maanantai 2. tammikuuta 2017

Joulun 2016 kertomus 10/12

 
-Minä en tahtoisi, että sinä lähdet, Jennifer sanoi haikeana. -On ollut niin turvallista, kun olet täällä!
Bessie naurahti.

-Sinä saat minut kuulostamaan poliisivoimilta! hän huudahti. -Minä toivon, että ihme on tapahtunut. Olethan sinä nähnyt hänet.

-Olen ─ mutta en voi uskoa sitä. Tarkoitan, että hän on aiemminkin yrittänyt, eikä siitä ole koskaan tullut mitään. Entäpä, jos hän lähtösi jälkeen menettää malttinsa kahta pahemmin!

-Juuri sitä sinun täytyy tehdä ─ uskoa häneen! Bessie katsoi Jennieen vakavasti. -Ellet sinä usko, hänen oma sisarensa, kuka sitten?

Oli sateinen, mustaakin mustempi marraskuun lopun ilta, ja he istuivat Kuusikukkulan kirjastossa takan ääressä käsitöineen. Rouva Stewart oli keittiössä tekemässä parhaansa Moragin ohjeistamiseksi, herra Stewart oli tallissa, eikä heillä ollut aavistustakaan siitä, missä Chris oli.

Tämä oli kuluneina viikkoina tahtonut taas olla yksin, mutta nyt toisella tapaa kuin keväällä ja kesällä. Bessie aavisti, että enää Chris ei niinkään paennut muita ihmisiä kuin koetti opetella tuntemaan sisältään paljastunutta uudenlaista nuorta miestä, joka oli heille kaikille vielä niin kovin vieras, vaikka sitäkin mieluisampi.

Chrisin luonne ei toki ollut kuluneina viikkoina muuttunut miksikään. Hän oli edelleen yhtä kiivas ja räjähdysaltis. Mutta yhä useammin hän sai ”silmänräpäyksensä”, kuten hän itse sanoi, sen verran aikaa ennen raivon purkautumista teoiksi, että ehti hillitä itsensä. Joskus hän yhä löi nyrkkinsä pöytään, joskus hän lähti ovet paukkuen huoneesta ─ mutta se kaikki oli kovin pientä verrattuna aiempaan.

Bessie tiesi, että hänen oli korkea aika lähteä kotiin. Chris ei tarvitsisi häntä enää, ei kukaan perheestä tarvinnut. Hän oli suorittanut tehtävänsä, jos se nyt edes oli ollut hänen aikaansaannostaan, kuten hän koetti toppuutella Chrisin vanhempien hämmästynyttä ja ylitsevuotavaa kiitollisuutta. Oli aika palata Glen Longiin, äidin luo, vihdoinkin!

Oudolla tavalla ajatus lähdöstä tuntui kuitenkin haikealta. Hän oli alkanut viihtyä Kuusikukkulalla, hän piti kovasti herra ja rouva Stewartista, hän oli ystävystynyt Jenniferin kanssa. Ja mitä tuli Chrisiin ─ hän olisi tahtonut olla ystävä tämänkin kanssa, mutta ei tohtinut enää hiiskahtaa mistään sellaisesta.

-Lanka loppui, Bessie sanoi harmistuneena ja laittoi kutimensa sivuun. -Minun pitää hakea lisää.

Hän kiiruhti yläkertaan ja etsi jo osittain pakatuista matkatavaroistaan uuden lankavyyhdin. Sen löydettyään hän jäi hetkeksi katsomaan ulos makuuhuoneen puutarhanpuoleisesta ikkunasta.

Miltä tuntuisi lähteä täältä tietäen, ettei koskaan enää palaisi kuin korkeintaan teekutsuille? Miltä tuntuisi nukkua taas kotimökissä, sen pienessä kamarissa, äidin kanssa?

Huoahtaen, vaikka ei itsekään tiennyt miksi, Bessie käännähti ja lähti alakertaan. Hän piti leveästä portaikosta, joka johti alas aulaan, sen koristeveistetystä käsipuusta ja lukuisien sukupolvien askelten kuluttamista porrasaskelmista.

Kirjaston ovi oli raollaan, ja Bessie pysähtyi vaistomaisesti toiseksi alimmalle askelmalle kuullessaan huoneesta Chrisin äänen. Vai niin, tämä oli tullut sisään. Jostakin syystä tieto sai tytön levottomaksi, niin että yhden silmänräpäyksen hän mietti, juoksisiko takaisin ylös.

-Nyt et saa olla typerä, hän mutisi itsekseen, astui alas viimeiset askelmat ja laski kätensä ovenkahvalle.

-Aiotko sinä kosia häntä? kuului Jennien kirkas ääni jännittyneenä ja riemukkaana.

-Tietysti, vastasi Chris yhtä hilpeästi. -Enhän minä voi päästää häntä pois. Miten minä selviäisin yksin? Siitä ei tulisi mitään.

-Milloin?

-Heti kun saan tilaisuuden ─ ennen kuin hän ehtii karata tiehensä.

Bessie otti askeleen taaksepäin ja hapuili tukea portaiden kaidepuusta. Hänen sydämensä tuntui putoavan kuin lennosta ammuttu lintu.

Chris aikoi kosia häntä ─ koska ei selvinnyt yksin, koska ei voinut päästää häntä pois, koska tahtoi pitää lapsenpiikansa! Chris ei tahtonutkaan yrittää pyrkiä parempaan itse, hän halusi Bessien olevan vastuussa käytöksestään!

Miksi se tuntui niin pahalta? Miksi se koski niin kovasti? Bessie puristi lankavyyhtiä nyrkissään, kunnes hänen kämmenensä ihoon painautui siitä epämääräinen viivojen verkosto. Ja hänen oli tunnustettava itselleen: jos Chris olisi sanonut sisarellaan aikovansa kosia, koska rakasti Bessietä, hän olisi ollut onnellisin tyttö koko maailmassa. Silloin Bessie olisi ollut valmis luottamaan, uskomaan parasta, kestämään mitä tahansa, kunhan vain Chris olisi sanonut rakastavansa häntä.

Mutta Chris sanoi vain, ettei selviäisi yksin!

Hänen oli rauhoituttava. Hänhän tässä oli koko kesän saarnannut Chrisille itsehillinnästä! Nyt oli elettävä kuten oli opettanut. Bessie veti syvään henkeä, ryhdistäytyi, pakotti kasvoilleen hymyn, kuin olisi lankaa etsiessään muistanut jotakin hauskaa ja nyt kiiruhtaisi kertomaan siitä Jennielle hämmästyen ja ilahtuen, kun myös Chris olisi paikalla. Hän lähtisi kotiin aivan pian, varmaan jo huomenna, hänen oli vain huolehdittava siitä, ettei Chris saisi tilaisuuttaan puhua mitään mistään kiusallisesta ennen sitä.

Ulkonaisesti levollisena Bessie astui takaisin kirjastoon, oli täsmälleen soveliaan hämmästynyt Chrisin läsnäolosta, pyysi tätä pitelemään hänelle lankavyyhtiä, kuten monesti aiemminkin, ja liittyi sisarusten rupatteluun. Chris oli hyvin kiinnostunut hänen lankaa odottavasta kutimestaan ja esitti siitä tietoisen typeriä kysymyksiä samalla kun piteli vyyhtiä mahdollisimman taitamattomasti ja kömpelösti saadakseen heidät nauramaan.

Sitten Jennie kääri käsityönsä pois ja nousi.

-Minä menen katsomaan, tarvitseeko äiti apua, hän sanoi. -Tai oikeammin ─ menen katsomaan, mitä apua äiti tarvitsee. Morag on mahdoton!

Ellei Bessie olisi kuullut äskeistä keskustelua, hän olisi vain nauranut ja huoannut ja puistanut päätään, kuten he tekivät aina Morag-parasta puhuttaessa. Mutta nyt hän tunsi kutinaa niskahiuksissaan tajutessaan, miksi Jennie niin innokkaasti järjesti itsensä pois huoneesta.

-Jos minä… hän sanoi nopeasti ja aikoi nousta lankakerä käsissään, mutta tunsi sen olevan aivan kuin kiinni jossakin, niin että putosi takaisin tuoliin.

-Anteeksi, sanoi Chris muka hämmästyneenä, -menikö se solmuun?

Hän oli Bessien huomaamatta onnistunut pudottelemaan vyyhdin toisesta päästä lankaa lattialle niin, että lankakerän ja vyyhdinlopun perässä roikkui nyt painava, sotkuinen takkupallo.

-Hyvä tavaton! Bessie puuskahti, ja samassa Jennie oli jo livahtanut ovesta. -Mitä varten sinä et yhtään katso, mitä teet!

-Minusta on niin mukavaa kuunnella, kun sinä nuhtelet minua, Chris kiusoitteli ottaen kasvoilleen ylitsevuotavan autuaan ilmeen.

Hän tapasi aina silloin tällöin hyvällä tuulella ollessaan härnätä Bessietä tällä tavalla, kun tyttö moitti häntä jostakin, mutta nyt Bessie ei alkanut nauraa, kuten tavallisesti. Sen sijaan hän riuhtaisi kerää niin, että loppukin lankasotku lähti Chrisin käsistä ja seurasi mukana.

-Etkö sinä häpeä! Tämän selvittämisessä on aivan hirveä työ.

-Puhu vielä, Chris mutisi ja nojasi päätään lepotuolin selkänojaan silmät puoliummessa.

-Oletko sinä tullut hulluksi! Bessie ei enää tiennyt, oliko ennemmin vihainen langan sotkemisesta kuin tuosta naurettavasta pilailusta, joka tuntui tänä iltana jollakin tavalla pelottavalta.

-Mitä sinä ikinä vain tahdot!

-Chris, kuunteletko sinä minua!

-Minä voisin kuunnella sinua lopun elämääni.

-Mitä minä sitten juuri sanoin?

-Tiedätkö sinä, miten ihana olet?

Bessie heitti lankakeran kaikkine sotkuineen kädestään, hypähti pystyyn ja aikoi juosta ovelle. Mutta Chris, joka oli lojunut lepotuolissa mukamas unelmoiden, oli äkkiä pystyssä, pysäytti hänet, tarttui hänen käsiinsä ja polvistui kuin sinä iltapäivänä, jolloin oli ensimmäisen kerran hillinnyt itsensä.

-Bessie, anna anteeksi typerä hevosenleikkini! Haluathan sinä vuorostasi kuunnella minua?

-Ei, Bessie parahti. -Ei, Chris.

Nyt Chris ei todellakaan kuunnellut häntä.

-Bessie, minä en kestä päivääkään ilman sinua. Älä lähde. Jää tänne. Mene kihloihin kanssani, tule vaimokseni! Minä lupaan, minä vannon, että tulen sinun arvoiseksesi. Minä teen kaikkeni. Olethan nähnyt, miten minä yritän? Jos sinä vain tahdot jäädä!

Bessie koetti riuhtoa itseään irti, mutta taaskin Chris suuteli hänen käsiään, ja katsoi sitten häneen silmillä, jotka olivat kirkkaat ja toiveikkaat.

-Bessie, minä uskon, ettet ole kylmä minua kohtaan. Sano, että olen oikeassa. Sano, että tahdot!

-Ei, Bessie äännähti. -Ei!

-Mitä? Chrisin ilme muuttui epäuskoiseksi.

-Minä en tahdo. Minä haluan pois. Kotiin. En tahdo tulla vaimoksesi. Sinä selviät kyllä ilman minua. Minun tehtäväni on ohi!

Ja käyttäen hyväkseen Chrisin hämmennystä Bessie riuhtaisi kätensä irti, juoksi aulaan, sieppasi shaalinsa ja syöksyi ovesta ulos sateeseen, pihan halki, alas tietä kohti kylää.

Tarina jatkuu huomenna klo 12.00. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti