maanantai 16. tammikuuta 2017

Panttivanki 12/12

 
Callum oli vetänyt pistoolinsa esiin, tähtäsi sillä kapteenin rintaa ja liikutti etusormeaan tavalla, joka osoitti sen olevan kovin halukas vetämään liipasimesta.

-Ei hullumpi kuin te. Jättäkää minun vaimo rauhaan ─ heti!

Nyt oli Peafieldin vuoro perääntyä. Lordi viittasi sotilaita takanaan ojentamaan aseensa, mutta Callum huusi:

-Te voida ampua minä, mutta minä ampua hän ensin!

-Älkää taivaan tähden uhatko tätä hullua, hän on tosissaan! kapteeni huusi kauhistuneena.

Samaan aikaan kaksi ratsua lähestyi vastakkaisesta suunnasta. Etumaisena ratsasti ‘Ille an Uamh ja hänen jäljessään Torquil Stewart.

-Tämäpä sattui, päällikkö huudahti. -Hyvää päivää, teidan armonne.

Lordi Loudoun ei katsonut aiheelliseksi vastata tervehdykseen, mutta kapteeni Peafield huokasi helpotuksesta.

-Ottakaa ase pois tältä mieheltä, hän pyysi. -Hän kävi kimppuuni syyttä suotta…

-Luullakseni siksi, että aioitte viedä häneltä hänen laillisesti vihityn vaimonsa. Callum, poikakulta, miten voit?

Callum hymyili raukeasti, sitten ase putosi hänen kädestään ja hän lysähti nurmikolle. Isabel heitti oven auki ja juoksi hänen luokseen Maryn ja Rose MacRobin seuraamana; kapteeni Peafield aikoi tarttua aseeseen, mutta Alec Stewart iski häntä leukaan niin, että hän lensi kauas kuusen juurelle.

-Raukka! päällikkö sähähti sitten äärimmäisen halveksivasti. -Teillä on totisesti mainio herrasmies joukoissanne, mylord. Ja tässäon Torquil Stewart, eräs Glasgow’n arvostetuimmista juristeista, jolla on hiukan asiaa kapteeni Peafieldille.

Lakimies, joka oli katsellut kohtausta sivummalta, penkoi nyt laukkuaan.

-Frederick Peafield, kotoisin Winchesteristä?

-Minä olen. Kapteeni nousi leukaansa hieroen seisomaan.

-Teitä odottaa syyte avioliittolupauksen rikkomisesta.

-Minua? Tämä lunttuhan tässä...

-Kaksi vuotta sitten, Stewart jatkoi häntä kuuntelematta, -ollessanne komennuksella Glasgow’ssa kihlauduitte Eufemia Gordonin, eversti James Gordonin tyttären kanssa luvaten useiden puolueettomien todistajien kuullen ottaa hänet laillisesti vihityksi aviovaimoksenne. Tämä tapahtui eräissä tanssiaisissa.

-Kai sitä tytöille jotakin tulee luvatuksi…

-Te kuitenkin puhuitte selvästi ─ ja vieläpä selvin päin ─ avioliitosta, mistä minulla on tässä useiden henkilöiden kirjallinen todistus. Everstin suosiollisella avustuksella saitte myös kapteenin arvon. Viikkoa ennen häitä te katositte varuskunnasta ─ teidän tilallanne en olisi pitänyt niin kovaa meteliä siitä, että lady Isabel hylkäsi teidät.

-Typeryyksiä ─ tuo ylämaalaisrenttu…

-Eversti Gordon on kuitenkin jalomielinen, lakimies keskeytti. -Saatte valita joko lupauksen rikkomisesta nostettavan syytteen tai hänen tyttarensä ja tämän pojan.

-Pojan? toisti onneton Peafield, joka tunsi maan keinuvan jalkojensa alla.

-Kaksivuotiaan pojan ─ toki sentään olitte asiasta tietoinen?

-Mitä te puhutte? kysyi lordi, joka näytti siltä, kuin olisi saanut halvauksen hetkellä millä hyvänsä.

-Totta. Stewart ojensi hänelle nipun papereita. -Ah, tosiaan… Tässä on tyttärenne ja Callum MacRobin avioliittotodistus… Asiassa ei liene mitään epäselvä? Lain edustajana toivon, että Frederick Peafield asetetaan vartioinnin alaiseksi ja lähetetään mahdollisimman pian Glasgow’hun toimenpiteitä varten.

-Miten te tiesitte siitä? Peafield kysyi irvistäen, kun kaksi sotilasta oli ilmoittanut hänet vangituksi ja hän oli luovuttanut aseensa.

-Eversti Gordon sattuu olemaan hyvä ystäväni, ja nimenne tuntui epämiellyttävän tutulta heti, kun serkkuni sen mainitsi.

-Serkkunne..? Kapteeni tuijotti Alec Stewartia toivottomana.

-Niin, kuten huomaatte, ei parane joutua riitoihin ylämaalaisen kanssa. Päällikkö hymyili vahän. -Kas niin, meidän on parasta auttaa Callum sisään. Mylord, haluaisin kuitenkin vaihtaa kanssanne muutaman sanan.

-Viekää vanki linnakkeeseen, lordi komensi ja laskeutui hevosen selästä. Callum pystyi päällikön ja Isabelin tukemana kävelemään sisälle majaan, jossa romahti vuoteelle kasvot kiiltävinä tuskanhiestä.

Lordi seisahtui mökin kynnykselle ja katseli hämillään sisään. Tällaiseenkö elämään Isabel oli tahtonut vaihtaa aatelisarvonsa? Mikä tuossa nuoressa miehessä oli niin ihmeellistä? Sillä jotakin hänessä oli, koskapa Isabel noin huolehtivaisesti pyyhki hänen kasvojaan kostealla pyyhkeellä ja puheli hänelle niin hellästi.

-Tulkaa. ‘Ille an Uamh sulki oven ja johdatti lordin kauemmas mökiltä. -Tahdon vain kertoa teille joitakin asioita. Ymmärrän hyvin, että teistä tämä kaikki tuntuu järkyttävältä ─ onhan hän sentään ainoa tyttärenne. Mutta Callum on minulle kuin oma poika, tunnen hänet melkein paremmin kuin itseni, ja vannon, ettei tyttäreltänne tule koskaan puuttumaan mitään, mikä on Callumin vallassa hänelle antaa.

-Mutta miksi ─ minkä tähden tämä tapahtui!

-Niin oli tarkoitettu, päällikkö sanoi rauhallisesti. -Callumin elämässä on ollut jotakin hyvin pimeää, jotakin, jonka vain Isabel voi saada hänet unohtamaan. Meidän välillämme on syvä juopa ─ sitä kutsutaan poliittiseksi kannaksi ─ mutta minä epäilen, että Isabelista tulee oikein hyvä jakobiitti, kunhän aikaa vähän kuluu.

-Sitä te ette tarkoita!

-Luulenpa tarkoittavani. Mutta jos tahdotte rauhaa, en minä pane vastaan. Eläkööt Glen Uamhin Stewartit ja Fort Williamin sotilaat ei ehkä ystävinä, mutta taistelematta. Sopiiko? Mikäli tahdotte tulla vaimonne kanssa tapaamaan tytärtänne Gleniin, ei minulla ole mitään sitä vastaan, kunhan vain jätätte sotilaanne linnakkeeseen.

Lordi murahti jotakin, jonka ehkä saattoi tulkita myöntää hänen sukulaisistaan ei ollut lakimies.

Kesti pari päivää, ennen kuin Callum toipui niin täysin, että kykeni keskusteluun, sillä kohtaus kapteeni Peafieldin kanssa oli uuvuttanut häntä enemmän kuin kukaan aavistikaan. Mutta Isabelin läsnäolo virkisti, ja eräänä aamuna mies nousi vuoteesta, kietaisi kiltin ylleen ja käveli hyvin horjuvin askelin ikkunaan.

-Callum ─ sinä et saa! Isabel juoksi hänen luokseen. Mary oli mennyt taas kaymalin Glenissä äitinsä kanssa. -Mitä sinä teet!

Callum nauroi ja suuteli häntä, ja Isabel tunsi outoa, ihastuttavaa ujoutta. Hänen miehensä!

-Kiitos, että ─ puolustit minua sita hirviötä vastaan, hän kuiskasi ja painautui Callumin rintaa vastaan unohtaen nuhteet.

-Ei hän olla hirviö. Callum kiersi toisen käsivartensa lujasti vaimonsa ympari. -Vain säälittävä raukka.

Isabel nauroi vähän hänen paidanrintamukseensa. Callum rakasti häntä ─ Callumin täytyi rakastaa! Samassa mies irrotti käsivartensa ja työnsi Isabelin vahän matkan paahän itsestään.

-Giorsal, on jotakin, jotakin väärää, joka… joka tehdä minä ylpeä.

-Ei ole mitään väärää, Isabel sanoi äkillisen varmana.

-Mutta... sinä tietää?

-Kaikki.

-Mary...?

-Onko sillä väliä!

Callum naurahti hämillään.

-Minä haavoittua sen tytön tähden sydämeen ─ sinun tahden vain lihakseen. Sinä parantaa sydan, eikä lihaksen kipu niin kova. Sinä pelastaa minut, tehda minä taas ihminen.

-Ala viitsi, Callum ─ minä olen vain töytäillyt ympäri ja itkenyt ja väännellyt käsiäni.

-Kauniit kädet. Mies puristi huulensa lujasti niitä vasten.

-Sinun päällikkösi ─ meidän päällikkömme ─ voi Callum, nyt minä ymmärrän, miksi te rakastatte ja kunnioitatte häntä niin, ja miksi sinä tahdoit ne ruoskaniskut!

-Päällikkö klaanin isä, hyvää isää rakastaa. Kun sinä joutua niiden roistojen käsiin, minä voida lyödä minä, tahtoa että päällikkö lyödä. Callum ravisti tuskastuneena päätään. -Minä puhua niin huono sassenachin kieli!

-Ei se mitään. Isabel kiersi kätensä Callumin kaulaan, ja hänen suurissa sinisissä silmissään asui onni. -Minä opettelen mielellani vanhaa kieltä. Mutta Callum, sano, mitä nuo ihmiset sinun kylässäsi sanovat, kun... kun viet minut sinne?

-Se ei olla minun kylä. Meidän kylä, meidän koti. He ei sanoa mitään, he tietää minä hyvä tappelija.

Isabel nauroi. Callumin kadet laskeutuivat hänen olkapäiltään hyväillen alas vyötäisille.

-Minä rakentaa oma mökki, Callum mumisi kasvot painettuina Isabelin kiharoihin. -Se olla pieni. Ehkä sinä toivoa iso?

-Ei, ei koskaan enää mitään isoa ja kolkkoa! Sellainen pieni mökki kuin sinun kotisi, rakas, keittiö ja kamari ─ kamari sitä varten, että isa ja äiti voivat tulla käymään ja jäädä yöksi.

-Sinä luulla lordi Loudoun nukkua olkipatjalla?

-Jos minä nukun sellaisella, on hänenkin nukuttava.

-Mutta ehkä, Callum sanoi miettivaisesti, -ehkä minä rakentaa kolme huonetta.

-Kolme?

-Yksi lapsia varten.

-Lapsia?

-Eikö sinä enää ymmärtää sassenachin kieli? Lapsia paljon, he ei sopia kaikki kahteen huoneeseen.

-Miten paljon? Isabel kysyi. Kenenkään kiusoittelu ei ollut koskaan tuntunut hänestä niin hyvältä kuin Callumin pehmeän viekoitteleva ääni.

Mies tuntui etsivän sanavarastostaan sopivaa englanninkielistä lukusanaa.

-Tusina, hän sitten ilmoitti. -Ainakin!

-Ja heistä tulee jakobiitteja?

-Kuten sinusta. Ensi sunnuntaina sinä rukoilla Glenin kirkossa kuningas Jaakon puolesta.

-Olet kovin varma itsestäsi.

Callum hymyili ja puristi häntä lujasti.

-Minä naida aatelistyttö vaikka päällikkö sanoa minä pähkähullu. Eikö minä saada aatelistyttö jakobiitiksi?

-Minulle on jo tapahtunut niin paljon merkillista, etten ihmettelisi, vaikka kerran kantaisin valkeaa ruusua muunkin kuin sinun tähtesi.

-Valkea ruusu?

-Kerron joskus ─ joskus ─ kun aikaa on kulunut tapeeksi. Älä kysy nyt!

Mies hyväili häntä varovasti. Isabel ajatteli äkkiä, ettei Callumin pitaisi seisoa näin kauan, hänen pitäisi ainakin istua, mielellään päästä vuoteeseen, haavahan voisi aueta taas ─ mutta ei missään ollut koskaan ollut niin hyvä kuin näiden käsivarsien sisapuolella.

-Ja minun lapset puhua sassenachin kieli ja vanha kieli ─ molemmat. Minä tyhmä kun ei oppia.

-Sinä olit ylpeä, mokoma ylämaalainen.

-Ehkä minä vielä oppia, jos sinä opettaa ─ ja yksi uusi sana minä tietää jo sassenachin kieli. Minä sanoa se sinulle usein, mutta tietää vain vanha kieli….

-Onko se sana giorsal? Isabel kysyi ja nauroi ihastuneena.

-On ─ sulotar! Callum kumartui, hänen huulensa hamuilivat Isabelin omia, ja lämpimät laineet löivät tytön läpi.

He olivat nyt turvassa, eikä mikään, mikään maallinen voima voisi koskaan erottaa heitä. He saisivat lapsia ─ aatelistyttö Isabel, joka ei vielä ollut oppinut ylamaalaistyttö Isabelin suhtautumistapaa elämän luonnollisiin asioihin, punastui säädyllisesti. Mutta ylämaalaistyttö Isabel oli nyt vapaa kaikesta vankeudesta ─ timanttikahleista, käytössäännöistä, aatelisarvosta. Hän oli vapaa rakastamaan ja olemaan rakastettu ja onnellinen, painautui lujemmin miehensä syliin ja kuiskasi:

-Tusina, Callum ─ ainakin!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti