maanantai 26. joulukuuta 2016

Joulun 2016 kertomus 3/12

 
Bessie puuhaili Murrayn tilan keittiössä. Rouva Murraylle huolta aiheuttanut leipätaikina oli vaivattu ja valmiit leivät kypsyivät uunissa, ja tyttö kuori perunoita valmiiksi seuraavan päivän sunnuntaipäivällistä varten.

Heidän saapumisensa oli luonnollisesti herättänyt suurta hämmennystä ja säikähdystä koko perheessä. Mutta kun pappilan renki ja herra Murray olivat kantaneet rouva Murrayn vuoteeseen, Bessie oli nopeasti keksinyt kaikille lapsille tärkeää puuhaa, käynyt itse toimeen ja vaunujen lähdettyä saanut herra Murrayn puhuttua hakemaan sopivia oksia, joista veistää vaimolleen kainalosauvat.

Nyt rouva Murray jo nukkui kamarissa, sillä äidin rauhoittavat rohdot tepsivät aina. Hän voisi paljon paremmin herättyään. Bessie hyräili itsekseen ja pudotti viimeisen perunan kylmään veteen. Sitten hän pyyhki kätensä esiliinaan, jonka oli löytänyt keittiön naulasta ja kietaissut eteensä, ja huokasi syvään.

Voi, millainen lauantai-ilta tästä tulikaan! Ja hän kun oli ajatellut, että siivouksen tehtyään hän ehtisi viimeistellä uuden kirkkohattunsa huomiseksi, ja sitten he istuisivat äidin kanssa takkatulen ääressä ja puhelisivat. Äiti kertoisi isästä, joka oli kuollut kuusitoista vuotta aiemmin, Bessien ollessa vain puolentoista vuoden ikäinen, mutta josta Bessiellä oli mielessään kuva, aivan kuin maalaus, joka perustui äidin lukemattomiin tarinoihin. Se ei ollut sama, kuin jos isä olisi elänyt ─ se ei ollut sama, kuin jos hänellä olisi ollut tästä oikeita muistoja ─ mutta joskus sekin riitti, kun oli oikein ikävä.

Ja nyt sitten hän joutuisi viettämään koko illan Murraylla, ja kotiin palattua olisi liian myöhä koskea sen enempää hattuun kuin kuulla tarinoitakaan, ja niin hän saisi mennä huomenna kirkkoon vanhassa kuluneessa talvihatussaan, vaikka oli jo huhtikuu!

Vaikka tietysti oli lapsellista surra sellaista, kun rouva Murray parka olisi rampa monta viikkoa, ehkä jopa koko elämänsä, riippuen siitä, miten hyvin äiti oli saanut luun asetettua. Ja kaikki tämä tapahtui vain siksi, että Chris oli taas raivostunut jostakin jollekulle!

Mikä onneton poika. Bessie kävi käsiksi tiskeihin. Hän oli toki aina ollut tietoinen Chistopher Stewartin pahasta sisusta, kuten koko kylä. Tyttö oli istunut aikoinaan tankkaamassa numeroita ja aakkosia seurakunnanvanhin MacTavishin johdolla yhdessä Chrisin ja tämän sisaren Jenniferin ja muiden kylän lasten kanssa. Tosin Bessie oli Kuusikukkulan lapsia jonkin verran nuorempi, eikä ollut paljonkaan leikkinyt näiden seurassa. Mutta hän muisti, että Chris oli useamman kerran lähtenyt tuvasta ovet paukkuen, kun herra MacTavish oli sanonut hänelle jotakin poikkipuolista.

Jos kyseessä olisi ollut kuka tahansa muu kylän pojista, seuraamukset tällaisesta käytöksestä olisivat tietysti olleet hirveät ensiksi MacTavisheilla ja sitten kyseisen pojan kotona ─ mutta kukaan ei oikein tuntunut tietävän, miten Chris Stewartia olisi pitänyt kohdella.

Bessie oli kuullut rouva Denniestonin sanovan, että jopa ankara herra MacTavish pelkäsi Chrisiä. Kylällä kiersi epämääräinen tarina siitä, miten Kuusikukkulan Alan Stewartille oli haettu lääkäri, oikea lääkäri Fort Williamista, koska hän oli kaatunut ja lyönyt päänsä ja ollut vähällä kuolla, ja että Chris oli tapaukseen jollakin tavalla sekaantunut. Niinpä Chrisin mielenosoituksellisiin poistumisiin kiinnitettiin niin vähän huomiota kuin suinkin, ja kun opetuksen väliajoilla poikien kesken syntyi nujakoita, herra MacTavish ei koskaan mennyt väliin, mikäli Chris oli osallisena, vaan ”käänsi selkänsä ja toivoi parasta”, kuten äidillä oli tapana pisteliäästi huomauttaa, kun hänet kutsuttiin paikkailemaan syntyneitä kolhuja.

Bessien oli kyllä myönnettävä, että herra MacTavish ei ollut suhtautumisessaan yksin. Kaikki muutkin hiukan pelkäsivät Chrisiä.

Tämä keksi hauskimmat leikit, ei koskaan sallinut ketään kiusattavan, piti aina sanansa ja hyvin mielellään jakoi tovereilleen siitä ylimääräisestä hyvästä, mitä asema Kuusikukkulan ainoana poikana hänelle soi, oli kyse sitten makeisista tai taskurahoista.

Mutta samalla Chris oli, kuten Bessie oli kuullut herra Pepdien sanovan takanapäin, ”kuin ruutitynnyri, jota voi hyvissä kuivissa olosuhteissa säilyttää täysin turvallisesti pitkäänkin, mutta joka räjähtää pienestäkin kipinästä ja hävittää silloin ympäriltään kaiken”.

Eikä kukaan voinut etukäteen ennustaa, mikä kulloinkin olisi se ”kipinä”, joka saisi Chrisin räjähtämään.
Poika kesti toisinaan hyvinkin rajua kiusoittelua ja pilaa ja vain nauroi mukana, mutta sitten jokin muiden mielestä kovin vähäinen erimielisyys aiheutti hirvittävää jälkeä.

Kuten nyt vaikka keskustelu siitä, pitäisikö kirkon matto uusia vai ei! Bessie ei ollut nähnyt kuuluisaa kynttilänjalkakohtausta, sillä he olivat äidin kanssa poistuneet kirkosta ensimmäisten joukossa käydäkseen isän haudalla, mutta hän uskoi hyvin, että Chris oli tehnyt sen mitä kerrottiin. Mistä tämä lienee tänään suuttunut niin pahanpäiväisesti, että oli ratsastanut kylän halki kuin takaa-ajettu ─ ja palatessaan ollut lauhkea kuin lammas! Se oli pelottavaa.

Toivottavasti asia ei sentään menisi käräjille. Bessietä vavisutti ajatella, että hän joutuisi todistajaksi. Ja uskottaisiinko nuoren tytön todistusta ylipäätään, jos vastassa olisi vaikutusvaltaisen suvun miespuolinen jäsen? Hän tiesi, ettei äiti haluaisi hänelle sellaista kiusallista huomiota. Ehkä asia sovittaisiin hiljaisuudessa. Niin oli sovittu kuulemma moni muukin asia ─ kirkon uuden matonkin maksaisi Chrisin isä. Nyt pastori oli lähettänyt Bessiellä herra Murraylle sellaisia terveisiä, että hän tulisi maanantaina puhumaan asiasta. Tänä pyhänä Murrayn tilalta tuskin lähdettäisiin kirkkoon.

Minkähänlaista olisi elää sellaisissa oloissa, joissa rahalla selvisi kaikesta! Bessie huokasi vähän. Eihän äidiltä ja häneltä puuttunut mitään, sitä hän ei voinut väittää. Heillä oli muutamia kanoja ja yksi lehmä, ja äiti ompeli ihmisille ja auttoi pidoissa, jos tarvittiin, kuten Bessiekin. Sairaanhoidosta äiti ei koskaan ottanut rahaa, sillä hän sanoi, ettei toisten hädällä saanut ansaita. Mutta monet, jotka olivat saaneet avun äidin rohdoista ja siteistä, tahtoivat myöhemmin muistaa häntä jollakin sopivalla lahjalla. Ja isän jäljiltä heidän pieni soma mökkinsä oli velaton ja vielä hyväkuntoinen, eikä Bessie ollenkaan epäillyt, etteikö remontin tarpeen ilmentyessä kylästä löytyisi auttavaisia käsiä sitä tekemään.

Mutta siltikin hänen tuli kyllä käyttäytyä ihmisiksi. Jos hän kulkisi ympäri särkemässä tavaroita ja satuttamassa ihmisiä, asiaa ei taatusti sovittaisi rahalla ─ eikä Bessie olisi sitä halunnutkaan!

Hän nosti leivät uunista ja peitteli ne jäähtymään koettaen hakea iloa keittiöön leviävästä herkullisesta tuoksusta. Tyttö ei tahtonut oikein itselleenkään myöntää, että hänen surullinen mielialansa ei johtunut pelkästään rouva Murray -paran kohtalosta tai pilalle menneestä lauantai-illasta, vaan myös jostakin muusta.

Tietysti kaikki kylän tytöt enemmän tai vähemmän salaisesti ihailivat Christopher Stewartia. Tämä oli komea, ja kohtelias, ja hauska, eikä hänen tenhoaan suinkaan himmentänyt vuosisatainen sukutila, jonka hän isänsä jälkeen saisi haltuunsa. Uskaliaimmat tytöistä antoivat mahdollisuuksien mukaan hyvinkin suorasukaisesti ymmärtää, ettei Chrisin huomio olisi ollut heille vastenmielistä, ujoimmat tyytyivät haaveilemaan hänestä kaikessa hiljaisuudessa.

Mutta totta oli, Bessie ajatteli, että samalla hekin kaikki hiukan pelkäsivät Chrisiä. Komea ulkomuoto ja varakkuus ei paljon lohduttaisi, jos mies saattoi milloin tahansa raivostua käsittämättömällä tavalla. Nuorukaisen ei tosin kouluaikojen jälkeen tiedetty useinkaan lyöneen ketään. Mutta Kuusikukkulan kovin usein vaihtuvien palvelustyttöjen toisinaan turhankin kerkeällä avustuksella kylälle levinneet tarinat lattiaan viskotuista astioista ja saranoiltaan paiskotuista ovista olivat omiaan hillitsemään romanttisimmankin neidon unelmia.

Bessie ei olisi milloinkaan tunnustanut kenellekään, että kuvitteli Chrisin katselevan itseään enemmän kuin muita. Hän oli muutaman kerran kirkossa vilkaissut käytävän yli ─ tietysti aivan vain sattumalta ja täysin ilman mitään kirkkoon sopimattomia ajatuksia, pelkästään niskaansa verrytelläkseen pitkän saarnan aikana ─ ja kohdannut nuorukaisen katseen. Ja vaikka Bessie oli aina nopeasti ja säädyllisesti painanut päänsä alas, hänelle oli jäänyt sellainen vaikutelma, että Chris oli ilahtunut hänen katseestaan.

Useamman kerran Chris oli pyrkinyt kylällä hänen puheisiinsa. Kerran Fort Williamista palatessaan hänellä oli jopa ollut Bessielle samettinen hiusnauha, täsmälleen sitä suklaanruskeaa, joka parhaiten kävi yhteen tytön tukanvärin kanssa. Ja Bessie tiesi kyllä, että Kuusikukkulalla, kuten muuallakin Glen Longissa, äitiin suhtauduttiin hyvin arvostavasti tämän parantajantaitojen vuoksi. Hän ei saattanut ajatella, että Chrisin vanhemmillakaan olisi mitään sitä vastaan, että…

Tyttö veti äkkiä syvään henkeä kuin kieltääkseen itseään pääsemästä ajatuksen loppuun. Hyvä tavaton, mitä hän oikein päästi mieleensä! Eihän sellaista saanut ajatella, ei voinut ajatella. Siitä ei tulisi mitään. Ei tuollaisen räjähtelevän, itsekkään, ajattelemattoman miehen kanssa! Chris tekisi äkkipikaisuuksissaan vielä jotakin kauheaa, joka veisi hänet hirteen, tapasi rouva Dennieston sanoa. Tänään se oli ollut jo kyllin lähellä.

Samassa Murrayn lapset pyrähtivät keittiöön. He olivat Bessien määräysten mukaisesti tomuttaneet ja pesseet huoneet, hakanneet polttopuita ja nostaneet vettä, ja kohta koti olisi valmis sunnuntaiksi. Bessie uskoi, että seuraavana päivänä rouva Murray jo pystyisi olemaan sen verran pystyasennossa, että voisi neuvoa ruuanlaitossa ja muussa, vaikka ei itse mitään pystyisikään tekemään.

Hänen oli kohta aika lähteä kotiin. Ehkä hän ehtisi vielä vähän työskennellä hatun parissa, ennen kuin aurinko laskisi ja äiti huomauttaisi, että pyhä oli alkanut, eikä enää ollut sopivaa tehdä muuta kuin aivan välttämätöntä työtä. Tyttö tarttui tiskivatiin ja meni reippaasti ulos ovesta heittääkseen pesuveden pois.

Herra Murray tuli navetasta sopivasti, ja hänellä oli maitosangon ohella kädessään kaksi pitkää ja tukevaa, siistiksi vuoltua oksanhaarukkaa vaimoaan varten. Hienoa, Bessie voisi antaa hänelle viimeiset ohjeet ja lähteä.

Samassa herra Murray pysähtyi ja kääntyi katsomaan tielle, ja Bessie seurasi hänen katsettaan. Joku lähestyi ratsain.

-Andy! huusi herra Murray vanhimmalle pojistaan ovesta, jonka Bessie oli jättänyt auki. -Tule hakemaan maito ja äitisi kepit ja tuo samalla minun haulikkoni. Nopeasti.

Tarina jatkuu huomenna klo 12.00. 

4 kommenttia: