sunnuntai 25. joulukuuta 2016

Joulun 2016 kertomus 2/12

 
Kaukana Fort Williamiin johtavalla tiellä kaunis hiirenharmaa tamma asteli käymäjalkaa takaisin Glen Longin kylää kohti. Sen kupeet kiilsivät hiestä, ja valkoinen vaahto pursui sen kuolainten lomasta.

Hevosen selässä istui paitahihasillaan ja paljaspäin nuori mies täysin tietämättömänä siitä, miten vakavan keskustelun aiheena oli parhaillaan kotikylänsä pappilassa. Hän oli itsekin hikinen ja hengästynyt mielipuolisen ratsastuksensa jälkeen, ja nyt hän katseli ympärilleen, aivan kuin olisi kävellyt unissaan ja havainnut herätessään ällistyksekseen olevansa jossakin muualla kuin omassa vuoteessaan. Niin kävi aina, kun hän räjähti ─ ympäröivä maailma katosi hetkeksi, ja sitten hän havahtui ja joutui tarkastelemaan tuhoja, joita ei tiennyt aiheuttaneensa.

Isä oli ollut taas täysin mahdoton tänään. Miten kauan tämä oikein haluaisi pitää yksinään tilan ohjat käsissään? Mitä varten tämä ei antanut hänen päättää mistään? Se oli aivan kuin kiusantekoa: sopivissa tilanteissa muistettiin aina mainita, miten Kuusikukkula jäisi hänelle, miten hän jatkaisi suvun perinteitä ─ ja silti hän ei saanut tehdä pienintäkään tilaan liittyvää päätöstä itse, vaan kaikessa oli noudatettava isän mieltä!

Hän oli varmaankin jälleen hermostunut turhasta. Mutta tällä kerralla hän ei ainakaan ollut aiheuttanut aineellista vahinkoa, kuten joku päivä sitten kirkossa. Christopher Stewart punastui vähän muistaessaan, miten oli hermostunut sen saitaakin saidemman MacDonaldin ukon jankkaamiseen, ja seuraavassa hetkessä hän oli jo tarttunut jonkun esi-isänsä satoja vuosia aiemmin kirkkoon lahjoittamaan lattiakynttelikköön, joka seisoi aina ovipielessä valaisemassa sisäänkäyntiä. Ennen kuin itsekään tajusi, hän oli iskenyt kynttelikön lattiaan sellaisella voimalla, että palavien kynttilöiden tali oli roiskunut pitkin poikin ja muutama kynttilänsija vääntynyt rumasti. Onneksi kynttilät olivat sentään sammuneet liikkeen voimasta, niin ettei hän ollut sytyttänyt kirkkoa tuleen.

Häntä alkoi paleltaa, sillä ilma oli todellakin raaka. Tässä säässä ei ollut järkevää tehdä pitkiä ratsastusmatkoja takitta ja hatutta, ellei halunnut kuolemantautia. Mutta hän oli kimpaantunut isään ja tämän kivikautisiin mielipiteisiin, syöksynyt ulos talosta ja suoraan talliin. Hän oli vasta neljännestuntia aiemmin palannut kotiin käytyään katsomassa alankopellon tilannetta, eikä Sandie ollut vielä ehtinyt riisua Tähdeltä satulaa. Niinpä hevosparka oli joutunut lähtemään saman tien uudelle matkalle, ja vielä sellaista vauhtia.

-Anteeksi, Tähti, hän mutisi, kumartui satulassa ja painoi kasvonsa hevosen harjaan, niin että nuorukaisen vaaleat kiharat ja hevosen hopeanväriset harjakset sekoittuivat yhteen. -Minä en ole ansainnut sinua.

Tähti värisytti sieraimiaan, aivan kuin olisi halunnut vastata, että tunsi kyllä isäntänsä eikä ottanut asioita niin hevoskohtaisesti. Mutta Chrisin tuntoon pisti hänen taputtaessaan eläimen hiestynyttä lapaa. Tähti oli loistoyksilö, hän oli maksanut siitä sievoisen summan Fort Williamin markkinoilla viime syksynä, eikä todellakaan tahtonut ajaa sitä kuoliaaksi tällaisten raivonpuuskien vuoksi.

-Mennään kotiin, hän sanoi. -Kuulemaan isän saarnaa, arvatenkin. Mutta minä koetan hillitä itseni tällä kertaa. Minä lupaan, että ainakin koetan.

Hevonen nosti kaulansa kaarelle, aivan kuin se olisi nyökännyt hyväksyvästi tälle ehdotukselle.

-Lapsena minä toivoin, että pystyisin pakenemaan äkkipikaisuuttani, Chris jatkoi puhelemista ─ itselleen vai hevoselle, hän ei tiennyt oikein itsekään. -Sen tähden minä juoksin itseni joskus henkihieveriin. Vanhempana aloin ratsastaa. Mutta tiedätkö, Tähti, pian minä huomasin, että se ei auta. Ihminen ei pääse pakoon sellaista, mikä on hänessä sisällä.

Ratsu ei ottanut tähän asiaan kantaa, vaan asteli tasaisesti eteenpäin.

-Ainakaan minä en enää lyö ihmisiä kovin usein, nuorukainen sanoi kuin puolustautuen lausumattomilta syytöksiltä. -Muutaman vuoden iässä kuulemma löin silloista palvelustyttöämme niin, että mursin häneltä hampaan, kun hän kielsi minulta jotakin. Sitä en muista. Mutta sen sijaan…

Christopher vavahti, epäröi hetken, mutta jatkoi sitten, aivan kuin olisi tahtonut tunnustaa hevoselleen kerralla kaiken.

-Sensijaan muistan lopun elämääni, miten kahdeksanvuotiaana löin takaisin, kun isä antoi minulle remmiä kiivettyäni katolle, vaikka se oli kiellettyä. Ilmeisesti iskuni tuli hänelle yllätyksenä, sillä sain hänet horjahtamaan, hän kompastui matonreunaan ja kaatuessaan löi päänsä takanreunukseen ─ minä olisin voinut tappaa hänet, Tähti!

Hevonen päristeli moittivasti.

-Minä en voi sille mitään, Tähti! Minä en ehtinyt ajatella, en tajunnut itsekään, mitä tein, ennen kuin oli liian myöhäistä.

Tähti luimisti korviaan, aivan kuin ei olisi täysin uskonut tätä selitystä.

-Mutta silloin minä pelästyin. Olin vain pieni poika, mutta muistan, miten pelästyin. Tohtori haettiin Fort Williamista asti, ja hän sanoi, että jos isku olisi osunut vähänkin lähemmäs ohimoa… Sen jälkeen minä olen koettanut olla lyömättä ketään, jos vain voin. Tartun mihin tahansa muuhun, kynttelikköön tai suitsiin! Mutta aina minä en onnistu siinäkään.

Ja Chris taputti taas huoahtaen Tähden lapaa.

-Minä teen paljon hyviä päätöksiä, lukemattomia hyviä päätöksiä, hän mutisi. -Sataan laskemisesta ja sellaisesta. Mutta kun sitten joku asettuu poikkiteloin, minä ─ minä en edelleenkään ehdi ajatella! Tarvitsisin vain silmänräpäyksen, mutta minulla ei koskaan ole sitä silmänräpäystä, sitä ei anneta minulle, en saa sen vertaa armoa, vaikka miten rukoilisin, kaikki vain mustenee ja sitten… Mitähän täällä tapahtuu?

Hän oli kuin huomaamattaan saapunut kylään ja näki vaunut pappilan portin edessä. Mutta kyytiin ei noussut pastori itse, vaan kaksi kylän miestä oli käytännöllisesti katsoen kantamassa niihin naishenkilöä, jonka ympärillä hääri muita naisia.

Äkkiä joku joukosta huomasi hänet, ja kaikki aivan kuin jähmettyivät. Chris tunsi taas epämiellyttävän väristyksen, vaikkei nyt oikein tiennyt, mistä se johtui.

Pastori Cameron tointui ensimmäisenä ja astui häntä vastaan.

-Kuulin ikäviä uutisia, herra Stewart, hän sanoi. -Huomasitteko äsken, että rouva Murray olisi osunut tiellenne?

Chris aikoi vaistomaisesti kohottaa hattuaan, sitten hän tajusi olevansa paljain päin ja värähti taas, nyt vilusta.

-Rouva Murray? hän toisti hämillään tunnistaessaan naisen, joka oli autettu makuulle vaunujen istuimelle. Pappilan renki oli lähdössä ajuriksi, ja rouva Murrayn seuraksi vaunuihin kiipesi nuori tyttö, joka nosti naisen lastoitettua jalkaa varovasti ja asetti sen alle tyynyn. Rouva Murray voihkaisi, vaikka tytön otteet olivat hyvin lempeät ja taitavat.

-Rouva MacColl arvelee, että rouva Murrayn jalka on poikki. Pastori rypisti kulmiaan. -Laukkaava hevonen kaatoi hänet ojaan.

Chris kalpeni.

-Minä en… minä en huomannut mitään, hän mutisi toivoen, että pastori sittenkin selittäisi tarkoittaneensa jotakin muuta laukkaavaa hevosta.

-Tapauksella on todistaja, pastori huomautti. -Neiti MacColl näki kaiken.

Nyt Chris vasta katsoi tarkemmin vaunuihin kiivennyttä tyttöä, joka puuhaili edelleen auttaakseen rouva Murrayn mahdollisimman mukavaan asentoon matkaa varten, eikä luonut nuoreen mieheen katsettakaan. Tytön kiiltävä kullanruskea tukka oli kahdella paksulla palmikolla, ja Chris tiesi, että tällä oli kirkkaat ruskeat silmät ja pitkät ripset, vaikka ne olikin häneltä nyt mielenosoituksellisesti kätketty. Mutta hän oli katsellut Bessie MacCollia kylliksi kirkossa ja kylällä tietääkseen täsmälleen, miten herttainen ja hilpeä tämä saattoi olla.

Chris hyppäsi alas hevosen selästä ja meni vaunujen luo.

-Rouva Murray, hän sanoi hämillään, -minä… minä olen kauhean pahoillani.

Se kuulosti typerältä hänen omissa korvissaan, ja epäilemättä myös rouva Murrayn ja Bessien korvissa, sillä nämä vilkaisivat toisiinsa.

Sitten rouva Murray järjesteli hiukan hänen päälleen levitettyjä vällyjä, kuin olisi hakenut niistä rohkeutta, ja totesi:

-Tietysti on oltava kiitollinen, että olen vielä hengissä.

-Ei sekään niin sanottua ollut! Nyt Bessie katsoi Chrisiin, mutta hänen kasvoillaan ei ollut jälkeäkään herttaisuudesta eikä hilpeydestä. -Hän olisi voinut lyödä päänsä tai taittaa niskansa.

Ajatus, muisto, sai Chrisin vavahtamaan.

-Mitä minä voin tehdä? hän kysyi nopeasti. -Haenko lääkärin kaupungista? Voinko järjestää apua?

-Hän saa jo apua, Bessie ilmoitti tylysti.

Samassa rouva MacColl tuli tien yli. Hän oli käynyt kotona hakemassa tyttärensä päällysvaatteet.

-Kas niin, Bessie, hän sanoi Chrisiin katsomattakaan, -takkisi ja hattusi. Lähetä vaunut heti pois, jotta voit viipyä aivan niin kauan kuin tarve vaatii. Minä hoidan kyllä lauantaityöt.

-Pitääkö sinun kävellä takaisin, Bessie? Chris kysyi. -Minä voin hakea sinut.

-Kiitos, Bessie sanoi tiukasti, -mutta minä pidän kävelemisestä. Onko siinä kaikki, äiti?

Rouva MacColl ojensi tyttärelleen vasun ja selitti jotakin siellä olevista, kipua lievittävistä rohdoista. Sitten pappilan renki maiskautti hevoselle, vaunut lähtivät liikkeelle ja Chris jäi seisomaan hämmentyneenä paikalleen. Äkkiä hän tunsi Tähden koskevan turvallaan olkapäätään, kuin hevonen olisi tahtonut kysyä, olisiko mitenkään mahdollista pian päästä tallin lämpimään.

-Mennään, nuorukainen mutisi ja aikoi nousta satulaan.

Samassa Abraham Brown rykäisi ja katsoi pastoriin, joka näytti kiusaantuneelta.

-Niin, pastori sanoi pahoittelevalla äänellä, -tietysti pitää puhua herra Murrayn kanssa siitä, tahtooko tämä sopia asian muuten, mutta jos ei, niin pelkäänpä, että tästä taitaa tulla käräjäjuttu.

-Käräjäjuttu? Chris toisti. -Enhän…

Hän aikoi sanoa, ettei ollut aiemminkaan joutunut aikaansaannoksistaan käräjille, mutta ymmärsi sentään vaieta. Sellainen kommentti ei olisi tehnyt tässä tilanteessa mitenkään hyvää vaikutusta.

-Minä tietysti korvaan kaiken rouva Murraylle, hän sen sijaan sanoi nopeasti, tuli vilkaisseeksi Abraham Brownin ilmettä ja jatkoi kuin sen myötä täydelliseen rehellisyyteen pakotettuna: -Tarkoitan, että isä korvaa.

-Tietysti me toivomme, että herra Murray suostuisi sovintoon, pastori sanoi nopeasti. Hän ei todellakaan toivonut käräjäasioita seurakuntaansa, joka oli yleensä suhteellisen rauhallinen.

-Minä en toivo sitä, sanoi Ebenezer Clarke. -Emme me muutkaan pääse kuin koira veräjästä, jos käyttäydymme…

Hän ei lopettanut lausettaan, mutta sai äänensävyllään Chrisin punastumaan. Tämä ei sietänyt Ebenezeriä, joka tuntui pitävän monissa asioissa itseään muita parempana, eikä laiminlyönyt tuoda asiaa julki.

-Minä keskustelen herra Murrayn kanssa, Chris sanoi terävästi ja nousi satulaan.

-Älkää vain menkö käymään siellä, pastori sanoi nopeasti, -antakaa minun puhua hänen kanssaan ensiksi, ehkä voimme…

Mutta Christopher Stewart ei enää kuullut. Hän ei hyvästellyt läsnäolleita miehiä eikä vilkaissutkaan näihin päin. Sen sijaan hän oli painanut taas pohkeensa hevosen kylkiin ja meni jo kaukana, melkein kylästä ylös kukkulalle kääntyvässä tienristeyksessä asti.

Tarina jatkuu huomenna klo 12.00. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti