keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Joulun 2016 kertomus 5/12

 
Sana levisi nopeasti. Seuraavana päivänä jumalanpalveluksen päättyessä Glen Longin kirkossa ei siellä ollut yhtäkään ihmistä, joka ei olisi jo kuullut, mitä rouva Murraylle oli tapahtunut ja kenen syytä se oli. Lisää kuiskuttelua aiheutti se, että seurakuntalaisten suureksi hämmästykseksi herra Murray saapui nuorempien lastensa kanssa kirkkoon ─ ja kyläläisten vielä suuremmaksi hämmästykseksi myös Kuusikukkulalta tultiin.

-Luulisi heidän nyt sen verran häpeävän, mutisi rouva Brown rouva Davidsonille väen purkautuessa ulos kirkosta. -Minä en ilkeäisi naamaani näyttää kylässä, jos meidän Angusimme olisi käyttäytynyt sillä tavalla!

-Mutta eikö sentään ole hyvä, että hän tulee kirkkoon, lempeä rouva Davidson koetti rauhoitella. -Tarkoitan, että hän varmaankin rukoilee voimaa parannukseen, ja…

-Hän voi rukoilla vaikka päivät pääksytysten, mutta minusta ei näytä vähääkään siltä, että edes Jumala voisi hänelle mitään! puuskahti rouva Brown saaden lähellä kulkevan pastorskan rypistämään kulmiaan. -Poika on riivattu, sano minun sanoneen. Toivottavasti hänet suljetaan jonnekin lopullisesti, ennen kuin hän tappaa itsensä tai jonkun muun!

Pastori Cameron, joka oli ovella hyvästelemässä seurakuntalaisiaan, pysäytti ohi kulkevan herra Murrayn.

-Toivottavasti vaimonne voi jo paremmin, hän sanoi ystävällisesti. -Ehtisittekö keskustella vähän aikaa?

Charles Murray näkyi tienneen odottaa tätä kysymystä. Hän komensi lapset keskenään kotiin ja jäi itse kirkon seinustalle sellaisen synkän tyytyväisyyden vallassa, joka lohduttaa kovia kokenutta, mutta oikeuden toteutumiseen uskovaa miestä. Ja kun pastori sitten esitti saman kysymyksen myös Alan Stewartille ja tämän pojalle, herra Murray näkyi ryhdistyvän.

-Hänhän suorastaan nauttii tilanteesta, Bessie mutisi äidilleen.

-Et saa sanoa niin, äiti nuhteli lempeästi. -Totta kai herra Murray tahtoo oikeutta. Kyllä minäkin olen sitä mieltä, ettei nuori Christopher saa enää tästä tempustaan päästä kuin koira veräjästä.

Bessie huokasi. Hänen kävi äkkiä sääliksi rouva Stewartia ja Jenniferiä. Nämä kävelivät kirkkopihan läpi sivuilleen vilkaisematta, tuskin ketään edes tervehtien, ja kiipesivät rattaisiin odottamaan perheen miehiä tuijottaen yhä eteensä melkein lasittunein katsein. Näytti siltä, kuin he olisivat uskoneet voivansa välttyä kaikkien huomiolta, kunhan eivät itse vain kiinnittäisi kehenkään huomiota.

-Mennään käymään isän haudalla, Bessie ehdotti, aivan kuin he eivät olisi aina menneet sinne kirkon jälkeen. Yhtäkkiä häntä vain kauhisti ajatus siitä, että äiti ehkä juuri tällä kerralla haluaisikin lähteä suoraan kotiin, eikä Bessie saisi tietää, mitä oikein tulisi tapahtumaan.

George MacCollin hauta sijaitsi lähellä kirkon sisäänkäyntiä. Kivi olisi jo aikaa sammaloitunut, ellei hänen leskensä olisi säännöllisesti puhdistanut sitä. Kylällä puhuttiin joskus, että Mary MacColl ei ollut aivan normaali. Hän oli jäänyt leskeksi hyvin nuorena pienen lapsen äitinä, ja olisi ollut enemmän kuin luonnollista mennä uusiin naimisiin, varsinkin, kun ehdokkaita kyllä oli ollut. Kuka nyt uhraisi elämänsä kuolleen miehen muistelemiseen ja ravaisi ehtimiseen hautausmaalla, kun olisi mahdollista saada itselleen ja tyttärelleen uusi huoltaja!

Itsekseen Bessie ei osannut päättää, olisiko toivonut isäpuolta vai ei. Monissa asioissa hän tiesi joutuneensa vuosien mittaan äidin kanssa altavastaajaksi, kun heidän puoliaan ei ollut pitämässä ketään miespuolista sukulaista. Äiti oli syntyjään Obanista asti, hänen vanhempansa eivät enää eläneet, eikä hänellä ollut veljiä, vain kaksi sisarta, jotka olivat tahoillaan naimisissa.

Mutta että joku olisi tullut isän tilalle ─ sen isän, jonka kuvan Bessie oli mielessään luonut kaikkien äidin kertomusten perusteella. Joku ventovieras! Sehän olisi ollut aivan mahdotonta.

Ja heillä oli äidin kanssa niin mukavaa. He saivat sisustaa kotinsa halunsa mukaan ja järjestää ruokailunsa ja pyykinpesunsa ja kaiken elämisensä juuri niin kuin itse tahtoivat, ilman, että olisi tarvinnut ottaa huomioon kaikessa perheenpään mukavuus, kuten muissa perheissä. Joskus Bessie mietti, tahtoiko hänkään lopulta naimisiin. Jos hän vain voisi elättää itsensä, olisiko helpompi olla asettumatta miehen määräysvaltaan?

Mutta jostakin syystä tuo vallankumouksellinen ajatus ei tuntunutkaan enää houkuttelevalta sinä sunnuntaipäivänä kirkkomaalla. Ennen kuin Bessien mieleen pääsi muita, levottomampia ajatuksia, hän kyykistyi ja koetti varovasti kaapia pois hautakiven eteen kasautunutta sohjoa, jotta aurinko saisi mahdollisimman pian nostatettua siihen uuden pehmeän ruohon. Kohta olisi taas kesä, ja he voisivat tuoda isälle kukkia. Äiti kertoi isän pitäneen kukista ja tuoneen niitä usein hänelle.

Tuntui siltä, ettei muillakaan ollut kiirettä kotiin kirkolta. Epäilemättä asiaan vaikutti se, että kaikki tahtoivat tietää, miten Christopher Stewartin kävisi. Saisiko pastori herra Murrayn suostumaan sovintoon, vai tulisiko tästä käräjäjuttu? Jälkimmäisiä ei Glen Longissa ollut useinkaan lukuunottamatta tavanomaisia lainhuuto- ja muita siviilioikeusasioita, ja se tietäisi jännitystä kyläläisten yksitoikkoiseen elämään.

Luonnollisesti pastori oli tarkoittanut viedä kiistakumppanit mukanaan pappilaan ja käydä keskustelun siellä, suljettujen ovien takana. Mutta Charles Murraylla ei ilmeisesti ollut mitään sitä vastaan, että asiasta puhuttaisiin julkisesti ─ mitä julkisemmin, sen parempi. Ja niin Bessie ja hänen äitinsä kuulivat puuhaillessaan, miten äänet kohosivat kirkon sisäänkäynnin luona.

Bessie nousi levottomana pystyyn. Kunpa Chris olisi vaiti ja antaisi isänsä puhua ─ kunpa hän ei kiivastuisi, vaikka herra Murray epäilemättä tekisi kaikkensa saadakseen sen tapahtumaan, sillä sehän vain todistaisi Chrisiä vastaan!

-Ellei tätä kirottua nulikkaa saateta edesvastuuseen… karjui herra Murray vähät välittäen siitä, että oli melkein Herran huoneen kynnyksellä.

Alan Stewart sanoi jotakin tyynnytellen ja rauhoittavasti, kuten hänen tapansa oli, mutta selvästikään hänen puheellaan ei ollut kiivastuneeseen herra Murray’iin toivottua vaikutusta.

-Minä en totisesti suostu mihinkään sovinnontekoon! Minä vaadin hänelle rangaistusta ankarimman jälkeen! Ja jos hän vielä tappaa jonkun ja päätyy hirteen, minä olen eturivissä ja taputan käsiäni!

Bessie henkäisi kauhistuneena. Hän oli niin lähellä, että näki välähdyksen Chrisin sinisissä silmissä. Tämä räjähtäisi ─ juuri niin kuin herra Murray oli toivonutkin ─ tämä tekisi kohta jotakin, joka ei vähääkään häntä tässä tilanteessa auttaisi, vaan tekisi kaikesta vielä pahempaa ─ voi, mitä varten tämän piti olla sellainen!

Ja Bessie katsoi suoraan nuorukaiseen pelästyneenä, silmät suunnattomiksi laajenneina, vähät välittäen siitä, huomaisiko joku kirkkopihassa parveilevasta kylänväestä sen, ja mitä siitä ajateltaisiin.

Yhtäkkiä hän tajusi, että myös Chris katsoi häneen, ja sitten nuorukainen veti terävästi henkeä, ja välähdys tämän silmistä katosi. Chris näytti itsekin vähän säikähtäneeltä, mutta vielä enemmän hämmentyneeltä, aivan kuin olisi ihmetellyt, mitä oikein tapahtui.

Nyt pastori Cameron sai suunvuoron, laski rauhoittavasti kätensä herra Murrayn olkapäälle, puhui vakavasti herra Stewartille ja sitten Chrisille.

-Ensimmäinen kerta, kun minä näen tuon hullun pojan hillitsevän itsensä, tokaisi rouva Dennieston, joka oli ilmaantunut haudalle. -Ehkä hänellä sittenkin on toivoa. Ja sinä se vain jaksat kulkea täällä!

Puheenaiheen vaihdos oli niin äkillinen, että rouva MacColl räpäytti silmiään, sitten hän naurahti.

-George on täällä, hän sanoi yksinkertaisesti. -Tai oikeammin se, mitä hänestä on jäljellä. Koska en vielä pääse tapaamaan hänen sieluaan toiseen maailmaan, tapaan hänet haudalla.

-Hmh, sanoi rouva Dennieston vähän epäluuloisesti.

Hän oli aina ollut sitä mieltä, että Mary MacColl oli outo kaikkine yrtteineen ja rohtoineen ja hautausmaalla juoksemisineen, mutta pastori oli vain nauranut, kun hän oli koettanut vihjata tälle epäilyksistään. Nauranut! Nythän se nähtiin, miten kävi, kun ei asiaa otettu vakavasti. Rouva Dennieston ei tosin olisi osannut kysyttäessä oikein määritellä, miten rouva Murrayn onnettomuus ja Mary MacCollin oudot tavat liittyivät yhteen, mutta jotakin tekemistä niillä varmasti oli toistensa kanssa.

-Mennään, Bessie, äiti sanoi lempeästi, kosketti isän hautakiveä, kuin olisi jättänyt tälle jäähyväiset, ja työnsi sitten kätensä Bessien kainaloon.

-Toivottavasti se ei ole tytölle kovin kiusallista, rouva Dennieston korotti ääntään heidän peräänsä. -Todistaminen, tarkoitan! Minun nuoruudessani kunnon tytöt eivät sekaantuneet mihinkään sellaiseen. Sitä paitsi minä kuulin tytön kävelleen kotiin Murraylta nuoren Christopherin seurassa. Haluatko sinä enää edes todistaa häntä vastaan, pikku Elizabeth?

Äiti katsoi Bessieen terävästi, ja tyttö punastui. Hän ei ollut hiiskahtanut äidille mitään saattajastaan ─ miksi, sitä hän ei ymmärtänyt, sillä yleensä hän ei koskaan salannut äidiltä mitään, eikä toki ollut tehnyt mitään pahaa kävellessään Chrisin kanssa Murraylta kylään.

-Hän tuli Murraylle sopiakseen ja palasi yhtä matkaa minun kanssani, tyttö sopersi.

-Koettiko hän taivutella sinua luopumaan…

-Ei! Bessie puisti päätään niin hurjasti, että hänen vanhan talvihattunsa hiukan kulunut samettiruusu heilahti. -Ei mitään sellaista! Hän halusi vain saattaa minut kotiin.

-Vai niin, sanoi äiti hiljaa. -Entä mitä äsken tapahtui?

-Äsken?

-Te katsoitte toisiinne ja olitte molemmat kuin aaveen nähneitä.

Voi, miksi äidin pitikin olla niin tarkkakatseinen! Bessie oli luullut tämän keskittyneen puhdistamaan isän hautakiveä.

-Minä en tiedä, hän sopersi. -Minä en tiedä, äiti! Samoin kävi jo eilen. Minä näen, että hänen luontonsa nousee ─ hän itse sanoo, ettei ehdi ajatella mitään, ei hillitä itseään, kun se tapahtuu ─ mutta kun minä katsoin häneen eilen ja tänään, hän ─ äiti, se on pelottavaa!

-Mikä niin?

-Hän… hän rauhoittuu. Eihän kukaan ole koskaan saanut häntä rauhoittumaan, ei edes hänen oma äitinsä!

Bessien ääni vapisi ja hänen oli räpyteltävä silmiään, jotta kyyneleet eivät valuisi alas poskille. He ohittivat Kuusikukkulan rattaat ja nyökkäsivät rouva Stewartille ja Jenniferille, vaikka nämä edelleen koettivat näyttää jäniksiltä, jotka painavat päänsä pensaaseen ja uskovat olevansa piilossa koko maailmalta.

-Vai niin, äiti sanoi hiljaa. -Vai niin siinä kävi.

-Mitä se on, äiti!

-Mennään kotiin juomaan teetä, äiti sanoi, aivan kuin ei olisi kuullutkaan Bessien kysymystä, ja taputti hänen kättään.

Tarina jatkuu huomenna klo 12.00. 

2 kommenttia: