tiistai 27. joulukuuta 2016

Joulun 2016 kertomus 4/12

 
-Voi, älkää! Bessie huudahti kauhistuneena. -Hän tulee varmasti hyvissä aikeissa!

Charles Murray mulkaisi tyttöä.

-Tämänpäiväisen jälkeen?

-Hän ei varmasti tahallaan… Bessie hypisteli tiskivadin reunaa onnettomana. -Älkää ainakaan aiheuttako enää enempää vahinkoa!

-Älä sinä tyttö tule minua neuvomaan siinä, miten minä omassa talossani esiinnyn! herra Murray ärähti.

Andy tuli sisältä haulikon kanssa, eikä ollut pientäkään epäilystä siitä, etteikö Christopher Stewart olisi heti pihaan tullessaan nähnyt, millä mielellä häntä oltiin vastassa. Hän oli näköjään ehtinyt käydä kotonaan ja pukeutua paremmin säätä vastaavasti, ja Bessie toivoi, että hevosparkakin oli saanut ruokaa ja huolenpitoa.

-Herra Murray ─ Bessie. Chris tervehti heitä satulasta ja hyppäsi sitten maahan. -Miten… rouva voi?

-Ja sekö teitä kiinnostaa, tiuskaisi herra Murray. -Vaivauduitte turhaan tänne asti. Haastemies löytää teidät kyllä kotoakin!

Chris punastui.

-Niin varmaan, hän sanoi, -mutta minä…

Hän epäröi ja vilkaisi Bessieen. Miksi tyttö sattuikin olemaan siinä! Olisi ollut paljon helpompaa, jos tämä ei olisi seissyt kuuntelemassa.

-Minä tahtoisin sopia, hän sanoi. -Korvata aiheuttamani vahingon.

-Korvata! herra Murray pärskähti. -Sen te kyllä pääsette tekemään. Pastorin mukaan saatte vuorenvarmasti tuomion ankarimman jälkeen.

Mitään sellaisia terveisiä ei pastori Cameron ollut suinkaan herra Murraylle lähettänyt, pikemminkin Bessie oli pastorin kehotuksesta puhunut koko käräjöintimahdollisuudesta hyvin varovaisesti. Pastori oli sanonut, että aikoi koettaa saada asian tälläkin kerralla sovitelluksi tullessaan herra Murrayta tapaamaan. Mutta näköjään sovinto ei ensimmäisenä ollut Charles Murrayn mielessä.

-Minä maksan kyllä kaikki kulut… ja ylimääräistä, jos on tarpeen. Chris puri huultaan. -Jos haluatte, haen tohtorin kaupungista.

-Tohtorin! Saako tohtori minun vaimoni jalan ehjäksi, mitä?

-Ja minä voin järjestää talousapua…

-Minulla on tyttäriä sitä varten!

-Herra Murray, minä olen äärimmäisen pahoillani tapahtuneesta. Minä maksan mitä te tahdotte. Chris veti lompakon esiin. -Mitä te vain tahdotte!

-Mitäkö minä tahdon, hä! Herra Murray astui lähemmäksi haulikko tanassa. -Jos minä olisin kuin eräät, jotka tekevät mitä tahtovat, ampuisin teiltä pään irti, senkin nuori hunsvotti! Ja menisin laulaen hirteen!

-Herra Murray! Bessie puuskahti. -Älkää puhuko tuollaisia! Ja minä pyydän, laittakaa ase pois, ennen kuin tapahtuu lisää vahinkoja.

-Vahinkoja! Vai sitä se olikin, vahinko vain! Sellaisia vahinkoja sitä tuollaisille herroille tapahtuu, ja rahalla niistä selvitään, niinkö? No, tästä te ette selviä. Tämä tyttö tässä näki kaiken, ja hänen todistuksensa perusteella te saatte ansionne mukaan!

Bessie puri huultaan. Voi, kunpa hän ei olisikaan nähnyt kaikkea!

-Painukaa tiehenne! herra Murray jatkoi ja astui vielä lähemmäksi, niin että hevonen kävi levottomaksi. Se ei pitänyt tuosta vihaisesta miehestä ja tämän kädessä olevasta uhkaavasta esineestä. -Pois minun mailtani!

Silloin tapahtui jotakin hyvin outoa. Bessie näki, että Chrisin silmät välähtivät ─ ja aivan kuin joku olisi sen hänelle sanonut, tyttö tajusi, että tämä oli taas räjähtämässä, ja että nyt seuraukset voisivat olla hirvittävät, sillä epäilemättä herra Murrayn haulikko oli ladattu.

Bessie ei ehtinyt oikeastaan edes ajatella mitään, kun hän jo kuuli oman äänensä huudahtavan kauhuissaan ja moittivasti:

-Chris!

Välähdys Christopher Stewartin silmissä sammui, aivan kuin Bessien huuto olisi tukahduttanut lähes ruutiin asti ehtineen liekin. Nuorukainen veti henkeä syvään ja hämmentyneenä. Koskaan aiemmin hän ei ollut viime tingassa saanut itseään hillityksi tällä tavalla. Tilanne oli niin outo, että hän otti vaistomaisesti askeleen taaksepäin herra Murrayn edellä, nosti rauhoittavasti kätensä ja kiepautti sitten itsensä takaisin satulaan.

-Hyvä on, hyvä on. Minä en häiritse teitä enempää. Oletko sinä lähdössä kotiin, Bessie? Tähti jaksaa kyllä kantaa meidät molemmat.

-Kiitos, mutta minä kävelen, Bessie sanoi tiukasti, joskin hiukan vapisevalla äänellä.

Hän ei tiennyt, kummasta oli enemmän pelästynyt: siitäkö, mitä oli ollut vähällä tapahtua, vaiko siitä, mitä oli tapahtunut. Samalla hän kuitenkin käytti tilaisuutta hyväkseen ja pujahti sisälle tiskivateineen. Se tärisi hänen kädessään niin, että kolisi hyllyä vasten, kun hän laittoi sen paikoilleen kaappiin.

Miten kauheata, jos Chris olisi tehnyt jotakin herra Murraylle! Mutta mitä oikeastaan oli tapahtunut? Totta kai Christopher Stewartia oli koetettu hillitä tuhat kertaa aiemminkin, eikä kukaan ollut siinä onnistunut, ei edes hänen äitinsä eikä sisarensa, jotka nykyisin kuulemma tällaisissa tilanteissa noudattivat herra MacTavishin keinoa eli ”käänsivät selkänsä ja toivoivat parasta”. Miksi ihmeessä Chris olisi kuunnellut häntä, ventovierasta! Pihalla tapahtunut oli sattumaa.

Toivottavasti nuorukainen oli jo mennyt, kun hän lähtisi kotiin. Eihän Bessie voinut suostua tämän tarjoukseen ─ vaikka olisikin ollut niin suloista saada ratsastaa Chrisin kanssa ─ ja mahtoiko pyyntö tarkoittaa sitä, että Chris… Tyttö tunsi kasvojaan alkavan kuumottaa, kun hän nopeasti siisti keittiön, antoi vanhimmille tytöille ohjeita sekä äitinsä että talouden hoidossa ja kävi katsomassa rouva Murrayta, joka alkoi vähitellen heräillä.

-Äiti tulee käymään pian, Bessie sanoi. -Ja muistakaa, että jos jalka alkaa puutua, lasta pitää heti ottaa pois ja hakea äiti. Tytöt tietävät, miten antaa teille kipulääkettä.

Rouva Murrayn vuolaiden kiitosten saattelemana Bessie pujahti kamarista ja puki päällysvaatteet ylleen. Samassa herra Murray tuli itsekseen mutisten sisään, ja tyttö huokasi helpotuksesta. Chris oli selvästi mennyt tiehensä. Hän saisi kävellä rauhassa kotiin ─ eikä hän päästäisi mieleensä yhtään ainoaa levotonta ajatusta, vaikka kevätilta ulkona olisi miten kuulas!

Bessie lähti reippaasti matkaan. Hän käveli hyvin mielellään, ainakin tällaisina iltoina, jolloin sää oli ehkä kylmä mutta kirkas ja koko maailma alkoi hiljentyä pyhän viettoon.

-Etkö sinä todella halua ratsastaa?

Bessie oli hypätä ulos nahoistaan, niin äkkinäisesti Chris oli hevosensa kanssa hänen vierellään. Missä nuorukainen oli odottanut häntä? Tähti oli kovin kaunis hevonen, tyttö ajatteli koettaen päättäväisesti olla suomatta ajatustakaan ratsastajalle.

-Tule. Chris ojensi hansikoitua kättään vetääkseen hänet ylös satulaan.

-Minä kävelen, Bessie sanoi päättäväisesti.

Nuori mies pysäytti hevosen ja liukui alas sen selästä. Hän oli kaikissa liikkeissään tavattoman nopea.

-Sitten minäkin kävelen, hän ilmoitti.

-Mitä varten?

-En toki jätä sinua yksin ─ alkaa olla myöhä.

-Kiitos, minä tunnen kyllä tien.

-No, Chris sanoi miettiväisesti, -joka tapauksessa minä kait aiheutan vähemmän vahinkoa, jos kävelen, vai mitä?

-Kuinka sinä saatat pilailla…

-En minä pilaile! Loukkasiko hän todella itsensä minun takiani? Vannon, etten nähnyt häntä!

-Sitä minä en epäile, Bessie sinkautti ja nosti takinkauluksensa pystyyn suojaksi viimaa vastaan. -Siinä vauhdissa! Entä, jos tiellä olisi ollut leikkiviä lapsia?

Nuorukainen vaikeni, ja vilkaistessaan tätä sivusilmällä Bessie näki hänen kalvenneen.

-Minulla oli… erimielisyyttä isän kanssa, Chris sanoi puolustellen. -Minä… yritän silloin lähteä aina pois.

Tyttö vavahti muistaessaan tarinan Alan Stewartin loukkaantumisesta.

-Ihmisen pitää oppia hillitsemään itsensä, hän sanoi opettavaisesti. -Mitä siitä tulisi, jos me kaikki riehuisimme miten haluamme!

-Et kai sinä kuvittele, että minä haluan sitä, Bessie! Chris voihkaisi. -Mutta minä en ehdi ajatella, minä tunnen vain, miten sisälläni aivan kuin räjähtää, kaikki mustenee, ja sitten ─ sitten minä olen jo tehnyt jotakin kauheaa. Minä olen koettanut päästä siitä eroon, minä olen tehnyt kaikkeni, mutta mikään ei auta. Minä en ehdi muistaa mitään hyviä päätöksiäni, kun se tapahtuu!

-Hyvä puolustuspuhe, Bessie sanoi kuivasti. -Tekee varmasti lautamiehiin vaikutuksen.

-Älä! Chris tarttui häntä vaistomaisesti olkapäästä, ja tyttö lähestulkoon hypähti taaksepäin. -Pelkäätkö sinä minua?

-Miksen pelkäisi! Jos sinä kerran voit tehdä aivan mitä tahansa ehtimättä edes ajatella. Bessien ruskeat silmät katsoivat häneen syyttävinä. -Sellaiset ihmiset viedään yleensä houruinhoitolaan.

-Ehkä minutkin pitäisi viedä sinne! Chris sanoi epätoivoisena. -Paitsi että äsken… Kun sinä kielsit minua…

-Minä en ole ainoa, joka sinua on koettanut aikojen mittaan kieltää!

-Et, ja siksi se olikin… Chris järjesteli suitsia kädessään keskittyneesti, aivan kuin tehtävä olisi vaatinut hänen kaiken huomionsa. Sitten hän katsoi Bessieen melkein ujostellen, vaikkei yleensä ujostellut ketään, nuoria naisia varsinkaan. -Sinä olet… erityinen tyttö.

-Toivottavasti sinä et koeta imarrella minua, koska tiedät, että jos herra Murray vie asian käräjiin, minä todistan, Bessie töksäytti. Äskeinen kohtaus pihalla vavisutti häntä vieläkin, eikä hän tahtonut puhua siitä enempää.

-En tietystikään! Millaisena sinä minua oikein pidät? Minä toivon tietenkin hartaasti, että asia saataisiin soviteltua ─ äidin ja isän tähden ─ mutta itseni puolesta otan kyllä vastaan sen rangaistuksen, joka määrätään, mikäli niin käy. Bessie, katso minuun, älä pelkää minua! Minä en kestä ajatella, että sinä pelkäät minua.

Bessie ei sanonut mitään, vaan astui kauemmaksi tien toiseen laitaan ja jatkoi siinä matkaansa. Hän kuuli Christopherin huoahtavan, mutta ei vilkaissutkaan tähän. Voi, mikä sotku tästä tulikaan!

Ja sittenkin ─ miten oudolla tavalla hyvältä tuntui kävellä siinä, kuulla Chrisin saappaiden narahtelu aivan lähellä, aavistaa tämän katsovan häntä, vaikka tyttö itse piti katseensa tiukasti taivaanrannassa. Hän oli kiitollinen hatustaan, jonka lierit suojasivat hänen kasvojaan sivultapäin, ja vasusta, jonka kantaminen antoi hänen vapiseville käsilleen tekemistä, vaikka se tärisi melkein kuin tiskivati äsken.

He kävelivät koko loppumatkan vaieten, kumpikin ajatuksissaan. Kylään kääntyvässä risteyksessä Bessie mutisi hyvän yön toivotuksen ja kiiruhti yksin eteenpäin. Hän ei vilkaissut kertaakaan taakseen eikä nähnyt, että nuori mies ja hevonen seisoivat kauan risteyksessä katselemassa hänen jälkeensä, aivan kuin olisivat koettaneet pelkästä hänen olemassaolostaan hakea voimaa ja lohdutusta.

Tarina jatkuu huomenna klo 12.00.  
 

2 kommenttia: