perjantai 30. joulukuuta 2016

Joulun 2016 kertomus 7/12

 
Kesäilta ikkunoiden takana oli ihanimmillaan, mutta yhtä hyvin ulkona olisi voinut levittäytyä marraskuun pimeys, kun Bessie istui äitinsä kanssa keittiön pöydän ääressä.

He olivat molemmat yhä järkyttyneitä päivän tapahtumista, joita varmaankin parhaillaan kerrottiin yhä värittyneempinä versioina pitkin kylää niille onnettomille, jotka eivät olleet syystä tai toisesta päässeet omin silmin näkemään, miten ”Stewartin hulttio piti hevostaan tärkeämpänä kuin ihmistä” ja miten ”Stewartin hulttio oli vähällä tappaa Charles Murrayn” ja miten ”Stewartin hulttiota ei toivottavasti koskaan enää päästetä vapaaksi”.

Bessie ei tiennyt, oliko monikin salissa olijoista tajunnut hänen huutaneen Chrisille, saati että huuto oli estänyt nuorukaista tekemästä hirveitä asioita. Hän saattoi tuskin uskoa itsekään, että niin oli tapahtunut. Olisiko Chris edes kuullut häntä siinä metelissä ja siinä mielentilassa? Ja entä jos oli ─ eikö se ollut jotakin kammottavaa ja pelottavaa? Miten hänellä olisi saattanut olla Chrisiin valta, jota ei ollut kenelläkään muulla?

Äiti oli ollut niin kultainen. Lohdutellut häntä, keittänyt hyvää teetä, tiputtanut siihen uutetta, joka helpotti hänen päänsärkyään, hieronut lempeästi hänen hartioitaan. Eikä hän kysynyt mitään, vaikka Bessie näki, että äidin mielessä liikkui monenlaista.

Samassa oveen koputettiin.

-Voi, ei avata! Bessie kuiskasi. -Jos se on rouva Dennieston, minä ─ minäkään en kohta vastaa teoistani!

-Höpsis, äiti sanoi toruen. -Tietysti me avaamme, kun kerran olemme kotona. Tällaisena iltana sen täytyy olla joku, jolla on erittäin tärkeää asiaa.

Hän meni ovelle, ja Bessie kuuli keittiöön, miten hän huudahti hämmästyneenä, ja sitten hän puhui jonkun kanssa, ja sitten suuremman kamarin ovi kävi. Tyttö huokasi helpotuksesta. Sen täytyi olla joku, joka tuli hakemaan äidiltä apua hammassärkyyn tai lapsen vatsavaivoihin. Tosin yleensä äiti toi tällaiset ihmiset keittiöön, jossa lieden ylle pingotetuissa naruissa roikkui kuivattuja yrttinippuja, mutta ehkä tulija halusi ensin keskustella vaivastaan rauhassa.

Vähän ajan kuluttua äiti ilmestyikin ovelle.

-Mitä minä annan? Bessie kysyi nousten ilahtuneena, kun saisi tehdä jotakin hyödyllistä. -Onko se hammassärky vai päänsärky?

-Sydänsärky, äiti sanoi puoleksi itsekseen. -Ei, kultaseni, ei sillä tavalla! hän jatkoi, kun Bessie oli jo ottamassa käteensä rautaheinänippua. -Tule.

-M-mutta…

-Tule nyt. Se on Alison Stewart. Hän tahtoo puhutella sinua.

-Rouva Stewart? Bessie parahti. -Mitä varten?

-Tule nyt, kultaseni. Kuuntele, mitä hänellä on sanottavana.

Äiti tarttui Bessien käsipuoleen ja melkein pakotti tämän mukanaan kamariin.

Siellä istui Chrisin äiti, viehättävä ja hienostunut nainen, joka todellakin näytti siltä, kuin olisi kärsinyt pahimmanlaatuisesta sydänsärystä ─ mutta ei sellaisesta, mihin rautaheinäkään olisi auttanut.

-Bessie, hän sanoi ja ojensi molemmat kätensä, eikä Bessien auttanut muuta kuin mennä tervehtimään, vaikka häntä hävetti kauheasti tämänpäiväisen käräjäepisodin jälkeen.

-Olen ─ olen hirveän pahoillani, hän sopersi. -Minä en tarkoittanut kaikella kertomallani, että…

-Tiedän, kultaseni, minä tiedän. Sinä teit juuri niin kuten pitikin. Rouva Stewart taputti hänen kättään. -Ilman sinua…

Hän vilkaisi äitiin, joka nyökkäsi.

-Bessie, kultaseni, minulla olisi sinulle pyyntö. Hyvin suuri pyyntö, joka… Rakas lapsi, Chris kertoi minulle eilen jotakin. Jotakin siitä, miten…

Rouva Stewart epäröi, aivan kuin olisi vielä miettinyt, saattaisiko sanoa ääneen asiansa, vai pidettäisiinkö häntä hulluna.

-Bessie, minä olen lähes täydet kaksikymmentä vuotta koettanut rauhoittaa poikaa, saada hänet oppimaan itsehillintää, ajattelemaan tekojensa seurauksia ─ enkä minä ole onnistunut. Ja nyt hän sanoi, että sinä… Että sinä osaat käsitellä häntä!

-Käsitellä? Bessie toisti kauhistuneena. Se kuulosti siltä, kuin hän olisi huumannut Chrisin turraksi jollakin äidin rauhoittavalla yrtillä.

-Hän kertoi, mitä tapahtui Murrayn tilalla silloin keväällä, ja mitä tapahtui seuraavana päivänä kirkolla ─ miten sinä sait estetyksi häntä räjähtämästä, kuten hän sitä kutsuu. Minä en uskonut sitä, se kuulosti… se kuulosti liian mahdottomalta minun poikani kohdalla. Mutta tänään käräjäsalissa minä itse näin ja kuulin, miten sinä estit häntä ─ ilman sinua hän olisi taittanut Charlie Murraylta niskat. Sinä pelastit Murrayn hengen ja Chrisin hengen.

-En minä… minä vain… Bessie soperteli onnettomana ja koetti vetää kättään pois rouva Stewartin käsistä, mutta turhaan.

-Bessie, äiti sanoi lempeästi, -rouva Stewart tahtoo pyytää sinulta jotakin. Minä toivon, että sinä kuuntelet, ennen kuin sanot mitään.

-Alan lähti takaisin kaupunkiin, rouva Stewart kertoi vavahtavalla äänellä. -Hän koettaa saada Chrisin ulos sakoilla, mutta todennäköisesti se ei onnistu ─ ja ehkä pojalle tekee hyvääkin istua tyrmässä jonkin aikaa miettimässä tekojaan ─ mutta kun hän pääsee pois, kun hän tulee taas kotiin…

Huoneessa oli hetken hiljaista, vain äidin ja isän häälahjakello, jonka äiti veti joka lauantai-ilta, raksutti hiljalleen ikkunoiden välisellä seinällä.

-Bessie, minä pelkään. Ja minä tiedän, että Alan pelkää, vaikkei hän sitä sano, sillä hän koettaa olla minulle tukena. Jos poika tekee seuraavalla kerralla jotakin itselleen ─ tai jollekulle muulle ja sitä kautta itselleen… Bessie, voitko sinä auttaa?

-Miten niin minä? tyttö parahti.

Nyt rouva Stewart tarttui hänen molempiin käsiinsä ja puristi niitä.

-Vain sinä osaat ”käsitellä” häntä, kuten hän sanoo. Tule meille! Tule meille ja viivy jonkin aikaa, ole hänen seurassaan, rauhoita häntä!

Bessie huudahti kauhistuneena ja koetti tempoa itseään irti, mutta äiti kietoi käsivartensa hänen ympärilleen.

-Rauhoitu, kultaseni, hän kuiskasi. -Kuuntele.

-Me laitamme liikkeelle täsmälleen sellaisen tarinan kuin sinä haluat, rouva Stewart melkein parahti. -Että tulet ompelemaan meille ─ että tulet Jenniferille toveriksi ─ mitä ikinä tahdot meidän kertovan ihmisille ─ kunhan tulet!

-Mutta enhän minä voi muuttaa häntä, ei kukaan voi muuttaa toista ihmistä!

-Minä en enää tiedä mitä tekisin! Ja nyt rouva Stewart päästi otteensa ja purskahti itkuun. -Minä olen rukoillut ihmettä, minä olen puhunut hänelle järkeä, minä olen koettanut tarttua häneen, kun hän ”räjähtää”. Mikään ei auta. Jos on pienikin mahdollisuus, Bessie, että sinä saisit hänet oppimaan itsehillintää ─ voitko sinä olla auttamatta meitä?

-Minä en tahdo! Bessie huudahti kauhuissaan.

-Me puhumme tästä, äiti sanoi yhtäkkiä rouva Stewartille ja puristi Bessietä sylissään. -Me puhumme tästä, ja palaamme asiaan.

Rouva Stewart otti esiin nenäliinansa, kuivasi kyyneleensä ja nousi.

-Minä tiedän pyytäväni paljon, ehkä mahdottomia, hän sanoi ja koski hellästi Bessien poskeen. -Enkä minä tahdo lahjoa sinua. Mutta minä lupaan, että… Suo anteeksi, Mary, että mainitsen asiasta, mutta minä tiedän, ettet kieri rahassa. Minä lupaan, että mikäli Bessie vain suostuu, Alan ja minä emme salli teidän kummankaan koskaan joutua minkäänlaiseen puutteeseen, ja että Alan katsoo teidän etuanne kaikessa, missä tarvitaan, kuin olisitte samaa perhettä.

-Me palaamme asiaan, äiti toisti lempeästi.

Rouva Stewartin mentyä Bessie putosi istumaan tuoliin, josta tämä oli juuri noussut.

-Eihän minun tarvitse, äiti! hän parahti. -Enhän minä voi!

Äiti istuutui toiseen tuoliin ja laski kätensä lempeästi hänen olalleen.

-Todellako sinä voisit olla auttamatta heitä, kun he sitä pyytävät? hän kysyi moittien.

-Miten minä heitä auttaisin! Jos olenkin muutaman kerran saanut Chrisin hillittyä ─ mutta enhän minä häntä hallitse, eihän se ole mahdollista, miten…

-Bessie, äiti keskeytti, -kuuntele minua. Joskus kahden ihmisen välinen henkinen suhde on todella vahva, ja silloin tällainen on mahdollista. Minä tiedän, että hän on katsellut sinua, ja minä tiedän, että sinä olet katsellut häntä.

-Äiti! Bessie huudahti kauhistuneena.

-Ei puhuta siitä sen enempää, rakkaani. Se ei kuulu tähän. Nämä ovat niitä asioita, joista me emme päätä itse. Jumala päättää. Mutta muista, että Jumala myös antaa meille lahjoja, joskus hyvin erityisiäkin, joita tarvitsemme, jotta kaikki järjestyisi Hänen suunnitelmansa mukaan.

-Ei kai rouva Stewart todella usko, että minä…

-Sinä olet hänen ainoa toivonsa. Vaikket pystyisi tekemään mitään, jo se, että joku välittää, että joku edes yrittää ─ se auttaa häntä kestämään. Ethän sinä voi viedä äidiltä hänen ainoaa toivoaan?

Bessie pyyhki silmiään.

-En tietystikään, hän mutisi. -Tietysti… minä menen.

Tarina jatkuu huomenna klo 12.00. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti