lauantai 31. joulukuuta 2016

Joulun 2016 kertomus 8/12

 
-Minusta on kauhean hauskaa, että sinä olet täällä, Jennifer Stewart sanoi suorasukaisesti. -Niin että jos Chrisin hölmöilyistä pitää jotakin hyvää keksiä, se olet sinä.

Bessie hymyili arasti purkaessaan tavaroitaan. Hän ei ollut aivan varma siitä, mitä itse ajatteli muutostaan tähän suureen taloon epämääräiseksi ajaksi. Hän ei edes tarkkaan tiennyt, millaisen ”tarinan” rouva Stewart oli lopulta laittanut liikkeelle hänen tulostaan Kuusikukkulalle.

Rouva Stewart oli sanonut, että hän saisi nukkua Jenniferin kanssa tämän kamarissa, suuressa yläkerran päätyhuoneessa. Se oli viehättävä huone, joka oli kalustettu arvokkain vanhanaikaisin huonekaluin, ja siinä oli kaksi suurta ikkunaa, joista toinen antoi puutarhaan, toinen vuorille. Ikkunoiden pienet, lyijypuitteiden rajaamat ruudut olivat vanhaa puhallettua lasia, joka kupruil saaden maailman näyttämään yhtä aikaa todelta ja sadulta. Ikkunaruutujen edustoilla oli vanhanaikaiset ikkunalaudat, joilla olisi hyvin mukava istua ja katsella ulos.

Chris oli päässyt vankilasta edellisenä päivänä. Tähti oli viety pois ja herra Stewart ilmeisesti hoitanut muut määrätyt korvaukset. Itsekseen Bessie ajatteli, että tämä toivottavasti velkoisi ne ajan myötä pojaltaan. Eihän Chris koskaan oppisi mitään, ellei…

-Näytä! Jennifer hypähti ylös vuoteeltaan ja tuli katsomaan pientä rasiaa, jonka Bessie oli ottanut tavaroistaan. Hän säilytti siellä vähäisiä hiusnauhojaan ja niitä muutamaa vaatimatonta korua, jotka oli vuosien mittaan saanut lahjaksi tädeiltään. -Voi miten sieviä! Tämä ruskea nauha varsinkin, se sopii hiuksiisi täydellisesti.

-Niin… niin minustakin, Bessie sopersi punastuen.

Jennifer oli Bessietä vain vuoden vanhempi, mutta lapsuudessa tuo yksi vuosi oli merkinnyt tavattoman paljon, eivätkä he olleet koskaan tulleet oikein läheisiksi ystäviksi. Siksi Bessietä olikin jännittänyt se, miten Jennifer hänen saapumiseensa suhtautuisi, tai miten uskottavaa kenenkään mielestä olisi se, että hän asettuisi Kuusikukkulalle Jenniferin ”seuraksi”.

Mutta Jennie oli osoittautunut jo varsin herttaiseksi ja ystävälliseksi. Nytkin hän nauhoja ihailtuaan laski kätensä Bessien käsivarrelle ja sanoi vakavasti:

-Kiitos, että tulit. Kiitos, että haluat auttaa häntä.

-En minä tiedä, voinko auttaa häntä, Bessie vastasi yhtä vakavasti. -Hänen täytyisi auttaa itse itseään. Missä hän on nyt?

-Heinäpellolla. Hän katosi sinne eilen heti tultuaan, kävi yöllä kotona nukkumassa ja lähti aamulla taas, vaikka kaste oli vielä maassa. Ja isä sanoi, että hän pysyy varmuudeksi kaukana pellolta, ellei sade pahasti uhkaa. Jennie näytti onnettomalta. -Mutta Bessie, eihän Chris voi lopun elämäänsä vältellä kaikkia ihmisiä vain siksi, ettei kuohahtaisi! Emmehän me voi sulkea häntä komeroon ja olla koskaan puhuttelematta häntä!

Äkkiä Bessie huomasi toivovansa, että Kuusikukkulalla olisi suuria ja mukavia komeroita.

-Mistä… mistä oli kysymys silloin keväällä? hän kysyi äkkiä. Asia oli vaivannut häntä monta kuukautta. -Silloin, kun onnettomuus tapahtui?

Jennifer tuhahti.

-Voi, se oli niin typerää ─ kuten joka kerta! Chris oli käynyt katsomassa alankopeltoa, jonne lumi ja vesi tahtoo aina kasaantua, ja tuli sen tiedon kanssa, että pelto on tulvinut ja siinä on jää päällä ─ että tulee jääpolte ja kevätviljasta ei saada mitään. Ja sitten hän alkoi puhua isälle jostakin uudesta keksinnöstä, salaojitus vai mikä se oli, en minä ymmärtänyt muuta kuin että siinä tehdään laudasta putkia ja laitetaan maan alle, vaikka en kyllä käsitä miten ne sinne saataisiin… No, joka tapauksessa Chrisin mielestä se auttaisi estämään veden seisomisen pellolla, mutta isä ei innostunut yhtään, hän sanoi, että uusmuotisista keksinnöistä on yleensä vain harmia, ja että terve nuori mies joutaa kuokkia ojaa siinä kuin edellisetkin sukupolvet.

-Niin? Bessie sanoi odottavasti, kun Jennifer vaikeni. Eihän tarina voinut tuohon päättyä.

-Siinä se oli. Silloin Chris taas räjähti ja säntäsi tiehensä, ja lopun sinä tiedätkin.

-Voi taivas! Bessie putosi istumaan vuoteelle, joka oli leveämpi ja upottavampi kuin mihin hän oli kotona tottunut. -Tuollaisen asian tähdenkö hän…

-Käsitätkö sinä nyt? Jennie sanoi, ja hänen siniset silmänsä kyyneltyivät. -Koskaan ei voi tietää! Toisena päivänä hän olisi voinut ottaa sen aivan hyvin ja pilailla isän kanssa ojankaivuusta. Mutta nyt hän vain sattui olemaan toisella päällä.

Bessie nielaisi. Ja hänenkö kuviteltiin voivan olla avuksi? Se oli aivan mahdotonta. Voi, mitä varten äiti oli puhunut hänet ympäri ─ mitä varten hän oli tullut!

Koko iltapäivän tyttö tunsi olonsa hyvin kiusaantuneeksi. Hän ei tahtonut osata olla jouten, vaan olisi mieluiten tehnyt jotakin hyödyllistä vaikkapa keittiössä, sillä jo lyhyen aikaa talossa oltuaan hän havaitsi, ettei Kuusikukkulalla ollut kunnollista palvelustyttöä.

Tietystikään hän ei sanonut asiasta mitään, mutta joko Jennie osasi lukea ajatuksia, tai sitten Bessien ilme Moragin tarjoaman mauttoman ja vetisen keiton ääressä oli liian paljastava.

-Ei meillä kukaan pysy palveluksessa, Jennie sanoi lounaan jälkeen, kun tytöt auttoivat korjaamaan pöydän ruokasalissa. -Kun Chris ensimmäisen kerran räjähtää, arimmat lähtevät ─ ainakin, jos jotakin menee rikki. Rohkeammat kestävät kaksi tai kolme kertaa. Eräs kesti viisi, mutta hänelle oli liikaa se, kun Chris löi tuolista jalat irti vasten hiiliastiaa.

Pöytä tyhjennyttyä Bessie kysyi arastellen rouva Stewartilta jotakin työtä, mutta tämä taputti hänen kättään ja sanoi, että hänen ei toki tarvinnut nähdä vaivaa minkään ”turhan” suhteen, vaan että hänen pitäisi tehdä olonsa mukavaksi. Bessie ei tohtinut sanoa tuntevansa olonsa nimenomaan epämukavaksi, kun joutui kuluttamaan aikaansa puolituttujen seurassa voimatta tehdä mitään sellaista, minkä tiesi osaavansa, ja odottamaan Chrisiä, jonka suhteen ei ollut ollenkaan varma osaavansa tehdä yhtään mitään.

-Minä näytän sinulle taloa, Jennie sanoi ja työnsi kätensä hänen kainaloonsa.

Retkeily vanhan rakennuksen monissa huoneissa ja kerroksissa saikin ajan kulumaan nopeammin. Jennie osasi kertoa paljon tarinoita esivanhemmistaan, joiden muotokuvia oli kirjastohuoneen seinällä, ja salakäytävistä ja papinkomeroista, ja ullakolla olevista salaperäisistä kaapeista ja arkuista.

Suuren hallin seinällä oli aseita, vanhoja miekkoja ja kilpiä ja taistelukirveitä ripustettuina koristeelliseen asetelmaan, ja sitten sivummalla, helpommin otettavissa, muutama nykyaikainen metsästyskivääri.

-Miten… Bessieltä lipsahti, ennen kuin hän ehti nielaista lauseen lopun. Hän ei ollut todellakaan ajatellut kysyä asiasta ja toivoi, ettei Jennie ymmärtäisi, mitä hän oli ollut vähällä sanoa.

Mutta tämä ymmärsi.

-Miten Chris ei ole vielä keihästänyt ketään, niinkö? hän kysyi levollisesti. -Isä on antanut pultata kaikki teräaseet seinään kiinni ─ näethän, tuossa menee rautaholkki miekan kädensijan ympäri. Ja tämä lienee ainoa talo sadan mailin säteellä, jossa ei ole valmiiksi ladattua tuliasetta helposti saatavilla. Patruunat ovat isällä lukkojen takana. Chris metsästääkin mieluiten yksinään eikä seurueessa, hän… kai pelkää vähän itsekin. Hän ei ole hullu, Bessie, ymmärräthän, hän ymmärtää kyllä…

-Minä en ole koskaan ajatellut, että hän olisi hullu, Bessie sanoi melkein moittivasti.

Jennie huokasi.

-On niitäkin, jotka ajattelevat siten, hän mutisi.

Illallisen jälkeen rouva Stewartilla oli Jennielle asiaa, ja niin Bessie pääsi pujahtamaan yksinään ulos verannalle käsityön kanssa, joita onneksi oli varannut useita mukaansa. Ilta-aurinko kultasi vanhojen pihakuusten oksistoja, ja alhaalla kukkulan juurella pilkotti kylän taloja. Hän juoksisi tästä kotiin kymmenessä minuutissa. Voi, kunpa hän voisikin tehdä sen! Kunpa hän ei olisi luvannut äidille, että viipyisi ainakin jonkin aikaa!

Hän näki Chrisin palaavan pellolta heinäkuormalla Sandie-rengin kanssa ja ajavan ladolle. Aikojen päästä, kun kuorma oli purettu, Sandie talutti hevoset talliin ja Chris tuli pihan poikki ripein askelin. Bessie ajatteli, että se oli osa Chrisin viehätystä, tämän nopeat ja napakat liikkeet ─ ja sitten hän muisti taas, miksi oli siinä, ja huokasi. Chris oli paitahihasillaan ja juuri niin törkyinen kuin heinäpellolla vietetyn päivän jälkeen vain oli mahdollista. Hänen toinen kätensä oli siteessä, jonka alkuperän Bessie arvasi, sillä hän oli kuullut Chrisin ”räjähtäneen” vankilassakin.

Nuorukainen näki varmasti tytön istuvan verannalla, mutta ei vilkaissutkaan tähän noustessaan portaat ja mennessään sisään. Bessie tunsi punastuvansa. Hän ei tiennyt, mitä rouva Stewart oli selittänyt hänen läsnäolostaan Chrisille, vai oliko selittänyt yhtään mitään. Jos Bessien pitäisi selittää, hän ei ainakaan tietäisi mitä sanoa!

Vähän ajan kuluttua ovi kävi taas ja Chris tuli verannalle. Hän oli siistiytynyt, mutta käden sidettä ei ollut vaihdettu.

-Vai niin, nuorukainen sanoi uhmakkaasti ja retkahti toiseen korituoliin. -Sinä olet tullut minulle lapsenpiiaksi.

-Minä en tiedä sellaisesta, Bessie vastasi koettaen estää ääntään värähtämästä. -Sinähän olet minun käsittääkseni aikuinen.

Chris naurahti kitkerästi.

-Milloin tuo side on vaihdettu? Bessie jatkoi ja laski käsityön syliinsä.

-Vaihdettu? Ei sitä ole vaihdettu. Äiti koetti touhuta siitä jotakin eilen, mutta minä… sanoin, ettei siitä tarvitse välittää.

Sanaa sanomatta Bessie nousi ja lähti yläkertaan hakemaan pientä lääkelaukkua, jonka hänen äitinsä oli pakannut mukaan. Tyttö varautui siihen, että veranta olisi tyhjä hänen palatessaan, mutta Chris istui yhä paikallaan ja tuijotti synkin silmin kaukaisuuteen.

-Tämän täytyy olla kipeä, Bessie huomautti kääriessään pois likaisen rievun, jonka alta paljastui hyvässä tulehtumisen alussa oleva haava. -Sinun ei pitäisi tehdä likaista työtä tällaisella kädellä.

Chris ei sanonut mitään, eikä hän edes vavahtanut, kun Bessie puhdisti haavan ja sitoi sen uudelleen. Tyttö mietti itsekseen, mitä mahtoi tarkoittaa viikko vedellä ja leivällä jalkaraudoissa. Millaista se ikinä olikin, sen vaikutus Chrisiin ei ollut selvästikään ollut toivottu, mikäli tuomari oli uskonut saavansa parannusta aikaan.

-Kiitos, nuorukainen sentään murahti, kun Bessie sulki lääkelaukkunsa. -Sinä olet huomattavasti näppärämpi kuin vankilan välskäri.

-Äiti on opettanut minua, vastasi Bessie tyynesti ja istuutui taas. -Onneksi olet nyt kotona, tuo haava vaatii seuraamista.

-Onneksi! Chris äännähti. -Mitä onnea siinä on? Parempi, kun olisin painunut suoraan helvettiin.

-Christopher!

-Älä hurskastele. Mitä minä täällä teen? Mitä minulla tehdään missään? Jos olisinkin ─ jos olisinkin kaatunut Tähdellä tuolla mutkassa ja taittanut niskani ─ se olisi ollut kaikkien etu!

-Lakkaa puhumasta tuollaisia, tyttö huudahti. -Sinä tiedät, ettei se ole totta. Isäsi ja äitisi ja sisaresi…

-Mitä iloa minusta heille on! Chris heitti päätään taaksepäin kuin villi hevonen. -Pelkkää harmia ja häpeää! Palvelustyttömme kuulemma sanoi lapsuudessani, että minä olen vaihdokas, jonka ilkeät keijukaiset ovat jättäneet talon oikean pojan tilalle, ja alan uskoa siihen itsekin, sillä miksi muuten…

-Tuollaista minä en rupea kuuntelemaan, Bessie napautti. -Jos sinusta kerran on vain harmia ja häpeää, ehkä voisit miettiä, mitä tekisit asian eteen.

-Mitä minä sen eteen voisin tehdä!

-Hillitä itsesi. Sinä pystyt siihen. Minä olen nähnyt.

He tuijottivat hetken toisiaan, Bessie haastavasti ja Chris uhitellen. Sitten Chris käänsi katseensa, nousi korituolista ja istuutui verannan kaiteelle Bessietä vastapäätä.

-Ne veivät Tähden, hän mutisi, aivan kuin lause olisi ollut ymmärrettävä jatko äskeiseen keskusteluun.

Bessie huokasi.

-Se oli vain hevonen, hän sanoi kuivasti muistellessaan, miten tuskallisesti rouva Murray oli koettanut keväällä liikkua katkenneella jalallaan.

-Se ei ollut ”vain hevonen”! Se oli… se oli ainoa, joka ymmärsi minua.

-Miten niin ymmärsi?

-Minä puhuin sille, Chris mutisi. -Se kuunteli.

Bessie rypisti kulmiaan. Olivatko kylän naiset sittenkin oikeassa? Oliko Chris mielenvikainen? Ja yhtäkkiä hän tunsi taas pelkoa. Oliko täällä vaarallista?

-En minä ole sekaisin, nuorukainen sanoi. -Sitä sinä nyt ajattelet, näen sen kyllä. Tietysti se oli vain hevonen. Mutta jollakin tavalla minusta tuntui, että se käsitti minua paljon paremmin kuin useimmat ihmiset. Se ei koskaan pelännyt minua, vaikka… vaikka olisin ollut millaisella päällä.

Chris katseli kauas yli laaksossa lepäävän kylän.

-Olen pahoillani, että äiti sotki sinut tähän, hän sanoi kuin itsekseen. -Minä en olisi tahtonut sitä. On kyllin surullista, että Jennie joutuu kärsimään. Hänellä pitäisi olla jo kosijoita, mutta kuka mies kosii tyttöä, jonka veljen maine…

-Sinä voit vielä palauttaa sen maineen.

Chris naurahti katkerasti.

-Minä toivon, että seuraavalla kerralla tapahtuu jotakin ─ minulle, tarkoitan. Äiti ja isä ja Jennie surevat hetken ja ovat sitten helpottuneita. Koko kylä on helpottunut. Kaikkien elämä jatkuu onnellisena, ja minua voidaan muistella toisinaan lempeästi, kuten vainajia kuuluu.

-Lopeta tuo, Bessie tiuskaisi. -Se on raukkamaista ja itsekästä puhetta, enkä minä tahdo kuulla sellaista!

-Älä sitten kuuntele! Sinä et käsitä minua, kukaan ei käsitä! Mene tiehesi ja ole tyytyväinen, mitä varten sinä ylipäätään…

-Chris, Bessie sanoi lujasti.

Nuorukainen veti syvään henkeä, kuin joku olisi iskenyt häntä palleaan.

-Anteeksi, hän sopersi. -Anteeksi. Se oli tulla taas. Tässä on mennyt monta päivää ─ viimeksi vankilassa minä…

Hän vilkaisi sidottua kättään.

-Ei siellä ollut niin paha kuin luulisi, hän mutisi. -Tarkoitan, että tiesin olevani turvallisesti säilössä ─ en pystyisi vahingoittamaan itseäni enkä muita ─ vartijoita oli selvästi varoitettu, eivätkä he tulleet lähelle saati juuri edes puhutelleet minua. Olisin voinut olla siellä pidempään. Ehkä minun pitäisikin olla.

-Christopher Stewart, sanoi Bessie, -ellet sinä lakkaa heti paikalla noista suunnitelmistasi, joissa milloin heittäydyt kuolemaan, milloin järjestät itsesi vankilaan lopuksi ikääsi, minä kyllästyn.

Yhtäkkiä Chris nauroi. Bessie tajusi, ettei ollut kuullut tämän nauravan montakaan kertaa lapsuuden jälkeen. Nauru tuli jostakin syvältä, voimakkaana ja lämpimänä, aivan kuin hillittömällä Christopher Stewartilla olisi sittenkin ollut viimeisenä komentajanaan sydän.

-Mitä sinä aiot nyt tehdä? Chris kysyi melkein uteliaasti. -Laitatko minulle suitset ja pidät niistä kiinni, kun alan vikuroida?

-En minä tiedä, Bessie vastasi rehellisesti. -En nimittäin usko vähääkään siihen, että minä edelleenkään voisin tehdä yhtään mitään.

-Teithän sinä äskenkin. Chris katsoi häneen miettiväisenä. -Miltä se tuntuu?

-Mikä?

-Kun hallitsee toista ihmistä.

Hän sai Bessien punastumaan.

-En minä… Mitä sinä höpsit!

He katsoivat taas toisiinsa, mutta nyt Bessie tunsi oudosti olevansa alakynnessä, ja lopulta hänen ruskeat silmänsä väistivät Chrisin kiinteää katsetta.

-Joko sinä söit illallista? hän mutisi. -Äitisi lupasi, että sitä pidetään sinulle lämpimänä.

Tarina jatkuu huomenna klo 12.00.  
 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti