perjantai 6. tammikuuta 2017

Panttivanki 2/12

 
Vähän ajan kuluttua he saapuivat solaan, jota pitkin laskeuduttiin laaksoon. Se oli tosiaan kuin keskelle vuoria puhkaistu pyöreä luola, jonka keskellä kimalsi kirkasvetinen järvi.

-Glen Uamh, sanoi Callum MacRob.

Isabel nyrpisti nenäänsa. Pieniä, olki- ja turvekattoisia ylämaalaismökkejä, ympäriinsä juoksentelevia lapsia, kömpelöitä ylämaalaisia. Vain kauempana järven rannalla näkyvä suurehko maatalo oli ihmismoinen.

-Lochmór, sanoi Callum taloa osoittaen. -Päällikkö asua.

-Yksin?

-Ei. Vaimo, kaksi poikaa, tytär.

-Minne te viette minut?

-Te ei kysellä! Tulla minne minä viedä.

Isabelin hevonen talutettiin Locmórin toisessa päädyssä olevan siipirakennuksen oven eteen. Sitten Callum auttoi hänet satulasta ja avasi oven.

-Te odottaa täällä, hän määräsi.

Isabel katseli ympärilleen. Hän oli jonkinlaisessa eteisessä, josta johti ovi pikkuiseen huoneeseen. Huone oli kalustettu vanhoilla, tummilla, raskailla huonekaluilla, jotka tekivät hyvin synkän vaikutuksen. Tyttö värisi.

Samassa ovi avautui ja eteiseen astui miellyttävän näköinen keski-ikäinen mies.

-Lady Loudoun, oletan? tämä kysyi hyvällä englannilla. -Suokaa anteeksi, että jouduitte odottamaan.

-Kuka olette ja mitä tahdotte minusta? Isabel kysyi kiivaasti.

-Alec Stewart, palveluksessanne. Mies kumarsi kevyesti. -Istuutukaa toki.

Isabel istahti suureen tuoliin pienen huoneen nurkkaan.

-Läsnäolonne selittyy sillä, että teidän isänne on nyt Fort Williamin komentaja, ja teistä on meille arvaamatonta hyötyä, Alec Stewart jatkoi. -Kun isänne saa kuulla teidän olevan täällä, hän varmaankin suostuu muutamiin ehtoihimme saadakseen teidät takaisin.

-Minä olen siis panttivanki? Isabel kivahti.

Mies teki kauhistuneena torjuvan eleen.

-Mylady, pyydän, älkää käyttäkö vanki-sanaa! hän huudahti. -Teitä tullaan kohtelemaan täällä täysin arvonne mukaisesti, eikä kulkemisianne mitenkään rajoiteta. Vain Glen Uamhista ette saa poistua.

-Mitä muuta se sitten on kuin vankeutta? tyttö kysyi kyyneliään nieleskellen.

-Teillä on oikeus oleskella täällä missä tahansa, vaikka turvallisuutenne vuoksi kehottaisin teitä pysyttelemään Lochmórin läheisyydessä, jonka kaikki ovet ovat teille avoinna, Stewart sanoi. -Jokainen gillieni on valmis auttamaan teitä kaikin tavoin. Teidän ei tarvitse pelätä mitään, jos käyttäydytte järkevästi.

Isabel hypisteli röyhelöä puvussaan, ettei mies olisi nähnyt hänen kiivaasti räpytteleviä silmiään.

-Olen pahoillani siitä, että teitä joudutaan käyttämään näin hyväksi, mutta minun on ajateltava klaanini etua, päällikkö sanoi. -Kas niin, nyt jätän teidät. Lähetän tänne erään kylän tytöistä palvelijattareksenne, ja tavaranne vaunuista tuodaan pian. Näkemiin.

Isabel ei tehnyt elettäkään tarttuakseen miehen ojennettuun klteen, ja tämä hymyili. Pieni oikkupussi!

Kun ovi oli sulkeutunut, tyttö purskahti itkuun. Hän tahtoi pois, isän ja äidin luo, ja heti paikalla!

Aikansa kyynelöityään Isabel alkoi kuitenkin miettiä asiaa. Oikeastaanhän tämä oli hyvin romanttista, hänet oli ryöstetty kuin romaaneissa! Tytöt Lontoossa kadehtisivat itsensä kipeiksi, jos tietäisivät.

Isabel nousi ja alkoi innokkaana katsella ympärilleen. Huoneessa oli pyöreä pöytä, tuoleja, kirjoituspöytä ja kirjahylly. Pöydältä löytyivät kirjoitustarvikkeet ja hylly oli täynnä hauskantuntuisia kirjoja.

Huoneen nurkassa oli ovi, ja kun Isabel avasi sen, hän huomasi tulleensa makuuhuoneeseen, jonka kalustus poikkesi täysin edellisestä. Suurta, koristeellista vuodetta peittivät harsonohuet verhot, joihin oli kirjailtu kukkia, ja pielukset ja silkkipeite oli koristeltu koruompelein. Kannussa pesupöydällä oli puhdasta, raikasta vettä, ja pieneltä kampauspöydältä löytyivat kaikki tarvittavat kauneudenhoitovälineet. Myös tässä huoneessa oli ovi, jonka Isabel huomasi johtavan palvelijattaren huoneeseen. Oleskelu- ja makuuhuoneen välinen omituinen ristiriita kertoi siitä, että ne oli yleensäkin tarkoitettu vieraille, ei suinkaan vankilaksi.

Oveen koputettiin varovasti, ja sisään pujahti ujo nuori tyttö.

-Minä olen Mary MacRob, tämä sanoi niiaten. -Päällikkö lähetti minut teidän luoksenne.

-Oletko sinä Callum MacRobin sisar? Isabel kysyi katsellen tytön tummia kasvoja.

-Olen, tämä vastasi ja niiasi taas. -Veljeni kai saattoi teidät tänne?

-Saattoi… Kyllä. Isabel ei voinut olla hymähtämättä hienotunteisuudelle, jota nämä ylämaalaiset osoittivat tietyissä asioissa. -Sinä olet siis Mr. Stewartin lupaama palvelustyttö?

-Mr. Stewartin .. ? Oh, kyllä, ‘Ille an Uamh, päällikkö.

-’Ille an… Mitä sinä sanoit?

-Se on päällikön nimi, Mary selitti. -Kaikilla skottilaisilla päälliköillä on nimi, joka periytyy isältä pojalle.

-Uamh on luola, sen jo tiedän, sanoi Isabel, -mutta mitä merkitsee ‘ille?

-Poikaa. Luolan poikaa.

-Hyi sentään, sanoi Isabel. -Mutta jos kerran olet palvelustyttöni, on tuo huone varmasti varattu sinulle.

-Kyllä, mylady.

-Hyvä on. Joko tavarani on tuotu?

-On, mylady. Puranko ne?

-Luuletko, että joudun jäämään kauaksikin aikaa?

-En tiedä, mylady. ‘Ille an Uamh päättää sen.

Isabel huokasi raskaasti. Tuo ‘Ille an Uamh taisi olla täällä Jumalasta seuraava.

-Voithan purkaa tavaroita, joita tarvitsen päivittäin, hän sanoi.

Mary niiata niksautti ja katosi täyttämään tehtäväänsä.

lsabelin illallinen tuotiin siipirakennukseen, sillä Alec Stewart arveli ”myladyn olevan liian uupunut matkasta osallistuakseen yhteiseen illalliseen”, kuten Mary ilmoitti. Isabel söi hyvällä halulla, sillä päivän yllättävät tapahtumat olivat omiaan kiihottamaan ruokahalua. Sitten hän päätti mennä vuoteeseen, sillä ateria raukaisi. Mary auttoi häntä riisuutumaan ja harjasi sitten hänen hiuksensa.

-Sinä puhut hyvää englantia, sanoi Isabel. -Paljon parempaa kuin veljesi.

Mary punehtui imarreltuna.

-Rouva on opettanut minua, hän sanoi ujosti, -päällikön vaimo. Hän on hyvä ihminen, hän sanoi, ettei ole haitaksi puhua englantia. Callumkin opetteli vähän, niin että pärjää, mutta sitten hän sanoi, ettei kenenkään kunnon skotin pidä puhua liian hyvin sassenachin kieltä.

-Sassenach? Ja mitä se on?

-Englantilainen.

-Vai niin. Veljesi ei taida pitää englantilaisista?

-Ei, eikä moni muukaan. Englantilaiset ovat riistäneet meitä aikojen alusta asti.

-Tiedätko, että minä olen skotti?

-Tiedän, mylady. Mutta ette oikea skotti, koska ette puhu vanhaa kieltä.

-Gaelia?

-Niin.

-Olenhan tänään oppinut jo monta sanaa: laakson, luolan, pojan ja englantilaisen.

-Teillä on hyvä muisti, mylady.

-Taitaapa olla. Kas niin, nyt olen valmis. Kiitos sinulle ja hyvää yötä. Isabel nousi ja pujahti vuoteeseen. Mary sammutti kynttilan, veti verhot ikkunoiden eteen ja lähti omaan huoneeseensa.

Mutta yhtäkkiä Isabelia ei enää nukuttanut. Vuode oli kyllä mukava, mutta ulkoa kuuluvat äänet kammottivat häntä. Jostakin kuului säikkipillin soittoa ja gaelinkielistä laulua, ja aivan hänen ikkunansa alapuolella askelia. Isabel nousi istumaan, kohotti hiukan verhoa ja näki ylämaalaisen, joka asteli rauhallisesti seinänviertä pitkin. Hänellä ei ollut muita aseita kuin sukkaan pistetty veitsi, mutta tyttö arvasi, että hän oli vartiossa.

-Vai en ole vanki! Isabel mutisi itsekseen. -Sanonpa teille vielä suorat sanat ─ ‘Ille an Uamh!

Seuraavana aamuna Mary saattoi Isabelin päällikön asuntoon aamiaiselle. Tytön ilme oli halveksiva, sillä hänen mielestään päällikkö oli rikkonut sanansa: häntä oli vartioitu kuin rikollista.

-Hyvää huomenta, mylady, tervehti Alec Stewart hilpeästi.

-Onko huomenessa jotakin hyvää? Isabel kysyi pisteliäästi. -Taidatte valehdella työksenne.

Mary perääntyi kauhistuneena, ja päällikkö kohotti kulmakarvojaan.

-Mistä moinen mielipide?

-Te sanoitte, etten ole vanki. Mitä sitten merkitsi vartija ikkunani alla?

-Ah, se oli Lachlan, Maryn ja Callumin veli. Katsoin parhaaksi lähettää hänet suojaksenne.

-Suojakseni? Isabelin ääni oli pilkallinen.

-Te ette tunne Ylämaan oloja, mylady. Miehet tietävät, että lordi Loudounin ─ vihatun Campbellin ─ tytär on täällä, enkä ole vielä ehtinyt ilmoittaa kaikille, että olette vieraani. Ellei Lachlania olisi ollut, ette tekään ehkä seisoisi siinä. Pari klaanin miesta yritti yöllä tunkeutua taloon ─ puukot mukanaan.

Isabel kalpeni ja tukeutui seinään.

-O-olen pahoillani, hän sopersi. -Enhän voinut aavistaa… Olen käyttäytynyt hirveästi!

-Ei se mitään, ymmärrän kyllä. Ja nyt saatte tutustua vaimooni ja lapsiini. Mairead, Sheamus, Eoghain, Catriona! Tulkaa tapaamaan lady Loudounia!

Tätä kummallista nimilitaniaa totteli heti neljä ihmistä. Margaret Stewart oli sievä nainen, jolla oli lempeät silmät ja äidilliset kasvot. Pojat James ja Ewen olivat kolme-ja kaksi­ toistavuotiaat ja Catherine täyttänyt juuri kymmenen vuotta. Kaikki olivat päivettyneitä, terveitä lapsia, jotka saivat leikkiä ja teuhata ilman kahlitsevia käytössääntöjä. He hymyilivät herkästi, nauroivat iloista, helmeilevää naurua ja tervehtivät Isabelia enemmän uteliaasti kuin ujosti.

-Tulkaa nyt, mylady, aamiaispöytä on katettu, kehotti Margaret Stewart. -Ewen, mitä sinun käsissasi on?

-Etsin matoja onkiretkelle, syyllinen sanoi ja yritti kätkeä mullantahrimat kämmenensä.

-Juokse pesemään ne, mutta pian. Olkaa hyvä ja istukaa, mylady. Rouva Stewart osoitti Isabelille paikan herttaisesti hymyillen. -Catherine, ei ole sopivaa koskea ruokaan ennen kuin rukous on luettu.

Tyttö laski leipäpalan nopeasti takaisin koriin.

-Minä unohdin, hän sanoi anteeksipyytavasti.

Äiti pörrötti hellästi tytön tukkaa mennessään pöydän ympäri paikalleen. Isabel huomasi, että hän puhutteli lapsia heidän englanninkielisillä nimillään kohteliaisuudesta gaelia osaamatonta vierastaan kohtaan ─ se tuntui mukavalta.

Pian Ewen palasi puhtautta kiiltäen, ja päällikkö otti epis­ kopaalien rukouskirjan. Isabel oli presbyteeri, ja niinpä häntä kiinnosti rukous, joka luettaisiin.

Se oli sama esirukous, jota käytettiin anglikaanisissa jumalanpalveluksissa. Kaikki sujui aluksi hyvin, mutta sitten päällikkö tuli kohtaan, jossa hänen piti mainita kuninkaan nimi.

Tauko. Rouva Stewart vilkaisi mieheensä, Isabel punehtui. Sanoisiko päällikkö Jaakko vai Yrjö? Tunnustautuisiko hän julkikapinoitsijaksi, Stuart-suvun kannattajaksi, vai rukoilisiko pelkästä kohteliaisuudesta Englannin kuninkaan puolesta? Hetken hiljaisuuden jälkeen mies jatkoi:

-…jota kaikki rakastamme. Se oli hänen omakeksimänsä lisäys, ovela tapa olla loukkaamatta whigiä, mutta säilyttää jakobiittinen kanta. Kun rukous loppui, ei Isabel voinut olla hymyilemättä. ‘Ille an Uamh ei ollutkaan mikään tyhmä mies!

Ateria oli hauska. Lapset lörpöttelivät hilpeästi, kertoivat leikeistään ja tulevan päivän puuhista, ja päällikkö ja hänen vaimonsa kyselivat kohteliaasti Isabelin kotioloista.

Kesken kaiken Callum MacRob astui kynnykselle. Hän seisoi hiljaa, mitään puhumatta, kunnes päällikkö huomasi hänet ja kutsui luokseen. Nuorukainen kulki lähes äänettömin askelin lattian yli, kumarsi Margaret-rouvalle kunnioittavasti ja sanoi sitten hiljaa gaeliksi jotakin päällikön korvaan.

Tämä näytti hämmästyneeltä ja vastasi samalla kielellä. Callum selitti edelleen, viittasi vuorenrinteelle ja laski sitten kätensä hirveän, leveän miekkansa kahvalle. Hänen jäyhillä kasvoillaan ei näkynyt hämmennystä, vain silmät olivat tavallista tuimemmat.

-Saighdearan dearg? kysyi Margaret-rouva ja näytti hätääntyneeltä.

-Saighdearan dearg? toistivat pojat silmät säteillen.

Isabelista tuntui, kuin hän olisi joskus kuullut nuo sanat, mutta ei muistanut niiden merkitystä. Callum puhui vielä hetken, sitten päällikkö viittasi häntä poistumaan, ja ateria jatkui hämmentyneessä mielentilassa. Pikku Catherinen suuret silmät loistivat hänen lautasensa yli, ja pojat puhuivat vilkkaasti keskenään.

Tarina jatkuu huomenna klo 12.00.

2 kommenttia: