maanantai 9. tammikuuta 2017

Panttivanki 5/12

Kun Isabel seuraavana aamupäivänä kulutti aikaansa Lochmórin salissa ja palvelijatar oli käynyt pyytämässä Margaret­rouvaa keittiöön, koska keittäjällä oli jotakin asiaa, tyttö kuljeskeli ikkunasta toiseen. Äkkiä hän säpsähti ja kurkotti kaulaansa. Callum seisoi pihalla erään palvelustyton kanssa pidellen ‘Ille an Uamhin ratsua. Tyttö nauroi ja naytti varsin ihastuneelta, ja äkkiä ─ äkkiä Callum jätti hevosen, sieppasi tytön syliinsä ja suuteli tätä.

Isabelista tuntui, kuin miekka olisi työnnetty hänen rintaansa. Hän oli hullu, hullu! Tietenkin Callumilla oli rakastettu, eihän tuollainen mies voinut olla vapaa. Olisi paras mennä pois... Mutta Isabel ei voinut irrottaa katsettaan noista kahdesta, jotka nyt puhelivat hyvin lähekkäin, ja Margaret Stewart pääsi yllättämään hänet.

-Niin, Callum osaa olla aimo hulivili, hän sanoi naurahtaen. -Tytöt pitävät hänestä, ja hänellä onkin uusi heila parin päivän välein. Se on pojan ainoa vika, ja sekin kyllä häviää ajan myötä.

-Niin… niin. Isabel istuutui.

Rouva vilkaisi häntä. Tyttö oli kalpea huuliaan myöten, ja silmät kiilsivat epäilyttavasti. Hyvänen aika, olisiko mahdollista… eihän toki…

-En millään muotoa tahtoisi tunkeilla, Margaret-rouva aloitti varovasti, -ja saatte toki vaieta jos tahdotte, mutta… Onko sydämenne ehjä?

Isabel nosti päätään. Margaret-rouva oli hiukan nuorempi kuin äiti, mutta luonteeltaan yhtä hellä ja lempeä. Hän oli aina kertonut äidille kaiken ─ miksei hän voisi luottaa tähän naiseen, olipa tämä jakobiitti tai ei.

-Ei, ei se ole ehjä, hän kuiskasi käheästi.

-Callum?

Kevyt nyökkäys.

-Voi teitä, lapsi raukka. Lohduttava käsi puristi Isabelin omaa. -Pelkään, etten voi auttaa teitä.

-Ei kukaan voi. Isabel hypisteli helmisormuksiaan. -Olen pähkähullu ─ en ymmärrä itsekään...

-En usko että tämä auttaa, mutta haluaisitteko kuulla oman rakkaustarinani?

-Jos kerrotte. Isabel arveli, että voisi hetkeksi unohtaa Callumin.

-Olin kuudentoista, kun lähdin vanhempieni mukana pitemmälle vierailulle päällikkömme luo, Margaret-rouva aloitti.

-Jännitin kovasti, sillä olinhan naimaiässä ja Castle Stalkerissa olisi paljon nuoria, komeita miehiä. Ja ensimmäisenä iltana näin Lochmórin. Hän näytti hyvin uljaalta, mutta sen oli huomannut moni muukin. Ja sain huomata, ettei Lochmór jättänyt tilaisuutta käyttämätta. Joka päivä uusi tyttö ─ ei tietysti mitään vakavaa, mutta kohteliaisuuksia ja pieniä huomionosoituksia. Lopulta minä olin ainoa, johon hän ei ollut vilkaissutkaan.

-Viimein lähdimme taas kotiin, ja sydämeni oli särkynyt. Itkin iltaisin tyynyni märäksi ja huusin joskus unissani Alecia. Tyydyin kuitenkin siihen ajatukseen, etten ehkä koskaan enää saisi nähdä häntä.

-Juuri kun aloin taas tottua yksitoikkoiseen elämääni, tuli suuri taistelu Stewartien ja Campbellien valille ─ teidän sukulaisienne. Se kaytiin lähellä kotiani, ja niin myös meille tuotiin haavoittuneita hoidettaviksi. Eräänä päivänä kannettiin myos lumivalkoinen, vakavasti haavoittunut Lochmór salimme lattialle. Kaikki olivat varmoja hänen kuolemastaan ja murehtivat, kenestä tulisi uusi ‘Ille an Uamh. Mutta minä päätin pelastaa hänet. Kaytin kaikki voiteet ja rohdot, vaihdoin siteitä, juotin hänelle vahvistavaa teetä ja rukoilin. Ihme tapahtui, mylady ─ Alec Stewart parani. Me voitimme taistelun ja haavoittuneet saivat levätä rauhassa ─ ja eräänä päivänä Lochmór kosi minua. Vastasin myöntävästi, vaikka uskoinkin kosinnan johtuvan vain siitä, että olin pelastanut miehen hengen. Hän kuitenkin väitti rakastavansa minua silmittömästi.

-En voinut hillitä itseäni, vaan kysyin, miksi hän sitten ei ollut osoittanut minulle huomiota Castle Stalkerissa. Ja arvatkaapa, mitä tuo hävytön mies vastasi? No, aivan näin: ”Olit niin julmetun suloinen, että päätin jattaa sinut tytöistä viimeiseksi. Ja olin tajuissani jo ennen kuin toin sen ilmi ─ sinä olet suloinen hoitajatar.”

Isabel hymyili vähän tälle romanttiselle kertomukselle.

-Minun täytyy siis toivoa taistelua, jossa Callum haavoittuisi.

-Ei aina tarvitse edes taistelua, siksi kummallinen kapistus ihmissydän on. Minä olen ollut onnellinen Alecin kanssa koko ajan lukuunottamatta tuota onnetonta kapinaamme ja toivon samaa teillekin.

-Olette kovin ystävällinen, Isabel sanoi hiljaa. -Kiitos teille.

-Teen minkä voin lohduttaakseni. Ymmärrättehän kuitenkin, että aatelisarvonne...

-Se kurja aatelisarvo!

-Sen tähden teidän on joka tapauksessa katsottava, kenen kanssa seurustelette. Taivas tietää, ettei kukaan Campbell ole tehnyt mitään hyvää yhdellekään Stewartille, mutta se ei estä minua auttamasta teitä jos voin.

Isabel puristi ääneti Margaret­-rouvan kättä.

-Minun on kai paras mennä omiin huoneisiini, hän sitten sanoi.

Käytävässä pikku Catherine tuli häntä vastaan. Tytöllä oli kainalossaan nukke ja hänen kintereillaan tepsutti terhakka koiranpentu. Isabel oli jo valloittanut Catherinen antamalla tämän nukelle puvuksi silkkinenäliinansa, ja nytkin tyttö tervehti iloisesti. Sitten hän äkkiä vakavoitui ja tuli vähän lähemmäs.

-Oletteko te surullinen? hän kysyi.

-Ei, kultaseni. En kovin surullinen.

-Mutta vähän kuitenkin. Catherinen pieni käsi pujahti Isabelin omaan. -Miksi? Onko teidän ikävä pois?

-On, pikku ystävä. Vähän.

-Milloin isä päästää teidät?

-En tiedä.

Lapsi seurasi Isabelia ulko-ovelle asti. Siellä hän sanoi:

-Älkää surko kovasti. Kyllä isä antaa teidän lähteä pois, jos minä pyydän oikein kauniisti.

-Kiitos, lapsukainen.

Silloin Ewen ilmestyi ylakerrasta johtavien portaiden juurelle.

-Catherine! hän huusi.

Tottelevaisesti tyttö kipitti takaisin. Ulos astuessaan Isabel kuuli gaelinkielisesta puheesta Campbellien pilkkanimen ”Cawmill”. Eiko viaton lapsikaan saanut olla täällä hänen ystävänsä ─ ja hän haaveili Callum MacRobista! Ei, se oli tosiaan liian hullua.

Seuraavana aamuna Callum tuli jälleen päällikön luo kesken aamiaisen. Margaret-rouva hymyili Isabelille rohkaisevasti ja se tuntui hyvältä. Oli sentään joku, jolle uskoutua.

-Callumilla on hyvia uutisia meille molemmille, mylady, Alec Stewart sanoi ilmeisen tyytyväisenä. -lsänne on käskenyt vetää miehensä pois parin mailin päässä olevasta Bonnybeagista, jossa niistä on ollut meille suuresti haittaa. Kun joukot ovat lähteneet, saatte saattajat Fort Williamiin.

Isabelista tuntui, että hänen olisi pitänyt olla iloisempi. Nyt hän vain nyökkäsi ja jatkoi ruokailuaan. Catherine, joka oli salaa murentamassa leipää koiranpennulleen pöydän alle, väläytti Isabelille säteilevän hymyn, johon samalla sisältyi hiukan haikeutta. Pojat vain vilkaisivat isäänsä.

Callum sai joitakin ohjeita, kumarsi hauskalla, jäykällä tavallaan ja lähti. Isabel söi kuin ei olisi kiinnostunut koko asiasta. Mutta juoma hänen lasissaan läikkyi vähän.

Kahden päivän kuluttua Isabel hyvästeli Glen Uamhin. Kylän väkeä hänellä ei tulisi ikävä, se oli varma, mutta Margaret­rouvaa, Catherinea, Maryäkin, ja… No, Callum saattaisi hänet linnoitukseen viiden muun miehen kanssa. Sitten ─ ei, sitä Isabel ei uskaltanut ajatella. Hän istui saman hevosen selässä kuin tullessaankin ja katseli, miten matkakirstuja nostettiin kuormavankkureihin.

-Lähteä nyt. Callum hyppäsi notkeasti oman ratsunsa selkään. -Ennen ilta perillä.

Isabel vilkaisi vielä kerran taakseen. Sinne jäi Lochmór sivusiipineen, jonka portailla Mary seisoi; siellä huiskutti pikku Catherine, jonka äiti kuitenkin kohta vei pois. Kaiken kaikkiaan hän olisi voinut nauttia tästä ajasta, ellei…

Miehet puhuivat keskenään hiljaa gaeliksi, vain Callum ratsasti väiti. Hän tarttui Isabelin hevosen suitsiin ohjaten sitä ulkomaailmaan johtavassa petollisessa solassa, ratsasti toisinaan lähempänä rauhoittaakseen ratsua, mutta oli muuten taysin välinpitämätön. Isabel vilkaisi miestä aina kun uskalsi. Illalla jo Fort Williamissa...

Tarina jatkuu huomenna klo 12.00.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti