lauantai 14. tammikuuta 2017

Panttivanki 10/12

 
Tulisijassa räiskyi valkea, pieni turvekattoinen mökki oli lämmin ja hämyisä. Sen ainoaan vuoteeseen oli laskettu vatsalleen Callum MacRob, ja ‘Ille an Uamhin parturi, jossa oli hiukan välskärin vikaa, koetti parhaillaan saada luotia pois hänen selästään. Isabel oli polvillaan vuoteen ääressä, silitti Callumin kiiltävänmustaa tukkaa ja kuiski tämän korvaan lohduttavia sanoja, vaikka mies oli tajuton.

Ovi avautui ja Margaret Stewart astui sisään.

-Mitä kuuluu? hän kysyi hiljaa.

Isabel nousi silmiään pyyhkien.

-Hän ─ hän ei ole vieläkään herännyt! Voi, mitä olen saanut aikaan!

-Ette te ole saanut aikaan yhtään mitään, Margaret-rouva sanoi päättäväisesti. -Tulkaa istumaan ja ottakaa tästä vahän viskiä, se rauhoittaa.

Isabel istui nikotellen ja nieli viskiryypyn, vaikka se poltti hänen tottumatonta suutaan kuin tuli.

Callumin ampumisen aiheuttama hälinä oli toisaalta auttanut ylämaalaisia pakoon, sillä hysteerisesti kirkuvat ja pyörtyilevät naiset olivat olleet sotilaiden tiellä, ja heidän aseensahan olivat Stewartien takana. Niinpä sekä Isabel että Callum oli saatu ulos Fort Williamista ja tuotu majaan, erääseen Alec Stewartin piilopaikoista, sillä onnettoman kapinan jälkeen hänen oli aina silloin tällöin täytynyt ”painua kanervikkoon”, kuten jakobiitit sanoivat.

-Enta Glen Uamh? Isabel kysyi pystyessään taas ajattelemaan selkeästi.

-Siellä on toistaiseksi rauhallista, mutta miehet ovat valmiina. Alec on lähtenyt Glasgow’hun, sieltä kuulemma mahdollisesti tulee hänen mukanaan jotakin, joka auttaa meita.

-Glasgow’hun ─ voi, ennen kuin hän ehtii takaisin…

-Kuulkaahan, tyttöseni. Margaret-rouva kohteli Isabelia nyt hyvin äidillisesti, olihän tämä hänen miehensä gillien vaimo. -Tämä asia ei ole enää meidän vallassamme, tapahtuu niin kuin Jumala tahtoo…

-Mutta minusta tuntuu, kuin olisin murhannut Callumin! Isabel katsoi Margaret­rouvaa pohjattomin sinisin silmin. -Jos olisin hillinnyt itseni, pitanyt tunteeni omana tietonani...

-…olisitte molemmat tulleet onnettomiksi. Älkää hupsutelko, te ette ole tehnyt mitään väärää. Jos tuo punatakki on sellainen pakana, että ampuu toista kirkossa ja vielä takaapäin… Kas niin, kas niin.

Isabel oli purskahtanut itkuun ja painanut päänsä päällikön vaimon syliin.

Samassa parturi lopetti työnsä, pakkasi välineensä pieneen rasiaan ja sanoi jotakin gaeliksi.

-Hän sanoo, että sai luodin pois, Margaret-rouva käänsi.­ Haavakuumeen vaara on nyt pienempi. Teidän on oltava hyvin urhoollinen.

-Mitä minun on tehtävä? Isabel kysyi nöyrästi ja kuivasi silmänsä. Hän päätti, ettei itkisi enää.

-Mary tulee tänne äitinsä kanssa ─ teidän on puhdistettava haava päivittäin ja vaihdettava side, ja annettava Callumille juotavaa seka jotakin laihaa keittoa syötäväksi, mikäli hän tulee tajuihinsa.

-Minä en osaa keittää, Isabel ilmoitti nolona.

-Sitä minä en ihmettele. Hymy vilahti Margaret-rouvan kasvoille. -Mutta Rose MacRob opettaa teitä. Malcolm lähtee nyt, mutta minä jään luoksenne, kunnes Mary ja Rose tulevat, teidän ei ole hyvä olla yksin.

-Entä... Glen Uamh?

-Alec jätti johdon Lachlanille, tämä on taitava soturi. Älkää murehtiko sitä nyt, minä uskon varmasti, että kaikki käy vielä hyvin.

Isabel nousi ja meni istumaan vuoteen laidalle. Callum oli hyvin kalpea ─ musta tukka ja tummat kulmat tekivat vaikutelman suorastaan jarkyttavaksi ─ mutta hän hengitti rauhallisesti. Selkää kiertävä side oli puhdas ja siisti. Isabel peitteli miehen hellästi ja päätti, että koska hän nyt kerran oli ylämaalaisen vaimo, oli hänen kestettävä tämä koettelemus kuten ylämaalaisen ainakin.

Samaan aikaan Alec Stewart istui serkkunsa, juristi Torquil Stewartin työhuoneessa ja tuijotti lakimiestä, joka seisoi ikkunan ääressä ja siirsi painoaan vuoroin varpaille, vuoroin kantapäille. Ulkoa kuului kaupungin meteli.

-Minun isäni sanoi aikoinaan, ettei kenenkään ylämaalaisen pitaisi ryhtyä lakimieheksi, Torquil Stewart sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen. -Ymmärrän häntä nyt ─ ylämaalainen lakimies ei ehdi tehdä muuta kuin auttaa sukulaisiaan pulasta.

‘Ille an Uamh naurahti.

-Enkä minä ymmärrä, mitä minun pitäisi tehdä. Tuo traaginen lemmenparihan on vihitty...

-Lordi ja kapteeni voivat vaatia vihkimisen mitätöintiä ─ väittää esimerkiksi, että tyttö oli mielenhäiriössä ─ ja sen jälkeen lakaista Glen Uamhin tasaiseksi! Sitä paitsi, Alec Stewart jatkoi ja meni serkkunsa luo, -Callum on läheisin gillieni, kuin oma poikani ─ Torquil, miltä sinusta tuntuisi, jos oma poikasi olisi ammuttu alttarilla?

Torquil Stewart hymähti.

-Luultavasti ratsastaisin yli vuorten ja laaksojen kuin puolivilli suoraan lähimmän asianajajaserkkuni luo. Tämä on vähän kiusallista, Alec. Sinun maineesi ei ole kaunis ─ nimesi liitetaan liian moneen jakobiittiseen vehkeilyyn.

-Minun nimeäni ei tarvitse tässä asiassa mainita!

-Sitäpaitsi tyttö on Loudounin jaarlin ainoa lapsi ─ sekin on vakavaa. Lisäksi tuo kapteeni, johon olet niin ihastunut, on kai tullut lordin mukana Lontoosta. Kestää viikkoja, ehkä kuukausia, ennen kuin saan hänestä mitään taustatietoja.

-Meillä on aikaa vain pari päivää ─ kenties Fort Williamin sotilaat ovat tällä hetkellä Glen Uamhissa!

-Mikä sanoit hänen nimensä olevan ─ Peafield, aivan. Mistä tiedät, että hänen menneisyydestään voidaan kaivaa esiin jotakin rumaa?

Alec Stewart kohautti kärsimattömasti olkapäitään.

-En minä tiedäkään ─ toivon vain! Hän on kovin nuori kapteeniksi ─ ja tuo takaapäin ampuminen osoittaa, ettei hän ole suinkaan mikään mallikelpoinen sotilas ─ etkö voi kaivaa esiin jotakin lahjomisskandaalia tai vastaavaa…

-Minä luulen, että lordi Loudoun pitäisi parempana vävynä lahjomisskandaalin aiheuttajaakin kuin sinun gillietäsi. Lakimies hymyili kuivasti. -Peafield? Se on tuttu nimi... Frederick Peafield?

-Niin.

-Minä lähden kaupungille. Sinä pysyt täällä, etkä pistä nenääsikään huoneiston ulkopuolelle, tai väännän niskasi nurin. Pysy poissa ikkunoistakin, en tahdo tulla tunnetuksi jakobiittimielisenä. Torquil Stewart veti takin ylleen ja otti hattunsa. -Tulen takaisin heti kun olen asiani ajanut ─ luulen, että sinun gilliesi tulee vielä hyvin onnelliseksi pikku ladynsa kanssa.

Isabel makasi lämpimän taljan alla penkilla, jolle rouva MacRob oli sijannut hänelle vuoteen. Hän ei ollut tahtonut lepäämään, mutta Mary oli tuonut hänet tänne puoliväkisin.

Mökissä oli hyvin hiljaista. Mary sekoitti keittopataa, hänen äitinsä istui Callumin vuoteen ääressä. He olivat niin hyviä ─ yksikään heidän liikkeensä tai silmäyksensä ei osoittanut, että he olisivat syyttäneet Isabelia jostakin, eivätkä he juuri puhelleet keskenään, sillä Rose MacRob puhui vain gaelia, ja olisi ollut epäkohteliasta käyttää kieltä, jota Isabel ei ymmärtänyt. Mutta tyttö itse syytti itseään, omaa uppiniskaisuuttaan, itsehillintänsä puutetta.

Jospa Callum edes valittaisi! Se olisi todistanut hänen tuntevan jotakin, olevan samassa maailmassa heidän kanssaan. Mutta tuo hiljaisuus oli kauheaa, tuo välillä korahteleva hengitys… Joskus Isabelista tuntui, kuin Callum olisi ollut liukumassa yhä kauemmas hänen luotaan, ja silloin hänen oli rukoiltava niin palavasti, hyväiltävä Callumia, vannottava talle rakkauttaan. Se oli niin väsyttävä, että oikeastaan oli hyvä maata vähän.

Haava vuosi yhä, vaikka ampumisesta oli kulunut jo kaksi päivää. He olivat kääntäneet Callumin välillä varovasti selälleen ja koettaneet juottaa tälle vettä, mutta lopettaneet nämä kokeilut pelätessään miehen tukehtuvan, sillä eihän tämä voinut niellä. Isabel nipisti huulensa lujasti yhteen. Hän ei ollut itkenyt enää, ja tuska sydämessä kasvoi ja muuttui yhä mustemmaksi. Olisiko ollut parempi naida kapteeni Peafield ja muistella Callumia vain kauniina unelmana, kuin maata tässä Callumin vaimona voimatta parantaa tätä?

Ei, ei olisi. Kapteeni Peafield oli raukkamainen, halveksittava...

Callum valitti hiljaa. Isabel ponnahti istumaan suorana kuin kynttilä ja Mary pudotti kauhan pataan.

-Callum, sano jotain! Isabel ryntäsi vuoteen luo ja otti miehen pään hellästi käsiensä väliin. -Sano jotakin!

-Giorsal, Callum kuiskasi käheästi ja koetti hymyillä, mutta pystyikin ainoastaan irvistämään tuskasta. Rouva MacRob toi savikupissa vettä ja saikin poikansa juomaan hiukan. Sitten tämän mustat silmät jälleen sulkeutuivat ja Mary veti Isabelin pois.

-Hän nukkuu tervettä unta, ja se on hyvä, tyttö vakuutti. -Hän paranee.

Tarina jatkuu huomenna klo 12.00.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti