maanantai 19. kesäkuuta 2017

Archie ja Cora, 3/7: Laakson tiellä

-Archibald.

Nyt Coran sormet pyyhkäisivät Archien huulten yli, ja ensimmäisen kerran elämässään tämä aavisti, miltä mahtoi tuntua, kun oli pyörtymäisillään.

-Minä rakastan sinua, Cora sanoi hiljaa. -Rakastin talvella ja rakastan edelleen. Minä tahtoisin tulla vaimoksesi, tahtoisin sitä enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Mutta minä pelkään niin hirvittävästi!

-Mitä sinä pelkäät? Archie kuiskasi käheästi, tarttui Coran käteen ja suuteli tämän sormia. Tuhat muistoa räjähti hänessä, ja hän huomasi yhtäkkiä rukoilevansa, että milloin ikinä kuolisikin, saisi silläkin hetkellä pitää tätä kättä huulillaan.

-Ihmisiä. Maailmaa. Sitä, että tuotan sinulle pettymyksen.

-Miten sinä voisit koskaan tuottaa minulle pettymyksen!

-En minä ole yhtään sellainen, kuin sinä kirjoitit! Cora silitti vapaalla kädellään taas kirjan kantta.

Archie ei voinut olla nauramatta.

-Olethan! Sellaisena sinut muistin.

-Sinä muistit väärin!

-Ei, sanoi Archie vakavoituen, -muistini on erinomainen. Sinä olet ihmeellinen, Cora. Ihmeellinen. Enkä minä osannut edes kirjoittaa niin kuin halusin ja tunsin ─ tunnen. En minä kykene kuvaamaan sinua.

-Sinä et tiedä… Cora silitti yhä kirjan kantta. -Miten yksin minä olin siellä. Miten vierasta kaikki oli, miten ulkopuolella kaiken minä olin. Kaupunki oli niin suuri ja koulu niin hieno ─ ja minä tällainen!

-Kukaan siellä ei voinut olla sinua kauniimpi ja viisaampi, Archie keskeytti, vaikka hyvin tiesi, mitä Cora oikeastaan tarkoitti.

Tyttö hymyili värisevin huulin.

-Opettajat olivat ystävällisiä ja varmaan kurssitoverit yrittivät parhaansa, mutta minä… olin vain niin ulkopuolella, hän kuiskasi. -Ja sitten sain tämän.

-Cora, minun ei olisi pitänyt, Archie jälleen kerran sanoi anteeksipyytävästi. -Sinä olet oikeassa. Minun olisi pitänyt ajatella sinun mainettasi ja kunniaasi. Jättää edes nimesi pois. Antaa heidän arvailla.

Cora nosti kasvonsa.

-Ei, hän sanoi vavahtavalla äänellä. -Archie, sitä minä juuri yritän sanoa. Sinä et tiedä, mitä se merkitsi. Ellei siinä olisi ollut minun nimeäni ─ minä en olisi tohtinut sittenkään uskoa, että… En ollut tohtia uskoa nytkään! Vaikka kirjaa lukiessani minusta tuntui, kuin sinä olisit tullut luokseni, ottanut minut syliisi kuten silloin tohtorilassa, kuiskaillut korvaani kuten siellä... Kuin sinä olisit häpeämättä julistanut koko maailmalle, että minä kelpaan!

-Kukaan muu ei kelpaa minulle kuin sinä, Cora, Archie melkein parahti. -Ja sen minä tahdon ─ julistaa koko maailmalle, kuten sanoit!

-Sinun äitisi… Kyyneleet tulvivat yhtäkkiä Coran silmiin. -Hän puhui kanssani talvella, ennen kuin lähdin. Hän sanoi, että… on ollut sinusta huolissaan. Ja että olisi onnellisempi kuin kukaan, jos… jos sinä vain olisit onnellinen. Ja että jos… Archie, hän sanoi, että jos minä tahtoisin tehdä sinut onnelliseksi, hän olisi minulle ikuisesti kiitollinen. Mutta että… oman itseni tähden minun pitää lähteä, mennä oppimaan maailmaa, oppimaan itseäni, kuten hän sanoi. Hän sanoi, että ihmiset halveksivat minua niin kauan kuin annan heidän tehdä sen. Että vasta kun arvostan itseäni, muut voivat arvostaa minua.

Archie kuunteli aivan mykistyneenä tätä suorasukaista puhetta. Äiti oli kyllä itse koettanut selittää hänelle talven aikana useampaankin otteeseen, miksi oli lähettänyt Coran pois, miten oli ajatellut vain heidän molempien parasta. Mutta vasta nyt nuorukainen tunsi hiukan ymmärtävänsä, mitä tämä oli tarkoittanut.

Ja taas hän häpesi.

Oliko hän todellakin pelkästään esittänyt Coralle vaatimuksia ajattelematta lainkaan tämän etua, tämän asemaa?

Hän oli toki sisimmässään tajunnut, miten ongelmallinen heidän suhteestaan tulisi. Aluksi hän oli koettanut muka Coran kunnian tähden miettiä vaihtoehtoja: uutta palveluspaikkaa tytölle ja kaikkea sellaista, mikä ─ kuten Grace oli häntä nuhdellut ─ sai Coran kuulostamaan tahdottomalta postipaketilta.

Ajateltuaan asioita syksyn pitkinä kuukausina, jolloin ei ollut lähestynyt Coraa, hän oli aivan yhtä itsekkäästi alkanut kuvitella voivansa puolustaa tyttöä pahoja puheita ja ilkeitä katseita vastaan kuin mikäkin ritari. Sankarillisesti hän oli ajatellut, miten seisoisi tytön turvana ja iskisi maahan jokaisen, joka tohtisi moittia tämän kunniaa tai syntyperää.

Mutta kertaakaan, ainoassakaan uljaassa suunnitelmassaan hän ei ollut suonut yhtään ajatusta sille, miten olisi voinut alun alkaen ehkäistä kaikki nuo puheet ja katseet, miten olisi voinut auttaa Coraa itseään nousemaan niiden yläpuolelle.

-Cora, hän kuiskasi taas, -anna anteeksi.

Niin oudolta kuin se tuntuikin, siinä silmänräpäyksessä Archie tajusi, että Cora ymmärsi, käsitti täysin, mitä hän tarkoitti.

Ja tajutessaan sen Archie tajusi muutakin, jotakin niin suurta ja ihmeellistä, että hän melkein haukkoi henkeään sen voiman edessä. Hän tiesi taas. Ja hän tiesi vielä vahvemmin kuin edellisenä syksynä.

Mutta ennen kuin hän ehti jatkaa, tehdä tai sanoa mitään, Cora puristi hänen sormiaan ja sanoi hiljaa ääneen sen, minkä Archie jo tiesi:

-Nyt minä voin vastata, Archie. Minä tulen vaimoksesi.

Etteikö sinä iltana syntyisi runoa? Koko maailmahan oli puhdasta runoa, kimaltavia säkeitä, heliseviä sanoja, kullanhohteisia tunteita! Eikä Archie enää edes muistanut sellaista asiaa kuin itsehillintä, kun hän sieppasi Coran syliinsä ja suuteli tätä ─ vielä hellemmin, vielä rajummin kuin asemalla.

Seuraavien tuntien aikana yksinäisellä laaksotiellä siinä naftanhajuisessa autonhytissä suudeltiin lukemattomia kertoja ja kuiskailtiin sanoja, joita ei ollut tarkoitettu kenenkään toisen korville, säkeitä, joita ei koskaan julkaistaisi missään kirjassa. Aurinko painui alemmaksi kullaten vuorten huiput, viilentyvä iltatuuli suhisi männyn oksistoissa, kesän tuoksut muuttuivat vahvemmiksi ja satakieli aloitti konserttinsa, mutta sen paremmin Cora kuin Archiekaan eivät huomanneet illan laskeutumista. Heidän koko maailmansa oli autonhytissä, eivätkä he kaivanneet kauemmaksi.

Kesti pitkään, ennen kuin he tunsivat tarvetta puhua mistään muusta kuin toistensa ihmeellisyydestä. Mutta silloin he puhuivatkin kaikkien kuluneiden kuukausien edestä. Menneisyydestä, nykyhetkestä, tulevaisuudesta. Unelmista, suunnitelmista, käytännön asioista. Miten sadunhohteisilta saattoivat arkisimmatkin seikat nyt näyttää!

-Minä en tahdo pitkää kihlausta, Archie sanoi vakavasti. -En kaiken tämän jälkeen.

-En minäkään, Cora vastasi ujosti. -Mutta minä haluaisin…

-Mitä sinä haluaisit, rakkaani? Archie kysyi ihastuneena. Kuinka ihmeellistä oli käyttää sellaista nimitystä, kuinka ihmeellistä oli puhua tällaisista asioista tämän tytön kanssa, tytön, joka kuului vain hänelle!

-Minä haluaisin… Archie, en minä vain sen tähden opiskellut, että äitisi järjesti sen niin. Tai ehkä aluksi! Mutta vähitellen minä… minä aloin ymmärtää, mitä varten monet naiset… rouva Vernon ja äitisikin…

-Minä hartaasti toivon, ettet sinä sentään halua ryhtyä laulajattareksi ja lähteä kiertueelle, kuten Rosie-täti, Archie huomautti puoleksi tosissaan. -Sellaisesta elämästä ei ole meidän perheessämme järin hyviä kokemuksia.

Cora nauroi.

-Hupsu poika, hän sanoi, ja nyt niin hellästi, että Archie alkoi miettiä kaikkia mahdollisia typeryyksiä, joita voisi päästää suustaan, jotta Cora kutsuisi häntä taas tuolla tavoin, -en tietenkään! Minä vain tahtoisin ─ harjoittaa ammattia.

-Tietysti sinä saat harjoittaa ammattia! Minä voisin kuvitella, että hotellin keittiöllä tarvittaisiin kesäksi lisää työvoimaa.

-Sieltä ajattelinkin kysyä seuraavaksi. Mutta minä tahtoisin harjoittaa ammattia ─ sittenkin, kun me olemme… naimisissa. Coraa tuntui ujostuttavan tavattomasti viimeisen sanan sanominen ääneen. -Ellei sinulla ole mitään sitä vastaan.

-Ei tietenkään ole, Archie sanoi nauraen. -Miksi olisi? Ei minun miehinen kunniani ole niin heikoissa kantimissa, etteikö se kestäisi vaimon osallistumista ansioon. Ja pankkitilini puolestaan… No, omistan vasta murusen isän myymälästä, ja minulla on velkaa autosta. Teen niin paljon työtä kuin pystyn, mutta kyllä minulle kelpaa se, että sinä teet omaasi. Sitä nopeammin me voimme ylipäätään mennä naimisiin.

-Minä ajattelin, että sinä tahdot minun pitävän huolta kodista, Cora mumisi. -Eikä haaskaavan aikaani muualla.

-Me pidämme huolta kodista yhdessä, vakuutti Archie. -Minä keitän joltistakin teetä, kuten tiedät.

Tyttö nauroi, ja vähään aikaan autonhytissä ei taas puhuttu.

-Sinä saat tehdä omaa työtäsi niin paljon kuin haluat ja jaksat, kunhan vain pysyt luonani, Archie lopulta kuiskasi kasvot painettuina Coran hiuksiin, vaikka tytön hupsun pienen hatun lieri raapi hänen poskeaan. -Me olemme tulevaisuuden ihmisiä. Unohdetaan kaikki menneiden polvien typerät säännöt ja tavat. Eletään juuri sellaista elämää kuin itse haluamme.

-Sinä voit olla niin uudenaikainen kuin tahdot, Archibald Fleming, Cora mumisi hänen paidanrintamukseensa, -mutta minä olen vasta kahdeksantoista. Jos sinä aiot kihlata minut, sinun pitäisi saada isä suostumaan ajatukseen.

-Tietysti, Archie vakuutti, vaikka ajatus Ian MacRobin kohtaamisesta ei suorastaan riemastuttanut häntä. -Minä puhun hänen kanssaan samalla kun nyt vien sinut kotiin.

-Voi ei, ei nyt ─ isä on usein sunnuntai-iltaisin vielä humalassa ja…

-Olkoon. Archien ääni oli tuima. -Hän ajoi teidät kaikki melkein perikatoon ryhtyessään juovuspäissään takaajaksi. Tehköön nyt kerrankin siinä tilassa jotakin hyvää.

-Archie! Cora puuskahti.

-Anteeksi. Anteeksi. Archie näytti katuvalta. -Hän on sinun isäsi, eikä minun kuulu arvostella häntä. Mutta siitä huolimatta minä en viivytä tätä asiaa enää hetkeäkään. Puhun hänen kanssaan, ja kunhan hän vain suostuu, käymme heti huomenna hakemassa sormukset, niin että tästä tulee julkista.

-Huomenna? Oh, se on sinun syntymäpäiväsi! Cora huudahti, ja Archie tunsi aivan lapsellista mielihyvää siitä, että tyttö saattoi muistaa sellaisen asian.

-Jos joku olisi sanonut minulle vuosi sitten, Archie mutisi ja kumartui jälleen.

Vähän ajan kuluttua Cora työnsi hänet hellästi kauemmaksi.

-Jos te aiotte tulla tapaamaan minun isääni vielä tänä iltana, herra Fleming, teidän olisi parasta tehdä jotakin asian eteen, hän sanoi kujeillen. -Kello on varmasti jo paljon. Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, kuinka kauan me olemme tässä olleet.

Archie vilkaisi rannekelloaan vastahakoisesti, sillä häntä ei kiinnostanut vähääkään ajatella tämän hetken päättymistä. Sitten hän hätkähti.

-Puoliyö, hän mutisi.

-Mitä? Cora huudahti.

-On puoliyö. Archie katsoi ulos. Kesäyön hämärä oli laskeutunut laakson ylle, avoimesta autonikkunasta tulviva ilma oli jo kylmää, ja satakieli lauloi aivan huumaantuneena. He olivat istuneet autossa tuntikausia lainkaan huomaamatta ajan kulua. Ja hänen kun oli ollut tarkoitus palata ajosta kotiin teelle ja lähteä sitten perheen mukana kutsuille Ramsaylle!

-Voi taivas, sopersi Cora. -Minun pitää mennä kotiin heti ─ he tietävät, että minun piti tulla tänään ─ mihin aikaan myöhäisin iltajuna etelästä saapuu? Voinko minä sanoa, että tulin sillä, mutta että se oli myöhässä ja että jouduin lisäksi kävelemään? Jos isä on vielä hereillä ja oikein pahalla päällä…

-Ei, sanoi Archie ja käynnisti auton, -et sinä rupea valehtelemaan minun takiani. Minä vien sinut kotiin. Ei isäsi voi tehdä mitään, jos olen mukana.

-Etkä sinä voi tulla sisään, jos he jo nukkuvat!

-Mikäli he jo nukkuvat, mitään hätäähän ei ole! Archie huomautti, laittoi peruutusvaihteen päälle ja kätki sitten Coran käden kouransa sisään. -Älä pelkää, rakas. Jos isäsi on oikein pahana, tulet meille yöksi.

-Enhän minä voi ─ mehän olemme kihloissa!

-Cora MacRob, Archie sanoi nauraen ja alkoi samalla peruuttaa autoa tuota kapeaa sivutietä pitkin takaisin maantielle, koska kääntymiseen ei ollut tilaa, -sinä nukuit äidin työhuoneen vuodesohvassa useita öitä silloin, kun me emme olleet kihloissa! Miten nyt sitten et…

Archie piti itseään kohtuullisen hyvänä autonkuljettajana. Hän oli saanut aikoinaan ajoluvan ongelmitta, ja kuluneen talven aikana hän oli selviytynyt lumisilta ja liukkailta nummi- ja vuoristoteiltä ilman yhtään ojaanajoa tai muuta haaveria. Erityisen taitavaksi hän oli oppinut juuri peruuttajana, kun oli joutunut kuljettamaan tavaraa milloin mihinkin ahtaaseen pihapiiriin.

Yrittäessään myöhemmin miettiä, mitä sinä yönä oikein tapahtui, Archie ei päässyt mihinkään järjelliseen selitykseen. Toki hänen ajatuksensa olivat ehkä tiiviimmin muualla kuin ajamisessa, ja toki hän puristi yhä Coran sormia toisella ja ohjasi vain toisella kädellään, ja toki hän saattoi katsoa hiukan pidempään tyttöön kuin peruutuspeiliin, ja toki hän painoi kaasua tavallista enemmän, jotta he olisivat nopeasti maantiellä ─ mutta siltikään hän ei ymmärtänyt, miten se kävi.

Joka tapauksessa auto vain yhtäkkiä heilahti ja liukui taaksepäin ja alaspäin niin rajusti, että Cora kirkaisi. Sitten se jäi paikalleen melkein keula kohti taivasta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti