keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Archie ja Cora 5/7: Mietteitä aamuyössä

MacRobin tilan pihamaa oli yhtä sotkuinen kuin ennenkin, eikä rakennusten kunto ollut ainakaan kohentunut siitä illasta, jolloin Archie oli pitänyt omassa kodissaan palopuhetta asiasta.

Jopa kaivo näytti niin huteralta, että Archie epäröi hetken, ennen kuin tarttui kampeen ─ ja se olikin niin ruosteessa ja piti niin pahaa ääntä, että hän luopui välittömästi ajatuksesta nostaa vähän vettä pestäkseen edes kätensä ja kasvonsa. Hän vain herättäisi kaikki elävät sielut viiden mailin säteellä, ja epäilemättä muutaman kuolleenkin.

Aika tuntui pysähtyneen. Kun Archie arveli Coran olleen poissa jo ainakin neljännestunnin ja katsoi kelloaan, oli kulunut pari minuuttia. Hän istuutui tyhjän juottoastian reunalle odottamaan, ja päätti virkistää mieltään muistelemalla kaikkea sitä miellyttävää, mitä oli tapahtunut sen jälkeen, kun Cora oli sanonut nuo ihmeelliset sanat: ”Minä tulen vaimoksesi.”

Mutta oltiin sydänyössä, väsymys alkoi painaa, ja Archie huomasikin Coran suudelmien sijasta miettivänsä, mitä tapahtuisi, kun hän kertoisi äidille ja isälle kihlauksesta ─ sillä hän kertoisi joka tapauksessa, saisivat he sitten Coran isältä luvan sen julkistamiseen tai eivät. Olisivatko nämä tosipaikan tullen niin myötämielisiä kuin väittivät olevansa? Mitä Faith sanoisi Corasta sisarenaan, tämä kun oli niin kovin tarkka kaikesta ulkonaisesta? Entä kaupunkilaiset, loukkaisivatko nämä todella Coraa? Kertoisiko Cora hänelle, jos niin kävisi, vai surisiko sitä itsekseen?

Archieta puistatti, kun hän muisti muutamia kohtaamisia sen jälkeen, kun Kirjeitä rakastetulle oli ilmestynyt. Enimmäkseen kirja, sen kirjoittaja ja tyyli olivat aiheuttaneet viatonta hämmennystä, kuten hän oli arvellutkin. Fort Williamissa ei pikkukaupunkien yleiseen tapaan ollut kovin helppoa päästä eroon kerran saamastaan leimasta. Niinpä useimpien oli vaikeata käsittää, että kaikkea muuta kuin romanttisena hahmona tunnettu Archibald Fleming yhtäkkiä julkaisi runokirjan, vieläpä modernin ja hyvin intohimoisen runokirjan.

Se, että runokirjan kohteena oli palvelustyttö, joka oli talvella kadonnut kuin tuhka tuuleen, oli tietysti innostanut ihmisiä entisestään. Archie tiesi hyvin, mitä Coran katoamisesta oli puhuttu, juuri sitä mitä tällaisissa tapauksissa aina puhuttiin. Oletettavasti kaupungin rouvat olivat painaneet päänsä yhteen ja kuiskaillen pohtineet, kuka oli syypää tuohon katoamiseen, eikä Archie olisi ollenkaan hämmästynyt, vaikka hänen nimensä olisi noussut noissa keskusteluissa esiin jo ennen kirjaa ─ ja sen jälkeen vuorenvarmasti. Brenda-täti oli tullut käymään sen Naisyhdistyksen kokouksen jälkeen, johon äiti ei jonkun tekosyyn varjolla ollut osallistunut, ja kertonut jopa vanhan rouva Keirin vääntäytyneen paikalle pelkästään kuullakseen, ”mitä te arvelette Flemingeillä tapahtuneen”.

Archie tiesi joidenkin toisaalta epäilevän, että omistus ja tekijän nimi olivat hämäystä ja kirjan olikin kirjoittanut äiti, tai että tämä oli ainakin vahvasti auttanut häntä. Rouva MacBride oli tuskin ajatuksineen aivan yksin, kun hän oli todennut äidille varmaankin hyvässä tarkoituksessa: ”Minä en tietysti ymmärrä nykykirjallisuutta, mutta ehkä Archie oppisi vielä riimittelemään, jos sinä neuvoisit vähän paremmin?”

Tietyllä tavalla Archie oli toki osannut varautua julkisuuteen, vaikka nyt tiesikin, mitä äiti oli tarkoittanut sanoessaan, ettei siihen koskaan voinut varautua. Mutta asia, jota nuori runoilija ei ollut lainkaan ymmärtänyt ottaa huomioon, oli ollut eräiden lukijoiden suhtautuminen.

Hän oli kirjoittanut ja omistanut runot Coralle, ne olivat syntyneet kaipauksesta ja epätoivosta, ainoana keinona saada tyttöön edes jokin yhteys ja vakuuttaa rakkauttaan. Archie ei ollut sensuroinut tunteitaan, vaikka oli arvannut, että jotkut runot herättäisivät pahennusta kiihkeydellään. Kirkkoherran rouva olikin alkanut katsoa häntä nenänvarttaan pitkin, ja Alec Torran oli varoittanut, että rouva Morrison aikoi myös keskustella äidin kanssa vakavasti tämän sihteerintoimesta seurakunnan naistoimikunnassa.

Mutta siihen Archie ei ollut ymmärtänyt valmistautua, että kirja itsessään loukkaisi jotakuta.

Nuorukainen oli ollut hyvin helpottunut havaitessaan kevään mittaan, että Maisie Armstrong oli lakannut pyörimästä hänen jaloissaan kuin Emma Wood kermakannun ympärillä. Tosin Archie ei ollut aivan varma siitä, mitä Grace ajatteli Maisien siirtymisestä pyörimään Gordon MacDonaldin jalkoihin. Kaikkein viimeiseksi Archie olisi toivonut sydänsuruja sisarelleen, joka oli ollut hänelle itselleen niin suureksi tueksi kuluneena vuonna. Mutta sittenkin hän oli ollut itsekkään helpottunut päästyään Maisiesta.

Niinpä Archien mieleenkään ei ollut tullut, että Maisie ottaisi Kirjeitä rakastetulle henkilökohtaisena loukkauksena. Näin oli kuitenkin käynyt.

Heidän osuessaan vastakkain kaupungilla Maisie vähintäänkin nykäisi niskojaan ja katsoi Archien ohi tätä tervehtimättä, mahdollisuuksien mukaan jopa vaihtoi toiselle puolen katua. Kaiken huipuksi Moira oli ”sattunut kuulemaan”, miten Maisie oli isänsä kaupassa julistanut joillekin ystävättärilleen ─ ja samalla käytännössä puolelle kaupungille ─ ”tunteneensa koko ajan, että Archie Flemingissä on jotakin epänormaalia” ja että ”on tietysti kauhean ikävää, kun hänet taas jätetään, mutta enhän minä nyt voi harkitakaan tulevaisuutta miehen kanssa, joka harrastaa jotakin tuollaista”.

Archie ei edes yrittänyt käsittää Maisien logiikkaa, mutta oli vaiti ja pahoillaan. Hän tiesi, että oli käyttäytynyt aiemmin rumasti Maisieta kohtaan. Siksi hän päätti, että vaikka hänestä sitten kuviteltaisiin mitä, hän sallisi Maisien säilyttää kasvonsa antamalla ymmärtää, että tyttö oli torjunut hänet eikä toisinpäin.

Vielä oudompaa oli kuitenkin ollut Fannyn käytös.

Archie oli ollut pitkään Fannylle hyvin katkera heidän seurustelunsa päätöksestä. Vaikka hän oli koko sen ajan jossakin sisimmässään tiennyt, että tosiasiassa Fanny vain odotti Stuartia Amerikasta, hän oli antanut itsensä tuudittautua ruusunpunaisiin unelmiin. Ja Fannyn käytös häntä kohtaan oli ollut omiaan ruokkimaan niitä unelmia, niin läheiset ja hellät heidän välinsä olivat olleet.

Kun sitten totuus oli paljastunut, ensiksi tohtorilan tanssiaisissa ja sitten Stuartin tipahtaessa kuin taivaasta isän syntymäpäiville ja Fannyn heittäytyessä epäröimättä tämän syliin, Archie oli pelännyt, ettei selviäisi pettymyksestään koskaan.

Hän ei ollut ylpeä siitä, miten oli käyttäytynyt Stuartia ja Fannyakin kohtaan veljensä paluuta seuranneena vuonna. Mutta omaksi hämmästyksekseen hän oli alkanut sittenkin toipua. Tässä oli auttanut tietysti aika, parantajista suurin. Viikkojen ja kuukausien myötä hän oli oppinut laittamaan asioita vähitellen oikeisiin mittasuhteisiin ja tajunnut, että veri oli sittenkin vettä sakeampaa. Erityisesti Archie oli ehtinyt miettiä asioita niinä pitkinä tulipaloyön jälkeisinä viikkoina, jolloin oli parannellut murtunutta jalkaansa, eikä päässyt pakoon ajatuksiaan ja järkeään.

Tai ehkä ei järkeään, sillä juuri sinä syksynä…

Niin, sinä syksynä hän oli tajunnut, mitä hänelle ojennettiin kuin hopeavadilla: suloista pikkuista olentoa, joka omalla ystävällisellä ja herttaisella olemuksellaan valaisi Koivurannan keittiön, koko talon ja vihdoin myös hänen synkkyyteen vajonneen sydämensä.

Archie ei oikein koskaan käsittänyt, miten se kaikki oli tapahtunut. Olihan hän Cora MacRobin olemassaolon tiennyt suunnilleen yhtä kauan kuin Grace oli käynyt koulua, sillä tytöt olivat istuneet kaikki vuodet vierekkäin. Grace oli puhunut Corasta paljon, mutta tämä oli käynyt heillä huomattavasti harvemmin kuin muut pikkusiskon luokkatoverit, eikä Grace vieraillut koskaan Coran luona. MacRobin lapset eivät suinkaan olleet koulun jälkeen vapaita lukemaan läksyjään ja leikkimään ystäviensä kanssa; matka kotiin oli pitkä, ja siellä tarvittiin käsipareja työhön.

Archiella oli ollut epämääräinen mielikuva tummaverisestä pikkutytöstä, jonka vaatteet olivat aina vähän kuluneita ja huonosti istuvia ─ toisella tavalla kuin Gracen, jonka leninkien palkeenkielet ja irronneet napit kertoivat hilpeistä seikkailuista, eivät laiminlyönnistä. Silloin harvoin, kun oli heillä käynyt, Cora oli ollut hiukan säikähtäneen oloinen, jollakin oudolla tavalla nälkiintynyt lapsi.

Ja sitten hän oli tullut heille työhön, taloutta hoitamaan.

Ja Archie oli tajunnut, ettei hän ollut enää lapsi.

Hän oli taistellut Coran läsnäolon herättämää outoa tunnetta vastaan. Hän oli ajatellut surevansa yhä vielä Fannya, eikä Coran taustat tuntien tahtonut missään nimessä käyttää tätä hyväkseen minkäänlaisena lohdukkeena.

Mutta hän ei ollut kestänyt katsoa, miten Cora palveli heitä, tuollainen pikkuinen otus, jonka olisi luullut katkeavan tuulenpuuskasta. Erityisesti Archieta Cora oli joutunut auttamaan sinä syksynä monissa asioissa, kun tämä ei kainalosauvojensa kanssa kyennyt tekemään juuri mitään. Niinpä kävelykykynsä vihdoin palauduttua Archie oli ajatellut, että olisi vain asiallista kiittää vastavuoroisesti ─ että hän saattaisi hyvin sytyttää tulet ja keittää vettä aamuisin, kun kerran joka tapauksessa oli aamuvirkku, ja nostella painavia tavaroita, kun se hänelle oli niin helppoa.

Sitten äiti ja isä olivat lähteneet Berliiniin. Äidin ollessa poissa Faithin olisi pitänyt nousta aikaisin aamulla auttamaan Coraa taloustöissä, mutta sisar oli aamu-uninen. Archie oli sen sijaan noussut tapansa mukaan varhain. Ja oli ollut jotenkin niin luontevaa jäädä ehtiessään istumaan keittiön pöydän ääreen, kun Cora laittoi aamiaista, puhella tämän kanssa milloin mistäkin arkisista asioista ja välillä olla kodikkaasti hiljaa.

Niiden aamujen myötä oli tapahtunut jotakin ihmeellistä. Elämä oli alkanut tuntua elämisen arvoiselta, herääminen aamulla toiveikkaalta, työnteko mielekkäältä, jokainen tapaaminen arvokkaalta lahjalta, yksinäisyyskin aarteelta, koska silloin hän sai ajatella Coraa kaikessa rauhassa.

Edes aseella uhattuna ei Archie olisi kenellekään paljastanut niiden unelmien yksityiskohtia, joita nuo aamut olivat synnyttäneet.

Hän oli Gracelle kyllä kertonut miettineensä, millaista olisi, jos kyse olisi hänen ja Coran kodista, jos Cora olisi hänen vaimonsa. Mutta sen, mitä kaikkea noihin ajatuksiin oikeastaan sisältyi, Archie säilytti vain sydämessään. Se oli liian herkkää, liian kaunista, liian toiveikasta ─ jopa pelottavaa. Archie löysi itsestään aivan vieraita piirteitä, outoa pehmeyttä. Hän ei esimerkiksi ollut koskaan ajatellut olevansa järin lapsirakas, mutta oli silti saanut itsensä kiinni kuvittelemassa tilannetta, johon liittyi oleellisesti kätilö Ruskinin vierailu, ja pieni nyytti Coran sylissä, ja hän itse katsomassa niin ylpeänä ja niin hämmentyneenä vaimoaan ja….

Archie tajusi punastuvansa yksinään siinä juottokaukalon laidalla ja hieroi kasvojaan. Hän oli taistellut vielä sen jälkeenkin, koko kesän, koettanut hakea lohduketta muualta ─ murehtimatta lainkaan sitä, että käytti nyt hyväkseen Maisieta ja muita kaupungin tyttöjä.

Mutta niin sieviä kuin nämä olivatkin, niin alttiita heittäytymään hänen syliinsä, niin hyvistä perheistä ja varmasti äidille ja isälle mieluisia miniöitä, kukaan heistä ei ollut Cora. He olivat vain hetken huvia ja sellaisina painoivat hänen omaatuntoaan, eivät valitettavasti särjettyjen sydämien vuoksi, vaan siksi, että hän tunsi rikkoneensa Coraa vastaan, vaikkei heidän välillään silloin ollut vielä mitään muuta kuin hänen unelmansa.

Samoihin aikoihin Archie oli alkanut tajuta, miten pahasti asiat Fannyn kanssa olivat jääneet kesken. Kun muut kaupungin tytöt piirittivät Archieta, Fannyn kanssa hän ei ollut puhunut kunnolla sen jälkeen, kun oli saanut rukkaset. Syvä ja lämmin ystävyys oli katkennut kuin veitsellä leikaten tohtorilan terassille. Se oli alkanut vaivata Archieta, kummallista kyllä, vasta sitten, kun hän tajusi rakastuneensa Coraan. Vasta silloin häntä alkoi häiritä se, miten Fanny häntä kohteli.

Minkä ihmeen tähden tyttö ei voinut tulla Koivurantaan, jos Archie oli kotona, vaan Faithin piti aina mennä MacDonaldeille? Pelkäsikö Fanny, että Archie ryöstäisi hänet ja raahaisi pappilaan väkisin vihittäväksi? Tilanne oli kiusallinen, sillä muutkin alkoivat Fannyn välttelyn jo huomata, ainakin Grace, joka moitti Archieta luullessaan tämän yhä ajattelevan Fannya ja säikyttävän tytön tiehensä.

Vielä kiusallisempaa oli Fannyn käytös silloin, kun tämä osui Archien kanssa vastakkain kaupungilla, ihmisten nähden. Silloin Fanny aina sanoi jotakin lempeää ja ystävällistä, aivan kuin olisi halunnut kaikkien näkevän, miten jalosti hyväsydämisellä tytöllä oli varaa kohdella torjuttua kosijaa. Se oli ollut ärsyttävää ja nöyryyttävää, mutta Archie oli koettanut kestää ollakseen puolestaan nolaamatta Fannya.

Viime pääsiäisenä Stuart oli uskoutunut Archielle riidastaan Fannyn kanssa. Hän oli tunnustanut, miten raskas tällainen erossa vietetty pitkä kihlaus oli näille molemmille, kun harvoihin ja lyhyisiin tapaamisiin latautui hirvittävästi odotuksia, jotka eivät aina täyttyneet. Erossa ollessa kumpikin muisti toisensa täydellisenä, ja kun totuus tavattaessa taas paljastui, sitä oli joskus vaikea kestää.

Archie oli toki otettu ja kiitollinen siitä, että välit Prinssin kanssa nykyisin olivat näin luottavaiset ─ vielä joitakin aikoja sitten veli ei todellakaan olisi kertonut hänelle mitään tällaista. Mutta purkaessaan mieltään Stuart oli, asiaa toivottavasti sen kummemmin ajattelematta, tokaissut: ”Hän varmaankin katuu, ettei sittenkin suostunut sinulle. Sinä et häviäisi kuukausiksi maailmalle tienaamaan ja ilmaantuisi takaisin epäsopiviin aikoihin, vaan olisit aina porvarillisen kunniallisesti tavattavissa!”

Archie oli koettanut vastata tähän jotakin sopivan kepeää. Hän oli elämänsä aikana niin tottunut pitämään omat asiansa muiden katseilta piilossa, että ei ollut osannut kertoa Corasta edes Stuartille, vaikka tältä olisi ehkä voinut saada parhainta ymmärrystä. Niinpä hän tiesi veljensä pitävän häntä lupaavana vanhanpojan alkuna ─ lupaavana ja turvallisena, sillä Stuart ei osoittanut millään tavoin tosissaan pelkäävänsä, että Fannya alkaisi vanha suola janottaa.

Mutta kun Kirjeitä rakastetulle oli sitten mullistanut heidän elämänsä, Fannyn käytös oli muuttunut oudosti. Jos Maisie Armstrong nakkeli niskojaan närkästyksestä Archien runoillessa julki rakkauttaan toiseen tyttöön, Fannysta tuli paljon ystävällisempi, ja hän alkoi jopa piipahtaa Koivurannassa varmistamatta etukäteen, että Archie olisi poissa.

Aluksi Archie oli arvellut helpottuneena, että Fanny oli lakannut välttelemästä häntä tajuttuaan hänen rakastuneen niin palavasti Coraan ja muuttuneen siis vaarattomaksi. Hän oli jopa ehtinyt toiveikkaana miettiä, voisiko heistä tulla Fannyn kanssa taas ystäviä, sillä toisinaan hän kaipasi heidän entisiä keskustelujaan.

Oikeastaan se oli ollut Moira, tuo aina asioista perillä oleva tyttölapsi, joka oli avannut Archien silmät.

Eräänä iltana Archie oli kiillottanut saappaitaan verannan portailla, kun Fanny oli lähtenyt Faithin luota. Vaikkei paikalla ollut ketään muuta, jolle olisi tarvinnut esittää entistä rooliaan, Fanny oli pysähtynyt verannalla ja vaihtanut pari ystävällistä sanaa Archien kanssa. Sitten hän oli jatkanut matkaansa puutarhapolkua pitkin ja portilla nyökännyt ja hymyillyt Moiralle, joka oli juuri palaamassa Iona Barclayn luota.

Moira oli jäänyt katsomaan Fannyn jälkeen, kävellyt sitten ajatuksissaan portaiden luo ja sanonut miettiväisesti:

-Miltä se tuntuu, Arch?

Archie oli kysynyt nauraen, minkä piti tuntua miltä. Hän oli alkanut pitää aiempaa enemmän Moirasta, vaikka tämä yhä välillä olikin sanoinkuvaamattoman raivostuttava.

-Se, kun ihmiset nyt kirjan tultua katsovat sinua niin kuin näkisivät sinut ensimmäisen kerran. Kuten Fanny.

Myöhemmin Archie ei käsittänyt, miten selvisi tilanteesta. Hänestä tuntui, kuin joku olisi kaatanut hänen paidankauluksestaan sisään sangollisen jäitä, mutta jotenkin hän onnistui taas naurahtamaan ja vakuuttamaan Moiralle, ettei se aina tuntunut niin erityiseltä, ainakin jos ajatteli sitä, miten joku rouva Saunders hänet epäilemättä nyt näki. Hän olikin onnistunut hämäämään Moiraa, joka oli istuutunut rappuselle ja alkanut lörpötellä kaikesta, mitä oli apteekilla ”sattunut kuulemaan”.

Archie koetti vakuuttaa itselleen, että se oli vain Moiran lapsellisuutta. Mutta hän tiesi, että Moira ei ollut enää lapsi, vaan nuori tyttö, jolla oli tavattoman tarkat silmät. Nyt, MacRobin pihalla, juottokaukalon laidalla, Archieta puistatti taas. Ei kai ollut mahdollista, että Fanny ─ hyvä Jumala, mikä sotku siitä tulisi! Ei kai Fanny ollut niin lapsellinen, että runokirjan tähden…

Vai oliko runokirja vain paljastanut jotakin muuta, jotakin, jonka Fanny todella nyt vasta ”näki”, kuten Moira oli sanonut?

Tuon illan jälkeen Archie oli puolestaan alkanut vältellä Fannya. Hän ei halunnut antaa tälle tai varsinkaan Stuartille pienintäkään syytä minkäänlaisiin epäilyksiin saati toiveisiin ─ eikä kenellekään muullekaan, sen puoleen. Hän tiesi liiankin hyvin, mitä Alice-täti ja Fergus-setä ajattelivat hänestä ja mitä he puolestaan ajattelivat Stuartista, vaikka olivatkin pitkin hampain joutuneet hyväksymään tämän vävykseen tulipaloyön tapahtumien jälkeen.

Archie toivoi hartaasti olevansa vain yliherkkä, mutta hänestä tuntui, että Alice-täti oli kevään mittaan ollut häntä kohtaan aivan liian ystävällinen, samanlainen kuin sinä keväänä, jolloin hän lopulta oli kosinut Fannya, kuten selvästi oli odotettukin. Tietysti hän oli vain yliherkkä! Eihän Alice-täti ollut tyhmä, täytyihän tämän käsittää, että kun hän oli omistanut runot Coralle…

Mutta silti Archie oli vähän huolissaan. Tohtorinnan luokkatietoisuus ja päättäväisyys olivat kuuluisat kaupungissa, eikä Archiella ollut pienintäkään halua joutua kummankaan luonteenpiirteen kohteeksi.

Ja samalla hän tunsi suunnatonta helpotusta tajutessaan, ettei todella tahtonut Fannya ─ enää. Jos Fanny olisi ”nähnyt” hänet silloin kauan sitten tohtorilan terassilla, he olisivat ehkä jo naimisissa. Mutta Jumalan kiitos, niin ei ollut käynyt, vaikka hän oli tuolloin kuvitellut koko elämänsä sen tähden romahtaneen.

Entä jos hän olisi ehtinyt naida Fannyn ja sitten vasta oppinut tuntemaan Coran! Archie ei tohtinut edes ajatella, mitä sen jälkeen olisi tapahtunut.

Vielä tänä aamuna herätessään hän ei ollut tiennyt, saisiko Coraa koskaan. Vielä tänä aamuna herätessään hän ei ollut tiennyt, palaisiko tämä takaisin Edinburghista, tai mitä tämä ajatteli hänen ”painetusta rakkauskirjeestään”.

Mutta sen hän oli tiennyt koko tämän pitkän, kauhean talven ajan, että ellei hän saisi Coraa, hän ei tahtonut ketään muuta. Ja sen hän tiesi aivan varmasti, ettei halunnut edes tahattomasti rikkoa veljeään vastaan, ei nyt, kun oli itsekin kokenut todellisen rakkauden. Jospa vain Stuart veisi Fannyn pian vihille ja kauas Fort Williamista, niin että tämä saisi muuta ajateltavaa ja tulisi järkiinsä!

Archie huokasi, työnsi sormensa vaaleisiin kiharoihinsa ja pörrötti niitä, kuin olisi tahtonut epätoivoisesti purkaa energiaansa johonkin joutuessaan istumaan paikallaan. Pitkien, synkkien, kaipuun ja epätoivon kuukausien jälkeen oli tapahtunut niin paljon vain muutamassa tunnissa, että siinäkin oli vähän sulateltavaa.

Cora oli palannut, Cora oli hänen. Ian MacRob saattaisi heittäytyä hankalaksi, mutta pahimmassakin tapauksessa tämä voisi vain pakottaa heidät odottamaan siihen asti, että Cora olisi täysi-ikäinen. Vaikka kaksi ja puoli vuotta olisi pitkä aika, Archie kestäisi kyllä, sillä nyt hän tiesi, että Cora uskalsi rakastaa häntä. Niinhän Fanny ja Stuartkin joutuivat odottamaan.

Ja parhaimmassa tapauksessa ukko MacRob olisi suopea ja he saattaisivat julkaista kihlauksensa välittömästi. Eiköhän se uutinen katkaisisi kaikki toiveet, jos sellaisia joku häntä kohtaan vielä elätteli, ja kaikki ilkeät puheet.

Päästyään tähän toiveikkaaseen johtopäätökseen Archien uupuneet ajatukset tekivät taas täyskäännöksen. Kun vain MacRob olisi suopea, ei pahasti juovuksissa eikä kovin ilkeällä tuulella. Kunpa kaikki menisi hyvin. Kunpa he voisivat julkistaa kihlauksen heti, kunpa he voisivat mennä vihille pian. Kunpa heidän ei tarvitsisi odottaa vielä kahta ja puolta vuotta!

Rauhoittaakseen itseään Archie teki kuten aina ollessaan levoton tai huolissaan: koetti ajatella käytännön asioita, sellaisia, joihin hän saattoi omilla toimillaan vaikuttaa. Ehkä hän ainakin kesän ajaksi voisi nostaa hiukan ajopalkkioitaan ja neuvotella isän kanssa paremman provision auton kanssa tehdystä kirjakaupan myynnistä. Silloin hän voisi tallettaa suuremman summan pankkiin viikoittain kuin tähän asti. Säästötilillä oli jo hyvä pesämuna, sillä Archie eli vaatimattomasti ja oli tallettanut kirjasta saamansa ennakon kokonaisuudessaan, mutta ei sillä pitkälle pötkittäisi, jos ajatteli kaikkia kuluja, joita avioliitto toisi tullessaan. Toisaalta ensi vuonna hän saisi tekijänpalkkioita kirjastaan, josta oli otettu jo toinen painos.

Hänen pitäisi tietysti myös alkaa katsella asuntoa. Hän ei totisesti veisi Coraa vaimonaan Koivurantaan. Siellä ei ollut vähääkään yksityisyyttä, ja vaikka äiti ehkä osaisikin kohdella Coraa kauniisti, tytöt pudottaisivat keittokauhan kädestään siinä silmänräpäyksessä ja olettaisivat, että Cora hoitaisi taas kaikki taloustyöt, mutta nyt ilman palkkaa. Ja Cora parka kuvittelisi tietysti itse olevansa velvollinen…

Ei, tämä oli ansainnut oman kodin, heidän oman kotinsa, josta he huolehtisivat yhdessä!

Mutta oliko auto kärsinyt ojaanajossa, ja tulisiko korjaaminen kalliiksi ─ nyt juuri, kun Donaldkin oli kesän poissa! Huoltamolla osattiin kyllä kyniä suuria summia pienestäkin remontista. Ja entä jos Hughes kieltäytyisi maksamasta, kun ei ollut saanut lannoitteitaan silloin kuin oli sovittu? Jos tämä levittäisi sanaa Archien epäluotettavuudesta, ja hän menettäisi asiakkaansa? Entä jos Cora ei pääsisikään töihin hotellille, mutta sen sijaan jonnekin muualle, ja haluaisi lähteä? Miten Archie kestäisi, jos joutuisi taas eroamaan? Ja entä jos Coran isä näkisi hänet hyvänä mahdollisuutena saada vippiä tarvitessaan. Voisiko hän kieltäytyä antamasta? Mitä siitä seuraisi, jos hän antaisi?

Archie oli päässyt kaikkien maailman asioiden murehtimisessa mainioon alkuun, kun talon ovi narahti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti