sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Panttivanki 4/12

 
Kun he olivat päässeet päällikön taloa alustalaisten mökeistä erottavan koivikon reunaan, juoksi Mary heitä vastaan.

-Voi mylady, hän nyyhkytti. -Voi, miksi te lähditte? Päällikkö tietää kaiken ja on niin vihainen!

Sitten hän puhui kiihkeästi gaelia Callumille, jonka poskipäihin karahti puna. Mies lähti marssimaan Lochmória kohti.

-Minkä tähden te lähditte, Mary valitti edelleen. -Kaikki on nyt ihan sekaisin, mylady ─ päällikkö rankaisee meitä varmasti!

-Miksi teitä? Isabel kysyi hämillään.

-Meidän piti huolehtia teistä, Callumin ja minun päivisin ja Lachlanin öisin ─ voi mylady!

Levottomana tyttö meni omaan siipeensä. Peili näytti, että naarmu poskessa oli tuskin huomattava, mutta se ei paljoakaan lohduttanut nyt. Rangaistaisiinko viatonta Maryäkin? Noista karjanrosvoista Isabel ei välittänyt, heille tekisi jonkinlainen rangaistus vain hyvää, mutta kiltti, uskollinen Mary ei saanut kärsiä hänen tähtensä. Miksi Isabelin olikin pitanyt olla niin ylpeä ja uhmaileva!

Samaan aikaan Alec Stewart mittaili raivoissaan huoneensa lattiaa. Callum seisoi ovensuussa kasvot ilmeettöminä.

Viimein päällikkö pysahtyi.

-Annoin sinulle tehtävän, Callum, hän sanoi gaeliksi. -Et täyttänyt sitä.

-En osannut aavistaa... Callum aloitti.

-Ei sinun aavistaa tarvinnut ─ tietää sinun piti! Tunnet oman klaanisi, kuinka et voinut arvata, mitä tulee tapahtumaan?

-Syy on minun. Minun olisi pitänyt pidättää häntä. Mary ei olisi voinut mitään ─ rangaiskaa minua! Callum astui lähemmäs kuin ottaakseen vastaan lyönnin.

-Tiedät, etten tahdo tehdä sitä! Oikeastaanhan mylady on itse syypää. Mene, Callum. Minä kiihdyin liiaksi, en tahdo syyttää sinua. Kylän vaki saa sen rangaistuksen minkä ansaitsee.

-Ei, päällikkö. Minun piti suojella lady Isabelia.

Alec Stewart oli lempeäluontoinen mies, eikä olisi tahtonut koskea lähimpään gillieensä. Mutta toisaalta hän tiesi, ettei Callum itse rauhoittuisi, ellei tämä tuntisi saaneensa oikeudenmukaista kohtelua. Raskaasti huoahtaen päällikkö tarttui piiskaan.

-En voi lyödä sinua, hän sanoi. -En voi lyödä ─ kuin koiraa!

-Olen koira. Petin luottamuksenne. Callum seisoi suorana, pää pystyssä.

-Sinä siis tahdot?

-Se on oikeus.

Kolme kertaa siima viuhahti, sitten ‘Ille an Uamh heitti sen luotaan kuin myrkkykäärmeen.

-Mene, Callum, hän sanoi tukahtuneesti. -Mene.

Callum lähti. Hänen selässään oli kolme veristä haavaa ja paidassaan yhtä monta repeämää, mutta hänen omatuntonsa oli puhdas.

-Löikö isä sinua? James seisoi ulko-ovella. -Löikö hän sinua, Callum?

-Hän teki sen, minkä ansaitsin.

-Sattuiko se?

-Ei kovasti. Callum läimäytti poikaa olkapäälle.

Koko loppupäivän Isabel vaelsi edestakaisin siivessään. Jossakin vaiheessa Mary katosi, mutta palasi pian takaisin yrteiltä tuoksuen. Hän oli käynyt hoitamassa Callumin haavat veljen vastustelusta huolimatta.

-Mitä hänelle tapahtui? Isabel lopulta kysyi, kun epätietoisuus kavi liian tuskalliseksi.

-Ei mitään vakavaa, mylady. Mary järjesteli tavaroita Isabelin kampauspöydällä. -Vain oikeus.

-Ja mikä on oikeus?

-Päällikkö on hyvä mies. Hän olisi päästänyt Callumin ilman mitään, mutta Callum ei tahtonut.

-No mitä Callum sitten tahtoi?

-Oh ─ eihän sen ole niin väliä. Mary laskosti kampausviitan. -Mutta kylässä, aijai, niiden käy hullusti.

-Entä Callum? Isabel intti.

-Päällikkö aikoo rangaista kyläläisiä ankarasti. Mary sijoitti hajuvesipullot suoraan riviin.

-Mutta Callum! Onko hän kunnossa?

-Onneksi päästiin sentään näinkin vähällä, teille olisi voinut käydä hullusti.

Isabel nousi seisomaan.

-Ellet heti sano, mitä Callumille tapahtui, voi sinullekin käydä hullusti! hän tiuskaisi.

-Voi mylady... Eihän se ollut mitään…

-Jotakin kuitenkin. Mitä hän tahtoi?

-Päällikkö… antoi hänelle... Mary vaikeni ja puraisi huultaan.

-Niin?

-Kolme… ruoskaniskua.

-Hyvä Jumala!

-Sehän on vain vähän, joku on saanut tusinankin. Eikä haavoista tullut edes juuri verta.

-Mutta ─ minun tyhmyyteni tahdenl

-Ei mylady saa ajatella niin.

Isabel astui kynnykselle.

-Vie minut veljesi luokse, hän sanoi päättäväisesti.

-Mylady, älkää...

-Ole vaiti. Tahdon nähdä hänet.

MacRobien pieni turvekattoinen mökki sijaitsi Lochmórin takana. Kun tytöt saapuivat sinne, istui Rose-äiti Callumin vuoteen laidalla ja siveli viilentävää salvaa pojan selkään. Tämä väitti, etteivät haavat enää edes kirvelleet, mutta äiti ei uskonut. Isä Donald istui vuoleskelemassa Lachlanin puhdistaessa piilukkoaan.

Arastellen Isabel astui sisalle Maryn perässä. Rupattelu taukosi ja neljä silmäparia kääntyi ovelle. Mary sanoi gaeliksi jotakin, jonka jälkeen Donald nousi ja työnsi Isabelille tuolin. Tämä kuitenkin puisti päätään ja meni Callumin luo.

-Koskeeko niihin? hän kysyi.

-Mihin?

-Sinä tiedät kyllä. Minka tähden hän löi sinua?

-Päälliköllä oikeus rangaista. Minä ei täytä työ.

-Hyvä Luoja ─ se oli minun syyni!

-Minä pitänyt estää te. Minä ei onnistua.

-Olen niin pahoillani… Tarvitsetko jotakin?

Mustat silmät välähtivät.

-Ei mitään sassenachilta.

Rose MacRob puuhasi teetä tulisijan luona ja Isabel arveli, että oli paras jäädä juomaan. Vaikka hän olikin vihattu Campbell, oli hänen vierailunsa silti suurtapaus.

Tee oli hyvää. Isabel kuuli myöhemmin, että Rose sai teelehdet Margaret Stewartilta, joka puolestaan tilasi ne Intiasta.

Juodessaan tyttö katseli ymäparilleen. Mökki oli hyvin pikkuinen, mutta silti siinä oli kaksi huonetta. Ovi oli raollaan kamariin, siellä näkyi pyöreä pöytä ja sillä Raamattu.

Callum nousi istumaan välittämättä äitinsä hätäännyksestä. Hän veti paidan ylleen, mutta jätti ylämaalaispuvun raskaan viitan pois; selkää siis kuitenkin kirveli vähän. Juotuaan vesikauhasta mies otti seinältä oman aseensa ja istuutui Lachlanin viereen. Veljeksillä oli selvästi vain pari vuotta ikäeroa, ja he olivat hyvin samannäköiset.

Isabel laski teekuppinsa pöydälle. Se oli kaunis kuppi, varmaankin lahja päällikön vaimolta ja luultavasti ainoa laatuaan näiden seinien sisapuolella. Tyttö pyysi Marya valittämään kiitoksensa, nousi sitten ja vilkaisi Callumia. Mustissa silmissä oli miltei halveksiva ilme, kun mies kohotti päätään ─ ne tuntuivat sanovan: ”Turha pelkuruutta on enää jälkeenpäin yrittää sovittaa.’’

Se yö oli rauhaton. Yleensä Isabel nukkui sikeästi ja unia näkemättä, mutta nyt hän heittelehti ja kääntyili. Ja yksi uni vaivasi.

Hän oli olevinaan suuressa juhlasalissa; kaikkialla kimmelsi kulta ja kristalli, silkkipuvut kahisivat, puuteri ja hajuvedet tuoksuivat. Isabel liehui ympäri, hänellä oli ihailijoita, tyhjänpäiväisiä nuoria miehiäa. Ja äkkiä siinä oli Callum ─ tummaverinen, hurja Callum yksinkertaisessa Ylämaan puvussa. Mutta hänessä oli jotakin, mitä ei ollut noissa keikareissa. Callum oli vastuuntuntoinen, rohkea, uskollinen ─ ja hän odotti Isabelia, ojensi käsivartensa ja hymyili vähän. Sydän pamppaillen Isabel kiiruhti miestä kohti, mutta äkkiä hän ei enää pystynyt liikkumaan. Hänen jaloissaan ja käsissään oli kultaiset, timanttikoristeiset kahleet. Ja Callum loittoni, loittoni…

Isabel heräsi omaan huutoonsa.

-Miksi minä olen rikas ja aatelinen, hän nyyhkytti itsekseen tajuttuaan, että oli nähnyt vain unta. -Miksen ole joku näistä yksinkertaisista ylämaalaistytöistä, joiden kanssa Callum puhuu heidan omalla kielellään asioista, jotka vain he ymmärtävät täysin! Minä olen skotti ─ mutta en kunnon skotti, kuten Mary sanoi. En tiedä Skotlannista yhtään mi­ tään, en mitään ─ ja kuitenkaan Lontoon seurapiirit eivät ole mitään verrattuna tähän pieneen yhteisöön. Voi, mitä minä teen, mitä minä teen!

-Mutta miksi oikeastaan suren, hän sitten tuumi. -Callum on kyllä komea, mutta niin ylpeä ─ hirvittävän ylpeä! Enkä minä edes rakasta häntä.

Tarina jatkuu huomenna klo 12.00.

2 kommenttia: