea. Liike oli niin yllättävä ja niin hellä, että Archie tunsi hengityksensä salpautuvan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti