keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Joulun 2016 kertomus 12/12

 
Jouluaaton ilta alkoi hämärtyä, kun Bessie vaelsi hautausmaan poikki. Kuutamo loi pitkiä varjoja hangelle hautakivistä ja kirkosta, joka seisoi pimeänä ja hiljaisena paikallaan kuin unelmoiden tulevasta aamusta, kynttilöiden loisteesta ja joulun sanomaa kuulemaan kiiruhtavasta seurakunnasta. Mutta nyt ei ketään muuta ollut liikkeellä. Kaikki olivat kodeissaan tekemässä viimeisiä jouluvalmisteluja.

Isän hautakivi oli yhtä jäykkä ja musta kuin kaikki muutkin. Mutta siltikin Bessiestä tuntui, kuin siinä olisi ollut outoa lämpöä, kuin hän olisi nähnyt siinä isän kuvan, sen kuvan, jonka oli kuulemiensa kertomusten perusteella luonut.

-Hyvää joulua, isä, hän kuiskasi ja kyykistyi kaivamaan lumeen pientä kuoppaa kynttilälle. -Äidiltä terveisiä. Hän tulee huomenna.

Äiti halusi aina valaa jouluksi muutamia paksumpia ja matalampia kynttilöitä tuotavaksi hautausmaalle. Bessie asetti nyt sellaisen tukevasti lumikuopan pohjalle, taputteli sen juurelle vielä lunta, jotta se pysyisi hyvin pystyssä, ja riisui sitten lapasensa ottaakseen tulitikut esiin.

-Ei tunnu yhtään joululta, isä, hän kuiskasi hautakivelle. -Miten voisi olla joulu, kun on niin onneton!

Ensimmäinen tulitikku sammui sihahtaen, ennen kuin hän sai sen edes lähelle kynttilän sydäntä.

-Epäilitkö sinä koskaan äitiä kosiskellessasi, ettei hän välittäisi sinusta?

Toinen tulitikku paloi kirkkaalla liekillä, mutta kynttilän sydän ei ottanut syttyäkseen, ja lopulta Bessien oli pakko pudottaa tikku kädestään, kun se alkoi polttaa hänen sormiaan.

-Vai oliko kaikki koko ajan selvää? Muistitko sinä sanoa hänelle, että rakastat häntä, isä? Muistiko hän sanoa sen sinulle?

Kolmannella yrittämällä kynttilän liekki syttyi, mutta tuulenpuuska puhalsi sen saman tien sammuksiin. Bessien huulilta kirposi nyyhkytys. Eikö isäkään ymmärtänyt häntä!

Hän kuuli kiviaidan takaa jonkin äänen ja katsoi vähän säpsähtäen taakseen. Vaikkei Bessie pelännyt öistä hautausmaata, kuten monet tekivät ─ olihan isä siellä, eikä siinä siksi voinut olla mitään pelättävää ─ hän tajusi yhtäkkiä olevansa aivan yksin kuutamossa.

Kiviaidan renkaaseen oli kiinnitetty kaunis hiirenharmaa tamma. Bessie huokasi itsekseen. Mitä Archiella oli täällä tekemistä?

-Annahan kun minä.

Joku oli tullut huomaamatta Bessien taakse ja seurannut hänen yrityksiään kynttilän parissa. Nyt lämmin käsi vei tulitikkurasian hänen sormistaan, raapaisi tikun ja suojasi kämmenellään kynttilän liekkiä, kunnes se paloi kirkkaana ja tasaisena ja valaisi isän nimen hautakivessä, aivan kuin ne olisivat olleet isän kasvot, jotka olivat taipuneet suopeaan ja siunaavaan hymyyn.

Bessie oli noussut ja perääntynyt, mutta oli lumihangessa vähällä kompastua helmoihinsa ja lentää selälleen. Christopher Stewart oli kyykyssä hautakiven luona ja seurasi kynttilänliekin kasvamista ja vahvistumista niin kauan, ettei se varmasti enää sammuisi. Sitten hän kohottautui, katsoi Bessieen ja ojensi tulitikut.

-Ole hyvä.

Bessie tuijotti tulitikkurasiaa, kuin ei olisi käsittänyt, mikä se oli ja mitä sillä piti tehdä. Sitten hän katsoi yhtä kummastuneena hautakiven edessä palavaa kynttilää. Mutta hän ei tahtonut katsoa tuohon nuoreen mieheen, joka seisoi niin lähellä.

Chris naurahti vähän ja laski tulitikut Bessien lapasten päälle, jotka olivat hautakivellä.

-Archie arveli, että… minä voisin tulla, hän sitten sanoi melkein ujosti. -Äitisi kertoi, että olet täällä.

Bessie veti henkeä. Oliko Chris käynyt heillä? Nyt?

-Minä olisin tullut heti, jos olisin tiennyt sinun toivovan… Luulin pelästyttäneeni sinut taas, Bes. Luulin, että… että säikähdit minua. Siksi minä… minä ajattelin, että on parempi, kun joku käy ensiksi kysymässä, saanko tulla. Mutta sinä et tahtonut tavata äitiä etkä Jennieä.

-En minä… en minä säikähtänyt, Bessie sopersi ja hieroi käsiään, joita alkoi palella viimassa.

-Mitä sitten tapahtui? Bes, minä luulin ─ se oli varmaankin itserakasta, mutta minä kuvittelin, että… Äh! Minun olisi pitänyt käsittää, ettei se voi olla mahdollista.

-Mitä? Bessie kysyi, ja nyt hän katsoi Chrisiin.

He eivät olleet nähneet viikkoihin, sillä Bessie ei ollut tahtonut mennä kotiinpaluunsa jälkeen edes kirkkoon. Ja aivan kuten isästä, Bessie oli alkanut tehdä mielessään kuvaa Chrisistä niinä pitkinä iltoina, jolloin oli koettanut itkeä vuoteessa niin hiljaa, ettei äiti kuulisi.

Mutta hän tajusi, että jos isä olikin suostunut hänen mielikuvituksensa vietäväksi, Chris ei. Tämä oli liian elävä, liian väkevä kahlittavaksi hänen haavekuvaansa.

-Miten sinä voisit tuntea mitään minua kohtaan! Miten sinä voisit kaiken jälkeen kunnioittaa minua, rakastaa minua! Minun olisi pitänyt käsittää se, eikä elätellä turhia unelmia.

Bessieltä pääsi pieni äännähdys.

-Mutta sitten Archie kuitenkin sanoi… Chris epäröi, aivan kuin ei olisi tohtinut toistaa sitä, mitä oli kuullut. -Että sinä… saattaisit sittenkin puhua kanssani.

-Mitä muuta hän sinulle sanoi? Bessie parka kuiskasi häpeästä suunniltaan.

-Vain sen. Että minun kannattaisi yrittää tulla käymään itse. Ettet sinä ehkä ajaisi minua pois. Sinä kuulemma selittäisit loput.

Bessie ei osannut sanoa enää mitään. Hän painoi päänsä ja koetti vetää sormiaan takkinsa hihojen sisään niitä lämmitelläkseen, sillä hän ei voinut astua niin lähelle Chrisiä, että olisi ottanut lapasensa.

Mutta äkkiä lumi narahti, ja Chris oli hänen edessään ja sulki hänen kätensä omiinsa.

-Bessie. Minä en tiedä, onko minulla vieläkään toivoa. En tiedä, voitko sinä vieläkään edes harkita ─ mutta minä kysyn silti, sillä minä en voi elää sinua, minä en selviä ilman sinua…

-Minä en tahdo! Bessie parkaisi ja koetti tempaista itsensä irti. -Minä en tahdo ryhtyä sinun lapsenpiiaksesi!

-Mitä?

-Sitähän sinä tarkoitat. Sinä haluat jonkun, joka pitää sinut suitsissa ─ ettei sinun tarvitse itse nähdä mitään vaivaa!

-Mitä? Chris toisti. Hänen otteensa Bessiestä koveni, ja hänen katseessaan välähti, ja Bessie ehti ajatella sen tapahtuvan nyt: Chris räjähtäisi hänelle. Mutta sitten tämä yhtäkkiä veti syvään henkeä ja sulki hetkeksi silmänsä. Ja kun nuori mies katsoi taas Bessieen, vaara oli ohi, kipinä ei ollut ehtinyt ruutiin asti. -Olenko minä sanonut sinulle sillä tavalla?

-Kutakuinkin!

-Voi hyvä Jumala, Chris mutisi. -Bessie, mitä sinä nyt puhut?

-Sinä sanoit, että et kestä päivääkään ilman minua ─ ettet selviä yksin! Minä kuulin, kun sinä sanoit niin Jennielle, ja niin sinä sanoit minullekin!

-Niin sanoin, tietenkin! Minä en kestä ilman sinua, en selviä ilman sinua ─ koska minä rakastan sinua!

-Et sinä niin sanonut! Bessie sopersi, ja yhtäkkiä hän oli kiitollinen siitä, että Chris piteli häntä käsistä, sillä hänen polvensa tuntuivat pettävän.

-Hölmö nainen, nuorukainen puuskahti. -Senkö tähden sinä ─ voi hyvä tavaton, oletko sinä niin tyhmä!

-Jos sinä yrität kosia minua, Bessie tiuskaisi, -älä aloita solvaamalla!

Chris alkoi nauraa syvää, lämmintä nauruaan. Ja yhtäkkiä hän hellitti Bessien käsistä ja sen sijaan kietoi käsivartensa tämän ympäri ja sieppasi tytön lujasti syliinsä.

-Elizabeth MacColl, hän sanoi juhlallisesti, -minä rakastan sinua. Rakastan sinua niin, että olen ollut nämä viikot aivan kuin elävä kuollut, kun sinä et ole ollut lähelläni. Rakastan sinua niin, että ellet sinä suostu vaimokseni, minä en huoli ketään muuta koko maailmassa ─ sammukoon vaikka Kuusikukkulan Stewartien suku minun puolestani, sillä ei ole väliä, millään ei ole väliä! Minä ratsastan itseni ja Tähden kuoliaaksi ja hankkiudun vankilaan lopuksi elämääni, jos sinä et suostu minulle.

Bessie koetti rimpuilla irti, mutta yhtäkkiä tuntui suloiselta, kun Chris piteli hänestä niin lujasti, ettei hänellä ollut mitään mahdollisuuksia päästä vapaaksi.

Ja sitten Chris kumartui suutelemaan jotakin aivan muuta kuin hänen käsiään.

-Anteeksi, nuorukainen sanoi katuvana, kun Bessie lopulta nojasi vavisten poskeaan hänen rintaansa vasten. -Anteeksi. Käyttäydyin rumasti. Jälleen kerran. Minä olen liian itsekäs, edelleen. Mutta siltikin, Bessie… uskallanko minä toivoa?

-Rakastatko sinä minua todella? Bessie kuiskasi.

-Rakastan, Chris kuiskasi vastaan ja koetti nähdä hänen hatunlierin suojaamat kasvonsa. -Minä rakastan sinua. Minä lupaan sanoa sen sinulle joka aamu ensimmäiseksi ja joka ilta viimeiseksi koko lopun elämäni, jos tahdot, ja joka aterialla, ja vaikka joka lauseen aluksi, jos se on siitä kiinni! Säikäytinkö sinut taas? Bessie, ethän sinä pelkää enää minua?

-En, Bessie mutisi ja uskalsi hiukan kohottaa kasvojaan. -En sinua.

-Mitä sitten?

Bessie muisti, mitä äiti oli sanonut hänelle eteisessä.

-Tätä… kaikkea.

-Mitä kaikkea? Chris kysyi kiusoitellen tajutessaan hänen hämmennyksensä syyn.

-Sitä… mitä sinä sanoit.

-Ja mitä minä juuri sanoinkaan?

-Voi älä! Bessie sopersi onnettomana.

-Bessie, jos sinä olet kuvitellut minusta hyvin epämiellyttäviä asioita vain sen tähden, etten ymmärtänyt ensimmäiseksi lausua sinulle tiettyjä sanoja, on minusta hiukan epäoikeudenmukaista, ellet sinä itse…

-Minä kuiskaan! Bessie nousi varpailleen yltääkseen kuiskaamaan kolme sanaa Chrisin korvaan. Sen jälkeen hän aikoi taas kätkeä kasvonsa, mutta Chris oli liian nopea. Bessien hattu liukui hänen päästään ja jäi roikkumaan niskaan nauhojen varassa, ja viima pörrötti hänen hiuksiaan, mutta häntä ei paleltanut, ei enää edes käsistä, jotka hän oli kietonut lujasti Chrisin kaulaan heidän suudellessaan.

-Mitä luulet, nuori mies sanoi sitten, -onko liian myöhä tulla tapaamaan äitiäsi?

Bessie punastui ja puisti päätään.

-Me valvomme äidin kanssa joskus koko jouluyön yhdessä, hän sanoi ujosti. -Ja jos sinä kerran jo kävit meillä…

-Minä toivon, että hän luottaa minuun ─ tarkoitan, että minä teen kaikkeni, jotta olisit onnellinen, Chris sanoi vakavasti. -Enää minä en tohdi antaa suuria lupauksia siitä, että muuttuisin täysin, Bes, niin kovasti kuin tahtoisinkin, niin kovasti kuin itse niihin uskoinkin… sinä iltana. Mutta minä uskallan luvata, että taistelen. Jumalan avulla, ei niin, että sinun tarvitsisi pitää suitsista.

-Minä autan sinua missä vain voin, Bessie sanoi vakavasti. -Minä en jätä sinua taistelemaan yksin!

Kun he lopulta irrottautuivat toisistaan ja Bessie asetti hatun takaisin päähänsä ja veti lapaset käteensä, hän aivan kuin havahtui.

-Missä Archie on? hän kysyi nolona. Hyvänen aika, jos tämä oli nähnyt heidät ─ jos ylipäätään joku olisi nähnyt heidät! Bessiellä ei ollut pienintäkään epäilystä siitä, mitä mieltä vaikkapa rouva Dennieston olisi ollut heidän käytöksestään ja sen soveltuvuudesta hautausmaalle.

-Archie? Chris rypisti kulmiaan. -Minkä tähden sinä hänestä rupeat puhumaan?

-Hevosen tähden ─ voi Chris, miten hän saattoi, mitä hän oikein ajatteli!

Chris katsoi Bessieen kummissaan.

-Minun mielestäni hän ajatteli ystäväänsä enemmän kuin tämä olisi koskaan ansainnutkaan.

-Mitä sinä tarkoitat? Eikö ole kauheata, että hän osti Tähden?

-Ei, Chris sanoi, ja hänen äänensä värähti. -Se oli… se oli jaloa.

Bessie tuijotti häntä.

-Mitä sinä puhut?

-Archie oli kuullut, että Tähti myydään huutokaupassa, ja huusi sen itselleen kaikkien muiden nenän edestä. Kilpa oli kuulemma kova.

-Niin, sitähän minä tarkoitan!

-Ja sen jälkeen hän tuli käymään ja tiedusteli, tahtoisinko minä lunastaa sen takaisin. Chris hymyili tavalla, joka paljasti, että Archie olisi yhtä hyvin voinut kysyä häneltä, paistoiko aurinko päivällä ja kuu yöllä.

-Tarkoitatko… Vasta nyt Bessie tajusi asiayhteyden. -Onko Tähti taas sinun?

-Tähti kuuluu minulle. Chrisin sormenpäät pyyhkäisivät Bessien poskea. -Kuten sinäkin. Te kaksi käsitätte minua paremmin kuin kukaan muu. Luuletko, että jaksatte sitä jatkossakin?

-Miten sinä keväällä sanoitkaan? Bessie kysyi hymyillen. -Tähti jaksaa kantaa kyllä meidät molemmat!



Tähän päättyy ensimmäinen joulutarinanne. Toivottavasti piditte siitä! Huomenna tarina ”Panttivanki” alkaa ilmestyä tässä blogissa klo 12.

Kun syksyllä aloin haaveilla tarinapaketin kirjoittamisesta täksikin jouluksi, yksikään aihe tai Betty-sarjan hahmo ei tuntunut tarpeeksi kiinnostavalta. En yksinkertaisesti keksinyt juonta, vaikka te lukijat koetitte sitäkin hahmotella.

Sitten sain yhtäkkiä eräänä lauantaiaamuna aivan voittamattoman halun lukea pitkästä aikaa toissa loppiaisen kertomuksen Cathyn ja Tomin tarinasta. Ja sitä lukiessa kiinnitin huomioni sivuhahmoon, Tomin äitiin, Bessieen.

Mitä tiesin Bettyn isovanhemmista? En paljonkaan. Isoisän erittäin äkkipikainen luonne mainitaan sekä joulupäivän 2014 paketissa että ensimmäisessä Grace-kirjassa Stuartin ongelmien yhteydessä. ”Minä en häntä muista, olin parivuotias kun hän kuoli, mutta kuulemma vain isoäiti osasi käsitellä häntä”, Betty toteaa isoisästään kohtauksessa, jossa Duncan pohtii puolitosissaan Stuartin sulkemista komeroon. (Koivurannassa oli tuskin yhtä suuria komeroita kuin Kuusikukkulalla.)

Tämä alkoi kuulostaa jo lupaavalta! Tästähän saisi tarinan. Tiesin jo, millaisen.

Mutta mitä muuta tarinassa pitäisi ottaa huomioon?

Tietysti on tuttu kertomus kadonneesta kuitista ja maakaupoista, joita Bettyn isä ei usko todeksi, ennen kuin alkuperäinen kuitti löytyy. Vasta tuota Betty maailmalla -kirjan kohtaa lukiessani tajusin jo nimenneenikin isoisän ─ ja samalla sain etunimen muutamalle muulle tarinan hahmolle, mm. Cathyn isälle, joka on tässä tarinassa vielä naimaton nuori mies. Ilmeisesti vuosien mittaan Ebenezer Clarken välit Chris Stewartiin paranivat, vaikka Clarke ei kuittia todistaessaan tiennyt, että hänen vielä tuolloin syntymättömästä tyttärestään tulee Chrisin miniä.

Mitä maakauppoihin tulee, ne tietysti toteutuivat Christopher Stewartin ja Archibald Davidsonin välillä vanhan ystävyyden nimissä! Mutta Chris oli näköjään huolimaton (tai liian huolellinen) kuittien säilyttäjä, ja lisäksi kuoli suhteellisen nuorena, alle 60-vuotiaana, jos Betty oli parivuotias hänen kuollessaan ja hän oli syntynyt noin 1830. Niinpä seuraava sukupolvi onnistui kehittämään asiasta klassisen Montague-Capulet-kiistan. Bessien täytyi elää pidempään, mutta sairastellen, koska Betty muistaa hänen lääkkeidensä tuoksun ja sen, miten pujahti Kuusikukkulan yläkertaan kuulemaan isoäidin tarinoita.

Entä muuta? Johnin kavallussyytteen yhteydessä Kuusikukkulalla ohimennen mainittu ”isotäti Jenniferin astiakaappi” tietysti paljasti, että Christopherilla oli sisar. (Alan tulla aika varovaiseksi sen suhteen, mitä tietoja ja nimiä noin vain huolettomasti ripottelen tarinaan!)

Effien muistopuheessa Bettyn isä kertoo, miten tämä oli tullut aputytöksi Kuusikukkulalle sinä syksynä, jolloin hänen vanhempansa oli vihitty, ja miten Bessie oli opettanut tytön hoitamaan taloutta. Tästä sain idean siihen saakka jatkuvasti vaihtuviin palvelustyttöihin. Ilmeisesti jokin muutos talon isännässä todella tapahtui rakkauden myötä, kun Effie jäi vuosikymmeniksi!

Myrskyn vuosien aikana Cathy kertoo, että vielä Tomin vanhemmat puhuivat gaeliä kotikielenään. Yksityiskohta oli pieni ja sinänsä merkityksetön, mutta halusin sen mainintana tarinaan.

Idea tarinan loppukohtauksen sijoittamisesta hautausmaalle ja kynttilän sytyttämisestä tuli sitten aivan jostakin muualta. Facebookissa kaverini huvitti syksyn mittaan meitä julkaisemalla päivityksissään sadan vuoden takaisesta joululehdestä löytämäänsä tarinaa jatkokertomuksena. Alku oli lupaava, ja olimme kovasti innoissamme. Mutta tarina hiipuikin jahkaamiseksi nuorukaisesta, jonka rakastettu oli kuollut ja joka kävi joka ilta sytyttämässä tämän haudalle kynttilän vilkaisemattakaan kehenkään toiseen tyttöön. Me lukijat, jotka olisimme kirjoittaneet aivan toisenlaisen lopun, petyimme pahasti. Tässä se vaihtoehtoinen loppu nyt tavallaan on ─ Chris Stewartkin tuossa vähän jahkaa, mutta ei sentään loputtomiin!

En tiedä toista sukusaagaa, jossa tietysti pisteestä aloitettaessa jatkettaisiin tarinaa sekä eteen- että taaksepäin. Täytyy sanoa, että se on haasteellista, mutta myös osa Bettyn maailman viehätystä. Ja kirjoittajana juuri taaksepäin kirjoittaminen, sen hyödyntäminen, mitä lukija jo tietää, on tavattoman kehittävää!

Saa nähdä, vieläkö Bettyn esi-isissä mennään pidemmälle ─ pastori kun sensuroi niin kovin hienotunteisesti jonkin selvästi mehevän tarinan 1600-luvulla eläneestä Douglas Stewartista. Mitään en lupaa, mutta olisihan se joskus hauska tietää tästä arvostetusta suvusta enemmän, kun ei se sitten sammunutkaan…

Huomenna klo 12 sitten aivan toisenlaista, vielä romanttisempaa tarinaa toistasataa aiemmalta ajanjaksolta, mutta osittain samoista maisemista!

14 kommenttia:

  1. Kiitos Kaisa! Tämä oli ihana tarina!!

    VastaaPoista
  2. Kiitos Kaisa! Näitä on ollut ihana lukea!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos itsellesi, että olit mukana! :)

      Poista
  3. Kiitos tarinasta! Tätä oli ihana lukea ja odottaa. 😊

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minustakin on aika tylsää, kun tämä nyt loppuu. :D

      Poista
  4. Ah, tämä oli ihana tarina!!! <3 <3 <3 Huomista odotellessa... :)

    VastaaPoista
  5. Kiitos Kaisa ja hyvää loppuvuotta! Kuin nämä sitten kahdessa illassa putkeen kun pääsin lopulta alkuun, en malttanut lopettaa.

    Marjukka

    VastaaPoista